85.Raja

Aron Wright - You & Me (The Wildfire)

Lukumusiikki.

Kun he palasivat Moonlight Fallsista, James istutti Rosen alas ja alkoi puhua. Hän kertoi kaiken apurahasta, työtarjouksesta ja urahaaveista. Jamesin osittaiseksi yllätykseksi Rose oli hyvin kannustava asian suhteen. Aluksi myös hieman vihainen siitä, ettei James ollut kertonut aikaisemmin. Sen jälkeen Rose oli pelkästään kannustava. Siinä James oli ollut oikeassa, että Rose ei halunnut muuttaa Breckenridgeen. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun Roselle oli selvinnyt, että hän saisi vakituisen viran sitten, kun erikoistuminen olisi valmis. Rose kuitenkin vannoi Jamesille, että he saisivat järjestettyä asian jotenkin. Varmasti saisivat.

Helppoa se ei tietenkään ollut, mutta eivät he sitä olleet odottaneetkaan. He saivat kuitenkin asiat järjestymään lopulta. James työsti väitöskirjaansa ja Rose jatkoi erikoistumistaan, pojat kasvoivat siinä samalla isommiksi ja Dylanin ja Joyn apu oli yhä kultaakin kalliimpaa. Arki vei heidät pyöritykseensä ihan täysin ja ennen kuin kukaan heistä ehti huomata, he kaikki olivat asteen verran vanhempia ja valmiimpia.

Niin kliseinen sanonta kuin se olikin, niin Rosesta ja Jamesista tuntui ihan siltä, kuin pojat olisivat syntyneet vasta eilen. Nyt he olivat jo niin isoja, että ensimmäinen koulupäivä oli jo aivan kulman takana.

Rose puolestaan oli vihdoinkin saavuttanut sen pisteen, josta hän oli haaveillut erikoisalan valinnasta lähtien. Hän saattoi vihdoinkin nimittää itseään traumakirurgian erikoislääkäriksi. Hän oli saavutuksestaan äärettömän ylpeä. Olisi muutenkin ollut, mutta hän tiesi, ettei hänen oma polkunsa ollut se kaikista helpoin. Ei erikoistuminen ollut helppoa kenellekään, mutta fakta oli se, että lähes kenelläkään Rosen erikoistujakollegalla ei ollut työn lisäksi myös perhettä.

James oli hyvin ylpeä vaimostaan, mutta oli hän myös itsestään. Niin mahdottomana kuin hän olikin sitä ajatusta aluinperin pitänyt, niin siitä huolimatta hän saattoi nyt nimittää itseään solututkimustieteen tohtoriksi. Väitöstilaisuuden jälkeen hän oli irtisanoutunut tutkimuslaitokselta ja opetti nyt täysipäiväisesti yliopistolla.

Tai no, ei varsinaisesti yliopistolla, vaan ihan kotona. Monien muiden korkeakoulujen tapaan myös Breckenridgen yliopisto pyrki modernisoimaan toimintaansa ja osa opetusta järjestettiin nykyään myös verkossa. Sen ansiosta James pystyi tekemään työtään kotoa käsin. Toki James matkusti aina välillä Breckenridgeen hoitamaan työhönsä liittyviä asioita, mutta suurimman osan töistä hän teki etänä ja se osoittautui erittäin toimivaksi ratkaisuksi.

Aika oli luonnollisesti jo taittanut surun suurimman terän, mutta keskenmeno painoi yhä heidän molempien mieltä. Samalla mielessä pyöri myös toivo siitä, että jos heillä kuitenkin vielä kävisi tuuri. Molemmat kuitenkin olivat jo sisäistäneet ajatuksen, että sitä tulisi tuskin tapahtumaan. Toivosta luopumista edisti se ajatus, että heillä oli kuitenkin jo kaksi lasta. Aika monet eivät saaneet yhtäkään.
***

James ei pitänyt itseään kovinkaan epäluuloisena tai pelokkaana ihmisenä. Sen hän oli kuitenkin viime vuosina oppinut huomaamaan, että kun hän pelkäsi jotain ikävää tapahtuvan, niin aika usein hänen aavistuksensa osui oikeaan tavalla tai toisella. Ei hän osannut nytkään yksilöidä, että mitä hän pelkäsi, mutta jotain. Sen vuoksi hän yritti ainakin suurimman osan ajasta unohtaa pelkonsa.

Se kuitenkin hiipi hänen mieleensä vähän väliä ja vei keskittymistä milloin miltäkin, tällä kertaa työsähköposteihin vastaamiselta.

Hetken pohdittuaan James ravisti päätään ja totesi itselleen, ettei asian ajattelussa ollut mitään järkeä. Parempi vain, että hän keskittyisi nyt työhönsä. Jos tämä pelkoahdistus jatkuisi vielä pitkäänkin, niin hän puhuisi Roselle. Ihan varmasti puhuisi, hän vielä vannotti itselleen.

