92.Viimeinen lento

Kaija Koo - Viimeinen lento

Otsikkolähde, sopii myös lukumusiikiksi osan alkupuolelle.

Valmistujaispäivän jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun koitti yliopiston pääsykokeiden aika. Pääsykokeiden jälkeen alkoi kuumeinen odotus, jonka lopputulos oli onnellinen. Molemmat pojat pääsivät sisään. Casey todella hyvin pistein, Colin vähän heikommin, mutta pääsivät kuitenkin. Pojat päätyivät asumaan Breckenridgen kampuksen tuntumaan yliopiston vuokrakotiin, jonka jo valmiiksi edullisesta hinnasta he saivat Jamesin ansiosta vielä roiman alennuksen.

Yhteydenpito kotipuoleen oli molempien puolesta ahkeraa. Viestejä ja puheluita vaihdettiin melkein joka päivä. Opiskeluun upposi kuitenkin todella paljon aikaa ja liiketalousopiskelijoiden luennot olivat pääosin lähiluentoja, joten kotona vierailuun ei Caseylla liiennyt juurikaan aikaa. Colin toki kerkesi käydä kotona melkein joka viikonloppu, mutta sehän nyt oli aivan eri asia kun hänellä oli tyttöystävä ja kaikkea. Niin Casey ainakin itselleen uskotteli ja kieltäytyi tiukasti ajattelemasta sitä, että kotikaupungissa saattaisi olla jotain, mitä hän halusi vältellä. Sen vuoksi ensimmäinen vierailu kotikaupungissa sitten opintojen alun tapahtuikin vasta sitten, kun oli oikeasti pakko.

He kaikki tiesivät Dylanin alzheimer-diagnoosista. Diagnoosi itsessään ei ollut yllätys kun se lopulta varmistui, mutta heitä kaikkia järkytti se, miten nopeasti sairaus lopulta eteni. Ensimmäisten oireiden käytyä ilmi kului vain kolme vuotta siihen, kun Dylan lopulta veti viimeisen henkäyksensä.

Sinä päivänä suru oli musertavaa ja kaikki näytti synkältä. Ainoa hyvä juttu päivässä taisi olla se, että ulkona oli suhteellisen lämmintä. Se lämmitti kivisen kappelin seiniä sen verran tehokkaasti, että heidän ei tarvinnut palella.

Joy ei itkenyt, mutta hänestä näkyi kauas se, että hän oli aivan surun murtama. Se ei ollut mikään ihme, olihan hän menettänyt elämänsä rakkauden. Mielessä pyörivien ajatusten lisäksi lohtua toi kuitenkin se, että Dylan oli saanut olla hänen kanssaan kotona loppuun asti. James ja Rose olivat varovasti ehdottaneet hoitokotia sairauden edettyä todella pahaksi, mutta Joy torppasi ajatuksen heti eikä siihen enää palattu. Hän oli luvannut molemmilla kerroilla vihkivalassaan, että hän olisi miehensä tukena myötä- ja vastamäessä siihen asti, kunnes kuolema erottaisi heidät ja se oli semmoinen lupaus, jota Joy ei suostunut pettämään.

Rose nojasi Jamesin olkaa vasten. Vaikka hän ei itkenytkään sillä hetkellä, niin James tunsi hänen tärisevän. James itsekin oli surullinen, todella surullinen. Hän oli kuitenkin käynyt tämän prosessin läpi jo niin monia kertoja, että hän osasi pitää tunteensa kasassa varsin mallikkaaksi. Sen vuoksi hän keskittyi lähinnä muiden tukemiseen.

Catalina oli aivan murheen murtama isoisänsä kuoltua eikä kyennyt hillitsemään itkuaan, joten Casey keskittyi vain lohduttamaan siskoaan. Omista tunteistaan hän ei ollut sillä hetkellä ihan varma. Surullinen hän kyllä oli, mutta sitä faktaa hän ei kyennyt käsittelemään erään paikallaolijan vuoksi.

