112.Ei mitään hätää

♫

Otsikkolähde.

Colin otti huolensa puheeksi Tiffanyn kanssa välittömästi, kun nainen oli palannut työmatkaltaan. He keskustelivat aiheesta pitkään ja keksivät omasta mielestään toimivan ratkaisun. Sen ratkaisun keksittyään he päätyivät kutsumaan Caseyn kylään.

Casey tuli käymään aavistuksen pelokkaana. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että mistä oli kyse. Hän tiesi vain, että Tiffany oli kuulostanut puhelimessa huolestuneelta ja sanonut, että he tarvitsisivat hänen apuaan, koska Simonilla oli jokin ongelma.

Sinä päivänä Simon oli takapihalla tuijottelemassa taivasta kaukoputkensa läpi, joten heillä oli kaikki rauha keskustella asiasta. Tiffany ja Colin pitivät kuitenkin takaovea silmällä samalla, kun he selostivat ongelmaansa Caseylle. He kertoivat kaiken Simonin viime aikojen käytöksestä, pojan huolista ja peloista, omista huolista ja peloistaan ja lopulta siitä, miten he olivat keksineet tavan, jolla auttaa poikaansa.

Kun pohjustus oli alla, Tiffany pääsi viimein esittämään heidän pyyntönsä.
-Me mietimme, josko sinä voisit tehdä hänelle ruokavaliosuunitelman ja ehkä kuntosaliohjelmankin.

Pyynnön kuultuaan Casey oli hetken hyvin hiljaa. Kun hän sitten lopulta puhui, hänen äänensävynsä oli lähestulkoon vihainen eikä lainkaan niin vastaanottavainen kuin Colin ja Tiffany olivat toivoneet.
-Te haluatte, että minä teen hänelle ruokavalion ja treeniohjelman? Ihan oikeasti?

Colin kuunteli veljensä kysymystä hämmentyneenä. Hän ei ollut odottanut Caseylta minkäänlaista vastustusta tai epäröintiä.
-Niin. Miksi se saa sinut noin hermostuneeksi, eikös niiden tekeminen ole sinun työtäsi? Kyllä me maksamme sinulle, jos se siitä on kiinni.

Casey veti syvään henkeä, että saisi itsensä rauhoittumaan.
-En minä sillä, vaan mielestäni tuo ei ole hyvä idea. Jos te epäilette hänen kärsivän syömishäiriöstä tai muista mielenterveysongelmista, niin oikea osoite ei ole personal trainer, vaan lääkäri!

Tiffany henkäisi surullisena.
-Casey, ole kiltti! Kyllä me tiedämme, että tämä ei ehkä ole se paras vaihtoehto, mutta ei hän suostu vastaanottamaan meiltä minkäänlaista apua tai välillä edes puhumaan meille, koska mitään hätää ei ole, ainakaan jos häneltä itseltään kysytään. Eikä sen ohjelman pidä olla sellainen, että hän laihtuu entisestään sitä noudattamalla, vaan joku semmoinen, että paino nousee tai edes pysyy nykyisessä… Tai sinähän näistä ammattilaisena paremmin tiedät.

Casey huokaisi erittäin syvään. Ei hänellä tainnut olla paljoa vaihtoehtoja. Pari asiaa hän tahtoi kuitenkin tehdä selväksi.
-Hyvä on, kahdella ehdolla. Ensimmäinen: Teen sen vain, jos hän itse toivoo sitä. Toinen: Jos huomaan hänen vointinsa menevän yhtään huonompaan suuntaan, en epäröi hetkeäkään viedä häntä ihan oikeiden terveydenhuollon ammattilaisten juttusille. Se on minun vastuuni liikunta-alan ammattilaisena. Onko ymmärretty?

Colin ja Tiffany nyökyttelivät molemmat.
-On, tietenkin on. Kiitos tästä, Casey. Tiesin, että me voisimme luottaa sinuun.

Casey ja Tiffany jäivät sisälle vielä puhumaan suunnitelman yksityiskohdista, Colin lähti ulos jututtamaan poikaansa. Simon vaikutti olevan hyvin keskittynyt kaukoputkeensa, koska hän ei huomioinut isänsä saapumista mitenkään.
-Simon, olisi asiaa.
Poika ei vastannut mitään, mutta olemuksesta Colin oli aistivinaan, että hänen läsnäolonsa oli noteerattu, joten hän alkoi vain puhua.

