86.Pikkusisko

Rose ja James olivat laittaneet kaikki Colinin ja Caseyn taaperoajan tavarat kierrätykseen poikien kasvettua. Vanessa ja Halen eivät olleet vielä laittaneet omiaan, joten he lahjoittivat perheelle paljon kaksostensa vanhoja huonekaluja, leluja ja vaatteita. Ei sillä, etteikö Rosella ja Jamesilla olisi ollut varaa uusiin, mutta pariskunta halusi auttaa ystäviään vaikeassa tilanteessa.

Catalina oli alkanut itkeä kotimatkalla eikä ollut rauhoittuakseen sitten millään. Lopulta James sai hänet kuitenkin nukahtamaan pinnasänkyynsä juuri sopivasti hetkeä ennen kuin pojat palaisivat koulusta. He ehtisivät Rosen kanssa jutella vielä hetken ennen sitä.

-Nukahtiko hän?
-Joo. En tiedä kuinka pitkään hän nukkuu, mutta toivotaan, että mahdollisimman pitkään, James huokaisi.

Rose päätti palata menneisyyteen hetkeksi.
-Minä olin isoisäni kuollessa suunnilleen saman ikäinen kuin Catalina on nyt, ja isä sanoi, että pääsin siitä yli yllättävän helposti. En kuulemma edes surrut ainakaan kovin paljoa. Kyselin vain, että milloin me tapaamme seuraavan kerran. He kertoivat äidin kanssa joka kerta, että isoisäni on kuollut emmekä näe enää. Niinpä minäkin lakkasin jossain vaiheessa kyselemästä hänen peräänsä. Enhän minä vielä silloin selittämisestä huolimatta oikein ymmärtänyt kuoleman merkitystä, mutta sen ymmärsin, etten näe häntä enää.

James nyökytteli ymmärtäväisenä.
-Tuo on totta, mutta Catalinan tilanne on vähän haastavampi, kun hän on kuitenkin menettänyt ihan kaiken ja kaikki muuttui. Vaikka me olemmekin nyt paperilla hänen isänsä ja äitinsä, niin kiintymyssuhteen puolesta me olemme hänelle täysin vieraita ihmisiä. Emmehän me ole aiemmin olleet hänen elämässään kuin satunnaisten videopuheluiden muodossa. Tietysti me välitämme, sinun vanhempasi välittävät ja varmaan pojatkin ajallaan kun he sisäistävät tilanteen, mutta ei tämä silti ole helppoa hänelle.

-Rakas, sinä olet ihan oikeassa. Alkuun meidän pitääkin kiinnittää häneen ja hänen tukemiseensa oikein erityisen paljon huomiota. Uskon kuitenkin, että ajan, tuen ja rakkauden myötä hänkin tottuu uuteen tilanteeseensa, Rose pohti toiveikkaana.

James ehti jo avata suunsa sanoakseen jotain, mutta samalla hetkellä ulko-ovi aukesi ja Casey porhalsi sisään.

-Missä se on?
-Mikä se?
-Se pikkusisko. Sanoitte, että haette sen tänään.

Rose nousi sohvalta ja siirtyi Caseyn luokse.

-Päiväunilla. Missä veljesi muuten on? Tehän pääsette samaan aikaan koulusta niin hänenkin pitäisi olla kotona jo.

-Hän lähti Tiffanyn kanssa puistoon.
-Aivan. No, puhumme hänelle kunhan hän tulee kotiin. Tahdotko sinä mennä katsomaan Catalinaa?
Rose näki, että Caseyta jännitti. Siitä huolimatta poika nyökkäsi.
-Okei. Mennään.

Casey kurkotti varovasti pinnasängyn reunan yli ja jäi katsomaan yhä nukkuvaa Catalinaa. Nukkuva tyttö näytti rauhalliselta. Omista tunteistaan Casey ei ollut ihan varma. Olivathan äiti ja isä kertoneet asiasta etukäteen, mutta jotenkin Casey ei vielä osannut sisäistää, että nyt he olivat Colinin kanssa isoveljiä molemmat.

