114.Päivä vain ja hetki kerrallansa

♫ 

Otsikkolähde.

Colin valvoi Simonin sairaalavuoteen vierellä koko yön ja kuunteli tarkasti poikansa jokaisen hengenvedon. Kerran Simon heräsi ja pyysi lisää kipulääkettä kylkensä vuoksi. Lääkkeen saatuaan hänen kipunsa helpotti nopeasti ja hän nukkui rauhallisesti koko loppuyön. Ainakin niin rauhallisesti kuin siinä tilanteessa vain saattoi nukkua.

Aamun valjettua myös Tiffany palasi sairaalalle. Hänkään ei ollut yöllä nukkunut juuri lainkaan, mutta oli Caseyn ja veljensä kanssa puhuttuaan saanut rauhoiteltua itsensä siinä määrin, että kykeni ottamaan tietoa vastaan. Hän ei ollut ihan varma mitä odottaa, mutta sen hän aavisti, että edessä oleva keskustelu olisi todennäköisesti hyvin vaikea.

Niinpä he olivat kaikki ahtautuneet lääkärin työhuoneeseen. Colin oli työntänyt Simonin sinne pyörätuolilla, koska poika oli niin heikkona ettei jaksanut kävellä matkaa osastolta tutkimushuoneeseen. 

Kun lääkäri alkoi hiljalleen kertoa asiaansa, viimeinenkin pieni toivonkipinä sammui Tiffanyn mielestä. Hän oli elätellyt toivoa, että kaikki olisi hyvin ja se eilinen olisi vain onnetonta sattumaa. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi sen olevan turha toive ja lääkärin sanat vahvistivat hänen aavistuksensa oikeaksi. Loputkin tutkimustulokset olivat nyt tulleet ja ne kertoivat samaa surullista kieltä kuin kaikki muukin: Simon oli vakavasti aliravittu ja rasittunut, niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja nämä seikat yhdessä olivat johtaneet siihen, että Simon oli vähällä menettää henkensä.

Tiffany kuunteli lääkärin kertomaa äärimmäisen järkyttyneenä. Colin oli lähinnä turta. Ei hän osannut sanoa, mitä hän sillä hetkellä tunsi. Ei oikein mitään ja samaan aikaan vähän kaikkea.

Jälkikäteen Simon ei muistanut tilannetta kovinkaan tarkkaan. Ei ainakaan sitä, miten lääkäri oli kysymyksensä muotoillut. Sen hän kuitenkin muisti, että tuntui kuin jokin pato olisi murtunut hänen sisällään ja sen seurauksena hän vuodatti ulos aivan kaiken.

Kaiken siitä, miten se yltiöpäinen lenkkeily oli aluksi ihan oikeasti pelkkää stressinlievitystä. Kaiken siitä, miten hän huomasi ilahtuvansa siitä, kun paino oli pudonnut muutaman kilon. Kaiken siitä, miten hän arveli, että jos hän laihtuisi vielä vähän, hänen ahdistuksensa helpottaisi. Kaiken siitä, miten ahdistus vain paheni hetki hetkeltä ja syveni laajemmaksi käsitykseksi siitä, että ei hän kelpaa mihinkään tai kenellekään. Kaiken siitä, miten hänestä tuli hetki hetkeltä ahdistuneempi, surullisempi ja huonovointisempi. Kaiken siitä, miten hän itsekin jollain tasolla tiedosti, että jotain on pielessä ja pahasti, mutta lopulta hän ei osannut eikä halunnut lopettaa.

Simon ei kyllä ollut aivan varma, menivätkö hänen sanansa yhtään perille tai saiko kukaan ylipäätään selvää siitä itkunsekaisesta vuodatuksesta. Eivät he ehkä ihan kaikkea saaneetkaan, mutta kuitenkin tarpeeksi ymmärtääkseen, että Simon tarvitsisi apua. Olisi tarvinnut jo kauan sitten.

Lääkäri keskusteli hetken Tiffanyn ja Colinin kanssa jatkosuunnitelmista, joista he kolme olivat pian yhtä mieltä. Kunhan Simon olisi fyysisesti toipunut edellispäivän tapahtumista riittävän hyvin, seuraava osoite olisi suljettu psykiatrinen osasto.

Silloin Simon ei ihan ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi johonkin suljetulle mennä. Ei hän nyt niin huonossa kunnossa ollut. Lääkäri teki kuitenkin selväksi jämäkästi mutta lempeästi, että sinne hän päätyisi, halusi tai ei. Niinpä Simon ilmoitti suostuvansa yhdellä ehdolla ja se ehto oli se, että hän saisi jatkaa opiskelujaan ja yliopiston pääsykokeeseen valmistautumista. Vaikka sitten etänä jos ei muuten. Todellisuudessa Simon tajusi kyllä sen verran, että ei hänellä ollut valtuuksia asetella mitään ehtoja, mutta ei se estänyt häntä yrittämästä.

Sen vuoksi hän yllättyikin, kun lääkäri ilmoitti, että se sopisi kyllä, mikäli opintojen jatkaminen ei häiritsisi Simonin toipumista. Sitten asiaa pitäisi arvioida uudelleen, mutta ainakaan toistaiseksi lääkäri ei nähnyt mitään estettä.

Niinpä muutaman tehotarkkailussa vietetyn päivän aikana hänelle luotiin samalla hoitosuunnitelma jatkoa varten ja fyysisen toipumisen edettyä sopivaan vaiheeseen hänet siirrettiin psykiatriselle osastolle. Simon ei edelleenkään ollut ajatuksesta innoissaan, mutta ajan myötä hän alkoi ymmärtää, että ehkä tämä oli hänelle hyväksi.

Eihän se silti helppoa ollut. Kaikkea muuta oikeastaan. Väihtellen hän alkoi kuitenkin tottua uusiin hoitotoimien ja etäopiskelun rytmittämiin rutiineihinsa ja toipuminen eteni pienin askelin.

Hän jutteli päivittäin milloin terapeutin, milloin psykiatrin, milloin kenenkin terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. Välillä yksin, välillä hänen vanhempansa olivat mukana. Keskusteluja käytiin paljon. Puhuminen ei ollut hänelle helppoa, mutta vähitellen sekin helpottui, varsinkin kun Simon huomasi avautumisen ihan todella auttavan.

