91.Ehdottomasti ehkä

Loppukevään aamuaurinko lämmitti yön läpi hämärässä kylpenyttä Sunset Valleyta. Sinä aamuna Rose oli päivystämässä, Catalina oli juuri lähtenyt viettämään viimeistä koulupäiväänsä ennen kesälomaa, pääsykoeluvun uuvuttamat pojat olivat vielä unilla ja James oli pakkaamassa laukkuaan, koska hän oli jälleen lähdössä Breckenridgeen muutamaksi päiväksi.

Hän oli mukana oman tiedekuntansa pääsykoelautakunnassa ja se tarkoitti sitä, että pääsykokeet ja kaikki niihin liittyvä olivat tähän aikaan vuodesta iso osa hänen työtään. Osa järjestelyistä oli sellaisia, että niiden hoitaminen etänä ei yksinkertaisesti onnistunut, joten nykyisellään hän joutui matkustelemaan entistä enemmän.

James ei kuitenkaan valittanut, koska matkustaminen oli mukavaa ja nyt se oli mahdollistakin aiempaa useammin. Lapset olivat jo sen verran isoja, että häntä ei tarvittu kotona enää niin paljoa ja parisuhteellekaan asia ei tuottanut ongelmia, koska Rosen työajat olivat vielä epämääräisempiä kuin hänellä ja heidän kommunikaationsa toimi joka tapauksessa.

Aikaa junan lähtöön oli kuitenkin vielä jonkin verran, joten laukun pakattuaan James marssi keittiöön mielessään kupillinen höyryävän kuumaa teetä sekä päivän lehti. Ne olisivat juuri sopiva ajanviete ennen kuin hänen tarvitsisi lähteä kävelemään kohti asemaa. Jamesin aikeet kuitenkin pysähtyivät makuuhuoneestaan ulos kömpineen Dylanin kauhistuneeseen huudahdukseen.

Dylan tosiaankin oli kuin haamun nähnyt.
-Miten sinä voit olla siinä?

James ei tajunnut Dylanin reaktiota alkuunkaan. Eihän tässä ollut mitään ihmeellistä.
-Junan lähtöön on vielä tovi eikä minun tarvitse vielä mennä, joten ajattelin juoda kupin teetä ja lukea lehden ennen kuin lähden. Kuinka niin?

Dylan tuijotti eteensä lasittunein silmin. Tässä oli nyt jotain pahasti pielessä.
-Ei kun minä… Ei tämä ole mitenkään mahdollista. Sinähän kuolit jo vuosikymmeniä sitten.
-Mitä? En minä ole kuollut.
-Oletpas. Minä kävin ruumishuoneella tunnistamassa sinut.

Huolestuneena Jasper käveli Dylanin luo.

-Dylan, mitä ihmettä sinä oikein puhut?

Dylan katsoi edessään seisovaa miestä arvioiden.

-Niin. Sen tasoristeysonnettomuuden jälkeen.

-En minä ollut siinä onnettomuudessa, vaan veljeni.

-Jasper, älä viitsi. Joko sinä valehtelet tai minä olen sekoamassa.

Nyt James alkoi olla ihan todella huolestunut. Ehkä Dylan oli todella sekoamassa. Ainakin hän sekoitti Jamesin veljeensä ja se oli asia, mitä ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin. James päätti kuitenkin yrittää pitää itsensä rauallisena, ettei hänestä paistava huoli pahentaisi tilannetta entisestään. Hän tarttui Dylania varovasti olkapäistä ja ravisti kevyesti.
-Dylan? Oletko sinä ihan kunnossa?

Dylan oli hetken hiljaa, nyökkäsi sitten ja katsoi Jamesia kuin uudelleen heränneenä.
-Olen minä, kuinka niin?

Jamesin huoli ei meinannut hälvetä. Dylan vaikutti kyllä jo melko normaalilta, mutta äskeiset sanat olivat kaukana normaalista.

-Oletko ihan varma? Äsken sinä kutsuit minua Jasperiksi ja väitit minun olevan kuollut. Onko kaikki varmasti hyvin?