Kun päivän viimeinen luento oli ohitse, niin James huomasi poikien palanneen jo koulusta ja työskentelevän ahkerasti läksyjensä parissa. Poikien tekemistä katsellessaan hän huomasi ajattelevansa, että niin moni asia oli muuttunut hänen kouluajoistaan. Nykyään läksyt tehtiin lähes pelkästään tietokoneella.

Nopeasti hän kuitenkin heivasi ajatuksen mielestään ja palasi tähän hetkeen.

-Hei, tarvitsetteko te apua?

Colin pudisti päätään.
-Ei. Tämä on helppoa.

Casey yhtyi veljensä sanoihin.
-En minäkään tarvitse.

-Hyvä on. Tulkaa sitten kysymään jos tarvetta ilmenee, James huokaisi aavistuksen pettyneenä.

James oli toivonut, että hän saisi poikiaan auttamalla ajatuksensa edes hetkeksi muualle, mutta ei sitten. Jotain hänen olisi kuitenkin keksittävä. Hänen olisi pakko päästä puhumaan jollekin jostain.

Rose oli töissä ja Joykin lähtenyt johonkin, joten paljoa vaihtoehtoja ei ollut. Hetken James pelkäsi Dylaninkin olevan poissa, mutta lopulta mies löytyi makuuhuoneesta lukemasta uutisia tietokoneelta. James ei kuitenkaan ehtinyt edes tervehtiä tai mitään ennen kuin Dylan alkoi puhua.
-Hyvä, että tulit. Minulla olikin sinulle asiaa.

Dylan asetti tietokoneensa lepotilaan ja kääntyi vävypoikansa puoleen.
-Tämä on aika vakava juttu, joten sinun kannattaa ehkä istua alas.

James tunsi sykkeensä nousevan lähes huolestuttavan nopeasti. Dylan vaikutti niin vakavalta. Jotain pahaa oli varmasti tapahtunut.
-Mistä tässä on kyse?

Vaikka Dylan oli ollut elämänsä aikana vaikeammissakin paikoissa, niin nyt hän ei kertakaikkiaan meinannut saada sanoja suustaan. Hän tiesi, että se, mitä hän kertoisi, saattaisi suistaa Jamesin raiteiltaan.

-Minä katsoin tänään aiemmin uutisia ja yksi juttu kiinnitti heti huomioni. Lähetyksen päätyttyä etsin siitä lisätietoa netistä, eikä mikään löytämäni saanut minua tuntemaan oloani helpottuneemmaksi.

Jamesin tunnetila pallotteli pelon ja hämmennyksen välillä. Mitä ihmettä Dylan oikein puhui?
-Mikä uutinen? Mistä sinä oikein puhut?

Dylan veti syvään henkeä. Saattoi olla, että ehkä huoli oli sittenkin täysin turha, mutta valitettavasti kaikki hänen kuulemansa ja lukemansa sai todennäköisyyden osoittamaan aivan toiseen suuntaan.
-Eikös se sinun yksi yliopistoaikainen ystäväsi asu perheineen Moonlight Fallsissa?
-Cory, Alice ja Catalina? Kyllähän he asuvat, kuinka niin?
-Uutisissa oli juttua, että siellä on ollut tänään suuri lumivyöry. Tarkkoja tuhoja ei ole vielä saatu arvioitua, mutta se on haudannut alleen useita taloja ja sitä myötä hyvin suurella todennäköisyydellä myös ihmisiä. En halua maalata piruja seinille, mutta sinun kannattaisi ehkä soittaa heille.

James ehti hiljaa kirota vaistonsa. Mitään ei ehkä oltu vielä menetetty, mutta itsensä ja pelkonsa tuntien Jamesin mieleen alkoi heti tulvia kauhukuvia lumen peittämästä kylästä.

-Kiitos kun kerroit. He asuvat melkein kylän keskustassa ja siitä on jonkin verran matkaa vuorille joten en usko heillä olevan mitään hätää, mutta minä soitan heille varmuuden vuoksi.

Heti hiljennyttyään Jamesin mieleen muistui yksi edellispäivänä saapunut viesti, jonka vuoksi hän oli vielä kauhistuneempi kuin hetkeä aikaisemmin. Hän nousi ylös, ryntäsi makuuhuoneeseen ja etsi hätäisesti Coryn numeron yhteystiedoistaan toivoen samalla hartaasti, että puheluun vastattaisiin.

