89.Pinnan alla

SERGEI - from afar

Lukumusiikki.

Se oli täysin tavallinen sateinen lauantaipäivä. Rose oli töissä, James oli matkustanut Breckenridgeen seminaariin, Joy oli lähtenyt Catalinan kanssa taidegalleriaan ja Dylan oli soittanut pianoaan koko päivän nyt kun remonttimelu ei enää häirinnyt. Colin puolestaan oli tyttöystävänsä kanssa jossain, joten Casey ei ollut tehnyt koko päivänä juuri mitään muuta kuin ollut yksin ja lukenut.

Oli hyvä, että Casey rakasti lukemista muutenkin, joten ajan upottaminen kirjoihin ei näyttänyt muiden silmissä niin oudolta. Normaalitilanteessa hän olisi tuskin viettänyt aivan kaikkea vapaa-aikaansa nenä kiinni kirjoissa, mutta nyt ne auttoivat häntä pitämään ajatukset kasassa ainakin hetkittäin.

Colinille hänen vakuuttelunsa olivat ehkä menneet läpi, mutta itselleen hän ei kyennyt valehtelemaan kovin kauaa. Tilannetta vain vaikeutti se, ettei hänellä ollut ketään kelle purkaa sydäntään. Äiti ja isä eivät ymmärtäisi kuitenkaan, tuskin isovanhemmatkaan, veljelleen hän ei voinut puhua ja pikkusisko oli aivan liian nuori sellaiselle avautumiselle.

Casey siirsi ajatuksensa takaisin kirjaan, mutta ei ehtinyt lukea juuri kääntämäänsä sivua paria riviä pidemmälle, kun ovelta kuului koputus.

-Sisään.
Dylan astui sisään, sulki oven perässään ja jäi katsomaan tyttärenpoikaansa vakavana.
-Mitä ihmettä sinä täällä teet? Mikset lähtenyt ulos veljesi kanssa?

Casey nousi ylös, laittoi kirjan hyllyyn ja jäi katsomaan isoisäänsä.
-Hän lähti Tiffanyn kanssa treffeille. En minä viitsinyt tunkeutua mukaan kolmanneksi pyöräksi.
-Tai neljänneksi pyöräksi? Tehän vietätte aina aikaa myös Jonahin kanssa. Mikset sinä ehdottanut, että lähtisitte nelistään johonkin?
Siihen Casey ei vastannut enää mitään.

Dylan otti tietokonepöydän alta tuolin, istui Caseyn eteen ja yritti tavoitella pojan katsetta, mutta se pysyi tavoittamattomissa.

-Sinä olet aina ollut veljeäsi hiljaisempi ja vetäytyvämpi tapaus eikä siinä ole sinänsä mitään väärää, mutta viime aikoina olet ollut vielä normaaliakin enemmän vain omissa oloissasi. Onko kaikki hyvin?

Viimeinen kysymys oli sinänsä turha, koska Dylan oli aavistanut heti, että jotain oli vinossa. Oikeastaan hän ei edes aavistanut. Hän tiesi. Kysymys oli kuitenkin pakko esittää, että Casey saisi puhuttua.

Casey  oli yhä kaikkea muuta kuin halukas avautumaan, mutta jokin isoisän huolestuneessa katseessa sai hänen kuorensa säröilemään.

-Ei oikeastaan. Tai siis… On. Tai no… Turha minun on sinulle valehdella.
-Mikä on hätänä? Oletteko te riidelleet tai jotain?
-Ei mitään sellaista. Ei kukaan ole sanonut tai tehnyt minulle mitään. Minä vain… En minä halua puhua siitä kun et sinä kuitenkaan ymmärrä.

Dylan hymähti lähes huvittuneena.
-Poikaseni, minä ymmärrän paljon enemmän kuin sinä tiedät tai kuvittelet. Puhu pois vain. Olen nähnyt läheltä mitä siitä seuraa kun omista tunteistaan ei puhu kenellekään ja voin sanoa, että se ei ole kaunista katsottavaa.

Suruissaan Casey käänsi katseensa pois.
-En minä tiedä, voinko luottaa tässä asiassa oikein kehenkään. Sinäkin varmasti tuomitsisit minut, jos tietäisit totuuden.

Dylan hämmentyi sitä enemmän mitä Casey puhui.
-Casey, ei ole mitään, mistä minä sinut tuomitsisin. Vaikka olisit tehnyt jotain rikollista, niin silloinkin minä ajattelisin vain, että sinulla on varmasti ollut siihen hyvä peruste. Isoisänäsi minun tehtäväni on tukea sinua, tuli mitä tuli. Kertoisit vain, mikä painaa. Muuten en voi auttaa.

