87.Yhtenä iltana

Hector-Yhtenä iltana

Otsikkolähde, ei lukumusiikkia.

Colin ja Casey olivat lähteneet yökylään Merkleyn perheen luokse. Casey ei olisi halunnut lähteä, koska vaikka hänen vanhemmillaan olikin oikein hyvät välit perheen vanhempiin, niin hän itse ei ollut läheinen kummankaan lapsen kanssa. Colin oli kuitenkin saanut hänet taivuteltua, joten siellä he nyt olivat.

Casey ihmetteli hieman, että miten Colin oli niin innoissaan yökyläreissusta. Piirrettyjä katsellessaan hän kuitenkin tajusi sen. Veli taisi olla ihastunut Tiffanyyn. Ei kai Colinin katse olisi muuten harhaillut niin useasti ruudulta vieressään istuvaan tyttöön. Casey päätti kuitenkin pitää aavistuksensa itsellään, koska eihän asia oikeastaan kuulunut hänelle. Sen sijaan hän päätti puhua jostain aivan muusta.
-Tiedättekö, minä olin alkuun vähän epäluuloinen, mutta nyt kun hän on ollut meillä jo jonkin aikaa, niin alan oikeastaan jo pitää hänestä. Catalina on ihan kiva.

Colin yhtyi veljensä sanoihin.
-Toki hän edelleen itkee joskus öisin, mutta muuten hän vaikuttaa jo sopeutuneen aika hyvin meille. Onhan hän vähän ujo ja hiljainen, mutta muuten hän on kiva. Me katsomme aina piirrettyjä yhdessä.

-Kyllä pikkusiskot ovat yleensä kivoja, vaikkakin joskus myös ärsyttäviä. Uskokaa minua, kun minulla on kuitenkin useamman vuoden kokemus, Jonah totesi rennolla äänellään.

Tiffany suuntasi veljeensä kipakan katseen.
-Älä viitsi, Jonah. Sinä olet vain viisi minuuttia minua vanhempi ja se, että sinä satuit syntymään ensin on ihan puhdasta sattumaa.
Sanojen ärtyneestä sävystä huolimatta Tiffanyn äänestä kuului peitelty nauru, eikä aikaakaan kun hän nauroi ihan ääneen ja lopulta se tarttui muihinkin.

-No mikä nyt on noin hauskaa? Halen kysyi huvittuneena.
-Ei mikään, lapset vastasivat kuin kuorossa.
-Vai niin. No, tulkaahan iltapalalle.

Kotona oli samaan aikaan paljon rauhallisempi tunnelma.

Joy oli juuri laskenut unisen Catalinan pinnasänkyyn.
-Hyvää yötä, mummin pikku kulta.

-Yötä, tyttö sai vielä sanottua ennen kuin uni vei hänet täysin mukanaan.

Joy istui vielä hetkeksi penkille katsomaan, että Catalina myös pysyisi unessa. Kun hiljalleen alkoi näyttää siltä, että Catalina ei enää heräisi kesken uniensa, niin Joy sammutti valot ja sulki makuuhuoneen oven hiljaa perässään.

-Nukahtiko hän? Dylan kysyi makuuhuoneen oven sulkeuduttua.
-Kyllä, hän nukkuu oikein sikeästi. Voi olla, että jossain vaiheessa hän herää, mutta nyt hän on unilla.

Joy istahti sohvalle Dylanin viereen ja jäi katsomaan miestä.
-Mitä mieltä sinä olet?
-Mistä?
-Olemmeko me huolehtineet ihan turhaan?

Joku olisi ehkä kysynyt vielä lisäselitystä, mutta Dylan oivalsi heti mitä Joy ajoi takaa.
-En minä oikein osaa sanoa. En ollut paikalla silloin kun hän menetti ensin Walterin ja sitten Melindan. En ollut hänen elämässään silloinkaan kun Jasper kuoli. En tiedä tarkkaan millaista se toipuminen hänelle oli, mutta oletettavasti se on ollut hänelle vähintään haastavaa ja minä olen pelännyt koko ajan, että se olisi nytkin. Nyt hänellä on kuitenkin työt, lapset ja kaikki mistä huolehtia ja siinä sivussa pitäisi ehtiä surrakin. Kaiken tuon lisäksi hänellä on kuitenkin myös tukiverkko ja vaikka Coryn ja Alicen menettäminen on ollut hänelle vaikeaa, niin hän on kuitenkin pärjännyt. Sanoisin siis, että meidän huolemme on ihan oikeutettua, mutta ehkei enää tarpeellista.

