lauantai 24. joulukuuta 2022

Jouluextra VI

Monien rannikkokaupunkien tapaan Sunset Valley oli yleensä varsin lämmin. Lämpötila putosi pakkasen puolelle äärimmäisen harvoin ja lunta satoi vielä harvemmin. Joskus niin kuitenkin tapahtui. Niinä harvoina kertoina se kesti useimmiten vain joitakin päiviä, mutta sillä kertaa jatkuvaa lumisadetta ja pakkasta saatiin kestää useita viikkoja.
Poikkeukselliset sääolosuhteet ajoivat kaupungin hetkeksi lähes kaaokseen, sillä kukaan ei ollut oikein tottunut sellaiseen. Vaikka ilma ei mitenkään äärettömän kylmää ollutkaan, niin jäiset tiet ja lumivallit aiheuttivat paljon päänvaivaa etenkin autoilijoille.
Rosella olikin ollut töissä kova kiire liukastuneiden, kolareihin joutuneiden sekä muiden lumen ja jään uhrien kanssa. Joulun hän sai kuitenkin pitää vapaana, koska hän oli järjestänyt asian jo hyvissä ajoin ja hyvä niin.
Se oli nimittäin ensimmäinen kerta pitkiin, pitkiin aikoihin kun koko perhe oli kokoontuneena saman katon alle.
Myös Lola ja Catalina olivat lentäneet kaupunkiin ensimmäistä kertaa kuukausiin. Heidän motellinsa toiminta oli jo alkanut pyörimään sen verran tehokkaasti, että he uskalsivat jättää sen muutamaksi päiväksi alaistensa huomaan ja olemaan itse puhelimen päässä, jos jotain tulisi.
Vanessa ja Halenkin olivat tulleet joulunviettoon. Rose ja James olisivat muutenkin kutsuneet ystävänsä oikein mielellään, mutta eiväthän he enää edes olleet pelkästään ystäviä. He olivat myös perhettä.
Rose oli Jamesin avustuksella kokannut maittavan jouluaterian koko perheelle ja pian oli aika käydä syömään. Yksi asia ei kuitenkaan ollut ihan niin kuin Rose oli suunnitellut ja se sai hänet suuntaamaan tuiman katseen poikaansa.
-Missä ihmeessä Harold viipyy?
-Ei hän ole tulossa, televisiota yhä katsellyt Casey kertoi.
-Miksi ihmeessä ei ole? Jätitkö sinä hänet kutsumatta vaikka minä varta vasten pyysin?
Casey huokaisi aavistuksen turhautuneena ja nousi ylös sohvalta. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että Harold ei ollut hänelle aivan rehellinen, mutta sikäli kun hän mitään asioista ymmärsi, niin ei hän voinut tai varsinkaan halunnut painostaa ketään.
-Äiti, kyllä minä pyysin häntä useammankin kerran. Lähestulkoon maanittelin. Joulu on kuitenkin perhejuhla eikä hän halua tungetella. Hänen sanojaan, ei minun.
Rosen suupielet vetäytyivät välittömästi alaspäin.
-Voi harmi. Ajattelin, että sinun kutsumanasi hän saapuisi mielummin kuin minun, mutta ei näköjään. Hän olisi kyllä ollut niin tervetullut. Minua surettaa ajatuskin siitä, että hän istuu koko joulun yksin kotonaan.
Ruokapöydän ääressä keskustelua hiljaa seurannut James pohti, miten tuoda ideansa esille. Hän ei tuntenut Haroldia kovin hyvin, mutta jo Caseyn sanojen sävy kertoi sen, että hyvin suurella todennäköisyydellä Haroldin ilmoittama syy saapumattomuudelle oli tekosyy ja sen perusteella mitä James Haroldista tiesi, hän ymmärsi sen tekosyyn käytön paremmin kuin hyvin. Sen ymmärryksen myötä hän tiesi myös, kuinka hän voisi edes yrittää auttaa.
James nousikin pöydän äärestä ja meni puhumaan vaimolleen.
