tiistai 28. kesäkuuta 2022

103.Niin kauheen kaukana

Otsikkolähde.
Siihen kului loppujen lopuksi todella pitkä aika, että Casey oli viimeinkin fyysisesti niin hyvässä kunnossa, että hänet saatettiin kotiuttaa sairaalasta. Merkittävin hidastava tekijä oli Caseyn kuntoutuksen etenemisen hitaus. Hän oli yrittänyt yhteistyötä jo ainakin kolmen eri fysioterapeutin kanssa, mutta motivaatio-ongelmista johtuen tulokset eivät olleet kovinkaan onnistuneita. Lopulta kuitenkin koitti se päivä, kun hänet saatettiin kotiuttaa.
Vaikka sairaala-ajan pidentyminen olikin ikävä juttu, niin oli siinä hyväkin puolensa, sillä sen myötä talon tarvitsemaan remonttiin ja huonejärjestyksen muutokseen saatiin lisäaikaa. Remontin valmistuttua James ja Rose olivat valloittaneet vanhan vierashuoneen, Catalina ja Lola olivat asettuneet Catalinan vanhaan huoneeseen ja Rosen ja Jamesin vanha huone oli annettu Caseylle ja Jonahille.
Huoneen väliseinä oli purettu ja uudet tapetit laitettu, mutta muuta ei tarvinnut tehdä. Sinne vain tuotiin osa Caseyn ja Jonahin vanhoista kalusteista sekä vauvan tarvikkeet valmiiksi odottamaan. Näin ollen asiat alkoivat vähitellen olla niin normaaleja kuin ne siinä tilanteessa vain saattoivat olla.
Osittain tilanteen todellinen laita oli kuitenkin kaukana tavallisesta. Caseyn mielenterveys oli jo muutenkin koetuksella tapahtuneen jälkeen, mutta kotiinpaluun jälkeen totuus hänen nykytilastaan valkeni hänelle ihan kokonaisuudessaan, minkä seurauksena hänen mielentilansa lähti todelliseen syöksylaskuun. Synkkääkin synkemmät ajatukset alkoivat toistaa itseään hänen mielessään, eikä hän kyennyt puhumaan niistä kenellekään. Aikaisemminkin omista ajatuksistaan ja tunteistaan puhuminen oli ollut hänelle vaikeaa, mutta nyt se oli suorastaan mahdotonta. Hän ei kyennyt ilmaisemaan kumpiakaan oikein mitenkään, joten hän joko hautasi ne sisälleen tai vaihtoehtoisesti itki silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä, tai jos joku oli, niin korkeintaan Jonah.
Kaiken sen seuraaminen sivusta sai Jonahin sydämen särkymään. Casey oli hänen elämänsä tärkein ihminen, ja sen tärkeimmän ihmisen kärsimyksen seuraaminen oli jotain niin kamalaa, että Jonah ei meinannut kyetä käsittelemään asiaa. Erityisen vaikeaksi tilanteen teki se, ettei hän voinut auttaa enää enempää. Hyvin pitkin hampain Casey antoi Jonahin auttaa joissakin arkiaskareissa, kuten peseytymisessä ja pukeutumisessa, mutta siinä se. Mitään muuta apua Casey ei kelpuuttanut edes aviomieheltään. Jonah olisi kyllä halunnut auttaa, mutta kun Casey ei pystynyt tai ainakaan suostunut puhumaan, niin mitä muutakaan hän olisi muka voinut enää tehdä?
***
Jonah katseli Caseyta hiljaisena. Hän oli pyöritellyt tätä mielessään jo tovin, mutta ei ollut saanut kerrottua Caseylle vielä mitään, koska miehen kanssa oli nykyään niin vaikea kommunikoida. Oli se ollut haastavaa joskus aikaisemminkin, mutta vähän eri syystä vain. Nopeasti Jonah jätti kuitenkin ajatuksen sikseen. Kyllä se vielä helpottaisi. Ei ehkä ihan heti, mutta helpottaisi kuitenkin, hän toivoi. Tämän asian sanominen ei kuitenkaan voisi enää odottaa.
-Casey, minun pitää kertoa sinulle jotain.
Ei mitään reaktiota, Jonah totesi harmistuneena mielessään. No, ehkä Casey sanoisi sitten jotain kun kuulisi mistä on kyse.
-Töistä oltiin yhteyksissä. Sunset Valleyn jäähallin äänentoistojärjestelmää ollaan uusimassa ja firmamme voitti sen projektin kilpailutuksen. Minua pyydettiin projektinjohtajaksi ja vähän niin kuin menin jo suostumaan. Se on parin kuukauden projekti, jonka aikana päiväni tulevat täyttymään hyvin pitkälti töistä, mutta siitä kyllä tienaakin todella mukavasti. Se ehtii myös päättyä juuri ennen kuin vauvamme syntyy, joten ehdin pitää kunnollisen isyysvapaan silloin.
Casey katsoi Jonahia lievästi ärtyneenä.
-Voit kyllä sanoa ihan suoraan, että sinä haluat erota. Ei sinun tarvitse keksiä mitään työprojekteja peittääksesi sen, että et halua enää olla kanssani. Ymmärrän kyllä, että et sinä jaksa tällaista vammaista vätystä katsella.
Jonahilta pääsi turhautunut huokaus, kun hän istahti sängylle miehensä viereen ja tarttui tämän kädestä kiinni. Hän yritti ymmärtää Caseyta, ihan todella yritti. Mies oli selkeästi masentunut ja se sai ajattelemaan ja puhumaan tavalla, jolla tämä tuskin olisi puhunut kaiken ollessa hyvin. Silti sen kuunteleminen oli ajoittain todella raskasta.