Casey oli yrittänyt vältellä itkemistä kauan. Nyt kun kyyneleet kuitenkin pääsivät virtaamaan, niin hän ei saanut pysäytettyä niitä enää mitenkään ja itkun keskeltä puhuminen oli lähes mahdotonta.
-En minä voi.
-Miksi et?
-Olen rakastunut erääseen, johon en todellakaan saisi olla. Hän on… No ei sillä ole väliä, mutta kuitenkin sellainen tyyppi, jota en saisi rakastaa.

Dylan kuunteli Caseyn sanoja vakavana. Hänellä oli omat epäilyksensä näiden kiellettyjen tunteiden kohteesta, mutta hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Casey ei selvästikään ollut halukas kertomaan ja pojan olo vain pahenisi jos hän toisi sen itse esiin, joten parempi antaa aiheen olla. Ehkä hän saisi kuitenkin autettua oman kokemuksensa kertomalla.
-Oli syy kielletyn rakkautesi taustalla mikä hyvänsä, niin se tuntuu varmasti todella ikävältä. Minä tiedän sen ihan omasta kokemuksesta.

Hetkessä Casey hämmentyi niin kovin, että hän lopetti itkemisen ja jäi vain tuijottamaan isoisäänsä.
-Miten niin? Sinähän olet ollut mummin kanssa jo vaikka kuinka kauan eikä minulle nyt ainakaan tule mieleen yhtäkään syytä, miksi se olisi jotenkin kiellettyä. Ellei juttu sitten alkanut petoksesta tai jotain… Mutta sitähän minä en tiedäkään. Eli se on varmaan ollut joku toinen. Onko sinulla ollut joku muu?

Dylan nyökkäsi ja jäi hetkeksi pohtimaan, että kuinka paljon kertoa vai kertoako mitään. Lopulta hän teki valinnan, että hän kertoisi vain hyvin pintapuolisesti. Olisi täysin turhaa repiä auki vanhoja haavoja. Omia tai muiden.
-Ei siinä mitään kiellettyä ollutkaan, mutta minulla on ollut elämässäni toinenkin suuri rakkaus. Minulla oli nuoruudessani suhde erääseen mieheen. Hän oli ensin pitkän aikaa paras ystäväni, mutta se ystävyys oli katkolla hetken kun hän tunnusti tunteensa. Ei siksi, että asia olisi häirinnyt minua. Häntä vain satutti rakastaa jotakuta joka ei rakastanut häntä ja minua harmitti, etten saanut tarjottua hänelle onnea, jonka hän ansaitsi. Saimme kuitenkin ajan myötä sovittua asian ja jatkoimme ystävinä, kunnes minäkin lopulta tajusin myös rakastavani häntä. Emme ehtineet olla yhdessä kovin pitkään, mutta se lyhyt hetki mitä meillä oli, oli yksi elämäni onnellisimmista ajanjaksoista.
-Miksi te sitten erositte?
-Emme me eronneet. Olisimme luultavasti yhä yhdessä, jos hän ei olisi kuollut.

Jos hän oli aikaisemmin ollut vain hieman hämmentynyt, niin nyt Casey oli suorastaan järkyttynyt.

-Olen pahoillani. Mitä hänelle kävi?

-Älä turhaan. Siitä on jo vuosikymmeniä ja kuten hyvin tiedät, niin minä löysin kyllä uuden onnen elämääni. Mutta hänen kuolemansa... Se oli onnettomuus.

-Millainen?

Dylan veti syvään henkeä. Casey oli samalla tapaa utelias kuin hänkin, joten nyt hänen olisi valittava sanansa hyvin tarkkaan, ettei poika yhdistäisi pisteitä vahingossakaan.

-Liikenneonnettomuus. Niin nopea, yhtäkkinen ja yllättävä, että mitään ei ollut tehtävissä hänen hyväkseen.

-Oliko se vähän samankaltainen onnettomuus kuin se, missä isän veli kuoli?

Kyllä, eikä edes ihan vähän.
-Vähän sinne päin joo. Mutta Casey… Minun mielestäni sinun kannattaisi kertoa tunteistasi, oli niiden kohde sitten kuka hyvänsä. Eihän sitä tiedä, vaikka sinulla kävisi tuuri. Kertomatta jättämällä sinulla taas on pelkkää hävittävää. En minä tietenkään sinua aio pakottaa sanomaan tai tekemään mitään, mutta tiedä ainakin se, että sinua tuetaan kyllä, oli seurauksena sitten onnea tai suuri sydänsuru.

Casey nousi ylös sängyltä ja halasi isoisäänsä.

-Minun täytyy miettiä tätä, mutta kiitos. Ainakin minun oloni on nyt vähän parempi, kun sain kerrottua edes jollekin. Itseasiassa minulla onkin nyt sinulle yksi pyyntö.