-Me juttelimme Caseyn kanssa. Hän suostuisi tekemään sinulle sen treeniohjelman ja ruokavalion. Tietenkin sillä ehdolla, että itse haluat sitä.
Jälkimmäisen ehdon Colin jätti mainitsematta.

Simonin vastaanotto oli penseä. Hän ei edes kääntynyt katsomaan isäänsä.
-Kiva tietää, että te pidätte minua edelleen niin lihavana, että minun pitäisi alkaa käyttämään personal trainerin palveluita.

Colin oli lähellä alkaa itkeä. Hän ei todellakaan tarkoittanut sitä noin, mutta häntä pelotti, että jos hän oli saanut Simonin ajattelemaan tuolla tavalla, se ajaisi poikaa entistä syvemmälle suohon.
-En minä sitä noin tarkoittanut, päinvastoin pikemminkin. Et sinä ole sitä ehkä tahallasi tehnyt, en tiedä oletko tajunnutkaan niin tapahtuneen, mutta sinä olet viime kuukausina laihtunut rajusti. Ei se ruokavalio ja treeniohjelma tulisi olemaan sellainen, että sinä laihdut entisestään. Pikemminkin sen on tarkoitus kohentaa vointiasi ja parantaa jaksamistasi kuormittavassa arjessa.

Vihdoin Simon malttoi jättää kaukoputkensa sikseen ja keskittyä isäänsä.
-Minä en ihan oikeasti ymmärrä, miksi te olette äidin kanssa noin huolestuneita minusta. Olen stressaantunut ja ahdistunut, se on totta, mutta ei tässä mitään oikeaa hätää ole. Jos viittaat yhä siihen mitä Jamesin luona tapahtui, niin minulla oli ihan oikeasti huono olo silloin.

Colin pudisti päätään.
-En minä enää sitä mieti ja ymmärrän kyllä, että mitään hätää ei ole. Se ei kuitenkaan muuta mihinkään sitä, että olemme äitisi kanssa huolissamme sinusta. Ei tätä voi oikein mitenkään järkevästi selittää. Ymmärrät ehkä sitten, jos saat jonain päivänä omia lapsia. Tajuan kyllä, että et ehkä ole tästä ihan hirveän innoissasi, mutta voisitko edes yrittää?

-Jos minä lähden noudattamaan sitä ohjelmaa, niin saisiko se sitten sinun ja äidin huolen hälvenemään? Simon kysyi.
-Ei sinun vain meidän vuoksemme tarvitse, vaan itsesi, mutta kyllä se kieltämättä helpottaisi, Colin myönsi.
-Hyvä on sitten.
-Sinä suostut?
-Minä suostun.

Colin halasi Simonia huojentuneena.
-Kiitos, Simon. Kiitos.

Simon poistui huoneeseensa, istui tuolille ja kirosi raskaasti mielessään. He ovat tajunneet, että jotain on meneillään, tai jos eivät vielä ole, niin kohta tajuavat.

Simon huokaisi syvään miettiessään seuraavaa peliliikettään. Tarjouksesta hän ei enää voinut kieltäytyä, mutta ehkä peli ei ollut vielä menetetty. Minun täytyy vain oppia peittämään jälkeni paremmin.

Simon ei edelleenkään ollut kovin innoissaan ajatuksesta, mutta koska hän oli luvannut mitä oli, niin paria päivää myöhemmin hän löysi itsensä Caseyn ja Jonahin kotitoimistosta tutkimasta uudenkarheaa treeniohjelmaansa.

Casey esitteli ohjelmaa tabletiltaan.
-Tästä sinä näet treeniohjelmasi. Lenkit sinä voit juosta periaatteessa mitä reittiä haluat, kunhan pidät pituuden ja vauhdin maltillisena. Kuntosalitreenit voit tulla tekemään meidän kotisalillemme, tai sitten voit mennä keskustan kuntosalille. Minä voin hankkia jäsenyyden sinulle jos tahdot. Siellä pääsisit myös uimaan. Viimeisenä löytyy ruokavalio. Olen asettanut useampia vaihtoehtoja jokaiselle aterialle, voit sitten valikoida niistä minkä haluat. Saat toki syödä enemmänkin jos haluat, mutta tämä on se, mitä sinun on minimissään syötävä jaksaaksesi.