Colin oli myös surullinen, mutta hänellä oli onneksi Tiffany tukenaan. Kun uutinen Dylanin kuolemasta oli kantautunut myös Tiffanyn korviin, hän pakkasi välittömästi laukkunsa ja hyppäsi seuraavaan Breckenridgeen menevään junaan voidakseen olla miehensä tukena. Hän palasikin Sunset Valleyhyn vasta hautajaispäiväksi.

Myös Vanessa ja Halen olivat hautajaisissa ystäviensä tukena. Jonah ei ollut varma, miksi hän oli paikalla. Ehkä siksi, että hautajaiskutsu oli kuitenkin esitetty koko perheelle ja nyt kun hän sattui olemaan kaupungissa samaan aikaan, niin olisi kaiketi ollut epäkohteliasta kieltäytyä. Caseyn paikallalololla ei varmasti ollut mitään merkitystä. Niin Jonah ainakin pyrki uskottelemaan itselleen.

Kun Dylan oli viety tuhkattavaksi, muut poistuivat Leedsien kotiin viettämään muistotilaisuutta. Joy halusi kuitenkin jäädä hautausmaalle vielä hetkeksi. Rose pyysi myös Jamesin jäämään, että olisi joku joka voisi sitten tuoda Joyn takaisin kotiin, sillä ei vanhus jaksaisi sitä matkaa yksin. Lopulta he seisoivat kahdestaan sen hautapaikan äärellä, mihin Dylanin uurna aikanaan laskettaisiin. Joy päätti, että se oli täydellinen hetki puhua ajatuksistaan, joista hän oli halunnut puhua Jamesille Dylanin kuolinpäivästä lähtien.

-James, minä tiedän, että sinä olet tieteilijä etkä usko kuolemanjälkeiseen elämään. En varsinaisesti minäkään, mutta siitä huolimatta uskon, että Dylan on nyt Jasperin luona ja he saavat vihdoin olla onnellisia yhdessä.

-Mitä sinä oikein tarkoitat?

Joy loi katseensa hautakiveen.
-Jasper oli Dylanille se oikea ja minä tiedän, että vaikka elimmekin yhdessä onnellisena loppuun asti, Dylan ei koskaan lakannut kaipaamasta häntä. Se satutti minua. Eivät ne tunteet itsessään, vaan se, että tiesin olevani ikuinen kakkonen. Kaikesta huolimatta tiesin, että ilman häntä olisin onnettomampi, joten tein rauhan asian kanssa. Ei se helppoa ollut, mutta en ole katunut päivääkään.

James kuunteli anoppinsa sanoja hyvin vakavana.
-Mistä sinä sen tiedät? Kertoiko Dylan sinulle?

Joy nyökkäsi hiljaa.
-Tavallaan. Ei hän sitä aivan noin muotoillut, mutta sen teki hän selväksi, että on ollut olemassa joku jota hän on rakastanut enemmän kuin hän koskaan kykenisi rakastamaan minua. Hyvin selväksi hän teki myös sen, että ymmärtää kyllä jos en kykene elämään asian kanssa ja antoi minulle tilaisuuden lähteä. Minä en kuitenkaan koskaan lähtenyt.

Kun Joy hiljeni ja alkoi täristä, James tarttui vanhusta kevyesti käsivarresta ja talutti hänet penkille. Kun Joyn hiljainen nyyhke viimein taukosi, hän avasi suunsa.
-James, minä haluan, että lupaat minulle nyt asioita.
-Mitä asioita?

-Sen, että et keskity nyt minuun vaan muuhun perheeseen. Tietenkin sinun pitää käsitellä myös oma surusi, mutta sen jälkeen sinun on tärkeintä pysytellä Rosen ja Catalinan tukena. Poikienkin, vaikka he ovatkin jo omillaan. Sanoivat he mitä sanoivat, niin he tarvitsevat vanhempiensa tukea nyt.
-Entä sinä? Kyllä sinäkin jonkun tukea tarvitset.