-Miksi ihmeessä minä olisin sanonut sinua Jasperiksi? Dylan kysyi hämillään.

-Sen kun tietäisi. Minä kuitenkin vannon, etten valehtele. Sinä kutsuit minua veljeni nimellä, James vakuutteli.

Dylan katsoi Jamesia vielä hetken ja tyytyi kohauttamaan olkiaan.
-No jaa, ehkä minä sitten sanoin. Heräsin vasta hetki sitten ja nukuin todella huonosti, joten ehkä minä luulin puoliunisena sinua häneksi. Teissä on kuitenkin paljon samaa, vaikka hän muistuttikin enemmän äitiänne.

James huokaisi helpotuksesta hetkellisesti.
-Voihan se olla ja tuossa ulkonäköasiassa sinä olet kyllä ihan oikeassa. Ei minussa ole juurikaan Melindan näköä. Mutta kuule, ottaisitko sinäkin aamuteetä? Tuosta pannullisesta riittää varmasti sinullekin.
-Kiitos, mielelläni.

Lehdenluvun sijasta Jamesin teehetki vaihtuikin Dylanin kanssa jutteluun. Huoli kyti yhä takaraivossa, mutta se hälveni hetki hetkeltä pienemmäksi kun Dylan vaikutti puhuvan ja käyttäytyvän aivan normaalisti. Siitä huolimatta James päätti, että junaan päästyään hän soittaisi asiasta Roselle. Ehkei mikään ollut vinossa, mutta varmuuden vuoksi James tahtoi saattaa huolensa myös vaimonsa tiedoksi.
***

Colin kaivautui ylös peittojensa uumenista vasta lähempänä keskipäivää. Lounaan syötyään hän päätti, että lähtisi käymään tyttöystävänsä luona ja selvittäisi vihdoinkin, mikä Tiffanya vaivasi. Hän oli kyllä kysynyt sitä heti huomattuaan muutoksen tytön käytöksessä, mutta toistaiseksi Tiffany ei ollut myöntänyt minkään olevan vialla. Colin ei kuitenkaan halunnut luovuttaa ja hän tiesi, että hän saisi kyllä kaivettua totuuden esiin tavalla tai toisella.

Mielessä oli käynyt kaikenlaisia taustasyitä Tiffanyn käytökselle, mutta mitään varmaa epäilystä hänellä ei ollut. Kysyminen ei ollut aikaisemmin auttanut juuri yhtään, mutta ehkä se toimisi tällä kertaa.
-Kultaseni?
-Niin?
-Olisitko sinä vihdoinkin valmis puhumaan siitä, että mikä sinua vaivaa?

Tiffany veti syvään henkeä ja koitti pitää itsensä rauhallisena.

-En minä tiedä. Kyllä minä oikeastaan haluan puhua, kun kerrottavaakin olisi, mutta minua pelottaa.

-Mitä kerrottavaa? Miksi sinä pelkäät? Oletko sinä raskaana?

-Olisiko se kamala asia?

Colinin syke alkoi kohota epämiellyttäviin lukemiin.
-No… Ei. Suunnitelmani menisivät kyllä ihan uusiksi, mutta kyllä me siitä jotenkin selviäisimme. Ainakin tukijoukkoja olisi riittämiin. Siitäkö tässä on kyse?

Tiffany vetäytyi pois Colinin läheltä ja nousi ylös surullisen huokauksen saattelemana.
-Ei ole, onneksi. Haluan kyllä joku päivä saada lapsia, mutta en todellakaan vielä. Se, mikä minua pelottaa… Muistatko, kun kerroin sinulle hakeneeni oppisopimuspaikkaa sieltä yhdestä vaateliikkeestä?
-Muistan, Colin vastasi hiljaa.
-Minä sain sen paikan.

Colin katsoi tyttöystäväänsä hämmentyneenä.
-Miksi se jotenkin tuhoaisi meidät? Rakas, minä olen todella iloinen ja ylpeä sinusta ja todella onnellinen, että pääset tavoittelemaan haaveitasi.
-Se tässä juuri onkin se ongelma.
-Voitko avata vähän?