Syöminen oli hänelle yhä todella haastavaa. Vaikka hän söi terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, pelkkä ajatuskin lisääntyneen energiansaaannin väistämättömistä vaikutuksista ahdisti. Aiemmin hän oli kammonnut oksentamista, mutta nyt hän oli hetkittäin valmis antamaan mitä tahansa, että olisi päässyt eroon sisälleen ahtamasta ruoasta. Ei hän voinut kuitenkaan tehdä sitä, ihan jo siksikin, että häntä kuitenkin valvottiin koko ajan. Lisäksi jonkinlainen järjen ääni esti.

Kaikkein vaikeinta hänelle oli kuitenkin painonnousu. Vaa’alla käyminen ahdisti häntä niin paljon, että välillä hän ei yksinkertaisesti suostunut punnittavaksi. Lopulta lääkärit suostuivat tekemään niin, että Simon punnittiin, mutta hän ei itse katsonut lukemaa ollenkaan, se vain kirjattiin ylös. Painonnousu oli hänelle kamala ajatus, mutta Simon ymmärsi kyllä, että se oli toipumisen kannalta käytännössä pakollista.

Vaikka Simonista tuntuikin siltä, että osasto oli melko kammottava paikka, hänen oli vaikeaa olla siellä ja hän kaipasi valtavasti kotiin, niin ei siellä ihan koko ajan kamalaa ollut. Esimerkiksi silloin ei ollut, kun läheisiä kävi hänen luonaan.

Vähintään äiti ja isä kävivät hänen luonaan päivittäin, mutta lähes joka päivä siellä poikkesi muitakin. Vierailut piristivät paljon huonoinakin päivinä ja Simon nautti niistä erittäin paljon.

Osa vierailuista oli todella myös vaikeita. Jamesin ensimmäinen käynti osastolla oli yksi niistä. Simon oli niin häpeissään siitä kohtauksesta minkä oli taannoin Jamesin luona järjestänyt, että hän ei meinannut uskaltaa kohdata isoisäänsä laisinkaan.

James ei kuitenkaan ollut millään lailla vihainen tai loukkaantunut. Hän ymmärsi kyllä, että Simon oli toiminut silloin sairautensa ohjailemana, eikä häpeälle ollut siinä vaiheessa mitään syytä tai tarvetta. Hän oli vain ja ainoastaan iloinen, että Simon sai apua ennen kuin se oli liian myöhäistä. Olkoonkin, että avunsaanti meni todella viime tippaan.

Myös Caseyn ja Jonahin ensivierailu osastolla oli Simonille hyvin vaikea. Häntä hävetti niin paljon se, että Casey oli nähnyt hänen lävitseen ja tarjonnut apuaan, mutta Simon oli naama peruslukemilla kiistänyt kaiken ja valehdellut päin näköä. Hän pelkäsi niin paljon Caseyn olevan vihainen, minkä lisäksi hän oli aivan varma siitä, että Casey syytti itseään, vaikka eihän se Caseyn vika ollut.

Keskustelu osoitti kuitenkin pelon turhaksi. Casey ei ollut hänelle vihainen, huolestunut vain. Itsesyytökset mies myönsi, mutta totesi heti perään, että ne eivät olleet Simonin huoli, vaan asia, jonka kanssa hän tulisi toimeen ihan itse. Simonin pitäisi keskittyä nyt vain ja ainoastaan toipumiseen, missä Casey tukisi häntä lupauksensa mukaisesti.

Myös Catalina ja Lola lensivät kaupunkiin ja tulivat tapaamaan Simonia. Heidän vierailunsa aiheuttamat tunteet olivat hyvin ristiriitaisia.

He olivat kaikki surullisia siitä, että tapaaminen kävi ikävissä merkeissä, mutta suruun sekoittui myös jälleennäkemisen riemua.

Sellaista Simonin arki osastolla oli. Huonoja päiviä oli yhä, toisinaan jopa enemmän kuin hyviä. Siitäkin huolimatta Simon alkoi nähdä valoa tunnelin päässä yhä enemmän ja enemmän.

Eihän mikään vielä varmaa ollut, mutta hetkittäin hän jaksoi olla jopa toiveikas. Ehkä tämä tästä vielä.

***

Simon oli juuri saanut etätunnin päätökseensä, kun ovelta kuului koputus.
-Kuka siellä?
-Harold. Saanko tulla sisään?
-Saat, Simon vastasi hiukan hämmentyneenä.

Hän ei ollut tavannut Haroldia hetkeen. Itseasiassa ei kertaakaan sen... Sen päivän jälkeen.

Harold oli vakavan, mutta hyvin rauhallisen oloinen.
-Hei. Miten sinä voit?
-Ihan hyvin, Simon totesi rennosti.
-Joko sinua saa halata vai onko kylkesi vielä liian kipeä?
-Se on jo ihan kunnossa, Simon vastasi huvittuneena.

Simon nousi ylös tuoliltaan ja Harold halasi häntä varovaisesti. Hetken aikaa Simon pohti asiaa, jonka oli halunnut sanoa Haroldille jo kauan sitten ja päätti, että nyt oli hyvä hetki.

-En ole aikasemmin voinut sanoa tätä, mutta nyt voin, joten kiitos siitä mitä teit.

-Mitä sinä tarkoitat? Harold kummasteli.

-Isä kertoi, että sinä olit se, joka kiskoi minut ylös sieltä altaasta ja toi takaisin elävien kirjoihin. 

Harold vain hymähteli vaatimattomana.
-Älähän nyt. Minä sinut sieltä nostin ja aloitin elvytyksen, se on ihan totta, mutta kyllä se on ensihoidon ja muiden lääketieteen ammattilaisten ansiota, että sinä olet nyt siinä.

-Mutta jos sinä et olisi ollut siellä, niin kukaan ei ehkä olisi huomannut minua ennen kuin se olisi ollut jo liian myöhäistä. Eihän siellä tainnut olla ketään muuta silloin, Simon mietti.
-Tainnut?