-Se työprojekti on ihan todellinen asia eikä minun mielikuvitukseni tuotetta. Voin vaikka näyttää sopimuspaperit jos et muuten usko. Toisekseen, et sinä ole vammainen vaan vammautunut. Ne ovat kaksi eri asiaa, vaikka sillä ei olisikaan mitään väliä. Minä rakastan sinua joka tapauksessa vaikka sinä et sitä uskoisikaan, ja vaikka en rakastaisikaan, niin en minä voisi jättää sinua juuri nyt. Meille on kuitenkin tulossa yhteinen lapsi, joten eron hetki olisi ehkä huonoin mahdollinen.
Casey vain pudisti päätään.
-Sano mitä haluat, mutta uskonko minä sitä, onkin jo ihan toinen juttu. Toisekseen, pelkän lapsen takia suhteeseen jäämisestä seuraa harvemmin mitään hyvää, joten sinuna miettisin vielä.
Jonah nousi ylös, veti oikein syvään henkeä ja marssi penkomaan lipastoa hyvin hermostuneena. Hän tiesi, että keskustelu asiasta olisi parempi lopettaa siltä erää, tai pian hän sanoisi suutuspäissään jotain mitä katuisi heti. Sen vuoksi hän vaihtoikin aihetta aivan täysin.
-Minun pitää lähteä vielä tänään käymään yhdessä suunnittelupalaverissa, mutta sitä ennen autan sinua pukeutumaan ja vien sinut sairaalalle fysioterapiaan. Joo, minä tiedän kyllä mitä sinä siitä ajattelet ja että ne edellisetkään terapeutit eivät mielestäsi onnistuneet, joten tuskin tämä uusi tyyppikään osaisi. Tässä asiassa minä en kuitenkaan kuuntele vastaväitteitä. Haluan, että edes yrität. Jos et itsesi vuoksi, niin meidän muiden.
Matka sairaalalle taittui kireässä hiljaisuudessa. Perille päästyään Jonah kävi saattamassa Caseyn kuntoutusosaston aulaan, josta työntekijät opastaisivat hänet eteenpäin. Kun vastaanoton työntekijä ohjasi Caseyn aulasta terapiatilaan, oli vastassa erittäin iso yllätys.
Harold ei kuitenkaan näyttänyt yhtään niin yllättyneeltä kuin Casey. Syy siihen selvisi nopeasti.
-Minä mietinkin, että oletko se ehkä sinä. Etunimi ja ikä täsmäsivät, mutta sukunimi oli vieras. Olet siis vaihtanut nimeäsi sitten edellisen tapaamisemme.
-Olen ollut naimisissa jo hyvän aikaa, Casey kertoi.
-Sinun ei tarvitse kertoa jos et halua, koska eihän se varsinaisesti minulle kuulu, mutta onko miehesi se tyyppi, josta silloin yliopistolla avauduit minulle?
Caseyn poskille nousi pieni häpeän kuumotus, kun hän muisteli sitä vuosien takaista heikkoa hetkeään. Se oli ollut todella synkkää aikaa hänen elämässään, mutta ei lopultakaan mitään verrattuna nykyhetkeen. Se oli kuitenkin niin eri tavalla kamalaa.
-On se. Suhteemme alku oli vaikea, mutta lopulta siinä kävi hyvin. Kerropa sinä vuorostasi, että miten ihmeessä olet täällä ja olet ylipäätään päätynyt vaihtamaan alaa?
Harold istahti jakkaralleen mietteliäänä. Tämä ei todellakaan ollut oikea tilaisuus koko totuuden kertomiseen, eikä asia muutenkaan ollut ehkä sellainen, että Caseyn tarvitsisi tietää ainakaan ihan vielä. Sen seurauksena Harold päätyi kertomaan tapahtumista saman version kuin hän olisi kertonut kenelle tahansa vanhalle tuttavalle.
-Päädyin lopulta töihin sinne samaan konsulttiyritykseen, joka toimi lopputyöni toimeksiantajana. Vaikka se oli ihan kivaa työtä, niin ajan myötä tajusin kuitenkin kaipaavani jotain muuta. Jotain vähän pyyteettömämpää. Pian sen jälkeen vaimoni joutui autokolariin. Se oli kauheaa, mutta hän selvisi siitä hengissä. Kun häntä sitten alettiin kuntouttaa, niin minä inspiroiduin kovasti häntä auttaneista fysioterapeuteista ja tajusin, että jotain tuollaista minäkin haluaisin tehdä. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Vakituisesti asumme Twinbrookissa nykyään, mutta minä olen täällä muutaman kuukauden määräaikaisen viran vuoksi. Ei nyt kuitenkaan puhuta enempää minusta, koska sinähän tässä se kuntoutettava olet. Olen kyllä lukenut kaikki esitietolomakkeet ja muut, ja niiden myötä tiedän mitä on tapahtunut ja mitä pitäisi tehdä. Siksi kysymykseni tässä vaiheessa onkin se, että mitä sinä itse tältä kuntoutukselta toivot?
Casey painoi katseensa maahan ja mietti, että mitä ihmettä hän oli oikein tekemässä? Avautumassa ihmiselle, joka oli tavallaan tuttu, mutta samalla kuitenkin täysin vieras? Toisaalta, jos joskus oli tilanne, jossa niin kannattaisi tehdä, se oli juuri tämä. Eihän tämä edes olisi ensimmäinen kerta ja jos hän nyt vielä kerran yrittäisi, niin olisihan se tavallaan helpompaa, jos ei tarvitsisi aloittaa kaiken kanssa aivan nollasta. Sitä paitsi, sen mitä hän Haroldia tunsi, niin tyyppi oli kyllä ihan luotettava. Ehkä hän siis voisi.