-Alkakaa te vain syömään. Minä lähden käymään hänen luonaan ja yritän kääntää hänen päänsä. Ehkä se onnistuu, ehkä ei, mutta ainakaan hänen ei tarvitse viettää koko joulua ihan yksin ilman mitään juttuseuraa.
Jamesin sanat ja niitä seuraava painava katse saivat Rosenkin ymmärtämään ajatukset sanojen takana.
-Hyvä on, mene vain. Älä pidä turhaa kiirettä.
Sinä päivänä ulkona ei enää ollut kovin kylmää, mutta teiden liukkauden vuoksi James ei uskaltanut lähteä autolla liikenteeseen. Onneksi Harold ei asunut kovin kaukana. Toisaalta, Sunset Valley on kuitenkin loppujen lopuksi niin pieni kaupunki, että lähes kaikki täällä on kävelymatkan päässä, James pohti matkalla kohti määränpäätään.
Alakerrassa ei vaikuttanut olevan ketään vaikka valot olivatkin päällä. Päättäväisesti James koputti oveen. Riittävän kovaa, että todennäköisesti yläkerrassa piileksivä Harold kuulisi, mutta kuitenkin sen verran hiljaa, ettei pakkasen huurruttama lasi särkyisi.
James sai odotella hetken, mutta lopulta Harold raahautui alakertaan ja avasi oven. James astui sisään, eikä kumpikaan sanonut hetkeen mitään. He vain tuijottivat toisiaan. Harold hämmentyneenä, James säälien. Harold oli heistä se, joka sai ensin suunsa auki.
-James, mitä ihmettä sinä teet täällä?
James oli todella vakava.
-Sinut kutsuttiin meille joulunviettoon, mutta et kuitenkaan saapunut paikalle. Miksi ihmeessä et?
Harold veti hiljaa henkeä ja käänsi katseensa pois.
-Eikö Casey muka kertonut?
James nyökkäsi.
-Kyllä hän kertoi, mutta miksi ihmeessä sinä ajattelet niin? Et ehkä ole varsinaisesti perhettä, mutta ei sillä ole mitään väliä. Emme me olisi sinua kutsuneet, jos emme olisi halunneet sinua sinne. Sitä paitsi, joulua ei ole hyvä viettää yksin. Ei varsinkaan silloin jos on samanlaisessa asemassa kuin sinä.
Haroldin ei tarvinnut kysyä, mihin James viittasi.
-Juuri siksi minä en tullutkaan. En ole tänään sellaisessa mielentilassa, että olisin hyvää seuraa. En edes itselleni, mutta en varmasti kenellekään muullekaan.
James aisti selvästi, että Harold olisi toivonut hänen lähtevän. Hän ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Ei ihan vielä.
-Ymmärrän tuon kyllä, mutta olen eri mieltä. En minä sinua täältä lähde mihinkään väkisin raahaamaan, mutta saanko edes jäädä juttelemaan kanssasi hetkeksi?
-Kai se käy, Harold huokaisi lähes luovuttaneena.
James riisui takkinsa ja he jäivät hetkeksi täydelliseen hiljaisuuteen eteisen penkille istuttuaan. Harold oli päättänyt, että koska James oli se, joka halusi jutella, niin James saisi myös aloittaa. Hetken ajatuksiaan kasattuaan James tekikin juuri niin.
-Rehellisesti sanoen minä en tunne sinua kovinkaan hyvin. Tiedän sinusta ja sinulle tapahtuneista asioista kuitenkin sen verran, että kykenen kyllä samaistumaan mielenmaisemaasi ainakin jollain tasolla. Melkein sanoisin, että tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta siihen en lähde.
-Et sinä sitä voisikaan tietää. Ethän sinä ole menettänyt vaimoasi tai lastasi, Harold tokaisi.
-Olet osin oikeassa. Vaimoani en ole menettänyt, mutta lapseni kyllä, vaikka se oli lopultakin vähemmän karmea tapahtuma kuin mitä sinulle ja teille kävi. Mutta ne muut menetykset… Niitä on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi.
Harold suuntasi Jamesiin surullisen katseen.
-Mitä sinä oikein tarkoitat?
-Lapsen menetyksillä vai niillä muilla menetyksillä?