Simon silmäili setänsä ohjeita mietteliäänä. Lenkkipituudet vaikuttivat ihan sopivilta ja saliohjelma olisi varmasti hyvä lisä hänen arkeensa, mutta ruokavalio…
-Eihän näillä ruokamäärillä voi mitenkään laiht… Tai siis, eikö tässä ole aika paljon syötävää?

Casey pudisti päätään vakavana.
-Ei tosiaan ole. Kuten minä äsken sanoin, tämä on se mitä sinun on minimissään syötävä. Eikä sinun tarvitse laihtua enää yhtään, olet alipainoinen jo valmiiksi, Casey totesi painokkaasti.

Casey istutti Simonin alas ja mietti hetken, miten muotoilla sanansa. Hän ei halunnut olla liian kovasanainen, mutta hän tiesi, että voisi tarvittaessa puhua hyvinkin suoraan. Vaikka hänellä olikin hyvät ja läheiset välit veljenpoikaansa, ei Simon kehtaisi kiukutella hänelle samalla tavalla kuin omille vanhemmilleen.

-En tiedä ovatko Colin ja Tiffany täysin sokeita tälle tilanteelle vai muuten vain hyväuskoisia hölmöjä, mutta minulle tuo esitys ei mene läpi. Tiedän kyllä, mitä peliä sinä pelaat. Suoraan sanottuna, minä en olisi tehnyt tätä mielelläni. Oikea osoite olisi ollut lääkäri eivätkä minun palveluni, mutta sinun vanhempasi suorastaan anelivat, joten mikäpä minä olisin ollut kieltäytymään. Älä kuitenkaan erehdy luulemaan, että pystyisit luistamaan tästä. Aion lähettää tämän saman ohjelman vanhemmillesi ja he katsovat perääsi, että varmasti noudatat tätä etkä vähentele ruokamääriäsi omin päin tai tee jotain muuta yhtä typerää ja vaarallista. Anteeksi vielä, jos kuulostan sinun korviisi turhan rujolta. Usko tai älä, mutta minäkin olen huolissani sinusta ja haluan vain ja ainoastaan auttaa.

Raivo kuohahti Simonin sisällä, mutta hän sai itsensä rauhoitettua varsin nopeasti. Hetkessä hän ymmärsi, että Casey oli päässyt liian lähelle totuutta. Samassa hetkessä hän ymmärsi myös, että hän saisi itsensä vielä keploteltua ulos tästä olevalla mahdollisimman myöntyväinen.
-Olen pahoillani siitä, että olen aiheuttanut teille huolta. Se ei ihan oikeasti ole ollut tarkoituksellista. Yritän jatkossa olla tarkempi siitä, etten minä huolestuta teitä.

Casey laski tabletin käsistään ja istui sohvalle. Hän ei uskonut Simonia laisinkaan, mutta ei viitsinyt kovistellakaan enää enempää. Keskusteluyhteys olisi pidettävä auki kaiken varalta.
-Ei sinun tarvitse meidän tunteistamme huolehtia. Mitä tulee tuohon sinun vakuutteluusi, niin minun on vähän vaikea uskoa sinua, mutta yritän parhaani. Voitko kuitenkin luvata yhden asian?
-Minkä?
-Että jos tässä nyt onkin kyse jostain vakavammasta, niin sinä haet apua. Voit puhua vanhemmillesi, minulle, vaikka Jonahille jos siltä tuntuu. Me emme ole vihaisia emmekä ala tuomitsemaan tai arvostelemaan, oli tilanne sitten mikä hyvänsä. Sana vain ja me autamme sinua. Mieluummin ennen kuin se on liian myöhäistä. Lupaathan sen minulle?

Simon istahti sohvalle ja nyökkäsi.
–Kyllä, minä lupaan sen.

Ei, en minä oikeasti lupaa sinulle yhtään mitään. En myöskään vanhemmilleni tai yhtään kenellekään. Kykenisin kyllä, mutta en halua. Minä pystyn kuitenkin peittämään totuuden teiltä, joten eipä yksi valhe tätä tilannetta enää merkittävästi pahenna, hän vielä lisäsi mielessään.

