109.Itsepäiset

♫

Otsikkolähde.

Vaikka Sunset Valley olikin yleensä melko lämmin ja valoisa kaupunki, niin talvella oli toisinaan kylmää ja pimeää. Kun kevät sitten lopulta tuli, se toi mukanaan valoa, lämpöä ja toivoa. Sinä vuonna kevät toi myös mukanaan jotain ihan muuta.

Rose oli luonnollisesti heistä ensimmäinen, joka havaitsi minkään olevan pielessä. Jamesilla ei kestänyt kauaa tulla perästä. Hän oli jo kerran seurannut sivusta samaa sairautta, joten tällä kertaa hän tajusi heti, mitä oli meneillään. Aukotonta varmuutta heillä kummallakaan ei asiasta ollut, mutta kokemuksiensa myötä he aavistivat nopeasti, että asia oli vain vahvistusta vaille varma.

Virallisen diagnoosin tehnyt lääkäri luotti Rosen ammattitaitoon sen verran, että hän ei edes yrittänyt tarjota väkisin mitään elämää pitkittäviä hoitoja. Ainoastaan hyvin vahva kipulääkitys, siitä he olivat yhtä mieltä. Turha pitkittää väistämätöntä, mutta ainakin lopusta voisi tehdä mahdollisimman mukavan. Mahdollisesta kipulääkekoukusta Rose ei jaksanut huolestua sitten niin lainkaan. Kaikki todennäköisyydet olivat sen puolella, että sairaus veisi Rosen mukanaan ennen kuin mitään riippuvuutta ehtisi muodostua.

Ensimmäistä kertaa aikuiselämässään James jätti työt ihan oikeasti tauolle. Hän tiesi, että aikaa ei ollut enää paljoa. Hän tiesi senkin, että vielä hän palaisi opettamaan ja tutkimaan, ei hän osannut kokonaan irtautua, mutta nyt hän yritti tehdä sen edes hetkeksi. Hän halusi viettää vaimonsa kanssa sen ajan mitä oli enää jäljellä. Olkoonkin, että se aika kului Rosen osalta lähinnä torkkuen lääkkeiden ja kivun väsyttäessä.

Vääjämättömän edessä heidän elonsa oli kuitenkin niin tasaista ja mukavaa kuin se siinä tilanteessa saattoi olla. Ainoa ristiriita heidän välilleen oli syntynyt muille kertomisesta, tai tarkemmin sanottuna sen välttelystä. James olisi halunnut kertoa, antaa muille aikaa totutella asiaan ja jättää hyvästit, mutta Rose oli vahvasti tätä vastaan. Hän ei halunnut muiden surevan väistämätöntä etukäteen.

Vaikka James olikin eri mieltä, niin hän halusi kunnioittaa vaimonsa toivetta. Lopulta hän ei kuitenkaan enää kyennyt. Ei, vaikka hän kuinka yritti. Se oli yksi Jamesin elämän vaikeimmista päätöksistä ja hän tiesi pettävänsä lupauksensa, mutta katsoi siinä hetkessä sen olevan pienempi paha kuin se, että Rose lipuisi pois tästä maailmasta kenenkään muun tietämättä.

Kun muut sitten lopulta tiesivät, niin Rose ei ollut vihainen vaan pikemminkin helpottunut. Kertomisen aloittaminen oli vaikeaa, mutta onneksi James sai tehtyä sen hänen puolestaan. Catalina ja Lolakin pääsivät paikalle jättämään jäähyväiset. Ne nimittäin ihan todella olivat sellaiset.

Samana iltana Rose ja James tekivät iltatoimet niin tavallisesti kuin siinä tilanteessa vain saattoivat ja menivät yöunille rauhallisin mielin. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, niin Rose ei enää herännyt.

James oli pelännyt romahtavansa, mutta nyt hänen olonsa olikin suorastaan hämmästyttävän tyyni. Surullinen hän tietenkin oli, pohjattoman surullinen, mutta silti tyyni. Ajatuksia auttoi pitämään kasassa se, että oli paljon tekemistä, kuten esimerkiksi Rosen hautajaisten järjestäminen. Se ei ollut vaikeaa, koska vaikka Rose oli vältellyt kuolemasta puhumista parhaansa mukaan, niin muutamia käytännön asioita hän oli tuonut ilmi.