-Molemmilla.
James oli hetken ihan hiljaa. Vaikka hän oli tehnyt rauhan kaikkien menetyksiensä kanssa niin hyvin kuin suinkin kykeni, niin ei niistä puhuminen silti ollut helppoa.
-Rose sai keskenmenon, kun pojat olivat pieniä. Se tapahtui melko aikaisin, mutta oli silti todella surullista. Ne muut sitten… No, minun vanhempani Walter ja Melinda kuolivat minun ollessani vain viidentoista. Äiti kuoli syöpään ja isä sai aivoinfarktin. Muutama vuosi sen jälkeen minun isoveljeni Jasper kuoli tasoristeysonnettomuudessa. Minun paras ystäväni Cory ja hänen vaimonsa Alice, Catalinan biologiset vanhemmat, saivat surmansa Moonlight Fallsin lumivyöryissä. Niitä muita menetyksiä on tosiaan ollut monta. Eihän se tietenkään sama asia ole enkä minä yritä sanoa, että elämäni olisi ollut jotenkin traagisempaa kuin sinun. Nyt sinä varmasti kuitenkin ymmärrät mitä tarkoitin sillä kun sanoin, että osaan samaistua mielenmaisemaasi.
Harold oli hetken ihan hiljaa. Hän ei kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan Jamesia järkyttyneenä. Sitten suru valtasi jälleen ajatukset ja palasi päällimmäiseksi tunteeksi järkytyksen rinnalle.
-Miten sinä olet oikein voinut selvitä tuosta kaikesta?
-Minulla oli aina joku tukenani. Aina. Okei, veljeni kuoltua ei ihan siinä alussa ollut, mutta sitten tapasin Coryn ja hän kannatteli minua läpi sen kaiken. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin sinulla ei ole ollut oikeastaan ketään. Se on varmasti tehnyt tästä kaikesta paljon vaikeampaa, James pohti.
Harold tunsi, miten kyyneleet alkoivat taas tehdä tuloaan. Hetken hän koitti kuitenkin vielä sinnitellä.
-Se, syyllisyys ja se, etten oikeastaan koskaan pysähtynyt todella ajattelemaan tätä kaikkea.
-Mitä tarkoitat?
Harold nousi ylös ja käveli muutaman askeleen päähän vaikka tajusi kyllä, että ei se mitään auttaisi. James näkisi hänen itkevän joka tapauksessa. Hetken Harold oli varma, ettei sanoisi enää sanaakaan, mutta tovin itseään koottuaan hän päätti kuitenkin, että kyllä hän vielä puhuisi. Ei hän tuntenut Jamesia kovinkaan hyvin, mutta mies selkeästi ymmärsi hänen tunteitaan.
-No, sitä kun… Silloin kun se onnettomuus ja sen seuraukset tapahtuivat, niin olin tietenkin pohjattoman surullinen. En kuitenkaan omalta osaltani yrittänyt käydä asiaa sen tarkemmin läpi. Keskityin vain tukemaan Ameliaa parhaani mukaan, aloin opiskelemaan uutta ammattia ja kävin samalla vielä osa-aikatöissä vanhassa työpaikassani. Sitten kun Ameliakin kuoli, niin hänen tukemisensa jäi yhtälöstä pois, mutta jatkoin yhä surun ja syyllisyyden tukahduttamista opiskeluun ja myöhemmin töihin. Vähitellen se alkoi kuitenkin puskea pintaan, vaikka sitkeästi yritin olla ajattelematta asiaa. Kun minulle tuli mahdollisuus muuttaa tänne väliaikaisesti, niin tartuin siihen lähes riemusta kiljuen. Ei se kuitenkaan ihan hirveästi auttanut, kuten ei myöskään tänne jääminen, vaan se kaikki puski pintaan vain entistä voimakkaammin ja nyt…
James kuunteli Haroldin vuodatusta ja nyökytteli ymmärtäväisenä, vaikka hän tajusi, ettei Harold sitä nähnytkään. Kun Harold hiljeni hetkeksi, niin James esitti yhden kysymyksen. Hän tiesi, että se saattaisi tehdä kipeää, mutta hänen oli pakko. Hän halusi auttaa, ja auttaakseen hän tarvitsi tämän tiedon.