Tiffany katsoi Colinia surumielisenä.
-Minä rakastan sinua ja ajattelen, että minulla kävi tuuri. Harva löytää elämänmittaista kumppania ensirakkaudestaan. Minä kuitenkin uskon löytäneeni. Mutta… Jos sinä pääset sinne yliopistoon, niin se tarkoittaisi sitä, että asuisimme ainakin viisi vuotta eri kaupungeissa. Se vaikuttaa suhteeseemme väistämättä. Ehkä jopa tuhoaa sen, ja se on se, mitä minä pelkään.

Colin henkäisi helpotuksesta. Hän oli ehtinyt jo pelätä, että jotain olisi ihan todella pielessä.
-Rakas, niin ei tule käymään. Voin vaikka vannoa sen sinulle.
-Miten sinä voit olla niin varma siitä?

Colin polvistui lattialle tytön eteen.
-Minä rakastan sinua. Tiedän, että Breckenridge on kaukana, mutta ei kuitenkaan liian kaukana. Sinä voit tulla sinne aina kun ehdit ja minä voin tulla käymään täällä ainakin melkein joka viikonloppu. Muuna aikana viestit, puhelut ja videokeskustelut on keksitty. Kyllä tämä kestää.

Tiffany katsoi poikaystäväänsä ilmeellä, joka oli sekoitus liikutusta ja järkytystä. Colin puhui ihania asioita, mutta häntä hämmenti taso, jolta poika asiansa esitti.
-Onko tämä kosinta?

Colinia alkoi melkein punastuttaa. Hän oli niin häkeltynyt.
-Tavallaan joo,  tavallaan ei. Minulla ei ole nyt sormusta sinulle, mutta voit pitää tätä sanallisena lupauksena siitä, että vielä joku päivä nimettömässäsi on timanttisormus, me menemme naimisiin, ostamme omakotitalon ja hankimme niin monta lasta kuin sinä haluat. Olen varttunut isossa perheessä, joten minusta tulisi varmasti loistava suurperheen isä. Tämä kaikki siis sillä edellytyksellä, että sinäkin tahdot. Tahdotko?

Tiffany veti Colinin ylös lattialta ja lähestulkoon hyppäsi hänen syleilyynsä.
-Tahdon, ehdottomasti tahdon!

Samaan aikaan toisaalla Casey oli päättänyt hylätä pääsykoekirjansa nurkkaan sen päivän ajaksi ja lähteä kävelylle. Hän ei ollut suunnitellut mitään reittiä, mutta pian hän löysi itsensä istumasta rantahiekalta ja tuijottamasta merelle mieli tyhjänä.

Tyhjyys ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Jonah ja tanssiaisilta pyörivät itsepintaisesti hänen mielessään ja se sama paini alkoi taas. Soittaako vai antaako olla. Toisaalta Caseysta tuntui siltä, että heidän pitäisi jotenkin käydä tapahtunut läpi. Sitten toisaalta taas… Jonahilla oli Caseyn puhelinnumero ja jos ei ollutkaan, niin hän olisi kyllä saanut sen helposti. He myös asuivat lähekkäin, joten jos Jonah olisi halunnut, niin hän olisi kyllä jo ottanut yhteyttä Caseyhyn. Ehkä tässä yhteydessä hiljaisuus todella kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.

Jollain tapaa ajatus oli lohdullinen, mutta samalla se oli myös äärimmäisen surullinen. Yhteydenoton puute antoi selkeää viestiä siitä, mitä Jonah hänestä ajatteli. Epävarmuudessa elämisen voisi siis pian lopettaa. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että hänen sydämensä oli särkynyt.

Casey palasi ajatuksistaan rannalle kuultuaan takaansa lähestyvät askeleet. Tämä ei voi olla todellista, hän huomasi pohtivansa. Hänen ei tarvinnut kääntyä katsomaan, sillä nuo askeleet hän olisi tunnistanut vaikka unissaan.