Joy veti henkeä oikein syvään.
-Tiedän, että te kaikki kannatte huolta minusta, mutta ei teidän tarvitsisi. Kyllä minä pärjään. Tietenkin minä olen surullinen ja tämä suru on sitä luokkaa, että sen yli en tule pääsemään. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö minä pärjäisi. Olen menettänyt Dylanin jo kerran ja selvinnyt siitä, joten kyllä minä selviän tälläkin kertaa. Ehkä se on tällä kertaa jopa helpompaa, kun en enää voi elätellä turhia toiveita siitä, että hän tulisi takaisin.

Joyn monologin jälkeen James oli pitkään hiljaa. Rose oli pyytänyt Jamesia tarkkailemaan Joyn vointia ja sanomaan heti, jos hän havaitsisi jotain hälyttävää. Nyt Joy pyysi, että hänen täytyisi keskittyä muiden tukemiseen. James ei voinut sanoa kummallekaan ei. Ei voinut eikä halunnut. Edessä olisi siis kahden ihmisen toiveiden välissä tasapainoilua.
-Aivan. Meidänkin pitäisi varmaan lähteä takaisin etteivät he huolestu, James lisäsi kun ei keksinyt enää muuta sanottavaa.
Joy ei sanonut siihen mitään, nyökkäsi vain hyväksyvästi.
***

Vaikka Casey rakastikin perhettään valtavasti, niin joskus oli hetkiä, kun hän ei vain kerta kaikkiaan kestänyt heidän seuraansa. Nyt oli sellainen hetki. Saman katon alla oli aivan liikaa tunteita joita Casey ei kyennyt käsittelemään. Vaikka suurin niistä olikin suru, niin hänen omansa kuin muidenkin, niin se ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä mielessä. Ajatuksissa pyöri jotain aivan muuta.

Hän oli tehnyt kaikkensa, että Jonah painuisi unohduksiin. Hän oli noudattanut miehen neuvoja parhaansa mukaan. Ensimmäiset kerrat olivat olleet hieman kiusallisia, mutta nopeasti Casey oli tajunnut sen, että hänen hymynsä ja silmänsä höystettynä juomien tarjoamisella olivat hyvin tehokas keino saada juuri oikeanlaista seuraa Breckenridgen baareissa. Se olisi aina vain se yksi ilta, yö ja ehkä seuraava aamu, mutta alusta asti olisi selvää, että erkaantumisen jälkeen kukaan ei soittelisi perään.

Nuo illat ja yöt olivat loistava harhauttaja silloin, kun opinnot eivät riittäneet täyttämään ajatuksia. Yrittämisestä huolimatta yksi asia oli käynyt selväksi; Casey ei kyennyt unohtamaan Jonahia, eikä hän tainnut edes haluta unohtaa. Samalla ajatukset tulevaisuudesta olivat muuttuneet tyystin. Casey ei enää tiennyt, mitä hän elämältään halusi. Seuraavat kaksi vuotta menisivät vielä opiskelujen parissa, mutta sitä seuraava aika oli turhankin auki.

Casey ei varsinaisesti uskonut déjà-vu-kokemuksiin, mutta jokin siinä hetkessä muistutti häntä kovin paljon kolmen vuoden takaisesta. Se oli meren tuoksu ja aaltojen kohina, se oli omissa ajatuksissa vellominen ja sieltä lopulta maanpinnalle palaaminen Jonahin läsnäolon myötä.
-Se kolme vuotta sitten tapahtunut oli oikeasti sattumaa, mutta tällä kertaa minä myönnän etsineeni sinut. Arvelinkin, että olet täällä.
-Miksi?
-Täällä me kohtasimme silloinkin, joten ei tässä tarvinnut paljoa päätellä.
-Ei, vaan miksi sinä etsit minut?