Rosen oman toiveen mukaisesti hänet tuhkattiin ja tuhkat siroteltiin mereen. Vaikka kyseessä olivatkin pelkät maalliset jäänteet, niin ajatus yhdestä viimeisestä lepopaikasta jossa hän viettäisi kirjaimellisesti ikuisuuden tuntui hirvittävän väärältä. Hän halusi olla täysin vapaa ja rajaton. Jamesilla ei käynyt mielessäkään vastustaa ajatusta. Sen sijaan hän päätti itsekin toivoa samaa sitten kun hänen aikansa joskus tulisi.

Toinen toive oli se, että muistotilaisuus olisi pienimuotoinen. Rose itse ei oikeastaan olisi edes kaivannut koko tilaisuutta, mutta hän tiesi, että konkreettisten asioiden tekeminen saattaisi auttaa jäljelle jääviä suruprosessissa eteenpäin. Siksi hän ei vastustellutkaan.

Kolmas toive oli se, että Arthur voisi soittaa tilaisuudessa kitaraa ja ehkä laulaakin. Taka-ajatuksena Rosella tässä oli se, että vaikka hän tiesi pojanpoikansa rakastavan soittamista ja laulamista, niin tämä kärsi aivan hirvittävästä esiintymiskammosta. Hän halusi kuitenkin edes yrittää rohkaista Arthuria. Arthur oli ajatuksesta aivan kauhuissaan, mutta hän ei hennonnut kieltäytyä toteuttamasta isoäitinsä viimeistä toivetta. Kappalekin oli Rosen itse valitsema, yksi hänen pitkäaikaisista suosikeistaan; Coldplayn Everglow, johon Arthur itse teki kitarasovituksen.

Oh they say people come
Say people go
This particular diamond was extra special
And though you might be gone
And the world may not know
Still I see you celestial
Like a lion you ran
A goddess you rolled
Like an eagle you circled
In perfect purple
So how come things move on
How come cars don't slow
When it feels like the end of my world?
When I should but I can't let you go?

Casey oli siihen mennessä saanut pidettyä itsensä kasassa ihmeen mallikkaasti, mutta Arthurin esityksen nähdessään hän ei kyennyt pidättelemään kyyneliään enää kauempaa. Siinä samassa hetkessä oli niin paljon tunteita. Suru, ikävä, kaipuu, mutta samalla myös ylpeys ja liikutus. Arthur sai ylitettyä pelkonsa, vaikka se ei varmasti ollut helppoa. Ja olihan se esityskin todella kaunis.

Esityksen jälkeen James halusi lausua muutaman sanan.
-Kiitos Arthur. Se oli… Se oli kaunista. Rosekin olisi varmasti tykännyt.
Hän piti pienen tauon kasatakseen itsensä.
-Kiitos kun te kaikki tulitte muistamaan Rosea. Tämä on eittämättä vaikea päivä teille kaikille, aivan kuten minullekin. Kiitos siis vielä kerran teille kaikille, mutta nyt minä kuitenkin tahtoisin olla ihan yksin.

Colin kuulosti nyyhkeensä seasta lähes epäuskoiselta.
-Isä, oletko sinä aivan varma? Yksinolo ei ehkä ole sinulle hyväksi juuri nyt. Olet kuitenkin juuri menettänyt…

James hiljensi poikansa yhdellä katseella.

-Kyllä, olen täysin varma. Älkää huoliko, en minä ole tekemässä mitään typerää. Tarvitsen vain hetken itselleni.

Sen enempää sanoja ei sanottu. James lähti hiljalleen kävelemään kohti kotiaan.

***

Illan pimetessä Harold oli yksin kotonaan. Se ei ollut millään lailla poikkeuksellista, mutta se oli, miten rauhattomaksi hän tunsi olonsa.

Hän ei voinut sille mitään, mutta hänen ajatuksensa valuivat jatkuvasti Jamesiin. Muusta perheestä hän ei sillä hetkellä jaksanut olla huolissaan. Olihan hän esittänyt surunvalittelunsa ja luvannut olla tukena jos häntä tarvittaisiin, mutta James… Juuri leskeksi jäänyt miesparka oli nyt ihan yksin.