Jonah ei tuhlannut aikaa tervehdyksiin tai selityksiin sille, että oliko hän kenties seurannut Caseyta vai oliko kohtaaminen puhdas sattuma.
-Sinä olet viime aikoina haudannut itsesi niin syvälle pääsykoekirjoihisi, etten ole viitsinyt häiritä. Nyt kun olet näemmä kuitenkin viitsinyt saattaa itsesi takaisin reaalimaailman puolelle edes hetkeksi, niin ehkä me voimme vihdoinkin puhua.
-Ei meillä ole mitään puhuttavaa.
-Ei vai? Kyllä minulla ainakin on siitä tanssiaisyöstä paljonkin sanottavaa.
Casey jäätyi taas eikä edes yrittänyt lähteä, kun Jonah istui hänen viereensä.

Jonah oli se, joka halusi puhua, joten Casey pysytteli hiljaisena. Jonah tuntui ajattelevan samansuuntaisesti, mutta kun hiljaisuus oli jatkunut jo liian pitkään, niin Jonah päätyi avaamaan suunsa.
-Kauanko sinä olet ollut kiinnostunut minusta?
-Mistä sinä päättelet, että olisin kiinnostunut sinusta?
-Et kai sinä minua huviksesi suudellut sinä yönä?

Casey siirsi katseensa rantaviivasta kauemmas merelle.
-En minä osaa sanoa ihan tarkkaan. Aika kauan, mutta en kuitenkaan niin kauan kuin Tiffany ja Colin ovat olleet kiinnostuneita toisistaan.
-Miksi sinä et sanonut mitään?
-En minä uskaltanut, ja koska kysyisit kuitenkin syytä, niin se on se, että minä pelkäsin. Pelkäsin sitä, että et pitäisi minusta, ja vaikka pitäisitkin, niin ei se toimisi. Olemme joka tapauksessa liian erilaisia.

Jonah pohti Caseyn sanoja hetken.
-Casey, minä… Sinä tiedät, että olen koulumme oppilaiden joukossa hyvin suosittu. En tarkoita leuhkia, mutta sanon kuitenkin, että sen myötä myös kumppanitarjokkaita on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Et ehkä ole tietoinen asiasta, mutta en ole kertaakaan tarttunut näihin tarjouksiin. Tahdotko tietää, minkä vuoksi?
-Teenkö minä sillä tiedolla mitään?
-En tiedä, mutta uskon, että haluat joka tapauksessa kuulla. Mennään tuonne penkille jatkamaan tätä.

Jonah saattoi Caseyn läheiselle penkille ja he jäivät istumaan. Jonah kaipasi vielä hetken sanojensa hiomiseen, mutta lopulta hän jatkoi.
-Niin, se syy… En minä oikeastaan tiedä. Tai tiedän, mutta en osaa puhua sitä sanoiksi. Se on sitä, että en halua suhdetta vain sen suhteen itsensä vuoksi vaan haluan ihan oikeasti rakastua. Mutta se tanssiaisyö… Olen ajatellut sinua sen jälkeen lähes taukoamatta. En ole nyt valmis mihinkään, mutta en sano ehdottomasti ei.
-Minä sanon, Casey henkäisi surullisena.
-Se on ikävä kuulla, koska minä olisin halunnut katsoa, että mitä tästä tulee jos tulee. Saanko kysyä syytä?

