94.Eikä perhonenkaan enää jaksanut siivilleen

♫

Otsikkolähde.

Sen baari-illan jälkeen Casey ei enää tuhlannut aikaa Jonahin miettimiseen. Totta kai hän kaipasi miestä edelleen, mutta lopulta hänkin oli oivaltanut, että asian vatvominen yksin ei vienyt häntä mihinkään. Jos jotain tapahtuisi, se tapahtuisi, mutta ei siitä sen enempää. Sitä paitsi, vaikka Casey olisikin halunnut miettiä vielä, niin ei hän olisi jaksanut. Kaikki aika ja energia kuluivat johonkin täysin muuhun.

He olivat Colinin kanssa miettineet isän ajatusta baarin perustamisesta hyvinkin perusteellisesti ja päättivät lopulta ryhtyä siihen. Se olisi heille täydellinen työprojekti, ja mikä parasta, liiketoimintasuunnitelman tekeminen baaria varten kävisi varsin hyvin yliopiston lopputyöstä. Kun suunnitelma oli valmis ja opinnot paketissa, he molemmat muuttivat takaisin Sunset Valleyhyn. Tiffany oli asunut omillaan jo hyvän aikaa, joten hänen kotinsa oli nyt hänen ja Colinin yhteinen. Casey puolestaan muutti väliaikaisesti takaisin vanhempiensa luokse. Baarin remontti oli vielä kesken, mutta kunhan se valmistuisi, niin yläkerran asunto olisi hänen valtakuntaansa.

Remontin valmistumista täytyisi kuitenkin odotella vielä tovi, mutta oli muitakin asioita, jotka piti hoitaa pois alta, kuten esimerkiksi heidän valmistujaisjuhlansa. Oikeastaan se ei ollut edes heidän juhlansa, vaan valmistujaisten lisäksi juhlittiin muutamaa muutakin asiaa, koska juhlittavaa todella riitti. Poikien valmistumisen lisäksi juhlan aiheita olivat Catalinan lukion päättyminen, Rosen ylennys ja Colinin ja Tiffanyn kihlaus. Vaikka ylennys ja kihlautuminen olivat tapahtuneet jo pitkän aikaa sitten, niin niitäkin juhlittiin, koska se oli ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin kun he kaikki olivat saman katon alla.

Tai ainakin melkein kaikki, Casey pohti kuohuviinipulloa katsellessaan ja ravisti sitten nopeasti ajatuksen pois mielestään. Hän tiesi itsekin, että jotain pitäisi tehdä, mutta mitä ja milloin? Sen pohdinnan paikka olisi kuitenkin joku muu kuin tämä tilaisuus.

Catalina keskittyi soittamaan pianolla taustamusiikkia juhlille. Häntä ei juuri sinä päivänä kiinnostanut jutella oikein kenenkään kanssa, koska hän oli niin ahdistunut. Hän ei voisi pitää asiaa salaisuutena enää kauaa, ja kun se paljastuisi, voisi nousta iso meteli. Vielä hetken hän saattoi kuitenkin teeskennellä, että kaikki oli täysin normaalisti.

Rauhalliset sävelet tarjosivat täydellisen taustan tilassa vallitsevalle puheensorinalle. Muut keskittyivät puhumaan baarin remontin etenemisestä, mutta Joylla oli Tiffanylle sanottavaa jostain aivan muusta.
-Veljeäsi ei ole hetkeen näkynyt näillä main. Missä hän oikein majailee nykyään?

-Ainakin toistaiseksi Creekwoodissa. Hän on asunut siellä jo pitkään eikä työkiireiltään ehdi kyläillä kovin usein. Hän kuitenkin lupasi, että tulee käymään viimeistään sitten, kun on minun ja Colinin häiden aika, Tiffany kertoi.
-Niin, häät. Milloinkas ne koittavat?

-Emme ole aivan varmoja vielä, mutta piakkoin. Ei niistä suuria bileitä tule, käymme vain maistraatissa allekirjoittamassa paperit ja pidämme sitten ihan perheen kesken pienet juhlat baarissa. Eli sitten, kun baarin remontti on valmis.

Toivottavasti siihen ei mene kovin kauaa, Joy mietti. Hän kuitenkin työnsi ajatuksensa syrjään ja päätti halata Tiffanya.
-Siitä tulee varmasti ihana päivä. Välillä minun on niin vaikea käsittää tätä ajankulua. Tuntuu ihan siltä, että vastahan pojat syntyivät ja nyt he ovat jo niin isoja.