***

Seurustelunsa aikana Arthur ja Maria olivat tapailleet niin molempien kotona kuin myös kaupungilla, kahviloissa, puistoissa ja rannoilla. Eräänä iltana Arthur päätti kuitenkin viedä tyttöystävänsä ihan kunnollisille treffeille. Hän oli pyytänyt Mariaa pukeutumaan parhaimpiinsa ja olemaan valmiina seitsemältä illalla, hän tulisi hakemaan.

Ensimmäisenä Arthur vei Marian ravintolaan syömään. Mariaa hieman huvitti Arthurin valinta, koska kyseessä oli nimenomaan italialainen ravintola, mutta ei hän ollut lainkaan pahoillaan. Ravintola oli kuitenkin kaupungin paras ja ruoan maku sen mukainen. Ei kuitenkaan yhtä hyvää kuin kotona Milanossa, Maria oli maininnut.

Ravintolaillallisen jälkeen Arthur vei Marian katsomaan Sunset Valleyn kaupunginteatterin näytöstä. Se oli joku romanttinen musikaali, jollaisesta hän arveli Marian pitävän. Samalla hän yllätti itsensäkin, sillä hän viihtyi esityksessä todella hyvin. Kaikkein parasta oli kuitenkin nähdä, miten Maria oli niin iloinen. Valinta oli siis onnistunut.

Vielä esityksen jälkeenkin tyttö oli yhtä hymyä.
-Kiitos kulta. Tämä on ollut aivan ihana ilta.

Arthur vain hymyili häkeltyneenä.
-Kiva kuulla, että viihdyit. Se oli tarkoituskin. Haluatko, että saatan sinut kotiisi?

Maria pudisti päätään.
-Ei tarvitse, isäntäperheeni tulee hakemaan minut. He ovat varmaan jo matkalla, koska tekstasin heille esityksen päättymisajan.
Samassa auto jarruttikin heidän viereensä.
-Tuossa he ovat, joten minun täytyy nyt lähteä. Ensin haluan kuitenkin sanoa yhden asian.
-No? Arthur kysyi odottavana.
-Minä rakastan sinua.

Arthurin sydän oli pakahtua onnesta.
-Voi Maria, minäkin rakastan sinua.
He suutelivat hyvästiksi, Maria hyppäsi auton kyytiin ja pian olikin poissa. Arthur vilkutti tyttöystävänsä perään ja lähti sitten kävelemään kohti kotiaan.

Arthur ei ollut juuri vilkuillut kelloa illan aikana, mutta kotiovea lähestyessään hän huomasi pohtivansa, että nyt taisi olla jo aika myöhä.

Sisällä Jonah oli pohtinut tismalleen samaa asiaa.

-Johan sinä maltoit saapua kotiin, kuului sohvannurkasta ennen kuin Arthur kerkesi sanoa sanaakaan.

Arthur veti kasvoilleen valloittavan hymyn. Hän tiesi, että jo sillä saisi paljon anteeksi.
-Anteeksi. Onko isä jo nukkumassa?
-On, ja niin pitäisi minunkin olla, koska olen niin hemmetin väsynyt. En kuitenkaan voinut vielä mennä, kun eräs ei ollut kotona, ei ollut kertonut mihin menee, eikä vastannut puhelimeenkaan!
-Olen oikeasti pahoillani! Olin Marian kanssa treffeillä, vein hänet syömään ja teatteriin ja se esitys loppui niin myöhään.

Jonah vain nyökytteli.
-Vai niin. No, se selittääkin, miksi sinä olet pukeutunut noin hienosti etkä vastannut puhelimeen. Älä huoli, emme me ole vihaisia. Saat olla ja mennä ihan niin paljon kuin tahdot, mutta jos jatkossa ilmoittelisit itsestäsi.
Arthur nyökkäsi vaivaantuneena. Myös Jonah pani poikansa mielialan merkille ja otti asian heti puheeksi.
-Miksi sinä olet noin vaisu? Menivätkö ne treffit huonosti?

Arthur pudisti päätään.
-Ei, ne menivät oikein hyvin. Todella hyvin suorastaan. Se saikin minut pohtimaan… Saanko kysyä sinulta yhden asian? Tiedän, että tämä on vähän outo kysymys, mutta haluan silti kysyä.