Simon istahti sängylleen mietteliäänä.
-Niin minä ainakin luulen, mutta voi olla, että olen väärässä, koska muistikuvat siltä päivältä ja muutenkin viime ajoilta ovat todella hatarat. Muistan vain sen, että lähdin uimaan, rintaan alkoi taas sattua ja taju meni. Myöhemmin heräsin sairaalasta, isä oli siellä kanssani ja kai me puhuimmekin jotain, mutta en muista mitä. Olin niin tajuttoman uupunut silloin. Nyt en ole enää niin uupunut, mutta muisti pätkii yhä hetkittäin. Aivoni olivat kuitenkin niin pitkään vailla kunnollista energianlähdettä.

Harold istahti sängylle Simonin viereen. Mielessä oli kysymys, jonka hän halusi esittää, vaikka se oli hankalaa. Lopulta hän sai sanansa muotoiltua sopivasti.

-Simon, jos tämä on liian vaikea aihe etkä halua puhua tästä, niin pahoittelen jo valmiiksi, mutta… Mitä sinulle oikein tapahtui? Sydänpysähdys, sen tiedän, mutta mistä se oikein johtui?

-Etkö sinä muka oikeasti tiedä? Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että äiti on jo kertonut sinulle, Simon totesi huvittuneena.

-Kyllä hän pääpiirteittäin kertoikin, minkä lisäksi osaan päätellä jotain siitäkin, missä me nyt olemme. Ei kai sinua ihan turhaan täällä pidetä. Haluan kuitenkin kuulla sinun versiosi tapahtumista.

Simon nyökkäsi.
-Ihan koko tarinaa en enää jaksa alkaa kertaamaan, koska siitä on terapiassa jauhettu jo ihan riittämiin ja äiti on varmasti kertonut sinulle kaiken oleellisen. Mutta siis, syömishäiriöstä ja voimakkaasta stressistä ja ahdistuksesta minä kärsin, mitkä yhdessä johtivat siihen mitä tapahtui. Kuten tiedätkin, niin olen kuitenkin saanut apua ja voin päivä päivältä paremmin. Täysin tervettä minusta ei ehkä enää tule, toipumisprosessi on todella alussa ja takapakkia tulee aivan varmasti, mutta ihan pohjalle en toivottavasti enää joudu.

Harold nyökytteli vakavana.
-Sitä minäkin toivon. Totta puhuen en ole ihan varma mitä tällaisessa tilanteessa kuuluisi sanoa, mutta sen minä tiedän, että olen iloinen, että sinä olet toipumaan päin. Tietysti myös omasta puolestasi, mutta myös perheesi. Jos he olisivat menettäneet sinut, niin se olisi ollut jotain niin kauheaa, että… Mutta onneksi niin ei käynyt, Harold sai lopetettua avautumisensa ennen kuin se meni liian pitkälle.
-Niinpä, onneksi ei, Simon totesi ja he jäivät hetkeksi hiljaisuuteen.
Simon kuuli Haroldin äänestä pidätellyn itkun, mutta ei nostanut sitä esille mitenkään. Hän ei ihan ymmärtänyt, että miksi Haroldkin oli niin herkistynyt, mutta viisaasti hän tajusi jättää kysymättä. Eihän se hänelle oikeastaan edes kuulunut, ja oli se syy mikä tahansa, niin se oli varmasti hyvä syy. Siitä Simon oli täysin vakuuttunut.

Hetken hiljaisuuden jälkeen he juttelivat niitä näitä, mutta pian ovelta kuului koputus sen merkiksi, että rajallinen vierailuaika oli päättymässä. Simon halasi vielä Haroldia hyvästiksi.
-Kiitos kun kävit ja kiitos kun sinä autoit minua silloin. Tiedän kyllä, että mielestäsi minun ei tarvitsisi kiitellä, mutta minä haluan kiittää, joten kiitos vielä kerran.

Haroldilta pääsi liikuttunut naurahdus.
-Isäsi on sanonut tuota samaa minulle monta kertaa, ja aina minä olen vastannut ihan samalla tavalla. Tein sen mitä kuka tahansa olisi tehnyt, mutta ole hyvä joka tapauksessa.
***

Sinä päivänä Simon oli maannut nenä kiinni pääsykoekirjassa koko päivän. Lukemiseen tuli kuitenkin tervetullut tauko, kun ovelta kuului koputus ja Colin asteli sisään. Totta puhuen tauko tuli myös vähän yllättäen. Yllättävää tilanteessa ei kuitenkaan ollut tulija, vaan ajankohta.

-Hei. Mitä sinä teet täällä jo nyt?

-Vapaapäivä, Colin totesi.

-Keskellä viikkoa? Milloin sinä olet alkanut arkivapaita harrastamaan? Simon kysyi epäilevästi.

-Silloin kun lapseni sairastui vakavasti ja minun piti työntää vähemmän tärkeät asiat syrjään.

Simon laski kirjan käsistään ja nousi istumaan.
-Vai niin. Oikeastaan se on ihan hyvä, että olet siinä jo nyt, koska minulla on yksi tärkeä juttu. Äidille minä yritin puhua tästä jo eilen, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan loppuun ennen kuin tyrmäsi koko idean.
-Kerro lisää, Colin uteli.

Simon siirtyi sohvalle ja veti hiljaa henkeä. Totta puhuen häntä vähän pelotti ottaa ajatusta esille. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut näin innostunut mistään, ja jos isäkin nyt kieltäytyisi, se voisi olla jo vähän liian surullista.

-Minä tutkin tässä yhtenä päivänä Breckenridgen yliopiston nettisivuja ja löysin sieltä heidän varsin kattavan kesäopintotarjontansa. Toki se edellyttäisi sitä, että pääsen kesään mennessä pois täältä ja ennen kaikkea pääsen sisään koko yliopistoon, mutta minä haluaisin niin mennä sinne jos vain pääsen.

Simon piti pienen tauon.
-Saisin opiskella melko rauhassa omaan tahtiini, minkä lisäksi käymällä osan opinnoista jo ennakkoon minä helpottaisin kuormaa varsinaiselta lukuvuodelta ja ehkä jopa vauhdittaisin valmistumistani, jos oikein hyvin kävisi. Mutta äiti… Heti kun erehdyin edes mainitsemaan kotoa pois muuttamisen, hän sanoi ei ja se keskustelu oli siinä.

Colin kävi nojaamaan kirjoituspöytää vasten ja oli hetken ihan hiljaa.

-Sinä haluaisit siis lähteä yliopistolle ja sitä myöten muuttaa pois jo alkukesästä?