-Rehellisesti sanottuna oma kiinnostukseni tätä kuntoutusta kohtaan on aika lähellä nollaa. Minulla on kuitenkin ihmisiä, jotka ainakin väittävät välittävänsä minusta, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Heidän vuokseen minä voin vielä yrittää, itseni enää en. Jos ei mitään muuta, niin ainakin haluaisin tulla sen verran vahvaksi, että vielä jonain päivänä pystyn pitämään lastani sylissä ilman pelkoa siitä, että hän putoaa minun heikkouteni vuoksi.
-Et maininnut, että teillä on lapsi, Harold totesi kummastuneena.
-Ei meillä vielä olekaan, mutta jos kaikki sujuu hyvin loppuun asti, niin sijaissynnyttäjän avulla me saamme vauvan suunnilleen kolmen kuukauden päästä.
Harold nousi tuolistaan ja kumartui Caseyn eteen yrittäen tavoittaa katsetta onnistumatta siinä.
-Usko pois, toivottomuuden tunteet ja suru ovat monen kaltaisesi tilanteessa hyvin yleisiä. Voisi melkein sanoa, että on enemmän sääntö kuin poikkeus, että vakavien tapaturmien jälkeen kuntoutettavat kokevat etenkin alkuvaiheessa voimakasta epätoivoa. Se kuitenkin väistyy usein sen mukaa kun edistysaskelia nähdään. Mitä tulee lapseenne, niin toivotaan parasta sen suhteen. En ihan vielä uskalla luvata, että kävelisit vauvanne syntymään mennessä ainakaan omin avuin, mutta alkuarvioinnin jälkeen tiedämme vähän paremmin, millaisia toimenpiteitä tässä tarvitaan, jotta se voisi jossain vaiheessa olla mahdollista. Aloitetaan siis siitä arvioinnista. Minä autan sinut tuohon tutkimuspöydälle.
Harold avusti Caseyn tutkimuspöydälle ja alkoi saman tien taivutella Caseyn jalkaniveliä. Liikkeissä ei ollut minkäänlaista tahdonalaisuutta, mutta helpotuksekseen Casey huomasi, että nivelet kuitenkin taipuivat enemmänkin kuin mitä pyörätuolissa istumiseen vaadittiin eikä se oikeastaan edes sattunut. Sikäli kun hän mitään ymmärsi, niin tilanne oli siis ihan hyvä.
Asialle oli kuitenkin saatava sanallinen varmistus.
-No, mitä mieltä sinä olet?
Haroldin kasvoilla oli toiveikas hymy.
-Ainakin toistaiseksi vaikuttaa ihan hyvältä. Nivelesi ovat kyllä hieman jäykät, mutta se on tilasi huomioiden ihan tavallista. Nousetko vähän istuvampaan asentoon, niin kokeillaan vielä toista liikerataa?
Casey teki työtä käskettyä ja Harold taivutti hänen polveaan vielä hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Tyytyväinen ilme kasvoilta ei ottanut haihtuakseen.
-Hyvältä vaikuttaa edelleen. Minusta alkaa tuntua vähän siltä, että meillä on toimintasuunnitelma.
-Joka on?
Harold katsoi Caseyta suoraan silmiin.
-Opastan sinulle muutamia venytyksiä ja harjoitusliikkeitä, joita voit tehdä kotona. Käynnit täällä jatkuvat säännöllisinä, mutta tärkeää on sekin, että muistat harjoitella myös kotona. Sen kautta edistyksesi on varmasti huomattavasti nopeampaa ja parempaa. Varmaa aikatauluarviota en edelleenkään uskalla antaa, mutta kaiken sujuessa hyvin pystyt ehkä jo kävelemään apuvälineen tukemana sitten kun lapsenne syntyy.
Casey ei tiennyt laisinkaan miten reagoida juuri kuulemaansa. Mieliala oli edelleen aivan maassa ja usko asioiden paranemiseen olematonta, mutta toisaalta, miksi Harold olisi valehdellut hänelle? Ehkä tässä oli todella vielä toivoa.
***
Erään kerran Lolan vapaapäivänä he lähtivät Catalinan kanssa rannalle. Vaikka Catalina olikin voinut hyvin eikä synnytys ollut ajankohtainen ihan vielä, niin siltikään he eivät enää uskaltaneet matkustaa mihinkään kovin kauas. Ranta oli kuitenkin lähellä ja se oli hyvä paikka rentoutumiseen, joten siellä he viettivät aikaa aina kelin antaessa myöten.
Vaikka Lola ei edelleenkään ollut mikään lasten ystävä, niin pakko hänen oli myöntää, että Catalinan raskaus oli kuitenkin kaikkinensa ihan mielenkiintoinen matka seurattavaksi, mutta ei kuitenkaan niin mielenkiintoinen, että hän olisi itse pyörtänyt jo vuosikausia sitten tekemäänsä päätöstä. Hän halusi varmistaa, että Catalinakaan ei ollut.
-No, miltä sinusta nyt tuntuu tämän kaiken suhteen?
Catalina arvasi heti, mitä Lola yritti häneltä kysyä. Hän ymmärsi kyllä vaimonsa huolen, mutta halusi saman tien tehdä selväksi, että syytä sille huolelle ei ollut.