Catalina päätti pitää soittotauon lepuuttaakseen sormiaan ja juodakseen samalla jotain. Hän ei kuitenkaan ehtinyt lähellekään keittiötä ennen kuin Vanessa yhytti hänet.
-No, miltäs nyt tuntuu kun sinullakin on lukio takanapäin?
-Ihan hyvältä. Varsinkin loppua kohden minä olin kovin stressaantunut loppukokeiden ja kaiken muun takia, mutta nyt se on onneksi ohi, Catalina kertoi.
-Koskas sinä aiot yliopistoon?

Catalina vakavoitui entisestään. Juuri tämä aihe oli se mitä hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vältellä viime viikot. Ensin hänen pitäisi kertoa kai vanhemmilleen, mutta kysymys oli esitetty eikä hänestä ollut valehtelemaankaan.
-En minä aio mennä yliopistoon.

Rosella oli ollut aivan omat keskustelut meneillään, mutta hän kuuli Catalinan sanat ja reaktio oli juuri sellainen kuin tyttö oli pelännytkin.
-Catalina, mitä ihmettä sinä oikein puhut?

Rosen järkyttynyt äänensävy ei mennyt ohi muiden korvien ja nyt tilaan oli laskeutunut täydellinen hiljaisuus. Catalina yritti epätoivoissaan korjata tilanteen.
-Niin, siis… En minä sitä sulje ehdottomasti pois tulevaisuudestani, mutta ainakaan nyt se ei kiinnosta minua. Ajattelin vain, että etsisin jonkun työpaikan ja keskittyisin sitten siihen.

Myös Colin havaitsi tunnelman yhtäkkisen kireytymisen. He olivat sopineet asiasta Caseyn kanssa jo jonkin aikaa sitten ja heidän oli tarkoitus tuoda idea esille hieman myöhemmin, mutta päättivätkin tehdä sen jo nyt pelastaakseen tilanteen.

-Sinähän voit tulla baariin töihin jos vain haluat. Meillä on baarimikon paikka vielä täyttämättä. Sehän on perheyritys jo valmiiksi, joten sinä sopisit mukaan varsin mainiosti.

James puuttui keskusteluun.
-Se on ihan hyvä ajatus, mutta Catalina, kyllähän sinun nyt joku koulu täytyy käydä. Jos sinä olet ihan ehdoton siitä työpaikasta jo nyt, niin ehkä oppisopimuskoulutus voisi olla sopiva sinullekin. Sehän tehdään nimenomaan työelämän yhteydessä.

Catalina veti syvään henkeä yrittäen pitää itsensä rauhallisena. Juuri tätä hän oli pelännytkin. Pettymyksen aiheuttamista. Hän tunsi kyynelten polttelevan luomien takana, mutta vielä hetken hän koitti pitää itsensä kasassa, koska hän ei halunnut itkeä kaikkien nähden.
-Ehkä me voimme puhua tästä myöhemmin, Catalina henkäisi ja ryntäsi sitten huoneeseensa.

Juhlien tunnelma palautui vähitellen iloiseksi, vaikka Catalina pysyttelikin huoneessaan lopputilaisuuden ajan. Illan tullen juhlaväki hajosi eri suuntiin. Vanessa ja Halen lähtivät kotiinsa, Tiffany ja Colin omaansa, Joy vetäytyi makuuhuoneeseensa kirjan äärelle, Casey lähti tarkastelemaan remontin etenemistä ja Rosekin hälytettiin sairaalalle. Jäljelle jäivät vain James ja Catalina. James ajatteli, että aiemmin virinnyttä keskustelua jatkettaisiin sitten kun Rosekin olisi läsnä, mutta Catalina päätti toisin.
-Sano vaan suoraan. Minä olen teille pettymys, enkö olekin?
-Mitä?

Catalina oli pitänyt ajatuksiaan sisällään kauan ja päättänyt vakaasti, ettei koskaan puhuisi niistä. Aikaisempi keskustelu oli kuitenkin saanut jonkin läikkymään yli, eikä hän kyennyt enää lopettamaan vaikka olisi halunnutkin ja nyt kaikki ne sisällä velloneet tunteet valuivat ulos yhtenä vihaisena puhevirtana.
-Sano ihan suoraan vaan, ei minulle tarvitse valehdella. Olen pettymys, kun en ole yhtä älykäs ja pyri yhtä pitkälle elämässä kuin veljeni. Oikeastaan minun koko olemassaoloni on varmaan pettymys. Kyllä minä tiedän, että te ette halunneet minua oikeasti, otitte vain suojiinne olosuhteiden pakosta. Ei teidän tarvitse enää esittää, minä olen aikuinen ja kestän kyllä totuuden!