Nukkuvaa Catalinaa katsellessaan Caseyn mieleen nousi kysymys, jonka hän lausui lähes kuiskaten.
-Mitä hänen vanhemmilleen kävi?

Rose oli vastaamaisillaan jotain, kun kehdossa torkkunut Catalina heräsi ja alkoi äännellä.
-Jos minä jään rauhoittelemaan häntä ja sinä kerrot sillä välin? Rose kysyi Jamesilta.
James nyökkäsi, joten Rose jäi kahden tytön kanssa isän ja pojan poistuessa olohuoneeseen.

James ei oikein tiennyt mistä hänen pitäisi aloittaa. Tai tiesi, mutta se oli vain niin vaikeaa. Hän joutuisi kertomaan asioita, joiden tapahtuminen oli satuttanut häntä toivottoman paljon.
-Muistatko sinä Cory ja Alice Daltonin?
-He, joille te soittelette aina äidin kanssa välillä?
-Kyllä, juuri he. Catalina on heidän tyttärensä. Tai oli.
-Miten niin oli?

James ei olisi halunnut itkeä poikansa nähden, mutta kyyneleiden nieleminen tuntui hetki hetkeltä haastavammalta.
-En tiedä seuraatko sinä paljon uutisia tai onko koululla ollut puhetta tästä, mutta olet varmaankin kuullut ainakin minun ja äitisi puhuvan Moonlight Fallsin lumivyöryistä. Ne levittivät tuhoa aika laajalle sillä kylällä, ja Cory ja Alice… He eivät selvinneet.

-Isä, itketkö sinä?
James koitti kääntää katseensa pois, mutta se oli turhaa. Casey oli nähnyt jo kaiken. Poika lakkasi kysymästä, James puhumasta ja he jäivät nyyhkytyksen täyttämään hiljaisuuteen. James pelkäsi jo säikäyttäneensä pojan itkullaan, mutta Caseyn reaktio yllätti hänet täysin.

Poika kiipesi varovaisesti isänsä syliin ja painoi päänsä hänen olalleen. Casey ei ehkä vielä ymmärtänyt, että miltä kuoleman kaltainen menetys tuntui, mutta mitä ilmeisimmin se oli todella surullista. Sen hän pystyi isänsä reaktiosta päättelemään.
-Minä olen pahoillani, Casey lopulta kuiskasi hiljaa.

James tarttui kiinni poikansa kädestä.
-Kiitos, mutta ei sinun tarvitse olla. Kyllä minä tästä selviän.

Casey ei siirtynyt isänsä sylistä mihinkään.
-Niin selviätkin, mutta minä haluan silti olla tässä. Jos minua itkettää, niin siihen auttaa se, että joku halaa tai pitää minua sylissä. Sinä olet vähän turhan painava istuaksesi minun syliini, joten ehkä tämä käy sen sijasta.
Ensimmäistä kertaa moneen päivään James tunsi olonsa huvittuneeksi. Häntä alkoi melkein naurattaa. Ei siinä, ihan oikeassahan Casey oli.
-Tämä on ihan hyvä.
***

James oli tolkuttoman väsynyt, mutta hänen oli pakko jaksaa. Yleensä he vuorottelivat valvomisen kanssa, mutta nyt Rosen oli saatava nukuttua. Hänellä alkaisi seuraavana aamuna päivystys. He olivat vanhempainvapaalla molemmat, mutta kirurgeista oli sillä hetkellä pulaa, joten Rose oli lupautunut tekemään yhden vuoron. Jamesilla sitä ongelmaa ei ollut, mutta väsynyt hän oli. Lastenhuoneen penkki ei ollut järin mukava nukkumista ajatellen, mutta jos hän poistui huoneesta hetkeksikin, niin Catalina alkaisi itkeä heti kun jäisi yksin. Joku olisi ehkä ehdottanut pinnasängyn siirtämistä makuuhuoneeseen, mutta tilanpuutteesta johtuen se ei ollut vaihtoehto. Rosen ja Jamesin makuuhuone oli talon pienin ja Jamesin työtila oli sen yhteydessä, joten huoneen vaihtaminenkaan ei onnistuisi.