-Niin, Simon mutisi.

-Ei ihme, ettei äitisi innostunut ajatuksesta. En kyllä minäkään.

Simonilta pääsi surullinen huokaus.

-Miksi minä edes yritin? Olisihan se pitänyt arvata, että sinäkään et suostu.

Colin istahti sohvalle poikansa viereen.

-Älähän mene asioiden edelle. En ehkä ole innoissani ajatuksesta, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kieltäytyisin. Kaikkiin viime aikojen tapahtumiin peilaten sinä varmasti ymmärrät, että miksi meitä kauhistuttaa ajatuskin, että sinä muuttaisit niin pian niin kauas. Siitäkin huolimatta minä ymmärrän, että kyllähän sinä lähtisit ennen pitkää. En lupaa vielä mitään, mutta yritän saada äitisi mielen muuttumaan ainakin sen verran, että hän suostuu edes juttelemaan asiasta, Colin kertoi rauhoittavasti.

Siltä erää Simonin mieliala oli kuitenkin jo menetetty tapaus.
-Ei tarvitse.
-Oletko ihan varma?
-Olen. En minä viitsi edes haaveilla enää, koska turhien haaveiden elättelystä tulee vain paha mieli eikä se kuitenkaan onnistu. Kyllähän sinäkin sen tiedät, että jos äiti on jotain päättänyt, niin hänen päätään ei hevillä käännetä. Sen verran itsepäinen hän on.

Sinä olet kyllä tullut siinä asiassa niin äitiisi, Colin pohti ja meinasi sanoa sen ääneenkin, mutta sai kuitenkin pidettyä suunsa kiinni. Sen sijaan hän sanoi jotain aivan muuta.

-Kulta, sinä olet kyllä ihan oikeassa siinä, että äitisi on melko päättäväinen. En kuitenkaan usko, että tässä on tapahtunut mitään peruuttamatonta. Loppujen lopuksi hän kuitenkin toivoo vain sinun parastasi, ja uskon, että niin on nytkin. Luultavasti hän tarvitsee vain aikaa ajatuksen sulatteluun.

Simon pudisti päätään tiukasti.

-Miksi minä ottaisin sen riskin? Minun elämäni on viime kuukausina ollut yhtä surua ja pettymystä niin kauan, että en tiedä, kauanko minä enää jaksan tätä, Simon sai sanottua ennen kuin purskahti itkuun.

Colin siirtyi toiselle puolelle ja kaappasi Simonin kainaloonsa. Hän halusi sanoa paljonkin, mutta keskittyi ensin lohduttamaan poikaansa. Hieman yllättäen Simon olikin heistä se, joka puhui ensimmäisenä.
-Sinua mahtaa jo kyllästyttää, että joudut jatkuvasti ramppaamaan täällä katselemassa tällaista kiukuttelevaa teiniä.
Colin joutui puremaan huultaan, ettei olisi nauranut poikansa tuohtuneelle mutinalle. Samalla hän myös vähän liikuttui.
-Ei, vaan minä olen kiitollinen siitä, että saan rampata. Ennemmin minä käyn täällä katselemassa kiukutteluasi kuin hautausmaalla laskemassa kukkia haudallesi. Sinä tiedät, että sen tapahtuminen ei oikeasti ollut kovin kaukana.
Colinin toteamus sai Simonin hetkeksi laantuneen itkun jälleen voimistumaan.
-Anteeksi, hän sai nikoteltua.
-Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi, Colin kertoi ymmärtäväisenä ja silitteli poikansa hartioita.

Kun Simon oli rauhoittunut, Colinilla oli hänelle ehdotus.

-Matkalla tänne kävin vähän osastonhoitajan juttusilla ja pyysin meille ulkoilulupaa. Hän myöntyi lyhyeen ulkoiluun sairaalan pihapiirissä. Mitäs sanot? Raittiissa ilmassa sinunkin olisi helpompi hengittää.

-Kyllä se sopii.

Colin ja Simon poistuivat osastolta kulkuluvan kanssa ja lähtivät välittömästi ulos. Kauas he eivät saaneet mennä eikä Simon olisi jaksanutkaan, mutta jo lyhyt kävely sairaalan pihamaalla oli omiaan hänen mielialansa kohentamiseen. Kävelyn lopuksi he istuivat vielä hetkeksi penkille juttelemaan ennen paluuta sisälle.

Colin palasi vielä hetkeksi aiempaan aiheeseen.
-Minä juttelen äitisi kanssa. En edelleenkään voi luvata mitään, mutta koita kuitenkin olla toiveikas. Olen melko varma, että jos joku saa hänen päänsä käännettyä, se olen minä.
Simon nyökkäsi vaisusti.
-Kiitos.

Sen enempää aiheesta ei sillä kertaa puhuttu. Ei puhuttu oikeastaan mistään muustakaan. Hiljaa Simon painoi päänsä isänsä olalle ja he jäivät siihen ihailemaan kaunista kevätpäivää.

***

Kello oli juuri soinut koulupäivän päättymisen merkiksi. Muut livistivät paikalta välittömästi, mutta Arthur ja Maria jäivät hetkeksi pihalle puimaan illan suunnitelmiaan.

Heidän oli tarkoitus lähteä treffeille, mutta ensin oli muita asioita hoidettavana.

-Minulla on se vaihto-oppilasyhdistyksen kokous, mutta mitä sinä ajattelit puuhata sillä välin? Menetkö katsomaan Simonia?

Arthur nyökkäsi aavistuksen epävarmasti.
-Niin minä ainakin ajattelin. Hänellä on kyllä ollut muutama todella huono päivä, eikä hän ole jaksanut tai halunnut nähdä edes vanhempiaan. Tiffany kuitenkin kävi osastolla aamulla ja kertoi Simonin voivan jo paremmin, joten ehkäpä hän sietää minuakin yhden vierailun verran.

Maria halasi silminnähden harmistunutta poikaystäväänsä.

-Minun käy häntä niin sääliksi. Toivottavasti hänen vointinsa lähee nousuun tuosta.

-Sitä minäkin toivon. Fyysisesti hän alkaa voimaan jo lähestulkoon normaalisti, mutta henkinen puoli vaatii selvästi työstämistä. Enkä minä sano tätä missään nimessä piikitelläkseni, vaan se on valitettava fakta, Arthur mutisi.