-No?

-Älä kerro tästä kenellekään.

Dylan silitti tyttärenpoikansa selkää rauhoittavasti.

-En tietenkään kerro. Minä osaan säilyttää salaisuutesi. Pidä kuitenkin sanani mielessä ja muista se, että jos kaipaat jonkun jolle puhua, niin minä kuuntelen kyllä. Jos päädyt kertomaan tunteistasi, niin olen valmis auttamaan siinäkin jos haluat.

***

Keskustassa puistotreffeillä olleet Colin ja Tiffany olivat paenneet kirjastoon odottamaan sateen hälvenemistä.

Tiffany katseli poikaystäväänsä mietteliäänä ja päätti esittää kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään jo tovin.
-Onko Caseylla kaikki hyvin?
-On kai. Kuinka niin? Colin totesi hämmentyneenä.

Tiffany ei osannut lukea ajatuksia, Colin oli melko varma siitä. Katse oli kuitenkin sen verran läpitunkeva, että välillä Colin alkoi epäillä omia ajatuksiaan. Toisinaan myös Tiffanyn sanat saivat aikaan saman tunteen.

-Sinä et taida olla kovin vakuuttunut. Tuo “on kai” ja äänensävysi paljastavat sen. Hän ei ole enää aikoihin halunnut hengailla meidän tai Jonahin kanssa ja vaikka minä en häntä kovin hyvin tunnekaan, niin hän vaikuttaa jotenkin aiempaakin sulkeutuneemmalta. Onko tässä nyt meneillään jotain mistä minun pitäisi huolestua?

Colin huokaisi hiljaa ja pohti, että todennäköisimmin kyse oli ajatustenluvun sijaan siitä, että Tiffany tunsi hänet todella hyvin. Nyt käsillä oli kuitenkin asia, mistä hän ei kertakaikkiaan voinut puhua.
-En usko, mutta toivottavasti ei ole. Kyllä minäkin olen hänestä hieman huolestunut, mutta hän vakuuttelee kaiken olevan hyvin. Ei hän kuitenkaan missään välittömässä vaarassa vaikuta olevan, joten en minä voi muutakaan tehdä kuin odottaa, että hän puhuu. Jos minä kertoisin vanhemmillemme epäilyksistäni, niin siinä menisi varmaan se vähäinenkin puheyhteys. Siksi en voi puhua tästä eteenpäin ja toivon, että sinäkään et sitä tee.

Tiffany veti silminnähden stressaantuneen poikaystävänsä lähelleen.
-En tietenkään. Kerro kuitenkin, jos on jotain mitä minä voin tehdä. Sinulle, hänelle tai teille molemmille.

Colin katsoi Tiffanya vaikeana. Hän oli vakuutellut silloin veljelleen, että jos tämä oli ihastunut Tiffanyyn, hän ei suuttuisi siitä. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan voinut olla varma siitä ja häntä pelotti ihan helvetisti, että entä jos pahin aavistus osuisikin oikeaan. Hän halusi olla hyvä ihminen ja ymmärtää veljensä tunteita, mutta jos tilanne olisi todella se mitä hän epäili, niin ymmärrystä ei ehkä riittäisikään.
-Minä kerron.
***

Joy oli etukäteen arvellut taidegalleriassa käynnin olevan vain nopea pyörähdys, mutta Catalina olikin viihtynyt siellä melkein gallerian sulkeutumiseen asti ja jatkoi innokasta höpötystään jopa ravintolassa missä he olivat käyneet galleriavierailun jälkeen. Nyt kun he olivat kotona, Catalinalla oli Joylle erityinen pyyntö.

-Mummi?
-Niin, pikkuinen?
-Voisitko sinä opettaa minua maalaamaan? Sinullahan on teline ja maaleja.

Joyn sydän täyttyi ilosta, kun hän kuuli lapsenlapsensa pyynnön. Rose aikanaan tai kumpikaan pojista ei ollut pahemmin kiinnostunut taiteesta, joten oli ihanaa, että oli joku, jolle jakaa tietämystään.
-Tokihan minä voin. Aloitetaan pienellä kankaalla, niin ei mene niin paljon maalauspohjaa hukkaan jos et olekaan tyytyväinen teokseesi. Mitä sinä haluat maalata?
-No… Vaikkapa maiseman.
-Hyvä on. Minä voin sekoittaa sinulle sopivat värit ja piirtää pohjan, että pääset aloittamaan.