-Halusin jutella kanssasi kahden kesken, koska olen huolissani sinusta. Tiedän kyllä mitä me silloin sovimme ja se pitää yhä, mutta silti minä välitän sinusta.

Casey käänsi katseensa takaisin maahan.
-Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Tietysti minä olen surullinen, mutta tavallaan tämä on helpotus. Ainakaan hänen ei tarvitse enää kärsiä. Vaikka alzheimer onkin yleensä raskaampaa läheisille kuin potilaalle itselleen, niin minä tiedän, että ei tämä hänellekään helppoa ollut. Lopulta hän ei tietenkään ollut enää läsnä tässä maailmassa, mutta siinä vaiheessa kun hän oli vielä suhteellisen järjissään, niin itsenäisyyden ja toimintakyvyn haipuminen pala palalta oli hänelle todella kova paikka.

Jonah istui Caseyn viereen ja päätyi vain nyökkäämään. Ei hän ollut menettänyt ketään sillä tavalla, joten ei hän osannut samaistua.
-Epäilemättä. Mutta kuule, Casey... Sinä olet varmasti pyöritellyt tuota mielessäsi enemmän kuin tarpeeksi ja kaipaat ehkä muuta ajateltavaa. Minä ajattelin, että me voisimme...

-Ihanko oikeasti? Casey puuskahti.
Jonah kiirehti korjaamaan äänensävystään syntynyttä väärää päätelmää.
-Ei, en minä sitä meinannut. Ajattelin, että voisimme vain jutella jostain ihan mistä tahansa muusta asiasta. Minä voisin kertoa vaikka töistäni. En minä ajatellut, että me...
-Sääli, sillä minä olisin oikopäätä suostunut.

Tällä kertaa oli Caseyn vuoro saada Jonah häkeltymään.
-Oikeasti?
-Kyllä. Niin vaikeaa kuin minun onkin myöntää se ääneen, niin olen kaivannut sinua hurjan paljon viime vuosina. Tiedän kyllä sen mitä sovimme, mutta nyt kun sinä kaikesta huolimatta olet siinä, niin en saa ajatuksiani pois sinusta.

Jonah nousi ylös ja tarttui Caseyta käsistä.
-Hyvä on. Minäkin olen kaivannut sinua. Yksi juttu kuitenkin.
-No?
-Mennään johonkin suojaisampaan paikkaan. Niin jännittävää kuin se viimeksi olikin, niin nyt me olemme kuitenkin aikuisia ja meidän ainakin pitäisi pystyä kontrolloimaan itseämme siihen asti, että pääsemme johonkin missä ei ole riskiä tulla yllätetyksi.

Casey henkäisi katsoessaan Jonahia silmiin. Hän oli tehnyt tämän useita kertoja aikaisemminkin, mutta ei se koskaan tuntunut aivan näin jännittävältä.
-Olet ihan oikeassa. Mennään teille, koska siellä saamme ainakin olla rauhassa kun kaikki muut ovat meillä.

Joitakin hetkiä myöhemmin Caseyn mielessä ei liikkunut enää mitään. Ainoa mitä hän kykeni havainnoimaan olivat Jonahin vahvat kädet hänen ympärillään ja jalat, jotka hipoivat hänen omiaan.

Tähän hetkeen hänet palauttivat vasta Jonahin sanat.
-Niin hienoa kuin tuo äskeinen olikin, niin meidän pitäisi varmaan vähän puhuakin, eikö niin?
-Olet ihan oikeassa. Minä en kuitenkaan ihan tiedä mitä sanoa, joten toivon, että sinun ajatuksesi ovat vähän selkeämpiä, Casey henkäisi.

