Jouluextra IV 2/3

Sleeping At Last - Saturn

Lukumusiikki.

-James, avaa nyt helvetti soikoon se ovi! Minä tiedän, että sinä olet siellä enkä haluaisi murtautua sisään jos ei ole ihan pakko, mutta sinä et taida jättää minulle paljoa vaihtoehtoja!
Kuka hyvänsä siellä oven takana olikin, niin James ei jaksanut ottaa huutoja tosissaan. Kohta se tyyppi kuitenkin kyllästyisi ja lähtisi ihan kuten kaikki muutkin.

Pian James kuitekin oivalsi, että ehkä hänen olisi kannattanut. Eteisen puolelta kuului rikkoutuvasta lasista kielivää rätinää, minkä jälkeen asunnosta kantautuvat askeleet löysivät makuuhuoneen puolelle. Ovesta sisään kävellyt ja valot sytyttänyt mies oli etäisesti tutun näköinen, mutta suru sai Jamesin muistin heikkenemään eikä hän kyennyt yhdistämään nimeä ja kasvoja. Sen hän oivalsi, että miehen kasvoilta paistoi huoli.
-Anteeksi tuosta, mutta sinä et tosiaan jättänyt vaihtoehtoja. Älä huoli, minä ilmoitan vuokraustoimistoon, että se et ollut sinä. Minä myös maksan korjauksen.

Normaalitilanteessa James olisi luultavasti huolestunut siitä, että joku lähes tuntematon oli juuri murtautunut hänen asuntoonsa, mutta nyt hän oli kertakaikkiaan liian uupunut välittääkseen. Hän tyytyikin vain painamaan silmänsä kiinni.

-Kuka helvetti sinä oikein olet ja mitä sinä teet täällä?

Mies polvistui lattialle ja jäi katsomaan Jamesia yhä huolestuneena.
-Olen Cory Dalton, olen teidän vuosikurssinne tuutori ja tulin selvittämään, että miksi sinua ei ole näkynyt luennoilla tai laboratoriossa kahteen viikkoon. Alkuun sinä vaikutit oikein motivoituneelta opiskelijalta, mutta nyt sinä et ole käynyt opiskelemassa, bileissä tai missään. Et vastaa opiskelutovereidesi viesteihin, professoreiden sähköposteihin tai mihinkään muuhunkaan etkä avaa ovea jos joku koputtaa. Mitä on sattunut?

-Mitä vittua se sinulle kuuluu?
Cory ei Jamesin kärkästä sanavalintaa säikähtänyt. Vaikka he eivät toisiaan vielä tunteneetkaan, niin Cory ymmärsi Jamesin hädän ja siitä kumpuavan poikkeuksellisen käytöksen.
-Ei se oikeastaan kuulukaan, mutta yksi tuutoreiden velvollisuuksista on auttaa uusia opiskelijoita sopeutumaan opiskeluympäristöönsä ja saamaan ystäviä. Sinulla on selkeästi jotain vaikeuksia siinä, joten minun kuuluu auttaa.
-Ei tässä nyt mistään sellaisesta ole kyse, joten voit mennä pois.
-James, minä en mene mihinkään ennen kuin kerrot, että mikä on pielessä.

James nousi ylös ja hieraisi silmäänsä.
-Kiitos vain kovasti, mutta tässä ei ole kyseessä mikään sellainen asia, missä sinä voisit auttaa. Ellet sitten osaa mennä ajassa taaksepäin tai herättää ihmisiä kuolleista. Muussa tapauksessa voit häipyä.

Cory pudisti päätään pahoittelevana. Vaikka hän tiesi jo, niin pakko hänen oli kysyä.
-Olen pahoillani. Kuka on kuollut?

James yritti kovasti saada sanoja suustaan, mutta ne peittyivät itkun alle. Cory yritti saada puheesta selvää edes hieman, mutta ei onnistunut saamaan kunnolla selvää kuin yhdestä sanasta.

-Isoveljeni.

James ei itsekään tiennyt mitä teki ennen kuin hän parkui Coryn olkapäätä vasten miehen syleilyssä. Cory ei kuitenkaan vaikuttanut hämmentyvän tilanteeesta.

-Otan osaa. Haluatko sinä puhua siitä?

Vaikka Cory ei kovin herkkä ollutkaan, niin Jamesin itkun kuunteleminen raasti hänen sydäntään. James yritti selkeästi saada sanottua jotain, mutta jokainen niistä yrityksistä hautautui lohduttoman nyyhkytyksen alle.