***

Rose saapui kotiin yömyöhällä pitkän päivän jälkeen. Hän oli vain juossut leikkauksesta toiseen eikä juurikaan ehtinyt vilkuilla puhelintaan tai miettiä mitään muuta kuin työtään. Kotiovesta sisään astuessaan hän teki havainnon, että Joy oli ainoa, joka oli enää ylhäällä. Se sai hänet huolestumaan hieman.
-Hei äiti. Mikset sinä ole jo nukkumassa? Kello on vaikka kuinka paljon ja sinä et yleensä valvo kovin myöhään.

Joy kohautti olkiaan, vaikka vastaus olikin varsin hyvin tiedossa.
-Ei minua väsytä, ja vaikka väsyttäisikin, niin tuskinpa saisin unta.

Rose istui kummastuneena äitinsä viereen.
-Miksi ihmeessä? Onko jotain sattunut?
-Ehkä. Ei siis minulle tai meille, mutta James…
-Mitä? Nyt kerrot kaiken!

Joy katsoi tytärtään hyvin vakavana.
-Oletko sinä ehtinyt seurata uutisia tänään?
-Leikkaussalissa oli radio ja siellä tuli uutisia musiikin välissä, mutta keskittyminen oli luonnollisesti jossain muussa. Miten niin?
Rose pysähtyi hetkeksi pohtimaan ja mieleen muistui se ainoa uutinen, johon hän oli jopa kiinnittänyt huomiota.
-Tarkoitatko sinä niitä Moonlight Fallsin lumivyöryjä? Eivät kai Daltonit…

-En minä tiedä. Ei kukaan kukaan vielä tiedä. Ehkä sinun kannattaisi kysyä Jamesilta. Hän lupasi kertoa heti kun kuulee jotain, mutta ei hän ole sanonut mitään. Hän luki pojille iltasadun ja lukkiutui sen jälkeen työhuoneeseensa loppuillaksi. Jos heille onkin käynyt jotain, niin sinä olet se, joka saa hänet puhumaan.

-Okei, minä kysyn.

Rose asteli varovasti työhuoneeseen ja henkäisi järkyttyneenä, kun huomasi Jamesin itkevän lattialla.
-Ei kai vaan?

-Ei heistä ole kuulunut mitään. Olen soittanut Corylle, olen soittanut Alicelle, heidän molempien työpaikoille ja jopa Coryn vanhemmille. Pikemminkin yrittänyt soittaa. Yksikään puhelu ei ole mennyt perille. Se ei välttämättä tarkoita mitään sen kummempaa kuin sitä, että lumivyöry on katkonut puhelinlinjoja. Se voi myös tarkoittaa sitä, että… Että…

Rose syöksyi pitelemään itkuista Jamesia.
-Rakas, minä tiedän, että tämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta yritetään pitää toivoa yllä. Emme vielä tiedä yhtään mitään. Emme mitään. Vielä on siis turha panikoida. Pelätään vasta sitten, kun siihen on syytä.

-Mutta siihen on syytä! Viestittelin Coryn kanssa eilen ja hän sanoi, että he ovat tänään menossa käymään hänen vanhempiensa luona. Cory ja Alice asuvat ehkä keskustassa, mutta Coryn vanhemmat asuvat aivan kylän reunalla siellä vuorien juurella. Niiden samojen vuorien, mistä se vyöry on todennäköisesti lähtöisin.

Jamesin kertoma sai Rosen sydämen jättämään pari lyöntiä väliin. Tilanne kuulosti kertaheitolla huonommalta kuin hän oli arvellut. Silti hän ei voinut vielä tehdä muuta kuin rauhoitella Jamesia.
-Rakas, hengitä. Me emme voi nyt tehdä muuta kuin odottaa.
***

Kello seinällä tuntui matelevan. Mies sanoi vain lähtevänsä tulostamaan jotain papereita ja tulevansa pian takaisin, mutta Jamesista tuntui, että hän oli ollut poissa ikuisuuden.

Ajatukset tuntuivat lipeävän mielestä vähän väliä. Oli ainoastaan yksi, josta James oli kyennyt pitämään kiinni viime viikkoina.
-Rakas, olenko minä sinun mielestäsi itsekäs?
-Itsekäs? Kuinka niin?

-Minä en ole uskovainen kuten sinä hyvin tiedät, mutta ainoa mitä pystyn miettimään on se, että eikö pikkuhiljaa alkaisi jo riittää? Tuntuu kuin tämä olisi joku rangaistus. Olen menettänyt vanhempani, veljeni, lapseni ja nyt kaksi hyvää ystävääni. Milloin tulee vastaan se raja, että joku siellä jossain tajuaa, että hei, ehkä hän on menettänyt jo ihan tarpeeksi rakkaitaan?