Sängystä noustuaan Jonah nojasi kirjahyllyä vasten ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta mietteliäänä.
-Uskoisin, että on. Jos sinä haluat, niin se kolme vuotta sitten tehty sopimus on yhä voimassa. Nyt on toki selvempää kuin silloin, että me taidamme ihan todella pitää toisistamme. Vähintään yhtä selvää on kuitenkin myös se, että meidän molempien elämät taitavat olla tällä hetkellä aika levällään. Minun ehdotukseni on siis se, että jatketaan niin kuin ennenkin ja katsotaan sitten kahden vuoden päästä, että mikä tilanne on.

Casey nyökkäsi sydän pamppaillen. Hän oli samaa mieltä siitä mitä Jonah ehdotti, mutta edessä avautuva näky vei mielestä tilaa kaikelta järkevältä ajattelulta.
-Se sopii. Ennen sitä minulla olisi kuitenkin vielä yksi juttu mielessä.
-Mikä?
-Haluan sinut lähelleni vielä hetkeksi.

Jonah ei sanonut mitään, mutta näytti teoillaan, että mitä hän ajatteli Caseyn ehdotuksesta.
***

Päivä oli ollut raskas heille kaikille ja he olivat todella väsyneitä. Väsymyksestä huolimatta uni ei kuitenkaan ollut tullakseen. Kolmen jälkeen Colin luovutti ja nousi ylös aikeenaan keittää kupillinen teetä. Ehkä se rauhoittaisi sen verran, että hän saisi vihdoinkin unen päästä kiinni.

Olohuoneen puolelle astellessaan Colin yllättyi huomatessaan, ettei tainnutkaan olla ainoa samasta ongelmasta kärsivä.
-Etkö sinäkään saa unta?

-En kai minä tässä silloin istuisi jos saisin.

Colin istui hiljaa Catalinan viereen.
-Minullakin on ihan hirveä ikävä häntä, Colin kuiskasi myötätuntoisena.
-En minä vaaria mieti. Tai tietysti minä suren häntäkin, mutta se ei ole ainoa asia, mikä minua harmittaa.
-Haluatko kertoa lisää?

Catalina jäi katsomaan veljeään vakavana.
-Minulla on kamala ikävä sinua ja Caseyta. Tiedän kyllä, että yliopiston takia teidän oli pakko lähteä, mutta nyt minä olen täällä ihan yksin suurimman osan ajasta, kun täällä käydessäsikin olet aina tyttöystäväsi kanssa. Äiti ja isä ovat jatkuvasti töissä ja minä ymmärrän sen kyllä, mutta minulle jää vain mummi ja niin rakas kuin hän onkin, niin ei hänestä enää ole samalla tavalla seuraksi. Tietysti on kiva, kun te tulitte nyt Caseyn kanssa käymään, mutta kohta te olette taas poissa ja minun tulee niin ikävä teitä.

Colin järkyttyi siskonsa sanoista pahanpäiväisesti. Tietysti he juttelivat Catalinan kanssa melkein joka päivä vähintään viesteillä, mutta koskaan aikaisemmin hänelle ei ollut kunnolla auennut, että miten yksinäiseksi sisko todellisuudessa tunsi itsensä.
-Olen pahoillani, minä en tajunnut…
-Ei sinun tarvitse. Ymmärrän kyllä, että sinulla on paljon muutakin mietittävää kuin minä.
-Niin onkin, mutta olisi minun silti pitänyt tajuta. Olen ihan oikeasti pahoillani ja Caseykin varmasti on. Siinä olet oikeassa, että yliopisto vie aikaa, mutta minulla on joitakin ideoita.
-No?
-Voisimme alkaa puhua videopuheluita aikaisempaa useammin, ja sen lisäksi sinä voisit alkaa käymään meidän luonamme vähän useammin. Joutuisit tosin nukkumaan sillä sohvalla, mutta muuten vuokrakämppämme on yliopiston vuokrakodiksi ihan kohtuullinen niin kuin olet nähnytkin. Silloin kun sinä olet täällä, niin voisin pyytää Tiffanya tekemään kanssasi jotain. Hän pitää sinusta ja viettäisi varmasti mielellään enemmän aikaa kanssasi.