Cory oli kyllä joskus maininnut, että Catalina oli ollut aina huono nukkuja, eikä kaikki tytön elämässä tapahtunut ainakaan edistänyt tilannetta. Ei James häntä syyttänytkään, sen puoleen kuin ketään muutakaan. Hän oli vain niin väsynyt.

Nyt Catalina oli kuitenkin nukahtanut ainakin hetkeksi ja James henkäisi helpotuksesta. Kunhan pahimman yli päästäisiin, niin tilanne helpottaisi kyllä. Niin hän ainakin toivoi. Uskomisesta hän ei tiennyt.

James havahtui horteestaan kun ovi kävi ja joku astui sisään.
-Anteeksi, ei kai hän herättänyt sinuakin?

-Ei oikeastaan. En minä olisi saanut unta muutenkaan. Hän ilmeisesti nukkuu?
James ei vastannut mitään, mutta Dylan näki hänen nyökkäävän.
-Hienoa. Tulisitko hetkeksi olohuoneen puolelle? Minulla on asiaa. Ajattelin, että tämä voisi odottaa aamuun, mutta sinäkään et näemmä saa unta niin sama kai se on puhua nytkin.

-En minä voi lähteä tästä mihinkään. Jostain syystä tyttö vaistoaa sen jos hän jää hetkeksikin yksin ja herää taas itkemään, joten pysyn täällä. Me voimme kyllä jutella tässäkin kunhan äänenvoimakkuus ei nouse liikaa, James kertoi lähes kuiskaten.

Dylan kävi lattialle polvensa varaan ja jäi katsomaan Jamesia.
-James, minä tiedän, että sinulla on Rose ja Halen, joille avaudut varmasti mielummin kuin minulle. En aiokaan pakottaa sinua mihinkään. Haluan sinun kuitenkin tietävän, että olet aina tervetullut puhumaan minulle. Minullakin on menetykseni kuten hyvin tiedät ja vaikka tapani käsitellä surua eivät aina ole olleet ihan sieltä parhaasta päästä, niin tahdon kuitenkin auttaa sen verran kuin pystyn.

Kyllä, minä todellakin tiedän sinun menetyksesi. Olihan yksi niistä myös minun menetykseni.

-Kiitos. En minä kuitenkaan ole kovin surullinen. Tai olen, mutta se nyt ei ole mikään uusi asia. Sen verran tässä on jo kuollut ihmisiä ympäriltä, että sitä surua olen oppinut jo käsittelemään. Enemmän minä olen huolestunut ja epävarma.

Dylan nousi ylös ja istui Jamesin viereen.
-Mikä sinua huolestuttaa?

James alkoi melkein nyyhkyttämään puhuessaan, mutta hän tunsi olevansa jo liian väsynyt itkeäkseen.
-Catalina. Tai ei niinkään hän itsessään, mutta… Me pärjäämme kyllä hänen kanssaan ja hän varmaan sopeutuu tähän perheeseen ajan myötä, mutta entä kun hän kasvaa? Miten me saamme Rosen kanssa hänet ymmärtämään, että hän on Colinin ja Caseyn kanssa tasavertainen ja rakastamme häntä aivan samalla tavalla, kuitenkin eliminoimatta samalla Coryn ja Alicen olemassaoloa? Tietenkin hän on meidän lapsemme, mutta tiedän, etteivät Cory ja Alice haluaisi hänen unohtavan juuriaan. Emme mekään Rosen kanssa halua sitä.