-Mistä sinä oikein tunnet syyllisyyttä? Eihän se kolari kaiketi ollut sinun vikasi, eikä myöskään mikään siitä seurannut.
Haroldin nyyhke vain yltyi.
-Ei se kolari ollutkaan, mutta… Jos minä en olisi yrittänyt hukuttaa suruani niin voimakkaasti kaikkeen ympäröivään, niin olisinko minä tajunnut, miten huonosti Amelia todella voi? Evanin hyväksi minä en voinut tehdä mitään, ei kukaan voinut, mutta Amelia… Jos minä olisin tajunnut, niin hän olisi ehkä vielä täällä.
James vain nyökkäsi ymmärtäväisenä. Jotain tuollaista hän oli arvellutkin.
-Vaikka sinä tuskin uskot sitä nyt, niin sanon silti, että ei se sinun syytäsi ollut. Ei Evanin kuolema, eikä myöskään se, mitä Amelialle kävi. Sinähän sanoit tukeneesi häntä parhaasi mukaan, enkä epäile hetkeäkään, ettetkö olisikin tehnyt niin. Joskus se ei vain riitä vaikka tekisi mitä. Syyllisyys on tietenkin ymmärrettävää, mutta se ei ole tarpeellista. Ei sen tunteminen ainakaan muuta mitään. Olet kannatellut tuota kaikkea jo kauan, ja vaikka oletkin tottunut surussa elämiseen ja se tuntuu jo turvalliseltakin, niin tiedätkö mitä? Minä uskon, että vielä jonain päivänä sinä pääset jaloillesi ja opit elämään menetyksiesi kanssa.
-Miten minä muka sen tekisin?
Itkevää Haroldia katsellessaan James painautui hetkeksi syvälle muistoihinsa ja häntä alkoi surettaa entistäkin enemmän. Hän näki Haroldissa oman vuosien takaisen tilanteensa niin voimakkaasti ja se nosti pintaan suuren ikävän. Ikävän lisäksi hänen mieleensä nousi kuitenkin myös kiitollisuus. James kaipasi ystäväänsä yhä valtavasti, mutta samalla hän oli myös kiitollinen. Jos Cory ei olisi auttanut häntä silloin, niin ei hän osaisi nyt auttaa Haroldia. Ei ainakaan samalla tavalla.
-Ainakin nyt sinä olet alkanut jo käymään tapahtunutta läpi itsesi kanssa. Se on jo hyvä ensiaskel. Toinen voisi olla terapia. Ei se kaikille toimi enkä minä tietenkään voi pakottaa, mutta sinuna ainakin harkitsisin. Itse olen saanut terapiasta paljon apua omien menetysteni käsittelyyn. Kolmanneksi… Sinä olet selkeästi sitä tyyppiä, joka pärjää yksin, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa. Haluan sinun kuitenkin tietävän, ettei sinun ole pakko olla aivan yksinäinen. Casey haluaa auttaa sinua, kun sinäkin olet auttanut häntä ja muutekin hän pitää sinusta kovasti. Ei tietenkään samalla tavalla kuin Jonahista, mutta ystävämielessä. Jonah, Colin ja Tiffany pitävät sinusta myös ja varmasti ystävystyisivät kanssasi mielellään enemmänkin. Roseahan sinä tunnet jo töiden kautta jonkin verran, ja… No, minähän en tunne sinua juuri lainkaan, mutta kuuntelen sinua mielelläni jos vain haluat jutella jonkun toisen samanlaisia juttuja kokeneen kanssa.
Harold oli hetken aivan hiljaa. Jamesin sanat saivat hänet todella, todella mietteliääksi.
-En minä tiedä oikein mistään mitään. Minun pitää vielä miettiä tuota kaikkea. Kiitos joka tapauksessa.
James nyökkäsi hiljaa ja virnisti lempeästi. Hän ymmärsi, että kaikki aiheesta sillä erää puhuttava oli jo puhuttu. Yksi kysymys hänellä kuitenkin vielä oli.