James katsoi raivokasta Catalinaa järkyttyneenä. Hän oli arvellut, että hänen ja Rosen reaktio saattoi tuntua Catalinasta pahalta, mutta ei hän arvannut sen menneen aivan näin syvälle. Taustalla kyteneistä ajatuksista hänellä ei ollut aavistustakaan.
-Rakas, et sinä ole meille mikään pettymys, et todellakaan! Sitä paitsi, kyllä me halusimme sinut ja huolehtiminen ja rakkaus sinua kohtaan on kaikkea muuta kuin velvollisuutta!

Catalina ei kuitenkaan uskonut.
-Niin varmaan! Sanot noin vaan, koska haluat saada minut rauhoittumaan! Kyllä minä tiedän, miten se oikeasti meni!
James huomasi, että Catalinan raivokkuus alkoi hiljalleen taittua surua kohti. Tällä kertaa hän ei enää päästänyt tyttöä pois, vaan kietoi hänet rauhoittavaan halaukseen. Catalinakaan ei pyrkinyt enää poistumaan.

Itkevää tyttöä halatessaan James mietti miten toimia seuraavaksi. Lopulta hän päätti kertoa totuuden siinä määrin kuin se olisi tarpeellista. Hän oli ajatellut, että sitä ei olisi tarvinnut tehdä ikinä, mutta nyt se taisi olla ainoa asia, jolla hän voisi auttaa tytärtään.
-Se meni oikeasti juuri niin kuin minä sanoin, vaikka sinä et kaikkea tiennytkään. Ehkä nyt on kumminkin aika kertoa. Olen joskus sanonut, että kun tapasin isäsi, minun elämäntilanteeni oli todella huono. Sen syvemmälle en kuitenkaan ole mennyt. Voin sanoa sen, että olin todella surullinen veljeni kuoleman johdosta ja olen varma, että ilman isäsi korvaamatonta apua suru olisi vienyt minut mennessään. Vaikka hän sanoikin aina, etten ole mitään velkaa, niin silti koin aina olevani suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle kaikesta siitä, mitä hän teki minun hyväkseni. Joitakin vuosia sen jälkeen, kun minä olin jo naimisissa Rosen kanssa ja meillä oli jo pojat, hän tuli uudelleen raskaaksi. Se raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon. Emme kuitenkaan luopuneet toivosta kolmannen lapsen saamiseksi, vaikka meille sanottiinkin, että uusi raskaus ei enää onnistuisi. Kun sitten tapahtui mitä tapahtui, niin emme me epäröineet ollenkaan. Olimme luvanneet sen minkä olimme ja toivoimme yhä perheenlisäystä, joten sikälikin se oli luonnollinen ratkaisu, vaikka et sinä olekaan mikään menetyksen korvike vaan ihan oma, ihana itsesi. Tietenkään me emme toivoneet, että se kolmas lapsi tulisi perheeseemme näin, mutta silti olimme sen kaiken surun keskellä tavattoman onnellisia sinusta. Samalla minä sain sen kiitollisuudenvelkani kuitattua ja sitä kautta jonkinlaisen rauhan itselleni, niin traagisella tavalla kuin se tapahtuikin. Ymmärrän kyllä jos sinun on vaikea uskoa, mutta haluan sinun kumminkin tietävän sen, että koko perhe rakastaa sinua ja minun ja äitisi silmissä sinä olet samalla viivalla kuin veljesi ja olet aina ollutkin. En minä edes aina muista sitä, että sinä et ole biologisesti meidän. Tai tietenkin minä muistan sen, mutta en minä enää ajattele sitä juuri yhtään.

Isän sanat olivat jo rauhoittaneet Catalinaa, mutta siltikään hän ei kyennyt lopettamaan itkuaan.
-Mutta silti minä olen teille pettymys.

James pudisti päätään ja jatkoi tytön hiusten silittelyä.
-Usko pois, et ole. Meidän molempien reaktiot olivat vain ensijärkytystä. Vaikka sinä oletkin fiksu tyttö ja varmasti pärjäisit yliopistossakin, niin et sinä tietenkään mene sinne jos et halua eikä se tee sinua onnelliseksi.