-En edelleenkään kadu tätä, ja rehellisesti sanottuna on myönnettävä, että tämä on ollut paljon helpompaa kuin minä aluinperin luulin. Samalla tämä on kuitenkin vain vahvistanut ajatustani siitä, että en todellakaan halua omia lapsia. Olen iloinen siitä, että saan autettua heitä, mutta en todellakaan aio tehdä tätä uudestaan. On minun kyllä myönnettävä sekin, että olen myös vähän huolestunut.
Catalinan vastaus sai Lolan tuntemaan olonsa helpottuneeksi ja harmistuneeksi samaan aikaan.
-Mikä sinua huolettaa? Synnytys vai?
Catalina vajosi hetkeksi mietteliääseen hiljaisuuteen.
-No ei oikeastaan, vaan… No, kyllä sinä sen tiedät.
-Tällä kertaa en kyllä ihan todella tiedä.
-No… Jonah on tällä hetkellä ihan hyvissä voimissa, ainakin tilanteeseen nähden, mutta Casey… On tämä hänenkin lapsensa.
Lola kumartui lähemmäs Catalinaa osoittaen sanansa yhtäaikaisesti sekä vaimolleen että vauvalle.
-Kyllä minuakin harmittaa, että hänen mielentilansa on mikä on. Me olemme kuitenkin kaikki tehneet hänen hyväkseen sen minkä voimme ja onhan tässä vielä vähän aikaa. En tiedä, onko sitä riittävästi, mutta on kuitenkin. Jos kävisikin todella huonosti, niin ainakin Jonah pystyy kyllä olemaan läsnä lapselleen viimeistään sitten kun se työprojekti päättyy. Jos hänkään ei pystyisi, niin onhan lapsella liuta isovanhempia sekä setä ja täti. Tietysti mekin voimme toisinaan auttaa kuten tädit nyt aika usein tekevät, mutta emme me joudu olemaan tästä pikkuisesta vastuussa yhtään enempää kuin haluamme.
Catalina mietiskeli Lolan kertomaa hyvän tovin ja nyökkäsi sitten.
-Toivotaan nyt kuitenkin ensisijaisesti sitä, että Casey toipuu. En minä sitä pelkästään lapsen takia toivo, vaan ihan hänen itsensä. Hän on kuitenkin minun veljeni ja todella rakas minulle.
***
Niin työssään tutkijana kuin myös vapaa-ajallaan Halen tykkäsi puuhastella jotain, johon tarvittiin keskittymistä ja jonka konkreettisen lopputuloksen hän voisi lopulta nähdä. Vanhojen autojen korjailu oli tähän omiaan. Niinpä hän oli myynyt vanhan harrasteautonsa ja ostanut tilalle toisen lähes samanlaisen. Eräänä päivänä hän kutsui Jamesin käymään sen varjolla, että James saisi nähdä hänen uusimman projektinsa. James oli kuitenkin aavistanut heti Halenin todelliset tarkoitusperät. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi kieltäytynyt kutsusta. Totta puhuen hän kaipasikin jotakuta, jolle jutella asiasta. Tietenkin he puhuivat aiheesta Rosen kanssa, paljonkin, mutta ei hän kaikkea huolta halunnut vaimonsa niskaan kaataa. Hän myös tiesi Rosen avautuvan samasta aiheesta Vanessalle, niin kyllä hänkin voisi puhua parhaalle ystävälleen.
-Kyllä minä tiedän, miksi sinä oikeasti pyysit minut tänne. Onhan tuo autokin ihan hieno, mutta tiedät kyllä, että minä en ihan hirveästi perusta mistään nelipyöräisistä. Mikset siis kysy ihan suoraan sitä, mitä tahdot kysyä?
Halen veti syvään henkeä samalla kun kiristi mutteria.
-En minä oikein tiedä, miten tätä voisi kysyä. Tämä on niin vaikea tilanne meille kaikille ja minä olen huolestunut monesta tämän tilanteen osapuolesta. Caseysta, Jonahista... Tällä hetkellä olen kuitenkin eniten huolissani sinusta. Miten sinä voit?
Jamesilta pääsi surullinen huokaus.
-Tietenkin minä olin hänestä huolissani. Oikeastaan olen yhä, ajoittain jopa enemmän kuin alussa.  Se huoli oman lapsen puolesta... En minä oikein osaa edes sanoittaa kunnolla, että kuinka pahalta se tuntuu. Fyysisesti hän edistyy kyllä ja siitä olen iloinen, mutta hänen henkinen vointinsa… Olen kyllä ehdottanut hänelle psykoterapiaa ja kertonut, että olen käynyt siellä itsekin ja se auttoi, mutta Casey kieltäytyi siitä jyrkästi.
Halen jatkoi moottorin työstämistä ja nyökkäsi mietteliäänä.
-Casey osaa kieltämättä toisinaan olla melko kovapäinen, se on huomattu. Jonah vaikuttaa kyllä kovasti uskovan siihen, että asiat kääntyvät parempaan päin. Siitä en kyllä mene aivan takuuseen, että uskooko hän oikeasti niin, vai yrittääkö hän vain uskotella muille niin, vaikka todellisuudessa hän on jo menettänyt toivonsa. Hän on kuitenkin loppujen lopuksi melko sulkeutunut persoona. On ollut oikeastaan aina.
Siinä hetkessä Jamesille aukeni, että Halen taisi ymmärtää häntä paremmin kuin hän itse tajusi. Ainakin Halen ymmärsi sen, miltä tuntui, kun oma poika ei kyennyt sanoittamaan tunteitaan.