Joy mietiskeli Dylanin sanoja hetken ja nyökkäsi sitten.

-Minä olen ihan samaa mieltä. Tietenkin haasteita on vielä edessä, mutta ehkä tässä on jo menty pahimman yli. Tämäkin viikonloppu on siitä jo hyvä osoitus. Jos hän olisi yhä niin kovin surullinen ja huolestunut kuin alussa, niin ei hän olisi uskaltanut. Ei Rosekaan olisi.

Dylan veti Joyn kiinni kylkeensä.
-Sinä olet kyllä ihan oikeassa. Olisivat he voineet kauemmaskin mennä ja olla poissa pidempääkin kuin yhden yön, mutta toisaalta ymmärrän kyllä. On tämä pieni irtiottokin jo jotain.

Se pieni irtiotto oli tosiaan hyvin pieni. Kun Dylan ja Joy aluinperin ehdottivat pientä viikonloppulomaa Roselle ja Jamesille, molemmat kieltäytyivät ajatuksesta jyrkästi. Pienellä taivuttelulla he kuitenkin suostuivat lopulta.

Ajatus viikonloppulomasta jossain vähän kauempana vaihtui kuitenkin yhteen yöhön hotellissa, joka sijaitsi alle tunnin ajomatkan päässä heidän kotoaan. Sen kauemmaksi he eivät uskaltaneet sen varalta, että jotain sattuisikin tai Catalina alkaisi kärsiä eroahdistuksesta ja heidän pitäisi palata kotiin.

Samasta syystä huonekin oli pienin ja halvin mahdollinen. Siinä ei ollut edes ikkunaa, vaikka muuten se olikin hintaluokkansa huoneeksi varsin mukava. Huone ei kuitenkaan ollut reissun pääasia, vaan se, että he saisivat olla vain kahdestaan ja puhua. Keskustelu heidän välillään pyöri tutun teeman ympärillä.

-Cory sanoi aina, että minä en ole hänelle mitään velkaa, mutta siitä huolimatta koin ja koen vieläkin olevani hänelle tietynlaisessa kiitollisuudenvelassa kaikesta siitä hyvästä mitä hän teki minun vuokseni, James pohti haikeana.

Rose nyökkäsi ymmärtäväisenä.
-En tietenkään ole kokenut yhtä kovia kuin sinä, mutta voisin kuvitella, että minustakin tuntuisi tuolta jos olisin asemassasi. Hän teki kuitenkin niin paljon sinun hyväksesi. Jos hän ei olisi auttanut sinua silloin, niin ei sitä tiedä, mihin sinä olisit päätynyt.

-Makaisin varmaan vieläkin siellä yliopiston vuokrakämpän sängyllä. Oikeastaan minut olisi todennäköisesti potkittu jo pihalle. Siinä tapauksessa olisin vaihtoehtoisesti joko sillan alla, ojanpohjalla tai kuollut, James totesi melkein huvittuneena.
Hetkessä hän kuitenkin vakavoitui jälleen.
-Minä vannoin hänelle aina, että jonain päivänä minä hyvitän sen kaiken hänelle jotenkin, ja niin kamalalta kuin se kuulostaakin sanoa, niin ehkä tämä on nyt se hyvitys. Cory ja Alice eivät ole täällä enää, joten mitä muutakaan minä voin tehdä kuin antaa Catalinalle sen rakkauden, turvan, suojan ja perheen mikä häneltä jäisi ehkä muuten saamatta? En minä tietenkään toivonut, että lunastaisin lupaukseni näin, ja vaikka en olisikaan mitään velkaa kenellekään, niin tekisin tämän silti. Tuntuu kuitenkin siltä, että ehkä nyt saan jonkun sovituksen itselleni.