Kun Catalina ei enää itkenyt, niin James istutti tytön sohvalle ja antoi hänen rauhoittua hetken. Catalina olikin heistä se, joka lopulta jatkoi keskustelua.
-Mitä sinä luulet, olisinko minä pettymys heille?

Jamesin ei tarvinnut kysyä, ketä Catalina mahtoi tarkoittaa “heillä”. Vastauskin oli kirkkaana mielessä.
-Et olisi. Isäsi saattaisi ehkä ensialkuun olla hieman järkyttynyt kuten mekin, mutta loppujen lopuksi hän tukisi sinua ehdoitta. Tuki hän kaikessa muussakin missä hän vain ehti elämäsi alkuvuosina. Jos sinä tarttuisit veljiesi tarjoukseen, niin äitisi olisi varmasti tavattoman ylpeä ja innostunut. Hänhän työskenteli itsekin alalla aikoinaan. Hän varmasti antaisi sinulle todella paljon kaikkia vinkkejä ja neuvoja ja opettaisi kaiken minkä tiesi. Hänestä olisi töiden aloituksessa varmasti suuri apu.

Catalina ei oikein enää tiennyt mitä sanoa, joten hän vain nyökkäsi. Lopulta mieleen nousi kuitenkin yksi asia.
-Anteeksi, että minä huusin. Se, että minä ylipäätään huusin, mutta ennen kaikkea se, mitä minä huusin. En minä olisi saanut sanoa niin tai ylipäätään epäillä teitä.

James oli lähellä herkistyä itsekin.
-Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, ja kyllä sinä saat epäillä. Tiedä kuitenkin se, että ne epäilykset ovat täysin turhia.

Kun tilanne oli jo rauhoittunut, niin he siirtyivät pöydän ääreen ja James keitti heille teetä. Varovasti hän nosti esille vielä yhden aiempaa keskustelua sivuavan asian.

-Emme tietenkään pakota sinua mihinkään, mutta harkitse vielä sitä oppisopimuskoulutusta. Jos se baari meneekin joskus nurin tai haluat muuten vain vaihtaa työpaikkaa, niin sitten sinulla olisi työkokemuksen ohella myös jokin koulutus.

Catalina nyökkäsi. Vaikka hän ymmärsikin nyt, etteivät äiti ja isä tarkoittaneet mitään pahaa alkujärkytyksellään, niin kyllä hän voisi antaa vielä tämän yhden myönnytyksen pehmentämään heitä. Sitä paitsi, olihan isä oikeassa.
-Kyllä se käy. Tiffany onkin itseasiassa kertonut minulle omista opinnoistaan ja se tapa kuulosti ihan hyvältä. Toki minun alani on eri kuin hänellä, mutta ei kai se opiskelu kovin erilaista voi olla.

Joy kuunteli helpottuneena iloisemmaksi sävyttynyttä keskustelua huoneestaan käsin. Hetken hän oli ehtinyt jo miettiä, että pitäisikö hänen mennä mukaan keskusteluun. Sen jälkeen mieleen kuitenkin hiipi, että mikä hän olisi puuttumaan tähän? Asia oli kuitenkin viime kädessä tytön ja hänen vanhempiensa välinen. Tietysti Joy olisi mukana tukemassa heitä mahdollisuuksien mukaan, mutta ei hänen tarvitsisi tähän puuttua jos ei oikeasti olisi pakko.

Toisaalta, ne mahdollisuudetkin alkoivat olla jo vähissä. Joy ei todellakaan myöntänyt sitä ääneen kenellekään, mutta hänen aikansa alkoi olla jo lopussa. Hän ei tiennyt, miten hän tiesi sen, mutta hän vain tiesi.

Ei hänen perheensä tyhmä ollut, kyllä he ennen pitkää aavistaisivat jotain, mutta Joy oli päättänyt suojella heitä tiedolta niin pitkään kuin kykenisi. Joy oli seurannut muiden surua sivusta ja surrut itsekin, joten hän tiesi, että se oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Siksi hän ei halunnut kertoa. Toinen syy oli se, että niin kamalalta kuin se kuulostikin, niin muiden pärjäämisen murehtimista lukuunottamatta ajatus elämän päättymisestä oli ainoastaan lohdullinen.