Dylan hilasi itseään hieman lähemmäs Jamesia ja otti miehen syleilyynsä kuin kyseessä olisi ollut hänen oma poikansa.
-Kuule, vaikka nyt se tuntuukin ehkä hankalalta, niin kyllä te selviätte siitä. Te voitte kertoa Corysta ja Alicesta, kuitenkin näyttäen samalla sanoin ja teoin, että hän on teidän lapsenne. Kun te itse kohtelette häntä niin ettekä anna kenenkään muun eriarvoistaa häntä, niin kaikki menee kyllä hyvin.

Jostain surun ja huolen keskeltä Jamesin mieleen hiipi ajatus, että tilanne oli vähintäänkin absurdi. Hän oli takertunut Dylaniin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Siihen samaan Dylaniin, jota hän oli vihannut sydämensä pohjasta viimeksi menettäessään yhden rakkaistaan. Se sama ajatus sai hänet myös oivaltamaan, että Dylan taisi lopultakin olla se, joka ymmärsi hänen senhetkistä mielenmaisemaansa parhaiten.

-Niin kai. Kiitos. Anteeksi kun minä tunteilen tällä tavalla, mutta tajuat varmaan, että viime viikot ovat olleet aika rankkoja meille kaikille.

Dylan silitti Jamesin selkää hellästi, antoi miehen hengitellä ihan rauhassa ja mietti samalla, että hänen oma surunsa oli lähinnä myötätuntosurua. Eihän hän itse edes tuntenut Corya ja Alicea. Jamesin surun näkeminen oli kuitenkin todella riipaisevaa. Dylan kuitenkin välitti Jamesista todella paljon, eikä edes pelkästään siksi, että kyseessä oli hänen vävypoikansa ja lastenlastensa isä. Dylan tiesi, että iso osa hänen välittämisestään kumpusi siitä, että hän tiesi Jamesin olleen Jasperille todella rakas ja tärkeä.

-Poikakulta, saat tunteilla ihan niin paljon kuin sinun tarvitsee. Saisit kyllä muutenkin, mutta minähän lupasin tukea, joten kykenen kyllä ottamaan tuon vastaan. Sinun ei siis tarvitse pyytää anteeksi.

Kun James oli rauhoittunut, niin Dylan laski vihdoin irti ja jäi katsomaan häntä.
-Sinä olet väsynyt. Mene nukkumaan.
-Mutta Catalina…

-Sinä tarvitset lepoa ja enköhän minä tytön isoisänä pärjää hänen kanssaan muutaman tunnin. Jos ajatus siitä, että päästät hänet silmistäsi on täysin sietämätön, niin sopisiko sellainen, että menet kaikesta huolimatta nukkumaan ja minä herätän sinut sitten jos tilanne muuttuu liian tukalaksi?

Ulospäin se ei todellakaan näkynyt, mutta se oli ensimmäinen hetki moniin viikkoihin, kun James tunsi olonsa aidosti onnelliseksi edes sen hetken. Vaikka tilanne oli uusi myös Dylanille ja Joylle, niin hänen mieltään lämmitti todella paljon sen kuuleminen, kuinka he nimittivät tyttöä lapsenlapsekseen.
-Kiitos, kyllä se käy. Minä todella tarvitsen lepoa nyt.

James vetäytyi tyystin uupuneena peiton alle. Surun ja huolen helpottaminen ei vielä ollut näköetäisyydellä, mutta kun umpiuninen Rose veti hänet lähelleen, niin helpotuksen aalto pyyhkäisi Jamesin ylitse ja hän nukkui ensimmäiset ehjät yöunensa viikkokausiin.
***

Mikä tuo on? Auringonsäteitä… Aurinko? Vasta hetki sittenhän oli vielä keskiyö ja ihan pimeää. Apua, minä en ole käynyt Catalinan luona moneen tuntiin!