-Oletko sinä ihan varma, että et halua tulla käymään meillä? Voisit tulla edes syömään. Jos et muuten, niin ihan jo siksi, että sillä ruokamäärällä ruokkisi vaikka kokonaisen armeijan.
Haroldin itku oli jo hiipumaan päin jopa siinä määrin, että häntä alkoi hieman naurattaa.
-Kiitos tästäkin tarjouksesta, mutta valitettavasti minun on kieltäydyttävä. Olen vähän liian väsynyt, vähän liian itkuinen ja vähän liian kaikkea muutakin siihen, että jaksaisin poistua kotoa juuri nyt.
James päätti halata Haroldia hyvästiksi.
-Ymmärrän. Varaudu kuitenkin siihen, että joku meistä saattaa illemmalla piipahtaa täällä tuomassa ylijäämäruokaa. Mikäli minä yhtään tunnen vaimoani, niin hän ei varmasti suostu jättämään sinua ruoatta.
Harold vain hymyili kiitollisena.
-Ehkä minä sen verran sitten kestän. Kiitos.
Jamesin lähdettyä Harold haahuili keittiöön, romahti takaoven vieressä olevalle sohvalle ja painoi silmänsä kiinni. Päivä oli ollut jo valmiiksi todella rankka, mutta Jamesin vierailun myötä siitä tuli entistäkin rankempi. Ei Harold siitä kuitenkaan pahoillaan ollut, sillä asiaahan James oli puhunut ja tavallaan tuntui hyvältä päästä purkamaan sydäntään jollekin, joka välitti ja ymmärsi, muttei kuitenkaan ollut niin läheinen, ettei tietynlaisen henkisen etäisyyden säilyttäminen ollut mahdollista.
Samalla Jamesin kertoma oli täyttänyt hänen päänsä ajatuksilla. Hyvin, hyvin monilla ajatuksilla, joita Harold jäi pohtimaan kuitenkaan saamatta kiinni oikeastaan yhdestäkään. Lopulta hän ei jaksanut enää edes yrittää. Harold oli jo niin uupunut, että hän torkahti siihen sohvalle.
Iltaunilta hänet havahdutti ulko-ovelta kuulunut hiljainen koputus. Tällä kertaa tulija oli Colin.
-Hei. Casey olisi muuten tullut tuomaan nämä, mutta tänä iltana Arthurille ei kelvannut kukaan muu nukuttaja. Ei sillä, ettenkö minäkin olisi halunnut. Ihan mielelläni minä täällä käyn, mutta kauaa minäkään en ehdi olemaan, koska Simoninkin nukkumaanmenoaika lähestyy.
Harold vain nyökkäsi.
-Isänne sanoikin, että joku teistä kävisi illalla tuomassa minulle ylijääneitä ruokia. Niistähän sinä varmaan puhut?
-No, niistäkin.
-Niistäkin?
Colin asteli Haroldin ohitse, otti reppunsa varovasti pois selästä ja kaivoi sieltä pöydälle kaksi kelmulla päällystettyä foliovuokaa.
-Tässä on nämä, mutta on täällä vielä jotain muutakin.
Colin ojensi Haroldille punaiseen nauhaan käärityn lahjapaketin.
-Ole hyvä.
Harold ei voinut sille mitään, mutta hän häkeltyi eleestä kovasti. Häkeltyi ja vähän liikuttuikin.
-Kiitos. Mitä täällä on?
Colin naurahti hyväntahtoisesti.
-Rehellisesti sanoen minä en tiedä. Casey, Jonah ja Arthur kävivät ostamassa sen. Arthur kuitenkin sanoi, tai pikemminkin yritti sanoa jotain kirjasta, joten ehkä siellä on sinulle jotain luettavaa.
Harold halasi Colinia varovasti.
-Kiitos.
-Kiitos itsellesi ja hyvää joulua… Kaikesta huolimatta, Colin lisäsi vielä loppuun.
Colinin poistuttua Harold laittoi ruoat jääkaappiin ja avasi sitten lahjansa. Paketista paljastui sinikantinen vihko, värikkäitä tusseja ja hänelle osoitettu kirje. Harold poimi kirjeen käsiinsä, istui alas ja alkoi lukea.