Mieleen hiipi, että pitäisikö lähteä käymään. Jameshan oli sanonut haluavansa olla yksin, mutta jokseenkin saman kokeneena Harold tiesi, että siinä hetkessä sanat ja todelliset ajatukset eivät aina kulkeneet käsi kädessä. Hän tiesi myös sen, että Jamesin lapset olivat hyvin huolissaan isästään, mutta tahtoivat kuitenkin kunnioittaa tämän toivetta yksinolosta. Harold olisi juuri sopivan etäinen, mutta kuitenkin samalla tuttu, että hän voisi jättää toiveen sikseen.

Nyt kyllä alkoi olla jo myöhä, mutta ehkei vielä liian myöhä. Sitä paitsi, eihän James asunut kaukana. Jos talo olisikin pimeänä Haroldin päästyä perille, niin ei hänen kauaa tarvitsisi kävellä takaisin. Vesisadekaan ei haitannut. Jossain toisessa hetkessä se olisi saattanut, mutta silloin se oli murheista pienin.

Ainakin talossa oli valot päällä, joten todennäköisesti James olisi vielä hereillä. Varovasti Harold käveli ovelle ja koputti.

Uupuneen oloinen James raahautui avaamaan oven ja jäi katsomaan Haroldia.

-Mitä sinä täällä teet? Mielestäni ilmaisin sen varsin selkeästi, että haluan olla yksin.

Harold ei antanut Jamesin nuivan sävyn masentaa itseään.

-Haluatko todella? Totta puhuen minun on vaikea uskoa sinua. En minä sinua täältä lähde mihinkään väkisin raahaamaan, mutta saanko edes jäädä juttelemaan kanssasi hetkeksi?

James tunnisti heti omat vuosien takaiset sanansa ja tajusi Haroldin käyttäneen niitä tahallaan.

-Onko tämä joku kosto?

-Voit sinä sen niinkin määritellä jos haluat, mutta lähinnä minä haluan auttaa.

-Tule sisälle sitten, James huokaisi luovuttaneena.

Miehet istuivat sohvalle ja olivat siinä hetken ihan hiljaa. James ei sanonut mitään, mutta hän arvasi mitä Harold todennäköisesti pian kysyisi, joten hän hyödynsi hiljaisen hetken vastauksen pohtimiseen.

-Miten sinä voit?
-Kyllähän sinä sen varmasti kokemuksesta tiedät, James henkäisi.
-En olisi siitä niinkään varma, Harold heitti takaisin.
-Miksi et?

Harold joutui pohtimaan hetken, miten muotoilla ajatuksensa.
-Kyllä minä varmasti osittain tiedänkin, mutta tuskin täysin. Meidän tilanteemme kuitenkin ovat hyvin toisistaan eriäviä. Se mitä minulle aikanaan kävi… Se tarina päättyi ennen kuin kerkesi oikeastaan alkaakaan ja päättymistapakin oli hyvin erilainen. Sinulla ja Rosella taas on takana kokonainen eletty elämä iloineen, suruineen ja kaikkine muistoineen. Siksi näitä kahta on varmaan aika huono verrata.

James nyökytteli mietteliäänä.
-Kaipa sinä olet ihan oikeassa. Ehkä juuri tuon takia oloni on suuresta surusta huolimatta hämmästyttävän tyyni. On totta, että minä menetin elämäni rakkauden, mutta ei se pyyhi pois kaikkia niitä hyviä muistoja eikä niitä asioita, joita saimme yhdessä aikaan. Minulla on edelleen lapset ja lapsenlapset. Minulla on myös ura, jollaista olisin tuskin saavuttanut ilman puolisoa, joka on niin kannustava ja ymmärtäväinen. Surusta huolimatta minulla on hänen ansiostaan asioita, joiden avulla voin tavallaan jäädä paikoilleen muistoihini, mutta kuitenkin jatkaa elämääni sinä aikana mitä minulla on vielä jäljellä.

Harold kuunteli Jamesin sanoja suurella mielenkiinnolla, mutta viimeinen lausahdus nosti niskakarvat pystyyn.
-Sillä ajalla, mitä sinulla on jäljellä? Et kai sinäkin ole sairas?
James pudisti päätään.
-En ole. Kaikki todennäköisyydet ovat vain sen puolella, että aikaa on enemmän takana kuin edessä, James totesi lähestulkoon huvittuneena.
Sitten huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus ja James jäi tuijottamaan edesmenneen vaimonsa valokuvaa.