Casey oli lähellä purskahtaa itkuun. Hän oli toivonut tätä kauan, niin kauan, ja nyt kun se voisi vihdoinkin olla käsillä, niin ajoitus oli ehkä huonoin mahdollinen.
-Minä lähden, ainakin toivottavasti, ihan pian yliopistoon, ja…
-Toivottavasti? Eikö sisäänpääsy ole sinulle suunnilleen varmaa, kun isäsikin on pääsykoelautakunnassa ja kaikkea?
Caseyta alkoi melkein naurattaa.
-Ei se ihan sillä tavalla toimi, ja vaikka toimisikin, niin liiketalousopiskelijat opiskelevat eri tiedekunnassa kuin missä hän työskentelee. Mutta… Kyllä minäkin haluaisin katsoa mitä tästä tulee, mutta ei se taida olla mahdollista enää. Sinä et tietääkseni ole hakemassa ainakaan Breckenridgeen. Minä olisin poissa täältä ainakin viisi vuotta enkä ehkä palaa sen jälkeenkään ja kaiken huomioiden etäsuhde olisi meidän tilanteessamme ehkä huonoin mahdollinen pohja mille rakentaa parisuhdetta. Se päättyisi vain nykyistä suurempaan sydänsuruun. Odottaminenkaan ei taida olla vaihtoehto. En minä ainakaan jaksaisi vain odotella viittä vuotta.

Jonah oli uppoutunut katselemaan Caseyta niin intensiivisesti, että meinasi melkein unohtaa kuuntelemisen. Sen, minkä hän sai sanoista irti, hän kuitenkin sisäisti hyvinkin selkeästi.
-Olet ihan oikeassa. Miten olisi aikalisä?
-Mitä?
-Aikalisä on puolen minuutin ylimääräinen tauko, minkä valmentaja voi ottaa ja sen aikana vaikkapa--.
-Kyllä minäkin olen sen verran katsonut jääkiekkoa, että tiedän mikä aikalisä on, mutta miten sellaisen saisi tähän sovitettua? Casey kysyi hämmentyneenä.

Jonah katsoi Caseyta arkana. Ei hän ollut odottanut tältä keskustelulta juuri mitään, mutta nyt kun hän oli tavallaan saanut pakit, tunnetila oli yllättävän surullinen.

-Jos sinä pääset sinne yliopistoon, niin tee siellä mitä haluat. Yhden illan juttuja, säätöjä, friends with benefits… Ihan mitä haluat. Niin minäkin aion tehdä. Kun sinä sitten ehkä palaat sen viiden vuoden jälkeen, niin katsotaan sitten uusiksi mikä sinun, minun ja meidän tilanne on. Onko silloin tasaisempi pohja minkä päälle kasata vai haudataanko koko homma lopullisesti? Minä en ainakaan haluaisi luovuttaa ihan näin helpolla, mutta olen yhtä mieltä siitä, että nykytilanne on aika helvetin huono.

Casey nyökkäsi  varovaisesti.
-Hyvä on. Tehdään niin.
Myös Jonah päätyi nyökkäämään.
-Hienoa, että meillä on asiasta ymmärrys. Nyt minä lähden kotiin rypemään tunteissani, mutta ennen sitä haluan antaa sinulle yhden jutun.
-Minkä?
-Tämän.

Jonah kumartui suudelmaan, joka oli aivan liian kiihkeä siihen nähden, että paikka oli julkinen ja Jonah oli juuri kertonut lähtevänsä. Casey oli melko varma, että Jonah teki sen tahallaan. Syytä hän ei kuitenkaan ihan käsittänyt.

Ei hän käsittänyt sitäkään, että miten he päätyivät siihen tilanteeseen. Siitä hän jaksoi kuitenkin olla kiitollinen, että he olivat rannalla kahdestaan eikä lukittaville pukukopeille ollut kovinkaan pitkä matka.
***

Rosen päivystysvuoro oli venähtänyt sinä päivänä tuhottoman pitkäksi. Palkkapäivänä kyllä hymyilyttäisi, mutta sillä hetkellä hartioilla painoivat ainoastaan uupumus ja huoli. Ensimmäisestä selviäisi ainakin osittain nukkumalla kunnon yöunet, mutta jälkimmäisestä Rosen olisi puhuttava äidilleen.

Rose huokaisi helpotuksesta nähtyään, että Joy oli yhä hereillä. Joy kääntyi katsomaan tytärtään iloisena.
-Hei, miten sinun työpäiväsi meni?

Rose katsoi äitiään vakavana ja mietti, miten ottaa asiansa esille. Ehkä olisi helpointa sanoa suoraan, koska se olisi todella vaikeaa joka tapauksessa, teki hän sen miten tahansa.