Hei.
Tiedän, että minä en ole ihan hirveän hyvä puhuja, enkä aina edes kovin hyvä kuuntelija, vaikka parhaani yleensä yritänkin. Tiedän myös sen, että jokainen meistä tarvitsee jonkun väylän purkaa tunteitaan. Jos sinä et ole valmis puhumaan, niin ehkä sinä voisit yrittää kirjoittaa. Sillä minä tämän vihkon hankin. Sinun ei tarvitse sanoa, että aiotko kirjoittaa siihen, saati sitten näyttää mahdollisia kirjoituksiasi minulle. Eivät ne ole minun asiani, mutta toivon ajatusten jäsentelyn kuitenkin auttavan. Nuo tussit ovat Arthurin valitsemat. Yritimme kyllä kertoa pojalle, että korostustusseilla on vähän huono kirjoittaa, mutta värit vetivät häntä selkeästi puoleensa. Eiköhän sinulla kuitenkin ole jo mustekyniä kotona.
Kiitos vielä kaikesta avusta ja toivotaan, että tämä auttaa sinua edes vähän.
-Casey, Jonah & Arthur
Harold laski kirjeen varovasti käsistään, kun häntä alkoi jälleen itkettää. Tällä kertaa kyyneleet eivät kuitenkaan johtuneet varsinaisesti surusta, vaan pikemminkin liikutuksesta ja jonkinlaisesta helpotuksesta. James oli oikeassa, että puhuminen olisi varmasti hyvästä, mutta siihen Harold ei kokenut olevansa vielä valmis nykyistä enempää. Caseyn tarjoama vaihtoehto ajatusten purkamisesta paperille olisi varmasti kuitenkin hyvä alku.
Oli kuitenkin vielä jotain, mitä hän halusi sanoa tässä ja nyt. Eihän kukaan häntä enää kuulisi, mutta ei sillä niin väliä. Kyllä hänen ajatuksensa menisivät perille.
Harold ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut sellainen hetki, että ne kaksi valokuvaa herättivät jotain muitakin tunteita kuin surua ja kaipuuta. Kaipuu oli yhä vahvasti läsnä, mutta musertava suru oli vähitellen vaihtumassa herkkään, haikeaan ikävään. Ehkä juuri siksi hän saikin sanottua sanottavansa itkemättä.
Hei Amelia. Hei Evan. Rakkaani.
Minä kaipaan teitä molempia edelleen ihan hirveästi ja olisin valmis antamaan mitä vain, että saisin teidät takaisin. Tiedän kuitenkin, että se ei ole mahdollista. Ei, vaikka kuinka toivoisin. Olen ollut jo pitkään pohjattoman surullinen ja olen sitä edelleen. Ymmärrän, että en tule ikinä pääsemään yli siitä, että menetin teidät. Nyt minusta tuntuu kuitenkin ensimmäistä kertaa siltä, että vielä jossain vaiheessa minä opin elämään asian kanssa. Se ei tapahdu hetkessä eikä useammassakaan, mutta se tapahtuu joskus.
Vielä jonain päivänä te olette vain rakas muisto, joka ei enää tuota pelkkää kärsimystä, vaan hellää lämpöä ja kaipuuta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tulisin unohtamaan. Ei todellakaan, vaan kaikkea muuta. Tulen vaalimaan teidän muistoanne joka päivä elämäni loppuun asti, mutta teen sen vain lämmöllä ja rakkaudella, en enää tuskalla. Tuskin tekään haluaisitte, että minä vain kärsin elämäni loppuun asti. Varmaksi minä en voi tietää sitä, mutta ainakin minä uskon ja toivon niin.
Kiitos vielä teille molemmille ja oikein hyvää joulua sinne jonnekin.
*****

Hei.
 
Rehellisesti sanoen tämän jouluextran tekeminen oli aika haastava prosessi. Kirjoitin tämän oikein mielelläni, eli se ei ollut varsinaisesti ongelma tällä kertaa. Okei, vähän oli, koska siitä on kirjaimellisesti kuukausia, kun olen viimeksi kirjoittanut mitään luovaa, joten myönnettäköön, että kirjoitusprosessikin oli vähän haasteellinen. Se ei kuitenkaan ollut tämän teossa suurin ongelma, vaan kyseessä olivat pikemminkin tekniset haasteet.