Maria vetäytyi hieman taaksepäin ja jäi katsomaan poikaystäväänsä silmiin.
-Tekstaa minulle sitten kun olet lähtenyt sieltä, niin voimme sitten sopia tarkemmin minne menemme.

Arthur nyökkäsi ja suukotti tyttöystäväänsä hellästi.
-Nähdään sitten illemmalla, rakas.
-Nähdään, Maria vastasi.

Maria katosi takaisin koulun sisätiloihin ja Arthur lähti talsimaan kohti sairaalaa. Hän etsi oikean osaston ja kävi läpi turvatarkastuksen jossa tarkistettiin, ettei hänellä ollut teräaseita, päihdyttäviä aineita tai muita osastolla kiellettyjä esineitä. Sen jälkeen hoitaja saattoi Arthurin oikeaan huoneeseen ja sulki oven jättäen pojat kahden kesken.

Arthur katseli sängyllä makaavaa serkkuaan hiljaisena. Simon vaikutti olevan hereillä, mutta ei reagoinut tulijaan mitenkään.

-Hei, mitä tänne kuuluu?

-No mitäpä tänne nyt voisi kuulua. Mitä itsellesi? Simon vastasi vaimeasti.

Arthur istahti alas kertomaan kuulumisiaan.

-Eipä mitään ihmeempiä. Koulunkäyntiä, kitaranrämpytystä ja Marian kanssa hengailua. Menen tänään hänen kanssaan treffeille, minkä lisäksi meidän olisi tarkoitus suunnitella tulevaa. Kouluvuosi on kuitenkin päättymäisillään ja hänen osaltaan se tarkoittaa kotiinpaluuta, niin me vähän mietimme… Tai anteeksi, en minä viitsi näistä sinulle puhua. En minä halua hehkuttaa onneani liiaksi tällaisella hetkellä.

Arthur ei aivan käsittänyt, mitä hän sanoi niin pahasti väärin. Selkeästi jotain kuitenkin, kun se sai Simonin hermostumaan. Simon nousi sängystä ja jäi tuijottamaan Arthuria hyvin vihaisena.
-Älä nyt sinäkin aloita tuota!
-Aloita mitä?
-No juuri tuota!

Arthur hämmentyi hetki hetkeltä enemmän. Kyllä hän tajusi sanojensa loukanneen, mutta että noin pahasti.

-Tiedän, ettei minun pitäisi leuhkia, mutta en minä ihan oikeasti tarkoittanut mitään pahaa. Anteeksi.

Sen anteeksipyynnön kuultuaan Simonin päässä napsahti. Hän suorastaan tärisi raivosta puhuessaan.
-Suoraan sanoen minä alan olemaan ihan vitun kyllästynyt siihen, että ihmiset kohtelevat minua kuin jotain helvetin haurasta lasiesinettä, joka pamahtaa palasiksi pienimmästäkin kosketuksesta. Olen sairas ja sen myötä heikko, se on totta, mutta ei minua pidä tai tarvitse varoa! Haluaisin vain, että ihmiset kohtelisivat minua normaalisti, puhuisivat minulle normaalisti ja tekisivät kanssani normaaleja asioita! Onko se todella liikaa toivottu?

Simon taipui kaksin kerroin henkeä vetäessään. Kaiken sen raivon purkautuessa hän oli unohtanut hengittää ja joutui nyt hetkeksi keskittymään ihan vain siihen.
-Minä olen niin väsynyt tähän kaikkeen ja niin kyllästynyt olemaan täällä. En millään jaksa uskoa, että vielä jonain päivänä tämä helpottaisi, minä pääsisin kotiin ja elämäni voisi olla edes jokseenkin normaalia.

Hiljaisuuden laskeuduttua Arthur meni silittämään Simonin selkää varovasti. Hän halusi sanoa jotain. Jotain sellaista, mikä ehkä auttaisi tai lohduttaisi, mutta hän ei vain kertakaikkiaan keksinyt mitään sopivaa. Ei ihan heti.

Arthur siirtyi Simonin eteen ja kävi lattialle polvilleen hänen eteensä.
-Kyllä se vielä jonain päivänä on. Jos sinä et itse usko siihen, niin minä kyllä uskon ja niin uskoo moni muukin. Nyt se ehkä tuntuu tuolta, mutta älä pelkää. Minä ja muut tuemme sinua kyllä jatkossakin.

Simon romahti lattialle itkemään ja Arthur kaappasi pojan syleilyynsä. Hetken Simon vain itki lohduttomasti, mutta rauhoittui lopulta sen verran, että kykeni puhumaan.

-Anteeksi. Tämän takia minä en ole hetkeen halunnut nähdä ketään, kun olen niin ailahtelevainen eikä kukaan jaksa katsella tätä jos ei ole ihan pakko. Sinun nyt ei varsinkaan ole pakko ja minä olen ihan hemmetin pahoillani. En minä tahallani, vaikka tiedän, ettei mikään oikeuta tuollaista käytöstä.

Arthur vain syleili Simonia rauhoittavasti. Hän meinasi herkistyä itsekin, mutta sai kuitenkin pidettyä itsensä kasassa.
-Älä huoli, kyllä minä ymmärrän. Tai en ehkä ymmärrä, mutta yritän kuitenkin. En minä ole sinulle yhtään vihainen.

Simon nyökkäsi uupuneena.
-Kiitos.

Hetken he istuivat sohvalla aivan täydessä hiljaisuudessa. Pian he päättivät kuitenkin siirtää edellisen välikohtauksen sivuun ja jatkaa vähän mukavampiin aiheisiin.

-Kuule, Arthur… Tiedän, että ulosannissani on varmasti hiottavaa, mutta minä ihan oikeasti tarkoitin sitä mitä äsken sanoin. Haluan kuulla ihan normaaleja juttuja, joten kerro vain, mitä sinä ja Maria oikein suunnittelette.