Cory ymmärsi Jamesia paremmin kuin hyvin. Sen vuoksi hän ymmärsi myös, että vaikka James itse ei kyennytkään puhumaan, niin tämä saattaisi siitä huolimatta kaivata lohduttavia sanoja.
-Jos kaipaat juttuseuraa, niin sinullahan on minun numeroni. Voin myös järjestää sinut opintopsykologin juttusille, jos koet siitä olevan apua. Luennoilta sinä et kuitenkaan voi olla enää kovin paljoa pois. Minäkin toivon, että professoreilla olisi enemmän sympatiaa tällaisissa tilanteissa, mutta ei heillä ole. Loppuviikon voit ehkä olla vielä pois, mutta viimeistään maanantaina sinun pitää raahata itsesi luentosaliin mikäli mielit säilyttää opiskelupaikkasi.

Ajatuskin ihmisten ilmoille menemisestä tuntui siinä hetkessä pelkästään tuskastuttavalta, mutta James tiesi Coryn olevan oikeassa. Oli hyvin paljon mahdollista, että hän joutuisi jo nyt tekemään lisähommia poissaoloja paikatakseen.
-Kaipa minä yritän ainakin.
***

Päivät vaihtuivat seuraaviin ja periaatteessa kaikki vaikutti olevan hyvin. Ulko-ovea ympäröivä lasikehikko oli korjattu, James oli noussut sängynpohjalta ja alkanut taas käymään luennoilla ja laboratoriolla aivan kuten hän oli Corylle luvannutkin. Kaikesta huolimatta James tunsi pelkkää surua, uupumusta ja nyt myös vihaa. Pyhää vihaa Dylania kohtaan. Ilman sitä helvetin toisten tunteilla leikkivää idioottia hänen veljensä olisi vielä elossa.

Päivän viimeinen luento oli juuri ohitse ja James yritti ostaa itselleen välipalaa automaatista. Ikävä kyllä se vain nielaisi hänen setelinsä eikä antanut vastineeksi mitään. Turhautuneena James alkoi töniä automaattia, mutta lopetti sen äkisti kuultuaan vierelleen kävelleen henkilön sanat.
-Tuo ei muuten auta yhtään mitään. Nämä automaatit ovat varkaussuojattuja. Usko pois, olen itse yrittänyt tuota samaa ja sain vain huudot yliopiston vahtimestarilta.

Huomautuksensa jälkeen Cory päätti kuitenkin jättää nasevat kommentit sikseen ja vakavoitua.
-James, voisimmeko me mennä johonkin muualle? Johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan, missä me voisimme jutella ihan kahdestaan. Sinun asunnollesi vaikka.

James koki olonsa hämmentyneeksi. Miksi Cory nyt enää tahtoisi puhua hänen kanssaan? Mies oli käynyt hänen luonaan jo kertaalleen ja James luuli, että se myös jäisi siihen yhteen vierailuun. No, kaipa hän voisi suostuakin. Eihän se olisi kuin yksi keskustelu.

Jamesin vuokraama talo oli useamman kilometrin päässä kampukselta. Asuinpaikkaa valitessaan hän oli toivonut omaa rauhaa ja sitä hän oli totisesti saanut.

Kun he olivat vihdoin perillä, niin James  esitti yhden kysymyksen.
-Mitä sinä oikeastaan teet täällä?

Cory istui nojatuoliin ja jäi katsomaan Jamesia.
-Olen täällä siksi, että haluan puhua kanssasi asioista. Professorit ovat olleet tyytyväisiä siihen, että olet taas alkanut edistämään opintojasi, mutta he ovat vointisi lisäksi huolestuneita myös suorituskyvystäsi. Olet paikalla, mutta et kuitenkaan läsnä. Se on toki ymmärrettävää, mutta he ovat silti huolestuneita. Niin olen kyllä minäkin. Oletko sinä jo miettinyt sitä opintopsykologille menemistä?

Opintopsykologin mainitseminen sai Jamesin lähes hermostumaan.

-En ole, enkä aio mennäkään. Ei jollekin kallonkutistajalle lässyttäminen tuo veljeäni takaisin. Professoreita minä en edes ymmärrä. Jos he kerta ovat niin hemmetin huolestuneita minusta, niin mikseivät he puhu suoraan minulle vaan lähettävät sinut viestinviejäksi?

Cory nielaisi hiljaa. Hän arveli, että James ei ehkä pitäisi siitä, mitä hän seuraavaksi kertoisi.

