88.Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa

Yö - Hän tanssi kanssa enkeleiden

Otsikkolähde, ei lukumusiikkia.

Muutama vuosi myöhemmin

Isällä oli mustat, paksusankaiset silmälasit ja äiti hymyili paljon. Nämä olivat toki asioita joita se ainoa valokuva kertoi, mutta olisi hän muistanut ne ilman sitäkin.

Paljoa muuta Catalina ei sitten muistanutkaan biologisista vanhemmistaan tai ajasta ennen lumivyöryä. Vaikka hän olikin tyytyväinen elämäänsä, niin asia vaivasi häntä. Hän olisi halunnut muistaa enemmän. Se ei ollut enää mahdollista, mutta ainakin hän voisi yrittää selvittää jotain.

Sen vuoksi ovelta kuulunut koputus tuli kuin tilauksesta. Catalina antoi luvan tulla sisään, joten James avasi oven ja sulki sen perässään.
-Minä näin, että oven alta kajasti valo vaikka on jo myöhä. Etkö sinä saa unta vai eikö sinua vain väsytä?

Catalina vilkaisi valokuvaa vielä kerran ja jäi sitten tuijottamaan eteensä.
-En minä oikein osaa sanoa. Ehkä vähän molempia.
-Mikä sinua sitten valvottaa? Tahdotko puhua siitä?
-Kyllä minä itseasiassa haluan.

James istui penkille ja viittoi Catalinan viereensä. Tyttöä katsellessaan James huomasi tämän olevan vielä normaaliakin vakavampi.
-Okei, kerrohan sitten mikä sinua vaivaa.

Catalina katsoi Jamesia pitkään ja oli jo lähellä perua sanansa. Lyhyen elämänsä aikana hän oli oppinut pelkäämään muiden ihmisten satuttamista todella paljon ja hän tiesi, että käsillä oli asia, josta puhuminen voisi olla tuskallista. Tällä kertaa tiedonjano kuitenkin voitti pelon.

-Eikö niin, että sinä tunsit äidin ja isän aika hyvin?

James hämmentyi hieman, mutta kokosi itsensä nopeasti. Hän oli kyllä arvannut, että tämä keskustelu käytäisiin vielä joskus.
-Niinkin voisi sanoa. Asuin heidän alivuokralaisenaan muutaman vuoden ja isäsi oli ystäväni sitäkin pidempään. Heitäkö sinä mietit?

Catalina nyökkäsi.
-Joo, heitähän minä. Minä en muista enää kovin hyvin millaisia he olivat. Oikeastaan en koskaan edes oppinut tuntemaan heitä. Olin kuitenkin sen verran nuori kun he... Joten minä mietin, josko sinä voisit kertoa minulle jotain heistä?

Jamesiakin alkoi surettaa kun hän näki, että Catalina oli aivan itkun partaalla. Jälleen hän kuitenkin kokosi itsensä nopeasti ajatellen, että hänen tunteilunsa oli varmasti viimeinen asia mitä Catalina nyt kaipasi ja hän kerkeäisi kyllä surra myöhemminkin.

-Tietenkin voin. Onko joku erityinen asia minkä tahdot tietää vai kerronko minä vain mitä mieleen tulee?
-Kerro mitä haluat.
James veti syvään henkeä ja jäi hetkeksi miettimään mitä kertoa. Hän päätti kertoa ensin Alicesta.

-Kun me asuimme vielä kolmisin Starlight Shoresissa, niin sinun äitisi työskenteli baarimikkona yhdessä yökerhossa. Kun he muuttivat Moonlight Fallsiin, niin äitisi siirtyi töihin kahvilaan, sillä hän halusi työskennellä päiväsaikaan. Pitkälle opiskelu ei koskaan ollut hänen juttunsa, vaan hän tykkäsi enemmän siitä, että sai vain työskennellä. Vaikka pidänkin opiskelua kannattavana asiana, niin ei hänenkään polkunsa ollut mitenkään väärä. Elämässä kannattaa tehdä mahdollisuuksien mukaan sitä mikä tekee onnelliseksi ja sinun äitisi oli onnellinen.