-Kiirettä piti, mutta kaiketi se sujui ihan hyvin. Ainakaan kukaan ei kuollut leikkauspöydälleni. Mutta kuule… Meidän pitäisi vähän jutella isästä.

Joy sammutti television ja odotti, että Rose istuisi hänen viereensä.
-Miksi meidän pitää puhua Dylanista?
-Kaikki ei ehkä ole ihan hyvin. James soitti minulle tänä aamuna ja kertoi, että…
Rose jatkoi kertomaan Jamesilta kuulemistaan aamun tapahtumista ja mitä pidemmälle Rose puheessaan eteni, niin sitä raskaampi paino Joyn rintaan kasautui. Minun olisi pitänyt tajuta.

Joy koitti tasata järkyttynyttä hengitystään.
-Jotain saattaa olla todella pielessä. Muutama viikko sitten, itseasiassa poikien tanssiaisiltana, Dylan yritti opettaa Catalinaa soittamaan pianoa. Hetken hän oli kuitenkin hyvin poissaoleva, ja sen jälkeen alkoi valitella väsymystään. Ensin tuo ja nyt tämä… Ei kai tämä ole sitä mitä minä pelkään?

Ensin Rose ei sanonut mitään. Hänen vakava olemuksensa kertoi kuitenkin tarpeeksi. Kun hän sai vihdoinkin kasattua itsensä, hän pyrki pitämään itsensä ammatillisen rauhallisena.
-Perheenjäsenten tutkiminen ja hoitaminen on kiellettyä, joten minä en voi ottaa asiaa hoitaakseni. Sairaalalla on kuitenkin hyvin päteviä geriatrian erikoislääkäreitä, joille voin ohjata isän. Eri asia on, että suostuuko hän, mutta ehkä me saamme hänet neuvoteltua edes yhdelle tutkimuskäynnille.

-Ja voihan se olla, että se riittää. Että mikään ei ole pielessä ja me huolehdimme ihan turhaan, Joy pohti toiveikkaana.

Rose katsoi äitiään vakavana. Vaikka hän ei aihealueen erikoisasiantuntija ollutkaan, niin hänkin tajusi, että kaikki ei vain mitenkään voinut olla hyvin. Edessä olisi siis hyvin ahdistavat ajat, kun asiaa lähdettäisiin setvimään.
*****

Vaikka se olisikin ehkä kohteliasta, niin en viitsi enää edes pahoitella, että tässä kesti. Ei se toki tarkoituksellistakaan ollut, mutta eipä se pahoittelemalla mihinkään muutu. Kootut selitykset osan viivästymiselle-lista sisältää tällä kertaa kesäopintojen ja töiden ohella myös EM-jalkapalloa, jonka ääressä istuminen on vienyt aikaa tarinalta. Nyt tämä osa on kuitenkin valmis ja sen voin paljastaa, että seuraavan osan valmistelutkin on jo aloitettu. Aiemmasta viisastuneena mitään en enää uskalla luvata, mutta ainakin toivon, että seuraavan osan julkaisuun ei mene yhtä kauaa.

Osasta sitten... Colinilla ja Tiffanylla menee edelleen hyvin, Caseykin sai ainakin tavallaan sitä toivomaansa vastakaikua, mutta Dylanin tilanne vaikuttaa heikkenevän entisestään. Kysymyksiä en tälläkään kertaa esitä, mutta kerrottakoon, että ensi osaan mennessä nähdään pieni aikahyppy.

PS: Tuo Dylanin ja Jamesin teehetki oli melko huvittavaa kuvata. Molemmat halusivat istumaan tuohon pöydän päässä olevaan tuoliin. Dylan kuitenkin kerkesi ensin, joten hetken kiukuteltuaan James päätti tyhjentää teemukinsa seisaaltaan. Mikään muu seitsemästä pöydän ääressä olevasta tuolista tai talon muista istuimista (sohvat, baarijakkarat jne.) ei kelvannut... :D