-Niin on Caseykin, ainakin jos häntä vertaa Coliniin. Minusta tuntuu, että veljensä ohella Jonah on ainoa, jolle Casey on koskaan pysynyt puhumaan täysin suoraan ja avoimesti. Viime aikoina sekin on kyllä ollut vähän niin ja näin. Ymmärrän kyllä miksi Caseyn vointi on sellainen kuin on. Hän kuitenkin kävi läpi jotain traumaattista. Silti olen hyvin huolissani ja toivon, että hän toipuu. En pelkästään hänen itsensä vuoksi, vaan myös heidän liittonsa ja ennen kaikkea tulevan lapsensa vuoksi. Tiedän, että se vetäisi Caseyta vain entistä lähemmäs pohjaa, jos hän ei kykenisi luomaan minkäänlaista sidettä jälkikasvuunsa. Ei hän kuitenkaan ihan niin kujalla ole, etteikö hän ymmärtäisi sen tapahtuvan.
Halen tajusi keskustelun saavuttaneen vaiheen, jossa tarvittiin täysi keskittyminen. Hän hylkäsi jakoavaimen lattialle ja istui toiseen tuoliin Jamesin viereen.
-Sitä minäkin pelkään, ja jos niin kävisi, se tuskin tekisi hirveän hyvää heidän liitolleen. Jos heistä kahdesta pitäisi valita, niin tietenkin olisin poikani puolella, mutta en minä Caseyllekaan mitään pahaa toivo. Päin vastoin, toivon hänelle pelkkää hyvää. Tietysti myös hänen itsensä takia, mutta myös Jonahin. Jonah kuitenkin rakastaa häntä ihan järjettömän paljon ja Caseyn tilanne on hänelle sydäntäsärkevä. Jopa pahempi kuin meille muille, rohkenen väittää.
James mietiskeli Halenin sanoja hetken ja tajusi, että Halen oli ainakin tavallaan oikeassa.
-Ei se ehkä varsinaisesti pahempaa ole, mutta vähintään yhtä pahaa. Toisaalta pelko oman lapsen puolesta ja elämänsä rakkauden puolesta ovat niin erilaisia tunteita, että ehkä niitä ei kannata edes yrittää verrata. Minä en kyllä ole mikään positiivisuuden ja toiveikkuuden perikuva, mutta yritän silti toivoa, että tässä käy vielä hyvin. Eihän vielä ole tapahtunut mitään peruuttamatonta, ehkä. Voihan tässä käydä vielä niin, että kunhan Caseyn fyysinen vointi kohenee ja hän pääsee taas jaloileen, niin hänen henkinen tilansakin vielä paranee siitä. Toivotaan ainakin sitä.
***
Viikot jatkuivat vierimistään ja kuilu Caseyn ja Jonahin välillä kasvoi kasvamistaan. Jonahin aika kului hyvin pitkälti työprojektiin ja Casey keskittyi lähinnä omissa ajatuksissaan vellomiseen, joten yhteistä aikaa heillä ei juuri ollut. Se ei ainakaan edistänyt tilannetta yhtään. Eräänä päivänä Casey sai kuitenkin Haroldilta viestin, jonka myötä hänen mielessään heräsi pieni toivo tilanteen paranemisesta.
Casey ei ollut ikinä ollut kovin hyvä pyytämään Jonahilta yhtään mitään, ja nyt kun heidän välillään oli etäisyyttä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, se tuntui vielä aiempaakin hankalammalta. Haroldin ehdotuksen taustalla oli kuitenkin selkeästi joku hyvin tärkeä syy, joten Casey päätti edes yrittää.
-Jonah?
-Niin?
-Onko sinulla töitä vielä tänään?
Jonah tunsi piston sydämessään tajuttuaan, mitä Casey oli hetkeä aikaisemmin sanonut. Jonah. Ei kulta, ei rakas, ei mikään muukaan hellittelynimi mitä Casey ennen käytti. Pelkkä hänen nimensä. Jonah piti katseensa tiukasti tietokoneen ruudussa peittääkseen harmituksensa.
-Käyn illemmalla tekemässä vielä asennustöiden lopputarkastuksia jäähallilla, mutta päivällä minulla on vapaata. Älä huoli, käyn kyllä viemässä sinut sinne fysioterapiaan ihan kuten lupasinkin.
-Kun… Siitä minun pitikin sinulle puhua. Minulla on yksi pyyntö siihen liittyen.
Tässä kohtaa Jonahin mielenkiinto heräsi ihan kunnolla, joten hän sammutti tietokoneen ja kääntyi katsomaan Caseyta.
Casey huokaisi hiljaa ennen kysymystään.
-Niin… Harold laittoi viestin ja kysyi, että josko sinäkin pääsisit tänään mukaan sinne terapiaan. Olisi kuulemma tarkoitus tehdä joku juttu, mitä sinäkin varmasti haluaisit olla paikalla todistamassa. En tiedä mikä, mutta ei kai hän tuollaista huvikseen pyytäisi.
Jonah nyökkäsi välittömästi. Hänellä oli asiasta aavistus, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Hän ei halunnut saada Caseyta innostumaan turhaan, jos hän olisikin väärässä.
-Tietenkin minä tulen. Haluan tukea sinua ja jos Harold oikein erikseen pyysi, niin se on varmasti tärkeää.
Matka sairaalalle taittui silläkin kertaa hiljaisuudessa, mutta tällä kertaa se ei ollut surullista ja  painostavaa hiljaisuutta, vaan pikemminkin odottavaa. Casey odotti kuulevansa, miksi Harold halusi Jonahin mukaan. Jonah odotti samaa, mutta hän odotti myös koko Haroldin tapaamista ylipäätään. Kyllähän hän halusi tietää, että millainen oli se tyyppi, joka oli riittävän yhteistyökykyinen Caseyn kanssa jopa siinä määrin, että kuntoutus oltiin vihdoin saatu etenemään ihan kunnolla.