-Se oli muutenkin selvää, mutta yksi osoitus tästä oli se, että äitisi hymyili paljon. Hymyn lisäksi mieleen nousee myös hänen suuret, siniset silmänsä. Isäsi sanoi aina olleensa todella iloinen siitä, että sinä perit äitisi silmät. Vaikka oletkin ulkonäöltäsi yhdistelmä heitä molempia, niin loppujen lopuksi muistutat kuitenkin enemmän äitiäsi. Hän oli kyllä todella kaunis, mutta oli hänessä paljon muutakin hyvää.

-Hänellä oli loistava huumorintaju. Hän oli myös todella mukava ja huomioonottavainen.

-Ehkä myös vähän herkkä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla, vaan nimenomaan hyvällä. Olen iloinen siitä, että sain tutustua häneen.

-Isäsi puolestaan... Hän oli tutkija aivan kuin minäkin ennen.

-Tapaamisemme aikoihin minun elämäntilanteeni oli todella vaikea. Isäsi näki sen ja oli oikeastaan ainoa, joka edes yritti auttaa minua.

-Myönnettäköön, että alkuun minä olin kaikkea muuta kuin vastaanottavainen hänen avulleen. Hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Hän oli siis hyvin sitkeä. Ei pelkästään minun suhteeni, vaan muutenkin.

-Kun hän sai autettua minut yli niistä vaikeista asioista, hän ei ollut enää pelkästään tukihenkilöni, vaan myös ystäväni. Minulla on muitakin ystäviä, mutta isäsi oli loppuun asti ehkä tärkein ja olisi luultavasti yhä, jos hän olisi vielä täällä.
Kun hiljaisuus oli jatkunut jo tovin, niin James esitti vielä kysymyksen.
-Vastasiko tämä nyt yhtään pohdintoihisi vai haluatko vielä tietää jotain lisää?

Catalina pudisti päätään.
-En ainakaan nyt. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Pari kysymystä minulla kuitenkin olisi vielä.
-Kysy pois vain.
-Miksi minä olen täällä? Tai kyllähän minä sen syyn tiedän, mutta miksi juuri täällä?

James katsoi tyttöä sydän syrjällään.
-Kun sinä synnyit, niin teimme vanhempiesi kanssa sopimuksen, että jos heille kävisi jotain eivätkä isäsi vanhemmat voisi ottaa sinua, niin sitten me ottaisimme. Sama tietenkin toisin päin, että jos meille olisi käynyt jotain niin pojat olisivat menneet heille. Tietysti me kaikki toivoimme ettei sitä sopimusta olisi tarvinnut ikinä ottaa käyttöön, mutta kun se tilanne tuli, niin emme me Rosen kanssa epäröineet hetkeäkään. Entä se toinen kysymys?

Catalina katsoi Jamesia epäröiden. Hän oli esittänyt jo useita pelottavia kysymyksiä, mutta seuraava olisi ehdottomasti haastavin.
-Saanko minä sanoa sinua isäksi? Ja Rosea tietenkin äidiksi.

James oli lähellä alkaa nyyhkyttää kysymyksen kuultuaan. Sen verran liikuttunut hän oli. Vaikka he olivat Rosen kanssa jo pitkään kokeneet itsensä tytön vanhemmiksi, niin he eivät halunneet painostaa Catalinaa mihinkään ja olivat tyytyneet siihen, että tyttö käytti heistä etunimiään. Liikutuksen peittääkseen hän nousi penkiltä ja veti tytön halaukseen.
-Voi kulta, tietenkin saat. Jos se vain sinulle itsellesi sopii.

Mielestä lähteneen painolastin myötä Catalina sai seuraavana yönä nukuttua todella hyvät unet. Se oli ensimmäinen yö aikoihin kun hän ei nähnyt ainuttakaan painajaista.
***

Catalina ei ollut perheen lapsista ainoa, joka tapasi välillä valua syvälle omiin mietteisiinsä. Myös Caseylla oli vastaavanlainen taipumus.

Colin ja Tiffany olivat olleet jo lapsesta asti sen verran läheisiä, että kukaan ei yllättynyt kun he viimeinkin julkistivat seurustelusuhteensa. Sen jälkeen he eivät enää nähneetkään maailmassa juuri mitään muuta kuin toisensa. Siltä Caseysta ainakin tuntui.