Rose veti Jamesin vierelleen ja jäi katsomaan miestä silmiin.
-Minä olen ylpeä sinusta.
-Miksi?
-Monestakin syystä, mutta tällä hetkellä enimmäkseen siksi, että olet oppinut käsittelemään suruasi ja löytämään kaikin puolin kamalasta tilanteesta edes jotain hyvää. Cory ja Alice olivat hyvät vanhemmat Catalinalle, mutta niin olemme mekin, minkä lisäksi sinä saat lunastaa lupauksesi. Corykin olisi varmasti arvostanut sitä, sanoi hän mitä tahansa.

-Minä alan kyllä olla jo vähän väsynyt, joten taidan mennä nyt suihkuun, että pääsemme unille vielä säälliseen aikaan, Rose kuiskasi ja suuteli Jamesia vielä ennen kuin nousi sohvalta.

James katsoi hiljaisena, kun Rose kumartui kaivamaan matkalaukkua sängyn alta. Näky sai hänen ajatuksensa liikkumaan jossain aivan muussa kuin äskeisessä keskustelussa. Kun Rose oli riisunut vaatteensa ja laittanut ne laukkuun, niin James ei vain enää kyennyt pitämään ajatuksiaan itsellään.
-Minä tiedän, että äskeiseen keskusteluun peilaten tämän sanominen voi pilata herkän tunnelman, mutta minä en vain voi olla ajattelematta, että sinä näytät edelleen aivan mielettömän hyvältä.

Rose ei pahastunut Jamesin kommentista laisinkaan. Häntä alkoi vain hihityttää ja punastuttaa.
-Kaksosraskaus, stressaava työ ja epätasainen elämänrytmi ovat varmasti jättäneet jälkensä, mutta kiva jos olet tuota mieltä.

James nousi sohvalta muttei irrottanut katsettaan Rosesta.
-Älä vähättele itseäsi. Toki sinä olet muuttunut, mutta niin olen minäkin. Siitä huolimatta olet yhä kauneinta mitä tiedän. Jopa niin kaunista, että tekisi mieli… Mutta sinua väsyttää, joten antaa olla. Mennään vain nukkumaan.

-Ihan niin väsynyt minä en kuitenkaan ole, Rose kuiskasi ja jäi katsomaan Jamesia silmiin.

-Niin minä vähän arvelinkin, James henkäisi ja veti Rosen lähelleen.

*****

Hei ja hyvää alkanutta kevättä kaikille! Kelihän on vielä ainakin täällä päin varsin talvinen, mutta kun kalenteri näyttää kevättä niin kevät se on, oli sää mikä tahansa.

 

Tässä sitä nyt ollaan, jälleen vähän liian pitkän tauon jälkeen. Kiireet ja väsymys eivät kuitenkaan oikein ole hellittääkseen, joten näillä mennään. Kaiken muun kivan ohella olen myös viime aikoina sairastellut jonkin verran. Ymmärtänette siis, että niinä hetkinä, kun vointi on ollut hyvä, tämä tarina ei ole ollut ihan se ykkösprioriteetti kun pitäisi jaksaa opiskellakin. Samasta syystä lukujono on kasvanut kasvamistaan ja siellä on useammankin kirjoittajan osia odottamassa lukemista ja kommentointia. Palaan asiaan heti jahka ehdin ja jaksan.

Kuten varmaan huomasittekin, niin tämä osa oli melko lyhyt ja tapahtumaköyhä. Siihen on syynsä; Ensi osaan mentäessä tapahtuu aikahyppy. Ennen sen toteuttamista halusin kuitenkin tehdä vielä yhden osan, ettei hyppy olisi kuitenkaan liian suuri ja saisin Jamesin suruprosessin nivottua loppuun. Toki asiasta tullaan vielä aivan varmasti puhumaan, mutta kuten osassa todettiinkin, niin pahin on nyt takana. Toivottavasti tämä osa oli lyhyydestään huolimatta ihan kivaa luettavaa.

Loppuun vielä pieni kulisseissa tapahtuu-kevennys. Kuten osassa kävikin ilmi, niin James pitää edelleen vaimoaan hyvännäköisenä. Suorastaan kuumana. Joku voisi sanoa, että ihan liekehtivän kuumana...

...Jopa siinä määrin, että liekkien tukahduttamiseen tarvittiin oikein vaahtosammutin. :D