 
Peli on joskus aikaisemminkin vähän tökkinyt, mutta ongelmat alkoivat vaan korostua siinä vaiheessa, kun suoritin sen ennemmin tai myöhemmin pakollisen vaihdon Originista EA Appiin. Okei, en voi varmaksi tietää, että johtuivatko ongelmat juuri siitä, mutta ajallisesti ne osuvat yksi yhteen. Suurin ongelmista oli se, että pelin avatessa kaikki Store-tavara kaupunkeineen kaikkineen oli kadonnut pelistä kuin tuhka tuuleen ja uudelleenasennus ei onnistunut. Mulla on kuitenkin sitä Storen tavaraa pelissä ihan runsaahkosti, mm. Catalinan ja Lolan nykyinen kotikaupunki Barnacle Bay. Ehdin jo hetken miettiä, että pitäisikö mun muuttaa heidät johonkin toisaalle ja kehitellä joku juonimuutos tätä äkillistä muuttoa selittämään. Lopulta sain kuitenkin ongelman ratkottua siten, että korjaan pelin joka kerta tuon EA-sovelluksen kautta ennen avaamista. Silloin Store-tavarat löytyvät pelistä ja se rullaa suhteellisen normaalisti. Ilman tätä jokakertaista korjaamista ne nimittäin eivät löydy. Kyllä, olen kokeillut. Vaikka lopulta sainkin tuon ongelman ratkaistua, niin olen myös tehnyt vähän sisustuksellisia muutoksia. Ehdin kuitenkin säätää tallennusten kanssa jo ihan riittämiin ennen kuin keksin ratkaisun ongelmaan. Ainakin Rosen ja Jamesin olohuoneen kirjahylly vaihtoi vähän väriä ja Caseyn ja Jonahin tietokonepöytä meni kokonaan vaihtoon. Toivottavasti ei häiritse ihan hirveästi.

Uusia osiakin haluaisin jo alkaa kohta kirjoittelemaan, mutta ihan henkeä pidätellen niitä ei kannata odotella. Mainitsin silloin alkusyksystä, että syksystä tulee mitä luultavimmin aika helvetin rankka mm. opparin takia. Osuin siinä tavallaan oikeaan. Rankkaa oli, paljon rankempaa kuin mä etukäteen arvelin, eikä pahin ole edes takana vielä. Opparin aikataulu venyi alkuperäisestä suunnitelmasta joulukuusta tammikuulle, mutta nyt senkin suhteen näyttää vähän huonolta. Toivon kuitenkin parasta sen suhteen, mutta asia selvinnee viimeistään siinä vaiheessa kunhan oppariohjaaja palaa joululomalta ja ehtii antaa kommenttinsa työstä.

Okei, nyt kun turhahko paskanjauhanta on saatu pois alta, niin jospa mennään itse extraan.

Oikeastaan paria ensimmäistä lukuunottamatta näissä mun jouluextroissa on ollut kaikissa enemmän tai vähemmän surumielinen teema, ja samaa linjaa jatkoi tämäkin. Ei se toki ole tarkoituksellista ollut, tai ainakaan tietoisesti en ole halunnut kirjoittaa nimenomaan surullisia jouluextroja, mutta kuitenkin... Haroldilla on ollut ja on edelleen vaikeaa, mutta nyt tilanne on kuitenkin ottamassa varovaisia askeleita parempaan päin.

Seuraavan osan ajankohtaa en tosiaankaan uskalla vielä luvata, mutta se sijoittunee johonkin aikavälille tammikuu-maaliskuu. Riippuu ihan siitä opparista ja parista muusta jutusta. Sama koskee myös lukujonon purkamista.

Okei, kiitos kaikille lukemisesta ja ymmärryksestä hiljaista julkaisutahtia kohtaan sekä hyvää joulua kaikille sitä viettäville & onnellista uutta vuotta ihan kaikille!