Sen vieressä paloi kynttilä, oli palanut lähes taukoamatta Rosen kuolemasta lähtien. James ei oikein tiennyt miksi, mutta jotenkin se vain tuntui oikealta. Erään toisen asian hän kuitenkin tiesi.
-Vaikka ajatus surussa vellomisesta tuntuu tällä hetkellä houkuttavalta, niin en minä aio siihen lähteä. Se oli Rosenkin toive, että minä jatkaisin elämääni mahdollisimman normaalisti. Helppoa se ei tietenkään ole ja Rose tiesi sen, mutta lupasin kuitenkin parhaani mukaan yrittää.

-Eli minun ei tarvitse olla huolissani? Harold kysyi varovasti.
-Ei tarvitse.

Ensimmäistä kertaa sinä iltana Harold oli aistivinaan Jamesin kasvoilla aidon hymynkareen.

-Harold, minä tiedän kyllä sinun haluavan auttaa, ja olen siitä kiitollinen. Onhan se kovin ystävällistä. Minulla on kuitenkin oikeasti kaikki olosuhteisiin nähden ihan hyvin ja pärjään kyllä. Jos tämä tästä johonkin suuntaan muuttuisikin, niin minä osaisin kyllä hakea apua.

Harold päätti vielä halata Jamesia.
-Ehkä minä sitten uskallan lähteä kotiin. Uskon myös sen mitä sinä sanoit, mutta jos nyt haluatkin vaikka jutella tai jotain, niin puhelimeni on päällä kellon ympäri ja talokin on korttelin päässä.
James naurahti huvittuneena.
-Uskallat, tietenkin uskallat. Kiitos joka tapauksessa, minä pidän tuon mielessä.
***

Seuraavana aamuna aurinko paistoi eikä eilisillan sateesta ollut merkkiäkään.

Muu perhe oli vielä unilla, mutta Casey oli jo jalkeilla. Hän valmisteli aamupalaa yrittäen olla samalla herättämättä muita ja pohdiskeli samalla Haroldin eilisiltaista viestiä.

“Tiedän, että hän sanoi haluavansa olla yksin, mutta kävin Jamesin luona äsken. Tietenkin hän oli surullinen, mutta voi olosuhteisiin nähden hyvin. Mielestäni hän vaikutti olevan ihan rehellinen, mutta lupasin kyllä olla tukena jos hän sellaista tarvitsee. Sama tarjous koskee tietysti sinua ja kaikkia muitakin, pidäthän sen mielessä. Kovasti voimia teille kaikille."
Huoli ei viestin myötä täysin hälvennyt, mutta helpotti kuitenkin. Ei hänellä ollut mitään syytä epäillä Haroldin rehellisyyttä, saatika sitten oman isänsä. Se oli totta, että James ei ehkä puhunut tunteistaan kovin mielellään, mutta silloin kun puhui, niin hän puhui rehellisesti.

Totta oli myös se, että hetkittäin Casey huomasi muistuttavansa isäänsä hyvinkin paljon. Tämä oli yksi niistä hetkistä. Erona oli vain se, että hän ei juuri puhunut. Äitinsä kuoleman jälkeen hän oli padonnut tunteet sisälleen lähes täysin eikä puhunut niistä halaistua sanaa kenellekään. Casey tiesi, että hänen pitäisi käsitellä tunteensa, mutta hän ei tiennyt, miten hän sen tekisi. Ei hän oikein kyennyt itkemäänkään. Ainut kerta oli ollut hautajaisissa.

Casey palasi ajatuksistaan maan pinnalle, kun kuuli jonkun puhuvan.
-Huomenta kulta. Mitä sinä teet?
-Köyhiä ritareita, Casey vastasi yhä hieman hajamielisenä.
-Tuoksuu hyvältä. Pääsemmekö pian syömään? Voisin käydä herättämässä Arthurin.
-Ajattelitko sinä ihan tosissasi saavasi hänet ylös sängystä viikonloppuna ennen puoltapäivää?
-Hyvä pointti. Nukkukoon rauhassa. Hänellähän alkaa kesälomakin kohta, niin ei se kai ole niin tarkkaa, Jonah pohti.