Perillä Jonah menikin välittömästi kättelemään Haroldia.
-Hauska viimein tavata. Minä olen Jonah Merkley, Caseyn aviomies.
Harold oli tapaamisesta ihan yhtä innostunut. Hän oli aina välillä pohdiskellut, että millainen tyyppi Jonah olisi, ja nyt hän pääsi vihdoinkin toteamaan, että olivatko hänen mielikuvansa yhtään lähellä totuutta.
-Kuin myös. Minä olen Harold Assange, hänen fysioterapeuttinsa.
Casey meni välittömästi asiaan, kun esittelyt oli saatu hoidettua pois alta.
-Ei sillä, ettenkö minä olisi halunnut häntä mukaan tänne, mutta mikä oli se erityinen syy, että hänen piti tulla juuri tänään?
Harold yritti hymyillä, mutta se peittyi hermostuksen alle. Hän oli pohtinut tätä jo tovin, mutta hän ei halunnut hätiköidä. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, että Casey olisi viimein valmis.
-Minusta tuntuu, että sinä voisit ottaa tänään ensimmäiset askeleesi.
Sekä Jonah että Casey jäivät tuijottamaan häntä sanattomina. Jonah siksi, että hänen arvauksensa oli osunut oikeaan ja Casey siksi, ettei hän meinannut uskoa kuulemaansa.
-Venyttele ensin hieman, niin sitten voimme kokeilla. Siitä voi tulla rankkaa, mutta uskon, että sinä olet valmis.
Kun Casey oli venytellyt, Harold alkoi valmistella häntä.
-En vielä uskalla luvata, että tämä onnistuisi. Nyt on kuitenkin hyvä hetki yrittää, niin sitten näemme, missä mennään.
Casey oli edelleen epävarma, mutta samalla hänet oli vallannut innostus. Tämä saattaisi ehkä sittenkin onnistua. Epävarmuus oli kuitenkin kahdesta tunteesta vallitsevampi.
-Entä jos minä kaadun?
Jonah puristi Caseyn olkapäätä rohkaisevasti.
-En usko niin käyvän, mutta jos niin tapahtuisi, niin olisihan tässä kaksi ihmistä ottamassa sinua kiinni. Eiköhän kokeilla.
Jonah ja Harold auttoivat Caseyn yhdessä ylös tuolista, ja kun mies oli löytänyt tasapainonsa, niin he laskivat varovasti irti. Askeleet olivat haparoivia, hyvin haparoivia. Silti ne olivat askeleita. Askeleita, jotka Casey otti ihan itse.
Sillä kertaa Caseyn voimat riittivät vain kahteen askeleeseen ennen kuin hän tarvitsi taas tukea, mutta se ei estänyt innostusta ja suoranaista riemua nousemasta mieleen.
-Minä tein sen! Näitkö? Minä ihan todella pystyin siihen!
Jonah oli silloin niin iloinen ja ylpeä, ettei muistanut milloin viimeksi hän olisi ollut sitä niin paljon.
-Näin. Sinä todella teit sen.
Harold katseli näkyä sivusta ylpeänä ja vähän liikuttuneena. Ylpeä hän oli siksi, että vaikka suurin panos olikin tullut Caseylta itseltään, niin ei hän voinut omaa osuuttaankaan kiistää. Liikuttunut hän taas oli siksi, että oli vain niin hienoa nähdä joku niin riemuissaan. Erityisen sydäntä lämmittävää oli nähdä se, miten Jonah oli niin iloinen miehensä puolesta. Nopeasti Harold kuitenkin palasi ajatuksistaan tähän hetkeen ja toi ilmoille seuraavan ideansa.
-Casey, mitä sanoisit jos kokeiltaisiin rollaattoria? Saisit sitten jatkettua kävelyharjoituksia helpommin kotonakin.
Harold kävi hakemassa rollaattorin varastosta, toi sen Caseyn eteen ja auttoi häntä löytämään sopivan tasapainon.
-Olen tässä lähellä koko ajan ja otan kyllä kiinni jos meinaat kaatua, mutta koita vain ottaa rohkeasti askelia.
Haroldin ei tarvinnut pidellä kiinni kovin kauaa, kun Casey löysi sopivan asennon ja lähti sitten varovasti ottamaan haparoivia askelia. Ensimmäistä seurasi toinen, toista kolmas ja niin edelleen. Askeleiden myötä Caseyn kasvoille levisi suorastaan lapsenomainen riemu, joka vain yltyi kun hän nosti katseen jaloistaan Jonahiin.
-Katso, minä ihan todella pystyn tähän sittenkin!
Se oli se hetki, kun Jonah ei enää kyennyt pidättelemään kyyneliään. Ei hän halunnut edes yrittää. Hän oli niin sanoinkuvailemattoman onnellinen.
-Niinhän sinä osaat, hän sai kuitenkin henkäistyä.
***
Kun Casey alkoi vihdoinkin saada jalkoja alleen, niin samalla hänen mielialansa alkoi nousta. Kuilu hänen ja Jonahin välillä oli yhä syvä, mutta muiden läheistensä kanssa hän jaksoi taas kommunikoida lähes normaalisti ja viettää aikaa heidän seurassaan.
Caseyn piristymisen myötä Colin tapasi tulla viettämään aikaa veljensä kanssa Tiffanyn työpäivien ajaksi. Colin oli mietiskellyt työelämään paluuta, mutta ei pitänyt mitään kiirettä asian kanssa. Hän kuitenkin viihtyi koti-isänä mainiosti ja nyt kun Caseyn tilanne oli kaikesta edistyksestä huolimatta mikä oli, niin ei hän halunnut hätiköidä. Sitä paitsi, Simon rakasti viettää aikaa setänsä kanssa. Tällä hetkellä yksi kaksikon suosikkitekemisistä oli se, että Simon istuskeli rollaattorin kyydissä ja Casey työnteli häntä ympäriinsä.