-Koska...Koska...James, minä tiesin koko ajan, että mikä sinua vaivasi. En tiedä, mistä professorit olivat saaneet asian tietoonsa, mutta joka tapauksessa he arvelivat, että minä olisin kaikista tuutoreista paras auttamaan sinua. Minäkin olen nimittäin menettänyt veljeni.

-Mitä tapahtui?

-Hän putosi sillalta jokeen ja hukkui. Hänen tyttöystävänsä ehti nähdä putoamisen, muttei kumminkaan estämään sitä. Jos hän olisi alkanut omin voimin pelastamaan veljeäni, niin hän olisi itsekin joko hukkunut tai jäätynyt kuoliaaksi. Se oli kuitenkin Moonlight Fallsin hyisen kylmä talvi. Kuolintodistuksen syykohdassa lukee hukkumisonnettomuus, mutta veljeni ja hänen mielenterveystaustansa tuntien minä en voi olla varma siitä.

-Olen pahoillani.

-Älä ole. Siitä on jo vuosia ja vaikka olin nuori silloin, niin olen päässyt jo melko hyvin yli. Onneksi vanhempani olivat sentään tukenani.

-Minä en voi tukeutua omiini. He kuolivat muutama vuosi sitten ja Jasper oli se, joka auttoi minut yli siitä ja nyt minulla ei ole enää ketään, James huokaisi tuskastuneena.
-Mitä Jasperille oikein tapahtui?
-Katso itse, James vastasi ja viittoi sohvapöydällä olevaa lehtileikettä kohden.

“Eilen illalla hieman kello viiden jälkeen noin 100 kilometriä Roaring Heightsistä itään tapahtui tasoristeysonnettomuus, jossa menehtyi pakettiautoa kuljettanut mies. Uhri menehtyi välittömästi tapahtumapaikalle. Onnettomuustutkinta on parhaillaan käynnissä, mutta tapaukseen ei uskota liittyvän rikosta.”

Tilaan laskeutui pitkä hiljaisuus, minkä aikana James ennätti jälleen alkaa itkeä. Cory oli jo ryntäämässä lohduttamaan, mutta James ehti avata suunsa ennen sitä.
-Minulla on niin kova ikävä häntä. Ikäerostamme huolimatta hän oli minulle todella rakas ja läheinen ja ainoa, joka minusta enää välitti. Mutta Dylan...Helvetin Dylan! Hänen pitäisi nyt maata haudassa Jasperin sijasta!

-Kuka on Dylan?

Dylanin mainitsemisen myötä hetken ajan Jamesin sisällä kytenyt raivo roihahti täyteen liekkiin.
-Hän on toisten tunteilla leikkivä kusipää, jonka vuoksi veljeni on nyt kuollut.
-Mutta kuka hän on? Kertoisitko minulle?
-Hyvä on.
James kertoi Corylle Dylanin ja Jasperin tarinasta kaiken minkä tiesi. Kovin paljoa hän ei tiennyt, sillä koko jutun alkuvaiheilla hän oli ollut sen verran nuori, ja hän epäili vahvasti, että Jasper ei ollut aikanaan kertonut kaikkea. Cory kuunteli koko jutun keskeyttämättä kertaakaan. Kun James hiljeni, Cory nousi nojatuolista ja siirtyi Jasperin viereen sohvalle.

Cory siirtyi aivan Jamesin viereen ja jäi katsomaan miestä silmiin.
-James, minä ymmärrän mistä tuo viha kumpuaa. Tunsin itsekin pitkän aikaa vihaa veljeni tyttöystävää kohtaan. Suru kuitenkin syöttää etenkin alkuvaiheessa päähän paljon irrationaalisia ajatuksia. Nyt se ehkä tuntuu tuolta, mutta se oli onnettomuus. Ei veljesi, ei Dylanin eikä kenenkään muunkaan syytä. Sinäkin oivallat sen kyllä ennen pitkää.

-Mutta entä jos en oivalla? Nyt se tuntuu ehkä hyvältä, että on joku mihin kohdistaa vihansa, mutta entä sitten kun ei enää tunnukaan? Miten minä sitten käsittelen tunteeni? Ei minulla ole ketään kenelle puhuakaan.

-Kyllä sinä oivallat ja löydät tapoja käsitellä tunteesi. Suosittelen edelleen vahvasti sitä opintopsykologin vastaanotolle menemistä. Sitä paitsi, on sinulla minut. En aio tyrkyttää seuraani väkisin, mutta olen hyvä kuuntelija jos sellaista kaipaat.