Rose katsoi Jamesia neutraalilla ilmeellä, jonka takana piili kuitenkin huoli. Oli totta, että James oli saanut elämässään taakkoja kannettavaksi kohtuuttoman paljon. Ehkä jopa niin paljon, että kohta hän ei oikeasti enää jaksaisi.

-Et sinä ole itsekäs. Vaikka minäkin olen surullinen, niin en voi edes kuvitella sinun tuskaasi. Siksi minun on pakko kysyä. Oletko sinä ihan varma tästä? Tietenkin minä olen aivan yhtä mukana tässä kuin sinäkin ja äiti ja isä auttavat, mutta on minun varmistettava. Kun nimet ovat papereissa, niin tätä ei saa peruttua.

James vetäytyi Rosen otteesta, jäi katsomaan naista vakavana ja nyökkäsi.
-Tietysti olen. Olen toki surun murtama, mutta olen myös varma siitä, että tämä on ainoa oikea teko tässä tilanteessa. Cory on tehnyt minun hyväkseni niin paljon, että tämä on vähintä, mitä voin tehdä nyt kun hän ei ole enää täällä. Sitä paitsi, se oli hänen toiveensa. Heidän toiveensa. Että jos jotain käykin eivätkä hänen vanhempansa voi, niin sitten me.

Rose nyökkäsi ja oli juuri vastaamaisillaan jotain, mutta hän ei ehtinyt ennen kuin sosiaalivirkailija astui huoneeseen kädessään nippu papereita.
-Teidän pitää vain allekirjoittaa nämä paperit, niin kaikki on kunnossa ja te olette vapaita lähtemään. Kaikki tarvittavat kohdat on merkitty tarralapulla.

James nappasi pöydällä olevasta purkista mustekynän, laittoi oman nimensä papereihin ja ojensi nipun Roselle. Rose laittoi myös nimensä ja ojensi allekirjoitetut paperit sosiaalivirkailijalle.

Sosiaalivirkailija tarkisti paperit ja nyökkäsi tyytyväisenä.
-Kiitos. Minä käyn hakemassa hänet.

James päästi suustaan surullisen huokauksen virkailijan poistuttua.
-Minulla on hirvittävä ikävä heitä enkä tiedä hellittääkö se koskaan. En tiedä sitäkään, kuinka hän reagoi tähän kaikkeen. Jos minä jotain kuitenkin tiedän, niin on tämä parempi vaihtoehto kuin lastenkoti.

-Nämä tilanteet ovat usein vaikeita, mutta eivät mahdottomia. Olen jo konsultoinut sairaalan lastenpsykologia ja saamme sieltä apua tähän. En siltikään ala valehtelemaan. Tästä tulee luultavasti vähintään haastavaa. Vaikka hän onkin poikia nuorempi, niin ei hänkään enää ole ihan niin pieni, ettei tajua mistään mitään.
Rose piti pienen tauon miettiäkseen, miten muotoilisi sanottavansa.
-Jos minä olen aivan rehellinen, niin en minä ikimaailmassa kuvitellut saati toivonut, että jos me sen kolmannen lapsen joskus saamme, niin se tapahtuisi näin. Tyttö menetti samassa rytäkässä vanhempansa ja isovanhempansa. Se, että hän itse on enää hengissä, on puhdasta tuuria. Jos Cory ei olisi vienyt häntä päiväkotiin sinä päivänä…

Ovi aukesi ja Jamesin sydäntä viilsi katsoa pientä tyttöä sosiaalivirkailijan sylissä. Hänen hyvien ystäviensä tytärtä. Nyt myös hänen ja Rosen tytärtä.

Sosiaalivirkailija antoi Catalinan Jamesin syliin ja James halasi tyttöä herkistyneenä. Ei tämän näin pitänyt mennä, mutta kyllä me selviämme. Olen sen velkaa vanhemmillesi.

-Eiköhän lähdetä kotiin.

*****

Osa alkoi iloisissa merkeissä, mutta sieltä tultiin alas oikein rytinällä. Sitä hartaasti toivottua perheenlisäystä saatiin, mutta ehkä karmeimmalla mahdollisella tavalla. Miten luulette Jamesin toipuvan menetyksestään? Entä miten arvelette koko perheen sopeutuvan muuttuneeseen tilanteeseen, ennen kaikkea pienen Catalinan?

Tarinassa on nyt menossa vähän synkempi vaihe, mutta sanoisin, että kaikesta huolimatta ensi osassa saattaa vähän helpottaa. Ainakaan kukaan ei kuole, sen voin luvata.

En tiedä, onko tällaisen osan jälkeen vähän hölmöä toivottaa hyvää uutta vuotta, mutta toivotan nyt kuitenkin. Hyvää uutta vuotta siis! Ei se ainakaan kovin paljon tätä mennyttä huonompi voi olla... *koputtaa puuta*