Colin ei kuitenkaan ollut kovin ilahtunut tästä aktiviteetista.
-Onkohan tuo ihan viisasta? Vaikka Simon ei olekaan mitenkään poikkeuksellisen kookas parivuotiaaksi, niin ehkä sinä et nyt ihan vielä kuitenkaan kaipaa lisäpainoa kyytiisi.
Casey pudisti päätään huvittuneena.
-Eihän hän paina juuri mitään ja hän näyttää muutenkin viihtyvän, joten miksi ei? Hän osaa kyllä pitää kiinni enkä minä nyt muutenkaan mene niin kovaa, että hän tippuisi kyydistä.
Jonah nappasi Simonin syliinsä.
-Ehkä et, mutta se on kuitenkin fakta, että et ole ihan vielä täysissä voimissasi vaikka oletkin edennyt mahtavasti. Liiallinen rasitus voi aiheuttaa takapakkia kuntoutuksessasi ja sitähän me emme halua, vai?
-Emme, Casey huokaisi ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen.
Siinä hetkessä mieleen alkoi tulvia ajatuksia. Paljon, paljon ajatuksia. Ne ajatukset olivat sellaisia, että hänen oli pakko päästä puimaan niitä omaan rauhaansa, joten hän katosi ovesta ulos vetämään henkeä.
Jonah huomasi sen välittömästi ja lähti Caseyn perään. Ovesta ulos astuttuaan hän kuitenkin ennätti ihmettelemään, että mihin ihmeeseen Casey oli kadonnut niin nopeasti. Loppujen lopuksi Casey ei kuitenkaan ollut mennyt mihinkään saunarakennuksen seinustaa kauemmas.
-Ethän sinä suuttunut? En minä mitään pahaa tarkoittanut, olin vain huolissani, Jonah kysyi varautuneena.
-En suuttunut. Se vain, mitä sinä sanoit äsken… Se teki minut todella surulliseksi.
Jonah oli hiukan kummissaan.
-Miksi ihmeessä?
Casey painoi pään käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää.
-No kun… Minä tajusin, että olen ollut ihan kamala sinua kohtaan! Sinä olet vain huolehtinut ja välittänyt minusta parhaasi mukaan sekä rakastanut minua kaikesta huolimatta, mutta minä olen vain ollut hiljaa, tai jos olen sanonut jotain, niin se on ollut lähinnä erolla uhkailua tai jotain muuta pään aukomista. En tajua, että miten sinä olet vielä siinä!
Jonah henkäisi hiljaa ja kävi maahan Caseyn eteen yrittäen tavoitella tämän katsetta.
-Casey, katsoisitko minua?
Koska Casey ei reagoinut, niin Jonah antoi olla ja alkoi vain puhua.
-Casey, minä en halua tai aio valehdella sinulle. En edes yritä. Viime kuukausina sinun kanssasi oleminen on ollut hetkittäin hyvin turhauttavaa ja toisinaan jopa raivostuttavaa. Minä olen kuitenkin parhaani mukaan yrittänyt sietää sitä. Ai miksikö? No siksi, että minä tiedän, ettet sinä oikeasti ole sellainen. Vaikket sinä sitä myönnäkään, niin olet selkeästi masentunut. Sellaisessa olotilassa tulee usein sanottua ja tehtyä asioita mitä ei oikeasti tarkoita. Toinen ja painavampi syy on se, että minä ihan oikeasti rakastan sinua ja aion jatkaa sillä tiellä. Minä tiedän, että meidän vihkivalamme eivät olleet sieltä perinteisimmästä päästä, mutta siinä virallisessa kaavassa sanotaan jotain “myötä- ja vastamäessä kunnes kuolema meidät erottaa” tai ainakin sinne päin. Vaikka en olekaan lausunut niitä sanoja ääneen, niin silti aion noudattaa tuota ajatusta loppuun asti.
Heidän välilleen laskeutui pitkä hiljaisuus, joka päättyi Caseyn värisevällä äänellä lausumaan kysymykseen.
-Tarkoitatko sinä tuota ihan oikeasti?
Jonah nousi ylös, meni aivan Caseyn lähelle ja halasi miestä hellästi.
-Tarkoitan. Jos minulla olisi ollut enemmän miettimisaikaa niin olisin ehkä hionut sen vähän vähemmän sekavaan muotoon, mutta ainakin minä sain sanottua sanottavani.
Jonahin sanat ja ennen kaikkea kosketus saivat Caseyn sisällä heräämään tunteita. Hyvin, hyvin lämpimiä tunteita. Hän tiesi, että puhuttavaa riittäisi vielä, mutta nyt mielessä oli jotain muutakin.
-Entä haluaisitko myös näyttää?
-Mitä tarkoitat?
-Kyllä sinä taidat tietää.
Jonah naurahti ja kumartui halauksesta suudelmaan. Ensimmäinen suukko oli hyvin herkkä, mutta siitä ne etenivät aina vain kuumemmiksi ollen lopulta jo liian kiihkeitä siihen nähden, että olohuoneen ikkunoista oli selkeä näkymä takapihalle. Sen ajatuksen siivittämänä Jonah oli jo lähellä napata Caseyn käsiensä varaan ja kantaa hänet saunan pukuhuoneeseen, mutta hetki keskeytyi ulko-oven aukeamiseen ja heitä lähestyvien hitaiden askeleiden ääneen.