Casey käänsi nopeasti katseensa takaisin merelle miettien samalla, että tietenkin hän oli iloinen veljensä puolesta. Tiffany oli varmasti hyvä tyttöystävä Colinille, mutta Caseyn oli myönnettävä, että tilanne myös harmitti häntä hieman. Hänellä ei ollut muita ystäviä kuin sisaruksensa, ja nyt kun Colinin aika uppoutui seurusteluun entistäkin enemmän, niin se vei veljen kavereineen entistä kauemmas hänen ulottuviltaan. Casey ei kuitenkaan halunnut puhua asiasta, sillä hän ei halunnut pahoittaa seitsemännessä taivaassa leijuvan veljensä mieltä. Ei varsinkaan kun se ei edes ollut ainoa asia mikä häntä vaivasi.

Casey palasi mietteistään nykyhetkeen kuullessaan pidätellyn naurun sävyttämän äänen.
-Pitäisikö meidänkin alkaa muhinoimaan ettei olisi niin ulkopuolinen olo? Älä huoli, se oli vitsi, Jonah lisäsi vielä nähtyään Caseyn lähestulkoon järkyttyneen ilmeen.

-Hyvä. Enhän minä nyt sellaista tekisi, Casey vastasi helpottuneena hihittäen.

-Niin  minä vähän arvelinkin. Minä ainakin menen nyt uimaan, tule sinäkin. Noita ei saa irti toisistaan edes rautakangella, joten annetaan heidän olla, Jonah tuhahti ja lähti hölkkäämään kohti rantaa.

Casey ryntäsi Jonahin perään ja toivoi hartaasti, että lämmin suolavesi huuhtoisi murheet pois hänen mielestään.
***

Casey oli poistunut rannalta muita aikaisemmin ja uppoutunut kirjaansa saadakseen ajatukset muualle. Myös Colin kotiutui hieman Caseyn jälkeen, mutta Casey ei ollut huomaavinaankaan veljeään vaan oli yhä keskittyvinään kirjaansa. Colinin läsnäolon lisäksi myös oven toiselta puolen kuuluvan keittiöremontin äänet kuitenkin häiritsivät ja viimeisetkin keskittymisen rippeet lipesivät käsistä kun veli alkoi puhua.

Colin yritti pitää äänensä rentona. Vaikka hän olikin huolissaan, niin mitään hermostumisen arvoista ei ollut tapahtunut. Ei ainakaan vielä.

-Mikä sinua vaivaa?

-Se, että typerä kaksoisveljeni ei anna minun lukea rauhassa tätä äärettömän kiinnostavaa kirjaa, Casey murahti.

Vastaus ei tyydyttänyt Colinia laisinkaan, vaan hän nappasi kirjan veljensä käsistä ja laittoi sen takaisin hyllyyn. Vasta se sai Caseyn suuntaamaan huomion veljeensä. Huomio oli tosin vihainen katse, mutta nyt Colin oli ainakin varma, että veli kuunteli häntä.
-No niin. Mikä sinua oikeasti vaivaa? Äläkä nyt ala valehtelemaan, ettei mikään! Tiedän kyllä, ettö olen ehkä viime aikoina viettänyt aikaa lähinnä tyttöystäväni kanssa. Se ei kuitenkaan tee minusta täysin sokeaa muille ihmisille ja heidän tunteilleen, joten ole hyvä ja puhu.

Casey katsoi veljeään yhä vihaisena.
-Mistä minun pitäisi puhua? Kaikki on ihan hyvin.

Colin veti henkeä rauhoittuakseen. Hän tunsi kyllä veljensä ja tiesi, että tästä ei saisi mitään irti ainakaan huutamalla.
-Älä valehtele. Vaikka sinä oletkin meistä kahdesta se fiksumpi, niin en minäkään ole idiootti. Tiedän kyllä, että sinua vaivaa jokin ja uskon tietäväni myös, mitä se ‘jokin’ on. Kysynkin nyt ihan suoraan, että oletko sinä rakastunut Tiffanyyn?

Jos Colin olikin odottanut kysymykseensä jotain vastausta tai reaktiota, niin Caseyn huutonauru ei todellakaan ollut sellainen. Hetken aikaa raikuvasti naurettuaan Casey kuitenkin rauhoittui sen verran, että sai puhuttua.
-Älä nyt viitsi. Mistä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?