Arthurin naamalle kohosi kevyt virne.
-No siis… Kouluvuoden päätyttyä hän luonnollisestikin palaa Italiaan ja minulle tulee häntä ihan hirveä ikävä. Me mietimme, että josko minä voisin lähteä hänen mukaansa. En siis pysyvästi, vielä ainakaan, mutta kesäksi.
-Sinä meinaat, että vanhempasi päästäisivät sinut koko kesäksi käytännössä yksin maailman toiselle puolelle? Simon kysyi huvittuneena.
-Olisivat he ainakin valmiita keskustelemaan asiasta ja minä olen aika hyvä neuvottelija kun sille päälle satun, Arthur kertoi itsevarmana.
-Entä jos he eivät suostu? Mitä sinä sitten teet?
-No sitten tyydymme ainakin toistaiseksi pitämään yhteyttä internetin välityksellä ja minä vietän kesällä aikaa sinun kanssasi. Jos siis et pääse sinne yliopistoon. Minä kyllä uskon, että sinä pääset, Arthur rohkaisi.

Simon kohautti olkiaan.
-Jos pääsen. Vaikka saisinkin opiskelupaikan, niin äiti on yhä jyrkästi koko kesäopintoajatusta vastaan. Isä on yrittänyt saada hänen päänsä kääntymään, toistaiseksi melko huonolla menestyksellä. Yritän kuitenkin toivoa parasta, koska en minä mitään muutakaan enää voi.

***

Sinä aamuna heillä oli ollut sairaalalla palaveri Simonin hoitotiimin kanssa. Itse palaveri oli sujunut varsin hyvin, mutta kun Tiffany ja Colin jäivät sen jälkeen kolmisin poikansa kanssa, he päätyivät jälleen vääntämään samasta tutusta aiheesta: kesäyliopistoon lähdöstä. Simon oli yhä varsin halukas lähtemään, Tiffany oli vahvasti ajatusta vastaan ja Colin oli yhä epävarma. Koska keskenään puhumalla ratkaisun syntyminen näytti hankalalta, Colin lähti kotiin lepäämään ja Tiffany lähti hakemaan tukea ajatuksilleen sieltä, mistä hän ajatteli sitä varmasti saavansa.

Valitettavasti Halen oli juuri lähtenyt käymään Jamesin luona, mutta toisaalta se oli ehkä ihan hyvä. Isä oli kuitenkin korkeasti kouluttautunut tutkija, vieläpä luonnontieteisiin suuntautunut, joten Tiffany osasi aavistaa hänen mielipiteensä. Äidiltään Tiffany saisi ehkä vähän neutraalimman näkökulman. Niinpä Vanessa keittikin pannullisen kahvia ja naiset istuivat sohvalle puimaan tilannetta. Vanessa kuunteli tyttärensä avautumista rauhallisena. Lopulta Tiffany esitti äidilleen yhden kysymyksen.

-Mitä sinä tekisit?

-Päästäisin hänet lähtemään, Vanessa vastasi epäröimättä.

Tiffany ei hetkeen ollut ihan varma, että kuuliko hän oikein.
-Mitä?
-Niin, minä päästäisin hänet lähtemään, Vanessa toisti vastauksensa.
-Kuinka sinä voit sanoa noin? Sinä tiedät miten heikkona Simon on ollut ja silti sinä päästäisit hänet noin vain menemään?

Vanessa pudisti päätään lempeästi.

-Ei, en noin vain. Se olisi minulle todella vaikeaa, mutta tietäisin, että se olisi oikea ratkaisu.

-Voisitko vähän perustella?

Vanessa nyökkäsi.
-Voin toki. Eihän ajatus lapsien lentämisestä pesästä ole ikinä helppo, mutta tiedän, että se on väistämätöntä, oli tilanne mikä tahansa. Ymmärrän, että te olette Colinin kanssa epävarmoja, ja ehkä jossain määrin samaistunkin. Olinhan minäkin aivan kauhuissani siitä kun veljesi muutti Creekwoodiin, vaikka hän olikin silloin jo täysi-ikäinen eikä edes vakavasti sairas. Silti, hän oli niin kaukana ja niin omillaan ja minä taas olin niin huolissani, että kuinka hän oikein pärjää. Kaikesta huolimatta tiesin, että en minä voi ikuisesti pitää hänestä kiinni. En toki sinustakaan, mutta sinä et lähtenytkään niin kauas. Sitä paitsi, ja minä sanon tämän kaikella rakkaudella, tuollainen kontrollointi voi vielä kääntyä teitä itseänne vastaan.
-Mihin sinä viittaat? Tiffany kysyi kummastuneena.

Vanessa otti siemauksen mukistaan ennen kuin sanoi mitään.

-Nyt hän on vielä alaikäinen ja asia on teidän päätettävissänne, mutta syksyllä hän on täysi-ikäinen ja vapaa lähtemään, sanoitte te mitä tahansa. Ehkä kannattaa siis päästää hänet menemään ihan sovinnolla, niin hän uskaltaa sitten kääntyä teidän puoleenne, jos tarvitseekin enemmän tukea. Jos pidätte hänestä väkisin kiinni, hän ei välttämättä katsele paljoa taakseen kun on vihdoin päässyt lähtemään.

Tiffanylta pääsi hiljainen huokaus.

-Niin. Kaipa sinä olet ihan oikeassa, mutta en minä ole ihan vielä valmis päästämään hänestä irti. Pakko tässä on kuitenkin alkaa valintoja tehdä, koska pääsykokeiden tulokset tulevat ihan kohta, samalla alkaa kesäopintoihin ilmoittautuminen ja niitä paikkoja ei ole ihan hirveästi. En halua siinä käyvän niin, että lopulta annamme luvan, mutta häneltä jää silti menemättä, koska minä jahkailin liian kauan.

Kahvimukien tyhjennyttyä Vanessa kävi viemässä ne tiskiin ja palasi sitten tyttärensä luo. Hän luotti vahvasti siihen, että Colin kyllä päästäisi pojan menemään, joten hänen itsensä tehtäväksi jäi vain valaa uskoa Tiffanyyn. Onneksi siihenkin oli vielä keinoja olemassa.
-Jos se helpottaisi yhtään, niin ainahan te voitte ehdottaa hänelle, että hän voisi ainakin alkuun asua asuntolassa eikä täysin omillaan. Siellä hänellä ei olisi ihan niin yksinäistä. Lisäksi minä satun tietämään, että James käy yhä töidensä puolesta Breckenridgessä varsin usein. Hän voisi pitää vaivihkaa Simonia silmällä. Se ainakin vähentäisi teidän huoltanne Simonin suhteen, eikö niin?