Vielä hetken Catalina vaikutti päällepäin aivan normaalilta, mutta hänen äänensävynsä kieli siitä, että kaikki ei ollut ihan tavallisesti.
-Anteeksi, että keskeytin, mutta minusta teidän pitää saada tietää ensimmäisenä.
Jonah vetäytyi säikähtäneenä pari askelta taaksepäin ja Casey vältteli siskonsa katsetta aavistuksen häpeissään. Eiväthän he toki olleet mitään väärää tehneet, mutta ei yllätetyksi tuleminen silti ollut kivaa.
-Meidän pitää saada tietää ensimmäisenä, että…?
-No se, että…
Sen pidemmälle Catalina ei sanoissaan päässyt ennen kuin supistus vei puhekyvyn hetkellisesti.
Jonah meni hiukan paniikkiin, mutta jossain alitajuntansa perukoilla hän sai ajateltua, että tämä oli kuitenkin hyvälaatuista paniikkia. Sen turvin hän sai rauhoiteltua itsensä suhteellisen nopeasti.
-Okei. Se tapahtuu siis nyt.
Casey oli joskus murehtinut, että olisiko Catalinasta jotenkin outoa tai kiusallista, jos he olisivat Jonahin kanssa mukana synnytyssalissa. Catalina oli kuitenkin torpannut ne pelot suurin piirtein sanoilla: Tietenkin te tulette, onhan se teidän lapsenne. Samassa suunnitelmassa pysyttäydyttiin myös nyt, kun tilanne oli ihan todella päällä.
Synnytys eteni hyvin ja Catalina synnytti terveen vauvan saman päivän iltana. Koska sekä hän että vauva olivat todella hyvävointisia, niin he kaikki pääsivät pois sairaalasta jo seuraavana aamuna. Catalina lähti Lolan kanssa pariksi yöksi hotelliin. Casey ja Jonah olisivat kyllä mielellään ottaneet Catalinan mukanaan kotiin, mutta Catalina halusi antaa heille tilaa totutella uuteen tilanteeseensa ihan rauhassa. Asia oli sillä päätetty, sillä kukaan heistä ei kokenut halua tai tarvetta vääntää aiheesta sen enempää. Sitä paitsi, olihan se ihana ajatus, että he saisivat hetken aloitella uutta elämää ihan keskenään. Olivathan Rose ja James taustalla häärimässä, mutta tahdikkaasti hekin osasivat antaa tilaa tuoreelle perheelle.
Caseylle, Jonahille ja pikkuiselle Arthurille, joka oli sulattanut vanhempiensa sydämet heti ensiparkaisullaan.
*****

Tavoitteissa oli, että saisin osan ulos vielä kesäkuun puolella, ja onnistuin siinä. Vaikkakin se venyi taas tänne kuun loppupuolelle, niin siltikin.

Viime osan kommenteissa taisin vähän vihjata, että Caseyn kuntoutuksessa vaikeimmat ajat saattoivat olla vielä edessä. Mies olikin melkoisessa henkisessä kuopassa, mutta selvisi siitä lopulta voittajana läheistensä tuella. Olkoonkin, että hyvin suuren osan ajasta Casey oli kaikkea muuta kuin vastaanottavainen sille tuelle... Eräs vanha tuttukin nähtiin. Haroldin paluulle oli kuin olikin syynsä, eikä se ollut pelkästään Caseyn kuntoutus. Tähän päästään perehtymään lisää tulevissa osissa. Voin paljastaa myös sen, että Harold ei ole ainoa vanha tuttu, jota tullaan näkemään lähellä tai vähän kauempanakin tulevaisuudessa.

Tähän samaan yhteyteen voisi olla myös hyvä ilmoittaa, että tämä tarina jää nyt tavallaan hetkellisesti tauolle. Julkaisutahdistahan tätä ei välttämättä edes huomaa kun se on jo muutenkin niin harvanlainen, mutta olen sopinut itseni kanssa, että aion keskittyä tarinaan kunnolla seuraavan kerran sitten, kun kesäopinnot on saatu kasaan. Tekisi kyllä mieli kirjoittaa suunnilleen joka päivä, mutta työt verottavat aikaa ja jaksamista, minkä ohella on tosiaan ne kesäopinnotkin. Tätäkin osaa kirjoittaessa mielessä taustalla pyöri hyvin vahva ahdistus siitä, kun pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota opintoihin liittyen, mikä rehellisesti sanoen hidasti tekoprosessia melkoisesti. Ajattelin siis, että on sekä itseni että tarinan kannalta parempi, että hoidan nyt ne kesäopinnot pois alta siinä määrin kuin pystyn ja jatkan tätä sitten, kun lähes kaikki energia ja keskittyminen eivät enää mene johonkin ihan muuhun. Siksikin tauottaminen tähän hetkeen tuntuu hyvältä idealta, kun tarinassa itsessään ei ole meneillään ihan hirveän intensiivinen vaihe tai mitään kovin suuria cliffhangereita. En nimittäin itse oikein tykkää jättää tarinaa tietoisesti sellaiseen vaiheeseen, kun tiedossa on, että seuraavaan osaan tulee menemään viikkoja. Toki kesän jälkeen tulee sitten syksy ja syksyn opinnot tulevat näillä näkymin olemaan yhtä helvettiä, mutta ehkä siinä välissä on hetki, kun saan ehkä jokusen osan ulos ja kerkeän ehkä kirjoittamaan varastoonkin. Aika näyttää.

No mutta, joka tapauksessa hyvää loppukesää kaikille!