Joy kääntyi katsomaan seinällä olevaa taulua ja syvä kaipaus täytti jälleen hänen sydämensä. Ehkä hän sitten tapaisi jälleen Dylanin.

Ja Jasperin… Joy ei oikeastaan tiennyt Jasperin ajatuksista häntä kohtaan muuta kuin sen mitä Jasperin ja Dylanin välisissä kirjeissä oli kirjoitettu sekä sen, mitä Dylan oli hänelle kertonut, mutta Joy halusi tehdä sen selväksi, että hän ei ollut Jasperille vihainen mistään. Hän halusi tehdä myös sen, mitä hän ei eläessään tehnyt. Tutustua Jasperiin ihan kunnolla. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikesta huolimatta hän ja Jasper olisivat voineet olla hyviäkin ystäviä. Ei Jasper ainakaan kovin paha ihminen voinut olla, kun kyseessä oli kuitenkin Dylanin elämän rakkaus.

Dylan… Toisinaan Joy saattoi yhä kuvitella miehen makaamaan viereensä ja tuntea tämän lämmön lähellään, vaikka kyllä hän sen ymmärsi, että Dylan oli poistunut siitä jo kauan sitten.

Mielikuva oli kuitenkin niin elävä ja samalla niin ikävä. Itsetuhoinen Joy ei ollut, ei missään mielessä, mutta kyllä hän jo odotti, että maallinen vaellus olisi hänen osaltaan ohi. Syvällä sisimmässään hän toivoi, että aavistus jäljellä olevan ajan vähäisyydestä osuisi oikeaan.
***

Seuraava aamu valkeni kauniina. Muut olivat vielä unilla, mutta Rose ja Casey olivat jalkeilla aikaisin. Rose oli kutsunut perheen ja ystävät brunssille ja halusi kaiken olevan valmista, kun muutkin saapuisivat paikalle.

Rose oli asettanut jäiset vohvelit vuokaan kypsennystä varten ja Casey keskittyi pilkkomaan kasviksia leipien väliin. Tunnelma tilassa oli seesteinen. Vaikka eilen Casey oli ollut hetkittäin hyvin ahdistunut, niin nyt hän oli kuitenkin todella hyvällä tuulella. Rosekin oli ehtinyt yön aikana sulatella tyttärensä tekemän ratkaisun jatkosuunnitelmien suhteen eikä asia enää painanut kenenkään mieltä.

Rose asetti vuoan uuniin, sulki luukun varovasti ja esitti sitten pojalleen yhden pyynnön.
-Casey, voisitko käydä herättämässä isoäitisi? Hänkin lupasi auttaa valmisteluissa, mutta hän taitaa olla vielä unten mailla.

-Saammehan me nämä valmiiksi kaksinkin. Eikö nyt olisi viisainta antaa mummin vain levätä, hän on varmaan vieläkin väsynyt juhlien jäljiltä?

-Mutta hän suorastaan vaati saada auttaa ja sinä tiedät millainen hän on, kun hän on jotain päättänyt, joten käy nyt vain herättämässä hänet. Sitä paitsi, hän hauduttaa parempaa mandariiniteetä kuin kumpikaan meistä, Rose totesi.
-Se on kyllä ihan totta. Minä pilkon nämä ja menen sitten, Casey myöntyi.

Casey pilkkoi loput vihannekset, siirsi ne kulhoon ja laski veitsen leikkuulaudalle. Nopeasti hän pesi vielä kätensä ja lähti sitten herättämään isoäitiään. Koputukseen ei kuulunut vastausta, joten Casey arveli Joyn olevan hyvin sikeässä unessa. Kun seuraavaankaan koputukseen ei kuulunut reaktiota, niin hän avasi oven varovasti ja astui sisään.

Rose oli juuri raottanut uunin luukkua tarkistaakseen vohvelien kypsymistä ja oli lähellä pamauttaa sen sormilleen, kun hän säikähti Caseyn kauhistunutta huudahdusta.
-No, mikä on?
-Tule äkkiä tänne!
Ensin Rose ei meinannut kyetä tekemään mitään. Töissä hän oli tottunut siihen, että tarvittaessa jalat olisi saatava alle hyvinkin nopeasti, mutta nyt hän oli kuin jäätynyt paikalleen. Vasta Caseyn toisen huudon kuultuaan hän havahtui horroksestaan ja sai itsensä liikkeelle.