Ei aikaakaan, kun Joy oli Catalinan avustuksella sekoittanut värit ja piirtänyt kankaalle hahmotelman, minkä päälle tyttö sai aloitettua maalauksensa. Joy oli juuri opastanut tytölle oikeanlaisen otteen siveltimen pitelyä varten, kun ulko-ovi aukesi ja työvuorostaan palaava Rose asteli sisään.

Joy riensi heti tyttärensä luo juttelemaan tälle.
-Miten sinun työvuorosi meni?

Rose pudisti päätään vakavana.
-Kiirettä piti. Vuoron loppupuolella päivystykseen kiidätettiin auton alle jäänyt jalankulkija, ja vaikka me teimme kaikkemme, niin… Se kuuluu kuitenkin tähän työhön, että välillä mitään ei ole tehtävissä vaikka kuinka yrittäisi. Tämä luultavasti jää kuitenkin toviksi mieleen pyörimään, koska hän oli niin nuori. Vain vähän poikia vanhempi. Entä teidän päivänne? Toivottavasti se on ollut parempi kuin minun.

Joy istutti tyttärensä sohvalle. Hänen kävi kovasti Rosea sääliksi, mutta samalla hän oli iloinen siitä, että hänellä oli sellaista kerrottavaa, että Rose saisi päähänsä pyöriteltäväksi jotain paljon mukavampia ajatuksia.
-Meillä oli mahtava päivä. Catalina viihtyi näyttelyssä useamman tunnin eikä malttanut lopettaa aiheesta puhumista vielä lähdön jälkeenkään. Ei sillä että se häiritsisi, mielellänihän minä noita juttuja kuuntelen. Hän pyysi minua opettamaan, kuinka maalata ja katso nyt häntä.

Catalina oli aivan maalauksensa lumoissa. Jälki oli toki juuri sellaista kuin ensimmäistä kertaa palettia pitelevältä lapselta sopi odottaa, mutta ainakin tyttö näytti iloiselta.

Myös Rosen kasvoille nousi iloinen hymy kun hän näki tyttärensä hymyilevän.
-Onpa kiva, että teillä on joku yhteinen mielenkiinnon kohde. Se varmasti auttaa häntä sopeutumaan tähän perheeseen vielä aiempaakin paremmin.

Joy nyökkäsi.
-Minusta hän on sopeutunut tänne jo vallan mainiosti, mutta olethan sinä oikeassa. Tietenkin pojat ovat meille kaikille ja minulle yhtä rakkaita, mutta onhan se mukavaa, että edes yksi lapsenlapsi jakaa rakkauteni taiteeseen.
*****

 

Iltaa. Tavoite oli saada tämä osa ulos huhtikuun aikana ja kuten näette, se onnistui. Tästä eteenpäin edessä onkin pieni tauko. Tässä vaiheessa lukuvuotta palautettavia tehtäviä, tenttejä ja muuta mukavaa tulvii vasemmalta ja oikealta, niin ei ole sitä vähäistäkään aikaa tarinointiin (tai ainakaan omilla ajanhallintakyvyillä ei ole). Siksi olen päättänyt, että käytän tämän huhtikuun lopun ja todennäköisesti myös aika ison osan toukokuusta sataprosenttisesti kouluhommien hoitamiseen, että saan kaiken ajoissa valmiiksi ja palautettua. Tänä aikana en varmasti kykene käyttämään kovinkaan paljoa aikaa tarinan tekoon. Kesän lähestyessä tilanteen pitäisi kuitenkin helpottaa, joten palailen tämän pariin silloin. Pyrin kyllä lukemaan ja kommentoimaan seuraamiani tarinoita ja vastaamaan tänne mahdollisesti ilmaantuviin kommentteihin, mutta niissäkin saattaa olla viivettä. Voi olla, että tämä tiedote on melko turha kun olette ehkä jo tottuneet näihin pitkähköihin osaväleihin, mutta ajattelin kuitenkin, että on ihan reilua pitää lukijat ajan tasalla siitä, missä mennään niin ette sitten turhaan odottele osia, joiden julkaisussa voi kestää pitkäänkin.

 

Jos nyt itse osastakin pari sanaa... Muulla perheellä vaikuttaisi menevän vähintäänkin kohtalaisen hyvin, mutta Casey painiskelee yhä tunteidensa kanssa, eikä tilanne ole ainakaan helpottamaan päin. Voisi ehkä jopa sanoa, että päinvastoin. Dylanille avautuminen ehkä helpotti hänen oloaan, mutta ei tilanne silti ole helppo. Mitä veikkaatte, mihin suuntaan tilanne etenee? Itse en kommentoi sen enempää, mutta sen voin sanoa, että ensi osassa nähdään aiheeseen liittyen jokin paljastus...

 

Okei, palaillaan toukokuun lopulla/kesäkuun alussa. Kiitos kaikille lukemisesta ja kommenteista!