Jonah nyökkäsi.
-Tietenkin saat. En usko, että se on mitään kovin outoa ja jos onkin, niin ei se haittaa. Saat silti kysyä.

Arhur takelteli sanoissaan hetken.
-Tuota… Minä mietin vaan, kun… Tai siis…
-Rohkeasti vaan, Jonah avitti.
-Silloin kun sinä rakastuit isään, niin miksi? Tai mikä asia hänessä oli se, mihin sinä rakastuit?

Jonahin kasvoille kohosi välittömästi pieni virne. Ollapa nuori ja rakastunut. Nuori hän ei enää ollut, mutta sitä rakastuneempi kylläkin. Sen myötä kysymykseen oli tavallaan helppo, tavallaan todella vaikea vastata.
-Voi, on niin paljon. Tuohon on hankalaa vastata kovin lyhyesti, mutta yritetään. Tiivistetysti sanottuna se oli hänen luonteensa, esimerkiksi hänen ujoutensa ja herkkyytensä. Tiedän, että se voi kuulostaa vähän hassulta, mutta minun silmissäni ujous teki hänestä mielenkiintoisen ja herkkyys oli vain suloista. Turha minun tässä on kuitenkaan hurskastella ja puhua vain hänen luonteestaan, koska ei se pelkästään siitä johtunut. Kyllä hänen ulkonäölläänkin oli osansa siinä. Hän oli todella komea jo nuorena, vaikka onhan hän iän myötä myös komistunut. Näiden lisäksi on kyllä paljon, paljon muutakin, mutta joko minä en osaa muotoilla niitä järkevästi tai sitten sinä et halua kuulla.

Jonah tirskahti ajatukselleen ja vakavoitui nopeasti.
-Ei minua ihan todella haittaa, että sinä kysyit tuota, mutta haluan kuitenkin tietää, että miksi sinä kysyit. Ihan huvin vuoksiko vain, vai oliko siihen joku erityinen syy?

Arthur istahti sohvalle ja jäi hetkeksi pohtimaan.
-Kysyin, koska halusin tietää. Olen viime aikoina pohtinut rakastumista todella paljon, niin yleisellä tasolla kuin myös omalta kohdaltani. Sanoin jo tovi sitten Marialle rakastavani häntä, ja tänään hän vihdoin sanoi sen takaisin, enkä ole ehkä koskaan ollut näin onnellinen. Rakastan häntä ja monia asioita hänessä niin paljon, että en edes osaa pukea niitä sanoiksi. Tiedän kyllä, että me olemme nuoria, mutta siltikin.

Jonah vain nyökkäsi aavistuksen huvittuneena.
-Eihän siinä mitään. En minäkään ihan hirveän paljoa vanhempi ollut, kun rakastuin isääsi. Tai hänhän se ensin rakastui, vaikka meillä menikin aikaa päästä tuohon pisteeseen kuin missä te nyt olette. Se on kuitenkin tarina jollekin toiselle illalle, koska minä olen nyt ihan oikeasti todella väsynyt. Hyvää yötä, toivottavasti sinä saat tuolta pilvilinnassa leijumiseltasi nukuttua edes vähän.

-Hyvää yötä, Arthur henkäisi.
Hän jäi vielää hetkeksi sohvannurkkaan istumaan haaveksiva hymy kasvoillaan, mutta pian hänkin meni suihkuun, pesi hampaat, puki yöpuvun ylleen ja vetäytyi peiton alle.

Arthurin lipuessa vähitellen unten maille mielessä pyöri vain yksi ajatus. Kyllä minä taidan ihan todella rakastaa häntä.
***

Tiffanyn ja Colinin huoli alkoi viikkojen kuluessa hälvetä, kun Simon noudatti ohjelmaansa. Tai ainakin antoi ymmärtää noudattavansa. Totuus oli vähän toisenlainen, mutta hän oli onnistunut peittämään jälkensä paremmin kuin aikaisemmin, joten kukaan ei osannut epäillä mitään.