Catalina kohautti olkiaan.
-Ihan kivoja ajatuksia, mutta ei sinun tarvitse pyytää häntä hengailemaan minun kanssani vain säälistä. Kyllä minä pärjään ihan hyvin, vaikka joskus yksinäisyys vaivaakin. Kiitos, mutta ei sinun tarvitse mitään yhteydenpitoa kummempaa tehdä.

-Oletko ihan varma? Colin kysyi varautuneena.
-Olen minä. Te olette molemmat Caseyn kanssa todella hyviä veljiä ja tiedän teidän  kyllä välittävän minusta, vaikka välillämme onkin etäisyyttä, Catalina vakuutteli.
-Hyvä, että tiedät sen. Pidä sekin mielessä, että voit kertoa meille ihan mitä tahansa ja me autamme kyllä. Minä, Casey ja myös Tiffany. Minä lupaan sen sinulle.

Catalina oli todella lähellä alkaa itkemään. Niin liikuttunut hän oli.

-Kiitos. Minäkin lupaan kertoa, jos jotain kerrottavaa on tai tarvitsen teitä nykyistä enemmän.

-Lupaatko varmasti?
-Lupaan.
*****

Jo toinen osa alle kuukauden sisään, what is this sorcery? :D No ei vaan, juhannuksen kunniaksi päätin työntää opiskeluasiat hetkeksi pois mielestä ja naputella tämän kasaan. Toki julkaisukuntoon hiomiseen meni vielä muutama lisäpäivä, mutta kuitenkin... Seuraavan osan ilmestymiseen tulee kyllä varmasti menemään vähän pidempi tovi, koska suurin osa kesäopintojen deadlineistä on heinäkuun aikana, joten voi olla, että sinä aikana en juurikaan kerkeä avaamaan peliä.

Osan merkittävin juonenkäänne oli lienee Dylanin kuolema, joka tuskin tuli yllätyksenä kenellekään viime aikojen tapahtumat ja ihan jo herran ikäkin huomioiden. Nyt kun Dylan todella on poissa, niin ainakin oma mieliala on vähän haikea. Kyseessä on kuitenkin yksi tarinan pitkäaikaisemmista hahmoista, johon minulla on vähän sellainen viha-rakkaussuhde. Tavallaan pidän hahmosta paljonkin, mutta toisaalta Dylanissa on myös piirteitä, jotka suorastaan raivostuttavat. Jos kyseessä olisi oikea ihminen, niin en välttämättä tulisi edes toimeen hänen kanssaan. Sitten taas toisaalta koen välillä hyvinkin syvää samaistumista Dylaniin ja etenkin hänen tunne-elämäänsä. Ehkä juuri tämän ristiriitaisuuden vuoksi Dylanista muodostui yksi omista suosikkihahmoistani. Siitäkin huolimatta nyt oli aika päästää irti.

Surullisista merkeistä huolimatta osassa tapahtui myös hyviä asioita. Colinin ja Tiffanyn parisuhde voi edelleen hyvin. Caseyn ja Jonahin taas... En oikein tiedä millä nimellä tuota heidän säätöään voisi edes nimittää, mutta se otti ainakin tavallaan askeleen eteenpäin, mikä on kaiketi ihan hyvä juttu? Saa nähdä, mitä siitä lopulta tulee. Catalinakin voi olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Tyttö on viime aikoina ehkä ollut hieman sivuroolissa, mutta hänenkin aikansa koittaa vielä. Lupaan sen.

Ensi osassa ollaan kuitenkin vielä vahvasti Colinin ja Caseyn kelkassa ja päästään seuraamaan heidän yliopistoseikkailujaan vähän lähempää. Kuten aiemmin tulikin jo mainittua, niin julkaisuajankohtaa en uskalla luvata, mutta kyllä se osa tulee sieltä ennen pitkää. :)