Kun Casey sai köyhät ritarit valmiiksi, he asettuivat syömään kaikessa hiljaisuudessa. Jonah yritti kuitenkin viritellä keskustelua.
-Tämä on todella hyvää, hän kehui Caseyn laittamaa aamiaista.
-Kiitos, kuului vaisu vastaus.

Jonah pani välittömästi merkille Caseyn surumielisyyden. Syytä hänen ei tarvinnut kysyä. Jotain pitäisi kuitenkin keksiä, että hän saisi keskustelun avattua.
-Rakas, onko kaikki hyvin?

Casey ohitti kysymyksen täysin.
-Minä voin laittaa tiskit koneeseen kun olemme saaneet syötyä.

Jonahilta pääsi turhautunut huokaus. Häntä harmitti, kun Casey ei saanut sanoja suustaan. Vuosien varrella hän oli kuitekin oppinut, että saisi kyllä Caseyn puhumaan. Se vaatisi vain hieman johdattelua, ehkä aavistuksen taivuttelua ja tarvittaessa myös anelua, mutta kyllä se onnistuisi.

Kun Casey sitten lopulta nousi pois pöydän äärestä, Jonah seurasi hänen perässään ja huolestui entisestään, kun Casey jäi tiskit laitettuaan vain tuijottamaan tyhjyyteen.
-Ihan tosi, onko kaikki hyvin?
-On on, Casey mutisi yrittäen pitää itsensä kasassa.

Enää Jonah ei lähtenyt peruuttelemaan.
-Älä viitsi, minä näen kyllä lävitsesi ja tiedän, että sinäkin tiedät sen. Ymmärrän kyllä, että puhuminen on sinulle vaikeaa, mutta minä olen tässä sinua varten ja tiedän, että sinä kaipaat lohdutusta.

Casey kääntyi ja Jonah laski käden hellästi hänen olalleen. Casey halusi puhua, Jonah halusi kuunnella ja oli valmiina ottamaan kaiken vastaan. Silti se tuntui niin kamalan vaikealta.
-En minä tiedä mitä sanoa. Olen niin surullinen, että pelottaa, että jos sanon sanankin, niin alan vain itkeä ja se ei sitten lopu millään.

-Kyllä se ajastaan loppuu, mutta älä huoli. Itke niin kauan kuin itkettää. Minä olen tässä niin kauan kuin tarvitsee ja todennäköisesti kauemminkin, Jonah sanoi rohkaisevasti.

Sen myötä Caseyn pato murtui ja hän nyyhkytti levottomasti Jonahin olkapäätä vasten hyvän aikaa. Kun itku alkoi vähitellen hiipua, hän sai myös muutaman sanan suustaan.
-Anteeksi. Tämä on ihan kamalan noloa. Ei aikuisen ihmisen pitäisi tällä tavalla itkeä äitinsä perään.

-Miksi ihmeessä ei? Hän oli sinulle läheinen ja tärkeä, joten ei mikään ihme, että olet aivan romuna. Sitä paitsi, ei tunteiden näyttämisessä ole mitään noloa.

Caseylta pääsi hiljainen niiskaus.
-Niin, eihän siinä ole.  Se on vain vaikeaa minulle. Kiitos kun kuitenkin olet siinä. Kyllä tämä tästä ajan kanssa.
-Ei sinun tarvitse kiitellä. Minä rakastan sinua ja teen mitä vain, että saan olosi helpottumaan.
-Kiitos silti.

Samaan aikaan toisaalla mereltä nousevat auringonsäteet herättivät myös Jamesin.

Mieleen palasi se aamu, kun James havahtui ja löysi Rosen kuolleena viereltään. Sitä seurasi useampi aamu, kun James ei heti herättyään muistanut asioiden todellista laitaa ennen kuin tyhjä sängynpuolikas antoi siitä kivuliaan muistutuksen.

Mutta tänään, ensimmäistä kertaa… James tiesi heti, että Rose oli poissa, eikä asian sisäistäminen sattunut läheskään niin paljon kuin monena muuna aamuna oli sattunut.