Lähes paniikissa James riuhtaisi peiton yltään ja oli jo ryntäämässä ulos makuuhuoneesta, kunnes hänen mieleensä muistui Dylan ja yöllä käyty keskustelu. Helpottuneena hän lysähti takaisin sängylle. Ilmeisesti yö oli mennyt ihan hyvin kun häntä ei oltu herätetty. James antoi itselleen vielä hetken aikaa herätä ihan kunnolla ennen kuin hän lähti tarkistamaan tilannetta.

Makuuhuoneen oven avattuaan Jamesin huulille hiipi pieni hymy hänen huomatessaan, että Colin ja Catalina istuivat sohvalla vierekkäin katsomassa piirrettyjä. Ei hän ollut missään vaiheessa varsinaisesti epäillyt etteivätkö pojat kykenisi hyväksymään uutta sisarustaan, mutta oli ilahduttavaa nähdä käytännössä se kun he viettivät aikaa yhdessä.

Maalaustelineen äärellä työskennellyt Joy laski siveltimen kädestään pöydälle ja meni juttelemaan Jamesille.
-Huomenta. Casey on vielä nukkumassa, mutta he heräsivät jo tovi sitten, Joy kertoi viittoen samalla Colinia ja Catalinaa kohden.
-Yö meni oikein hyvin. Dylan torkkui siinä penkillä, mutta hän sai kuulemma nukuttua ihan hyvin. Catalina heräsi pari kertaa, mutta Dylan sai hänet rauhoiteltua nopeasti, Joy lisäsi vielä huomattuaan Jamesin kysyvän katseen.

James nyökkäsi huojentuneena.
-Hienoa kuulla. Missä Dylan on nyt?

-Hän lähti hakemaan kaupasta aamupalatarvikkeita. Hän tahtoo järjestää meille oikein kunnon perheaamiaisen. Vaikkakaan Rose ei nyt pääsekään, mutta kuitenkin. Rosesta puheenollen… Voisimmeko me mennä ulos juttelemaan?

James ei halunnut ylitulkita Joyn äänensävyä, mutta se sai huolen nousemaan hänen sisällään. Hän nyökkäsi hiljaa ja kääntyi katsomaan Colinin puoleen.
-Me menemme hetkeksi mummin kanssa ulos. Tule sanomaan jos tulee jotain, jooko?

-Joo, minä tulen, Colin huudahti ja käänsi katseensa takaisin ruutuun.

Joy saattoi Jamesin puutarhapenkille ja he istuivat alas.

-Onko Roselle sattunut jotain? Minä alan kohta huolestua, James tivasi anopiltaan.

-Älä pelkää, Rosella on kaikki oikein hyvin, mutta… Me juttelimme tänä aamuna. Hän on huolissaan sinusta. Minäkin olen.

Joy katsoi Jamesia vakavana.
-Rose tietää, että Cory oli sinulle äärettömän tärkeä. Hän tietää myös, että sinä olet menettänyt ihmisiä ennenkin ja selvinnyt siitä, mutta silti hän on huolissaan sinun jaksamisestasi. Rose ei käskenyt tai edes pyytänyt minua puhumaan sinulle, mutta halusin kumminkin sanoa, että jos tarvitset juttuseuraa, niin minä kyllä kuuntelen. En ehkä täysin osaa samaistua kaikkeen kokemaasi ja tiedän kyllä sinulla olevan muitakin joille puhua, mutta minäkin haluan kuitenkin tukea.

-Onpa hassua.

-Mikä? Joy uteli kummastuneena.

-Minä kävin lähes sanasta sanaan samanlaisen keskustelun Dylanin kanssa viime yönä. Minä ymmärrän kyllä mistä tuo Rosen ja kaikkien muidenkin huoli kumpuaa, mutta uskokaa kun sanon, että ei sille ole mitään syytä. Tietysti minä olen surullinen, mutta en niin surullinen, että siitä pitäisi tai varsinkaan kannattaisi huolestua.