-En oikein mistään. Kunhan pohdin sitä vain yhtenä vaihtoehtona. Minusta sinä käyttäydyt ihan kuin ihastunut henkilö. Takeltelet sanoissasi hänen lähellään, katselet häntä salaa kun kukaan ei huomaa… Paitsi että kyllä minä ainakin huomaan.

-Minä antaisin vaikka oikean käteni pois jos sen ansiosta minun suurin ongelmani olisi niinkin pieni asia kuin yksipuolinen ihastus, Casey tuhahti.

-Mitä sinä tarkoitat?

-En mitään, unohda koko juttu, Casey mutisi ja heittäytyi sängylleen.
-Minä en ihan oikeasti pidä Tiffanysta kuin ystävänä jos sinäkään. Toisekseen, hän on sinun tyttöystäväsi. Vaikka olisinkin kiinnostunut hänestä, niin en minä voisi tehdä asialle mitään. Minulla ei ole pienintäkään kiinnostusta joutua osalliseksi kolmiodraamaan, ei varsinkaan silloin kun satuttaisin veljeäni sillä. Voit siis olla ihan ilman huolia minun suhteeni.

Colin istui alas ja huokaisi mielessään. Okei, Caseysta ei saanut mitään irti. Ehkä hän oli oikeasti lukenut tilanteen väärin ja kuvitteli nyt ihastuksen tunteita sinne missä niitä ei tosissaan ollut. Veljellä oli kuitenkin ilmiselvästi jotain meneillään ja kaiken varalta Colin halusi kuitenkin pitää yhteyden auki.
-Okei, minä uskon. Muista kuitenkin, että jos jostain syystä muutatkin mielesi tunteiden, niistä puhumisen tai vaikka molempien suhteen, niin minä kuuntelen sinua kyllä eikä sinun tarvitse pelätä, että suuttuisin sinulle. Minähän sen ymmärrän paremmin kuin kukaan, että kuinka helppo häneen on ihastua.

-Kyllä minä kertoisin jos jotain kerrottavaa olisi, mutta kun ei ihan oikeasti ole.

Ei ole, ei ihan todella ole, Casey vakuutteli mielessään. Siitä hän ei ollut varma, vakuutteliko hän enemmän veljelleen vai itselleen, mutta vakuutteli kuitenkin.

*****

Hei. Tässä tämä osa nyt olisi, jälleen vähän liian pitkän välin jälkeen, mutta tilanne on jo varmaan tuttu teille. Haluaisin kyllä pitää yllä vähän tiheämpää kuin osa per kuukausi-tahtia, mutta ei riitä aika eikä jaksaminen. Tenttejä ja deadlineja pursuaa ovista, ikkunoista ja listojen alta joten seuraavan osan julkaisuajankohtaa en uskalla edes arvella, mutta yritän parhaani sen edistämiseksi. Se on kuitenkin jo ihan hyvällä mallilla, joten julkaisuhetki voi olla hyvinkin pian.

Osasta ei ole tällä kertaa mitään kysyttävää koska en keksinyt mitään ei-spoilaavia kysymyksiä, joten loppuun vähän pinnallisempaa pohdintaa: muistan joskus päivitelleeni, että kaksoset olivat varsinkin taaperoiässä ihan samasta puusta veistettyjä kuin äitinsä puolen suku. Tulin myös pohtineeksi, että ehkä heissä on sitten vanhemmiten isänsäkin näköä. Nyt kun heistä on tullut teinejä, niin tuo väite näyttäisi ainakin kasvonpiirteiden osalta pitävän paikkaansa. On heissä kuitenkin onneksi yhä myös äitinsä näköä, niin ei tullut jo kolmannen polven Walter-kopioita. Jameshan on tosiaan ainakin lähes täysin samannäköinen kuin isänsä. Kokeilin joskus CASissa laittaa Jamesille parran ja samanlaiset hiukset kuin isällään oli, otin kuvan ihan vain vertailukohteeksi ja he tosiaan näyttivät aivan samanlaisilta.

Okei, kiitoksia lukemisesta ja seuraavaan kertaan. :)