Tiffany kohautti olkiaan.
-Kyllä se taitaa olla enemmän minun huoleni. Colin olisi jo melkein valmis päästämään hänet menemään. Kyllähän häntäkin toki pelottaa, mutta hän on tainnut jo sisäistää sen mitä minä en ihan vielä.

Vanessa halasi tytärtään lohduttavasti.

-Päädyitte te mihin hyvänsä ratkaisuun, niin pidä kuitenkin mielessä, että asiat järjestyvät ennen pitkää. Ehkä paremmin, ehkä vähän huonommin, mutta järjestyvät kuitenkin.

Samaan aikaan kotona Colin oli saanut veljensä yllätysvierailulle. Väsymyksestä huolimatta Colin oli hyvin iloinen yllätyksestä, sillä he eivät olleet Caseyn kanssa nähneet hetkeen.

Caseykin vaikutti olevan hyvillä mielin.
-Hei, mitäs tänne kuuluu?

Colin alkoi keittää heille kaakaota ja kertoa kuulumisia samalla.

-Oikein hyvää, kiitos kysymästä. Meillä oli tänään palaveri Simonin hoitotiimin kanssa ja he kaikki olivat erittäin tyytyväisiä hänen edistykseensä. Jos takapakkia ei tule enää ihan hirveästi, hän pääsee kohta kotiin. Loppukokeiden tuloksia emme ole vielä saaneet, mutta ainakin Simonista itsestään tuntui, että ne menivät hyvin. Sama koskee yliopiston pääsykoetta. Hän olisi myös yhä innolla lähdössä sinne kesäyliopistoon. Tiffany vielä vähän aristelee sitä enkä minäkään varma ole, mutta alan vähitellen taipua sille kannalle, että kyllä hän voisi lähteä. En minä voi ikuisesti pitää häntä käden mitan päässä.

Colinin hiljennyttyä Casey oli hetken hyvin mietteliäs. Colin vaikutti olevan hyväntuulinen ja kaikki hänen kertomansa oli positiivista, mikä tiesi hyvää sen suhteen mitä hänen oli tarkoitus kohta kysyä. Ihan vielä hän ei kuitenkaan voinut siihen mennä.
-Se on hyvä asia ja olen ihan vilpittömän iloinen siitä, että hän vaikuttaa voivan paremmin. En kuitenkaan puhunut nyt hänestä. Haluan tietää, miten sinä voit.

Colin kääntyi hämmentyneenä veljensä puoleen. Oliko Casey aavistanut jotain?
-Minä?
-Niin.
-Älä sinä minusta huoli. Olinhan minä surullinen ja huolestunut ja totta puhuen olen edelleen, mutta kyllä tässä ollaan jo parempaan päin menty. Mitään akuuttia hätää ei enää ole.

Casey pudisti päätään.
-Colin, älä jaksa. Eihän siitä ole epäilystäkään, kenelle tämä on ollut kaikkein vaikeinta, mutta älä edes yritä väittää, etteikö tämä olisi ollut sinullekin traumaattista. Poikasi kuitenkin sairastui vakavasti eikä ollut kaukana, että olisit menettänyt hänet kokonaan. Se on varmasti todella raskasta. Sinä olet aina auttanut minua kun olen sitä kaivannut, ja minä näen, että sinäkin kaipaat jotakuta jolle puhua.

Colinilta pääsi syvä huokaus. Hän oli ajatellut pitävänsä tämän salassa muilta, mutta ei hänestä ollut valehtelemaan veljelleen.
-Sinä olet ihan oikeassa, onhan tämä ollut minullekin raskasta. Todella raskasta, etkä sinä tiedä siitä puoliakaan, koska en minä halunnut kaataa sitä kaikkea sinun niskaasi. Tiedän, että syytit itseäsi tapahtuneesta muutenkin, enkä minä kaivannut niitä aiheettomia itsesyytöksiä yhtään lisää. Ehkä minä voin kuitenkin nyt kertoa. Totuus on, että se oli minulle oikeasti todella vaikeaa. Tiffany tietenkin näki sen, seurasihan hän sitä ihan vierestä, mutta muita en tahtonut huolestuttaa. Kaikki se suru, huoli ja ahdistus meinasivat ajaa minutkin kuilun partaalle. Sanonta “kun lapsi sairastuu, samalla sairastuu koko perhe” ei ole tässä tilanteessa ihan hirveän kaukaa haettu. Olin niin allapäin ettei tosikaan, en saanut öisin nukuttua ja päivisin en olisi muuta tehnytkään jos ei olisi ollut ihan pakko. Lopulta minä voin niin huonosti, että jäin sairaslomalle töistä ja sillä tiellä olen edelleen. Aion kyllä palata töihin, mutta ihan vielä en ole valmis.

Colin piti pienen tauon puheessaan. Sivusilmällään hän näki Caseyn järkyttyneen ilmeen, mutta ei uskaltanut muodostaa katsekontaktia. Hän ei halunnut saada Caseyta itkemään, saatikka sitten itkeä itse. Muuten hän ei saisi koskaan kerrottua tätä tarinaa loppuun.
-Tiedä kuitenkin se, että sinun ei tarvitse olla huolissasi ja onhan tässä menty jo paljon parempaan päin. Olen käynyt psykiatrilla ja saanut kevyen lääkityksen, minkä lisäksi olen käynyt juttelemassa terapeutin kanssa. Häneltä olen saanut työkaluja niin omaan toipumiseeni kuin myös siihen, että jaksan tukea poikaani. Työtä minunkin on tehtävä, mutta päivä kerrallaan tässä edetään ja kaikesta huolimatta niin minä kuin Simonkin voimme hetki hetkeltä paremmin.

Kun Colin viimein vaikeni ja nosti katseensa, hän näki Caseyn silmäkulmassa kimmeltävän kyyneleen. Casey kuitenkin pyyhkäisi sen äkkiä pois. Hän koitti pitää itsensä kasassa. Jotain hän halusi kuitenkin tehdä, joten hän syöksyi halaamaan Colinia.

Kun Casey oli vihdoin saanut itsensä tarpeeksi kasaan, hän avasi suunsa.
-Olisithan sinä voinut minulle kertoa, mutta ymmärrän kyllä, miksi et sanonut mitään. Ei nyt kuitenkaan murehdita sitä. Tärkeintä on se, että sinäkin alat voida paremmin.