James kävi laittamassa teeveden kiehumaan ja palasi sitten makuuhuoneeseen pukeutumaan. Muutamat viime viikot hän oli vetelehtinyt kotonaan yöpuvussa tai muuten vain rennoissa vaatteissa, mutta tänään hän päätti vihdoin pukea jotain muutakin. Oli aika ryhdistäytyä. Samalla mieleen vilahti ajatus siitä, että hänen pitäisi olla yhteydessä työpaikkaansa ja kertoa, että hän olisi valmis palaamaan töihin.

Teeveden kiehuttua hän laittoi juoman hautumaan ja toisti sitten joka-aamuisen rutiinin kynttilän sytyttämisestä. James jäi tuijottamaan kuvaa ja palavaa kynttilää niin kauan kuin hänen teensä hautui.

Koska aamu oli kaunis, James päätti mennä juomaan teensä takapihan terassille. Hiljaa hän siemaili jasmiiniteetään, haisteli lämmintä merituulta ja pohti samalla asioita. Ajatuksissaan hän kääntyi katsomaan lähes tyyntä merenpintaa.

Meri. Tuolla hänen vaimonsa nyt oli ja tulisi myös ikuisesti olemaan. Vai oliko sittenkään? Eihän hän sitä voinut varmaksi tietää. Aikaisemmin James oli ollut kovin varma, ettei minkäänlaista kuolemanjälkeistä elämää ollut, mutta nyt… Jos hän ei ollut muuttanut näkökantaansa, niin ainakin hän ymmärsi, miksi jotkut ajattelivat sitä olevan. Hetkeksi hän jäi leikittelemään ajatuksella, että entä jos tuonpuoleinen olikin olemassa. Kun hänestä sitten aika jättäisi, niin hän pääsisi takaisin vaimonsa luo. Veljensä luo. Coryn luo. Vanhempiensa luo. Ajatus oli ainakin lohdullinen, jos ei muuta.

Ehkei kaikkea tarvinnut ajatella niin mustavalkoisesti. Ehkä hän voisi uskoa tieteellisesti todistettavien asioiden ohella myös sellaiseen, jota ei voisi varmaksi etukäteen tietää.

Sen oivalluksen saattelemana James jätti puolityhjän teemukin pöydälle ja lähti kävelemään kohti rantaa. Hän pysähtyi lähelle rantaviivaa. Kyllä, tämä oli paikka, jossa hän saattoi tuntea Rosen läsnäolon.

Järjellä ajatellen hän tietenkin tiedosti, että Rose ei ollut enää siinä. Ei oikein missään muodossa. Ei se kuitenkaan estänyt häntä haaveilemasta ja jopa kuvittelemasta. Niin kauan kun hän tiedosti todellisuuden ja haavekuvan eron, niin mitään hätää ei ollut.

James istahti hiekalle ja hänen mieleensä palasivat Haroldin edellisiltaiset sanat.
“...kokonainen eletty elämä iloineen, suruineen ja kaikkine muistoineen…”
Muistoja, niitä nimittäin todella riitti.

James ei osannut silloin aavistaakaan, mitä siitä luentoa seuranneesta kevyestä flirtistä tulisi seuraamaan. Nyt hän kuitenkin tiesi, että Rosen teehetkiehdotukseen suostuminen oli yksi hänen elämänsä parhaista päätöksistä. Jälkikäteen Rose oli paljastanut Jamesille, että hän oli käynyt Jamesin luennoilla jo aikaisemmin, mutta ei ollut rohjennut lähestyä muiden läsnäollessa. Sillä kertaa he olivat kahdestaan, joten nyt uskallusta riitti. Jälkikäteen Rose oli paljastanut Jamesille myös sen, että hän oli ihastunut mieheen heti ensinäkemältä. Syynä siihen oli kuulemma ollut se, että James ei ollut pelkästään komea, vaan myös todella fiksu. Niin, ja ne kirkkaanvihreät silmät.

Kun Jamesille seurustelun edetessä kasvoi aavistus siitä, kenen tytär Rose oli, häntä alkoi pelottaa. Eihän hän tiennyt yhtään, millaisen vastaanoton hän saisi. Jälkikäteen hän oli kuitenkin todella onnellinen siitäkin, että Rosen kautta hän sai Dylanin takaisin elämääsä. Olihan Dylan kuitenkin eräänlainen linkki hänen veljeensä. Ennen kaikkea Rosen kautta hän sai itsellensä jälleen perheen. Toki appivanhemmat, mutta etenkin vaimon ja ennen kaikkea omat lapset.