James huokaisi surullisena ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen.
-Kun minun vanhempani kuolivat aikoinaan melko lyhyellä aikavälillä, niin Jasper oli se, joka kantoi minut pahimman yli. Kun Jasper sitten kuoli, niin minulla ei ollut enää mitään tai ketään. Tai no, opiskelupaikka unelma-alalta, mutta juuri silloin olin niin pohjalla, etten jaksanut välittää siitä pätkän vertaa. Jos Cory ei olisi nostanut minua pystyyn ja pitänyt kuvainnollisesti minua kädestä kiinni läpi toipumisprosessin, niin minä olisin luultavasti menettänyt sen vähänkin mitä minulla oli enää jäljellä. Hän antoi minulle ne avaimet, joiden avulla sain elämänhaluni takaisin ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. En minä voisi tai edes haluaisi heittää sitä hukkaan. Sitä, paitsi, vaikka en itseni takia jaksaisikaan, niin minulla on kyllä monta hyvää syytä jaksaa. Vaimo, kolme lasta, heidän isovanhempansa, unelmieni työ, paras ystäväni… Tietysti se ottaa aikansa, että opin elämään asian kanssa, mutta siitä ei ole epäilystäkään, etteikö se tapahtuisi vielä joskus.

Joy nousi penkiltä ja veti Jamesin äidilliseen halaukseen.

-Tuo on hienoa kuulla. Muista kuitenkin, että jos koet sittenkin tarvitsevasi keskusteluapua tai vaikka jotain enemmänkin, niin minulta ja Dylanilta voi aina kysyä.

-Minä muistan, James henkäisi liikuttuneena.

*****

En viitsi selitellä tätä pitkäksi venähtänyttä väliä, mutta pahoitella kyllä haluan. Samassa yhteydessä lienee hyvä varoittaa, että julkaisutahti on luultavasti hyvin harvanlainen tai ainakin epätasainen koko kevään. Seuraavan osan julkaisuajankohtaa en tosiaankaan uskalla luvata tai edes arvata. Sen kuitenkin osaan sanoa, että ihan henkeä pidätellen sitä ei kannata odotella. 

Osassa liikuttiin jälleen vähän surullisissa tunnelmissa, mutta vaikka vaikeaa onkin, niin Jamesilla on kuitenkin elämässään asioita ja ihmisiä kantamassa pahimman ylitse. Perhe on ottanut uuden jäsenensä hyvin vastaan ja Catalinakin vaikuttaisi sopeutuneensa uuteen elämäntilanteeseensa kaikesta huolimatta vähintään kohtalaisesti. Tämän tilanteen kehittymistä päästään seuraamaa tulevissa osissa.

PS: Huomasin, että joissain kuvissa Jamesilta puuttuu vihkisormus. Hän ja Rose eivät kuitenkaan ole eronneet tai eroamassa, vaan kyseessä on ihan puhdas huolimattomuusvirhe. En kuitenkaan yksinkertaisesti jaksanut alkaa kuvaamaan kaikkia virheellisiä kuvia uusiksi, saati sitten muokkaamaan sormusta kuviin (ihan kuin kuvanmuokkaustaitoni edes riittäisi siihen). Ehkä kykenemme kuitenkin elämään asian kanssa.

 

PPS: Tekstiä korjatessani huomasin useammankin kerran kirjoittaneeni Jamesin vahingossa Jasperiksi. Toki Jasper mainittiin pariin otteeseen ihan tarkoituksella, mutta myös ihan nimivirheitä esiintyi. Yritin korjata kaikki löytämäni virheet, mutta jos sinne jäi jotain, niin yrittäkää olla hämmentymättä liikaa. Note for self: älä enää jatkossa anna veljeksille (tai mille tahansa hahmoille) liian samanlaisia nimiä toistensa kanssa.