Omaksi yllätyksekseen hän oli onnistunut huiputtamaan jopa Caseyta. Ei se loppujen lopuksi ollut edes kovin vaikeaa. Casey kyllä seurasi ohjelman noudattamista aivan kuten oli luvannutkin, mutta kun Simon tunnollisesti lähetti hänelle ruokapäiväkirjansa, lenkkitietonsa ja salikäyntinsä, Caseykin alkoi vähitellen hellittää. Tuskin olisi hellittänyt jos olisi tiennyt, mikä oli asian todellinen laita.

Liikuntamääristä hän oli ilmoittanut vain ne, mitä ohjelmaan oli kirjattu. Kaikki ne yömyöhällä juostut lenkit, kotona salaa tehdyt lihaskuntotreenit ja aavistuksen pidennetyt salikäynnit hän piti salassa.

Ruokailuista hänen ei ihan hirveästi tarvinnut edes valehdella. Hän vain jätti kertomatta sen, että kovinkaan useasti se syöty ruoka ei pysynyt hänen sisällään kovin kauaa. Aluksi se tahallinen oksentelu oli kuvottanut häntä itseäänkin, mutta nopeasti hän oli tottunut.

Hampaitaan hän oli alkanut harjaamaan vielä aiempaakin tunnollisemmin, sillä kaikesta huolimatta hän tiesi, että vatsahapot eivät tekisi hyvää hänen hammaskiilteelleen. Tuskin kukaan tarkastelisi asiaa lähemmin, saatika päättelisi siitä mitään, mutta ei hän halunnut ottaa riskejä.

Sisimmässään Simon tiesi, että hänen toimintansa ei ollut enää millään muotoa fiksua tai tervettä, vaikka ei hän osannut sitä itselleen myöntääkään. Ei hän osannut enää lopettaakaan. Ei varsinkaan nyt, kun kaikki se vaivannäkö oli vihdoinkin alkanut tuottaa tulosta.

Ei tosin vieläkään ihan tarpeeksi, Simon mietti. Paino oli kyllä pudonnut, mutta ei niin paljoa kuin hän olisi halunnut.

Jossain välissä hän oli alkanut palella jatkuvasti. Se oli epämiellyttävää, mutta asiasta selvisi pukeutumalla paksumpiin vaatteisiin. Siinä oli myös se lisäetu, että nyt muut eivät huomaisi mahdollista laihtumista enää niin selkeästi.

Joskus hänelle tuli harvinaisia kirkkauden hetkiä, jolloin hän tajusi, että jos hän ei hakisi apua, niin tämä päättyisi vielä huonosti. Ne hetket eivät yleensä kestäneet kovin kauaa. Hän tiesi kyllä, mistä saisi apua jos sitä haluaisi. Ei hän kuitenkaan osannut hakea sitä. Ei hän osannut muuta kuin jatkaa polulla, jolla oli kulkenut jo jonkin aikaa.

Sen vuoksi hän oli sinäkin aamuna pakannut uintireppunsa jo varhain. Koska hänen salijäsenyyteensä sisältyi myös uima-altaan käyttö, hän oli päättänyt hyödyntää sitäkin. Aikaiseen lähtöön oli useampikin syy. Ensimmäinen niistä oli se, että heti salin auettua paikalle saapuessaan hän saisi uida ihan rauhassa hyvän aikaa ennen kuin allas täyttyisi vesijuoksevista mummoista. Toinen oli sitten se, että ihan niin moni ihminen ei näkisi häntä ilman paitaa.

Kolmas ja suurin syy oli sitten se, että aikaisin lähtemällä hän myös palaisi aikaisin, hyvällä tuurilla ennen kuin Tiffany ja Colin olisivat jalkeilla. Sen myötä hän pystyisi myöhemmin päivällä lähtemään uudestaan salille, lenkille tai vaikka molempia ilman, että tulisi sanomista itsensä liiallisesta rasittamisesta.

Sen ajatuksen siivittämänä hän heitti repun selkäänsä ja lähti kävelemään kohti kuntosalia auringon noustessa.

Matka taittui nopeasti ja Simon oli juuri sopivasti perillä salin ovien auetessa.

Allasalueen pukuhuoneessa ei näkynyt muita. Hyvällä tuurilla hän saisi ehkä uidakin ihan yksin. Kaikessa rauhassa hän kävi suihkussa ja puki uimahousut jalkaansa. Altaalle hän ei kuitenkaan ehtinyt siirtyä ennen kuin hän tunsi kivun aallon lyövän ylitseen.