Olihan se hetkittäin kamalan rankkaa, ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Siltikin James oli varma, että poikien syntymää seurannut aika oli yksi heidän elämänsä onnellisimmista ajanjaksoista. Okei, ei ehkä ihan se alku. He olivat niin väsyneitä, että jälkikäteen he eivät muistaneet siitä juuri mitään. Pahimman yli päästyä he olivat niin onnellisia.

Toisaalta siihen ajanjaksoon sisältyi myös päivä, josta James oli edelleen vakuuttunut, että se oli yksi heidän elämänsä kamalimmista. Vuosien kuluessa James ei enää murehtinut keskenmenoa niin paljoa, mutta aina toisinaan hän löysi itsensä pohtimasta, että millainen se lapsi olisi ollut. Vaikka he eivät siitä enää puhuneetkaan, niin James oli varma, että Rosekin oli pohtinut sitä.

Jos Jamesin piti palata heidän elämäsä ristiriitaisimpaan hetkeen, niin se oli todennäköisesti se, kun he saivat kolmannen lapsensa. Koko tapahtumasarja siihen lapsen saamiseen oli niin äärettömän surullinen, mutta samalla he olivat kuitenkin myös todella onnellisia.

Eletty elämä iloineen, suruineen ja kaikkine muistoineen. Kyllä, tämä oli juuri ollut juuri sellainen.

Nyt jäljellä olivat enää ne muistot, haavekuvat ja toivo jälleennäkemisestä, mutta James koitti parhaansa mukaan hyväksyä asian. Onneksi hänellä oli edes ne. Niitä hän ei voisi menettää, ei vaikka mikä tulisi.

“Toisen silmissä käy häive
Varjo suuren ikävän
Lyhyt uupumuksen hetki
Eessä vääjäämättömän
Mut usko elämään ei horju
Ja rakkauteen se kasvaa vaan
Kun aika rientää aina uuteen
Syntymään ja kuolemaan
Syhtymään ja kuolemaan
Nuo rantapuiston itsepäiset
Niille riittää syyskuun taivas
Ja sanaton varmuus ikuisesta rakkaudesta, se riittää
Rantapuiston itsepäiset
Niille riittää syyskuun taivas
Ja sanaton varmuus ikuisesta rakkaudesta
josta laulaa tuulet nuo”

*****

Hei. Pitkästä aikaa taas täällä. Syynä ovat hyvin pitkälti ne samat vanhat jutut mistä en jaksa tällä erää valittaa yhtään enempää, mutta vaihtelun vuoksi on tapahtunut jotain kivaakin. Kannattamani jääkiekkojoukkue raivasi keväällä tiensä playoffeihin (ei muuten ole täällä päin todellakaan mikään joka kevään juttu), mikä oli erittäin kiva asia. Valitettavasti tie nousi pystyyn jo puolivälierissä, mutta silti olin ainakin sen hetken todella iloinen. Iloa on tuonut myös se, että innostuin kevään mittaan käymään teatterissa aiempaakin ahkerammin ja olen nauttinut siitä hyvin paljon, kuten myös kesäteatterista näin kesän mittaan. Viime aikoina olen kyllä taas jostain syystä ollut poikkeuksellisen alavireinen, joten tämän osan viimeistely sai odottaa itseään ihan laittoman kauan. En edes liioittele. Tämä on nimittäin ollut mulla puolivalmiina jostain huhti-toukokuun tienoilta lähtien. Osansa on ainakin sillä, että olen viime aikoina tehnyt (ja tulen lähiaikoina tekemään) ihan hitokseen ylitöitä. Miehitys on toistuvasti vajaa kun kesälomat ja sairaslomat pyörivät, enkä osaa kieltäytyä ylitöihin kysyttäessä, joten toisaalta saan kyllä syyttää ihan vain itseäni. Kyllä se omakin kesäloma sieltä on tulossa, mutta sitä saan vielä hetken odotella.