Colinillakaan ei ollut itku kaukana, mutta hän sai sen pidettyä sisällään.
-Kiitos, että sinä ymmärrät.

Suurimpien tunnekuohujen tasoituttua Colin kaatoi kaakaon mukeihin ja he siirtyivät sohvalle istumaan. Colin katseli vaitonaista veljeään pohdiskellen. Kaikki äsken kerrottu varmasti pyöri Caseyn mielessä, mutta siellä oli jotain muutakin. Colin oli varma siitä.
-Kerrohan nyt, että mitä sinä oikeastaan teet täällä. Äläkä edes yritä väittää, että olisit tullut vain kuulumisia kysymään. Sen sinä olisit voinut tehdä puhelimellakin.

Casey otti siemauksen mukistaan ja jäi hetkeksi pohtimaan, että kuinka hän muotoilisi asiansa.
-Hyvä on, myönnetään. Tietysti minua kiinnostaa sekin, että mitä sinulle kuuluu, mutta aluinperin tulin kylään koska minun oli tarkoitus pyytää sinulta palvelusta, vieläpä aika isoa sellaista. En minä kuitenkaan voi nyt rasittaa sinua sellaisella. Kysyn joltain toiselta.

Colin huomasi miettivänsä, että totuus irtosi Caseysta yllättävän helpolla. Samalla hänen uteliaisuutensa heräsi.
-Kyllä sinä voit minua rasittaa. Itsehän sanoit aiemmin, että olen aina auttanut sinua kun on ollut tarve, ja olen siihen valmis nytkin, joten kertoisit edes mistä on kyse.

Hetken Casey oli ihan hiljaa pohtiessaan, kertoako vai ei. Lopulta hän päätti kertoa. Saisihan Colin joka tapauksessa tietää, joten ei hänellä ollut mitään menetettävää.

-Hyvä on. Minua kysyttiin yhteen hyvinvointialan yrittäjien koulutusviikonloppuun kertomaan urapolustani. Olen kauhuissani, koska en erityisemmin nauti esiintymisestä, mutta samalla olen myös innoissani. Se tapahtuma on Starlight Shoresissa parin viikon päästä. Ainut vaan, että samaan aikaan Jonah on matkustamassa Baltimoreen firmansa aluejohtajien vuositapaamiseen. Olisimme molemmat poissa useamman päivän ja vaikka Arthur onkin fiksu ja pärjäävä poika, niin en minä vain uskalla jättää häntä yksin kotiin niin pitkäksi aikaa. Olisin kysynyt, että olisitteko te voineet Tiffanyn kanssa ottaa hänet hoiviinne siksi aikaa. Mutta en minä voi nyt kysyä sinulta tuollaista. Simon pääsee kohta kotiin ja sinunkin vointisi on mikä on, joten voimiasi ja keskittymistäsi tarvitaan nyt toisaalla.

-Kyllä se käy, Colin vastasi mukisematta.
-Mitä? Casey hämmästeli.

Colin nyökkäsi vakuuttuneena.
-Niin, kyllä se käy. Me otamme Arthurin tänne enemmän kuin mielellämme. Sehän olisi vain hyvä juttu. Simonkin saisi seuraa ja sen myötä jotain muuta ajateltavaa kuin sairautensa ja opiskelukuvionsa. Sitä paitsi, Arthur on niin mahtava ilopilleri, että olisi hänen läsnäolostaan piristystä myös minulle ja Tiffanylle. Jos nyt vaikka Simon joutuisikin takaisin sairaalaan tai jotain muuta pahaa tapahtuisi emmekä pystyisikään katsomaan hänen peräänsä, niin kyllähän isä, Halen ja Vanessa auttaisivat. Ihan totta Casey, kyllä se sopii.

Casey nojautui taaksepäin mietteliäänä. Hän oli yhä hiukan epäluuloinen, mutta Colin vaikutti olevan vakavissaan, niin kai se kävisi.
-No, jos sinä olet ihan varma.

-Olen minä. Tekee hyvää päästä tekemään myös normaaleja asioita. Onhan tässä edelleen edettävä varovasti, mutta tämä on hyvä askel kohti tavallista arkea meille kaikille.

*****

Viimeksi kun kävin täällä vastaamassa kommenttiin, taisin lupailla osaa maalis-huhtikuun vaihteeseen. Voinette päätellä, että ei ihan onnistunut. Voisin tarinoida tähän vaikka ja kuinka syistä tauon venähtämiselle, mutta se ei kiinnostaisi ketään, joten lyhyesti: elämä. Elämä ja tekniset haasteet. Teknologia nimittäin heitteli jälleen kapuloita rattaisiin ihan urakalla, mikä muiden syiden ohella hidasti luomisprosessia huomattavasti. Lopulta ihan hitonmoisen säätämisen (ml. uudelleenasennus) sain pelin toimimaan edes kohtalaisesti ja sain tämän osan kasaan, vaikka ihan helposti se ei käynytkään. Ei kaikki tosin vain pelistä johtunut, vaan oli tietokoneen toimimattomuudellakin osansa. Nyt keskitynkin vain toivomaan hartaasti, että tämä viimeisiään vetelevä rakkine kestäisi kasassa siihen asti, että saan tarinan valmiiksi.

 

Jos itse osasta sitten... Simon tosiaan kävi melkoisen pohjalla ja vointi on yhä aaltoileva, mutta vähitellen elämä alkaa voittaa. Myös Colinilla oli ja on asian kanssa omat haasteensa, mutta alkaa aurinko vähitellen paistaa hänellekin. Onneksi molemmilla on tukea vaikka muille jakaa. Arthurilla taasen vaikuttaa menevän tyttöystävänsä kanssa hyvin, mutta tulevaisuus vaikuttaa hiukan epävarmalta. Saa nähdä, miten heidän lopulta käy. Voi nimittäin olla, että suurin ongelma heidän välillään ei ole se, mikä se vaikuttaa nyt olevan...

 

Aiemmasta viisastuneena (yeah right) en edes yritä luvata, milloin seuraava osa tulee. Pyrin kuitenkin siihen, ettei väli olisi ihan niin pitkä kuin tällä ja edellisellä osalla oli. Sen verran (omasta mielestä) kutkuttavia juonenkäänteitä on nimittäin edessä...