Apua, mitä tämä oikein on? Miksi minulla on nyt yhtäkkiä näin kamalan huono olo? Miksei tämä helpota?

Simon hoiperteli pukuhuoneen penkille ja rojahti alas. Viiltävä kipu rinnassa ei tuntunut helpottavan, korvissa soi yhä ja hän tunsi olevansa aivan tajuntansa rajamailla. Hetkeen hän ei kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin hengittämiseen.

Simon ei tiennyt, kauanko hän kerkesi siinä penkillä istua. Lopulta kipu kuitenkin hellitti ja hän päätti kaikesta huolimatta lähteä uimaan. Ei se mitään vakavaa kuitenkaan ollut.

Kuntosalin allasalue oli tyhjä. Yläkerran painonnostoalueelta kuului jo kolinaa, mutta siitä hän ei jaksanut välittää. Kaiuttimista raikaava musiikki peitti ylimääräisen mölyn riittävän hyvin ja tärkeintä oli, että altaalla hän sai sentään olla rauhassa.

Altaaseen laskeutuessaan Simon huomasi käsiensä ja jalkojensa tärisevän. Hän ei oikein tiennyt miksi. Vesi oli ainakin lämmintä, joten ei se siitä ainakaan johtunut.

Varovasti Simon laski irti tikkaista ja lähti uimaan ensimmäistä kierrostaan. Olo oli jo ihan normaali, joten pian hän lopetti kaiken ylimääräisen mietiskelyn ja antoi vain mennä.

Simon ei tiennyt, montako kierrosta hän oli kerennyt uida ennen havahtumistaan siihen, että yhtäkkiä häntä alkoi taas heikottaa ja rintaan sattua. Hetken hän koitti sivuuttaa asian, mutta pian kipu voimistui siinä määrin, että hän ei enää pystynyt olemaan ajattelematta sitä.

Siinä hetkessä hän todella hätääntyi. Paniikinomaisesti hän lähti pyrkimään kohti altaan reunaa päästäkseen pois, mutta ei siitä tullut enää mitään. Paniikki hälveni nopeasti samaa tahtia tajunnantason laskun kanssa.

Simon ehti kuulla, että joku huusi hänen nimeään. Hän ei kuitenkaan reagoinut. Ei hän jaksanut. Ei pystynyt. Ei ehtinyt.

Ennen pinnan alle painumistaan Simon ehti kuulla, miten se joku häntä huutanut taisi hypätä altaaseen. Sen enempää hän ei ehtinyt havainnoida ennen kuin maailma pimeni.
*****
 

Tervehdys. Osa per kuukausi-tavoitteessa ollaan yhä. Pidän mahdollisena, ellen jopa todennäköisenä, että saan lokakuussa valmiiksi vielä toisenkin osan, mutta siitä lisää tuonnempana. Ensin haluan sanoa pari sanaa itse osasta.

Arthur on yhä onnensa kukkuloilla ja hänellä menee todella hyvin, mutta Simon ui tällä hetkellä kirjaimellisesti todella syvissä vesissä. Sitkeästi hän jaksoi uskotella niin muille kuin itselleenkin, että mitään hätää ei ole, mutta vähitellen muut kuitenkin alkoivat oivaltaa tilanteen todellisen laidan. Hetkittäin Simon ymmärsi sen itsekin, mutta ei kuitenkaan kyennyt ylittämään avun hakemisen kynnystä ennen kuin se oli liian myöhäistä. Vai oliko? No, se selviää ensi osassa.

Siitä seuraavasta osasta tosiaan... Olen tänään lähdössä reissuun (laukku on jo pakattuna) ja siinä meneekin käytännössä loppuviikko. Perjantaina käyn kotona kääntymässä, mutta todennäköisyys, että ehtisin loppuviikon aikana tehdä tarinan eteen juuri mitään on aika lähellä nollaa. Lavasteet ja teksti osaa varten ovat kuitenkin jo lähes valmiita, niin uskoisin, että jahka pääsen taas koneen ääreen, pääsen nopeasti taas työhön kiinni ja saan osan valmiiksi vielä lokakuun aikana. Mitään en lupaa, mutta yritän parhaani.

Okei, seuraavaan kertaan!