 

Kaikkien noiden enemmän tai vähemmän kivojen juttujen lisäksi sain taas vaihteeksi tapella pelin kanssa. Lopputulemana oli se, että päädyin kokeilemaan uudelleenasennusta jälleen ja sanonpahan vain, että v*ttu mikä operaatio. Tällä erää peli vaikuttaisi kuitenkin toimivan ihan hyvin, toivotaan että jatkossakin. Hyvää tässä uudelleenasennussekoilussa oli se, että pelistä kadonneet Store-kamat ilmestyivät takaisin (en tiedä miten, kun viimeksi tämä ei auttanut yhtään). Catalina ja Lola ovat tosin ehtineet jo muuttamaan uuteen kaupunkiin, mutta ainakin Halen pääsee takaisin autonrassauspuuhiin. Huonoa tässä on sitten se, että jouluextrassa esitellyistä tulevista hahmoista tallella on enää yksi, koska kaksi muuta katosivat uudelleenasennusruljanssin yhteydessä. Heitä ei kuitenkaan oltu vielä tarinassa nähty, niin sikäli tässä ei mitään katastrofia tapahtunut.

Itse osasta sitten… Jouluextran yhteydessä mainitsin, että tarkoituksena oli, että aluinperin extraan suunnitellut tapahtumat olisivat osassa 109 ja sen, mikä piti olla osa 109, olisikin sitten osa 110. Tämä suunnitelma kuitenkin muuttui. Seison kyllä yhä senkin takana, että tapahtumat ovat tarinan kannalta tärkeitä, mutta eivät kuitenkaan niin tärkeitä, etteikö niitä olisi voinut käsitellä osassa nähdyn tiivistyksen muodossa. Lisäksi tarinassa oli muutenkin luvassa pieni aikahyppy Simonin ja Arthurin tultua teini-ikään, joten koin tämän sopivaksi ratkaisuksi tähän kohtaan. Tässä  on kuitenkin kyseessä melko surullinen käänne, eikä sitä mielestäni ole välttämätöntä venyttää kahteen osaan. Yhdessäkin oli suremista kerrakseen, joten eiköhän se ole riittävästi tätä lajia tältä erää…

Rose tosiaan nukkui pois nopealla aikataululla läheistensä ympäröimänä. Luonnollisesti he ovat kaikki surullisia, mutta tulevat asian kanssa toimeen omilla tavoillaan. James-parkaa käy kyllä vähän sääliksi, hän on menettänyt jo niin paljon ja nyt menetti vaimonsakin. Jamesin menetyksistä puheen ollen, en muista, mainittiinko sitä itse tarinan puolella koskaan, mutta Jamesin vanhempien kohtalosta puhuttiin ainakin Jasper ja James-extrassa. Jos/kun koko pitkää extraa ei kukaan jaksa lukea, niin lyhyesti; Jamesin äiti Melinda kuoli aikoinaan haimasyöpään, aivan kuten Rose nyt.

Ensi osasta en taas vaihteeksi uskalla sanoa ihan hirveästi mitään, mutta huomattavasti iloisemmissa meinigeissä liikutaan ja päästään ehkä tutustumaan yhteen uuteen hahmoon. Sen verran olen vanhoista virheistä oppinut (ihme), että mitään aikataulua en enää edes yritä luvata, mutta pyrin siihen, että ei mene ihan yhtä kauaa kuin tämän ja edellisen välillä. Tavoite olisi kesällä, mutta en tiedä miten ehdin ja jaksan. Sama koskee muiden osien kommentoimista. Olen kyllä lukenut seuraamiani tarinoita aktiivisesti, mutta kommentointi… Joo. Koitan skarpata sen kanssa, mutta kuten sanottua, niin mitään en lupaa. Yritän kuitenkin.

 

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että seuraava osa on jo työn alla. Todiste:

Hakusessa oli tunnelmallinen kuva ihanasta isä-poika-hetkestä, ja ensivilkaisulla tämä onkin juuri sellainen. On ainakin siihen asti, että huomio kiinnittyy tuohon pikku yksityiskohtaan... Ei, Simon ei näytä tässä keskisormea kenellekään. Colinilla on vain sen verran paksu käsivarsi ja löysä paita, että Simonin muut sormet upposivat siihen, joten jouduin etsimään toisen posen tätä kohtausta varten. Hauskan extrakuvan tästä kumminkin sai. :D

Okei, seuraavaan kertaan. :)

 

PS: Loppuosan lyriikat ovat osan nimen tapaan peräisin Antti Tuiskun kappaleesta Itsepäiset. Mielestäni se sopii Rosen ja Jamesin tarinaan. ♥