Shokkiaalto löi Rosen ylitse voimalla kun ikävä näky avautui hänen eteensä. Sen jälkeen pinnalle astui pelkästään järkipohjainen ajattelu. Yksi vilkaisu riitti kertomaan, että äitinsä hyväksi hän ei voisi tehdä enää mitään. Paniikissa olevaa poikaa hän voisi kuitenkin rauhoitella.

-Äiti, mikset sinä tee mitään?

Rauhallisin, hallituin liikkein Rose istui sängylle poikansa viereen ja irroitti tämän käden Joyn kädestä. Epämiellyttävä värähdys kulki hänen lävitseen hänen tuntiessaan äitinsä kylmänkelmeän ihon, mutta siitä huolimatta hän veti Caseyn syliinsä ja halasi poikaa tiukasti.

Casey ei meinannut sisäistää tilannetta ollenkaan ja keskittyi vain toistelemaan itkuista kysymystään.
-Äiti, mikset sinä tee mitään? Meidän pitää soittaa ambulanssi!

Kyyneleet polttelivat omienkin luomien takana, mutta hetkessä Rose päätti, ettei itkisi ihan vielä. Vielä hetken hänen täytyisi pitää itsensä kasassa. Hän oli nähnyt työssään sen verran kuolemaa, että kykeni suhtautumaan asiaan tarvittaessa myös järkiperäisesti ja käsittelemään tunteensa myöhemminkin.
-Rakas, ei ole enää mitään mitä hänen hyväkseen voisi tehdä.

Niin shokissa kuin Casey sillä hetkellä olikin, niin sanat menivät kuitenkin perille. Äiti oli lääkäri, ja jos äiti sanoi ettei mitään todella voinut enää tehdä, niin sitten mitään ei voinut enää tehdä. Tilaan laskeutui täysi hiljaisuus, jota alkoi täyttää Caseyn ja sittemmin myös Rosen hiljainen nyyhke.

Joyn hautajaisia vietettiin kahden viikon kuluttua hyvin pienimuotoisesti. Se oli ollut hänen oma toiveensa. Pienimuotoinen tilaisuus ja se, että haudalle tuotaisiin kukkia.
*****

Colinin ja Tiffanyn suhde kukoistaa edelleen, poikien opiskelut sujuvat/sujuivat hyvin ja edessä olisi astuminen työelämään. Mitä luulette, kuinka pojilta lähtee sujumaan yrityksen pyörittäminen? Catalinaakin nähtiin pitkästä aikaa, ja vaikka tyttö hieman ahdistunut olikin, niin nyt hän sai purettua mieltään ja asiat alkavat olla taas hyvin. Taisin taannoin lupailla, että jatkossa Catalinaa näkyy vähän enemmän. Se "jatkossa" on tästä eteenpäin. Vaikka mitään kovin erikoista hänellä ei ole vielä meneillään, niin senkin aika koittaa kyllä, älkää huoliko...

Aluinperin en ollut suunnitellut Joyn kuolemaa tähän osaan. Oikeastaan odotin sen tapahtuvan jo aikaisemmin. Tai no, "odotin", koska en sitä varsinaisesti odottanut, arvelin sen vain tapahtuvan aiemmin kun ikäpalkki oli suunnilleen samoissa lukemissa Dylanin kanssa. Vaikka pääosin vienkin peliä eteenpäin tarinan ehdoilla enkä toisin päin, niin en kumminkaan tykkää tappaa hahmoja silloin, kun se ei ole juonen kannalta tarpeellista. Sen vuoksi Joy pysyi matkassa mukana näinkin pitkään. Kuten osassa kävikin ilmi, niin Joy oli jo todella valmis lähtemään. Voin paljastaa, että oli hän sitä pelin sisälläkin.

Kun kuolema sitten lopulta tuli, niin Joy ei vastustellut pienintäkään vähää vaan kätteli viikatemiestä oikein suurella ilolla. Rose-parka pääsi/joutui todistamaan tätä kaikkea ihan aitiopaikalta.

Mitään en uskalla luvata, mutta jos oikein hyvin menee, niin elokuussa tulee vielä yksi osa. Ihan varma en kuitenkaan ole. Kovasti kyllä haluaisin saada sen aikaiseksi. Ihan siitäkin syystä, että syyskuusta eteenpäin julkaisutahti tulee hidastumaan takuuvarmasti, mutta myös siksi, että siinä saadaan vihdoin vastauksia kysymyksiin joita tässä on pyöritelty jo pidemmän aikaa...