James jatkoi hiljaista itkuaan Coryn olkaa vasten. Jossain syvällä sisällään hän kuitenkin huomasi ajattelevansa, että itkeminen tuntui vapauttavalta. Itkeminen ja se, että oli joku joka välitti edes jollain tasolla.
***

Kolme vuotta myöhemmin

James oli ottanut lopulta Coryn neuvosta vaarin ja päättänyt mennä käymään opintopsykologin juttusilla. Alkuun se oli tuntunut juuri niin naurettavalta kuin James oli arvellutkin, mutta lopulta hän huomasi sen ihan todella auttavan solmujen aukaisemisessa. Psykologikäynnit olivat auttaneet Jamesia ymmärtämään kolme asiaa: Jasperin kuolema ei ollut kenenkään syytä, Jamesin olisi hyvä antaa Dylanille anteeksi ja hän itse kunnioittaisi Jasperin muistoa parhaiten jatkamalla elämäänsä. Ensimmäinen oivallus oli auttanut hänet yli pahimmasta surusta ja kolmatta hän oli toteuttanut parhaansa mukaan viimeiset vuodet.

Nyt hän oli päättänyt vihdoin hoitaa myös sen toisen oivalluksen. Cory oli ollut oikeassa. James oli oivaltanut ajan myötä, että ei se ollut Dylanin vika. Samalla hän oli tajunnut sen, että jos Dylan rakasti Jasperia edes puolia siitä kuin Jasper rakasti Dylania, niin Jasperin kuolema oli ollut Dylanille varmasti todella vaikea asia. Ehkä niin vaikea, ettei Dylan edes selvinnyt siitä. Se oli asia, minkä James tahtoi selvittää. Niin paljon kuin James oli Dylania joskus vihannutkin, niin ei hän lopultakaan toivonut miehelle mitään pahaa.

Jasper istui penkille ahdistuneena ja etsi todennäköisimmin oikean numeron yhteystietolistastaan. Puhelin ei ehtinyt hälyttää kovin pitkään.

-Dylan Leeds.

-Hei. Täällä… Täällä on James. James Bevington.

-James? Siitäpä on aikaa.

-Joo, onhan siitä.

-Miten sinä voit?

-Ihan hyvin, kai. Ainakin paremmin kuin vielä tovi sitten.

-Se on hyvä kuulla.

Hiljaisuus laskeutui linjalle. Asiasisältö oli Jamesilla kirkkaana mielessä, mutta sanojen muotoilu otti aikansa.
-Tuota noin… Entä sinä? Miten sinä voit?
-En minä aivan ennallani tietenkään ole, mutta sanoisin voivani vähintäänkin kohtalaisesti. Eikä sinun tarvitse minusta huolehtia. Totta kai se oli minullekin tuskallista, mutta ei siitä ole epäilystäkään, että kumpi meistä kahdesta kärsi enemmän. Hän oli kuitenkin sinun veljesi, eikä sinulla ollut enää ketään.

Linjalle laskeutui jälleen hiljaisuus.
-Minä en tiedä mitä tällaisessa tilanteessa kuuluisi sanoa tai tehdä. Minun olisi ehkä pitänyt olla yhteyksissä jo aikaisemmin, mutta… Tai sitten ei. Halusin vain tietää, että selvisitkö sinä.
Jos äskeinen hiljaisuus oli pitkä, niin tämä oli vielä sitäkin pidempi.
-James, ei sinun pidä tehdä tai olla tekemättä yhtään mitään. Jos se lohduttaa sinua yhtään, niin voin kertoa, että olen päässyt jo pahimman yli. Ei se helppoa ollut, tietenkään, mutta pääsin joka tapauksessa. Toivon sitä samaa sinullekin.
-Kiitos. Me emme varmaan enää tapaa, mutta haluan sanoa tämän. Kaikesta huolimatta toivon sinulle pelkkää hyvää.
-Sitä samaa. Hyvästi, James.

Puhelun päätyttyä James veti syvään henkeä. Hän ei osannut sanoa tai edes ajatella miltä sillä hetkellä tuntui. Hän toivoi, että puhelu toisi jonkinlaisen helpotuksen tunteen. Asiat selvisivät, mutta ei hän helpotusta tuntenut. Ei kyllä suruakaan. Ehkä tyhjä oli paras sana kuvaamaan Jamesin senhetkistä olotilaa.

Kun rannalle alkoi vähitellen kerääntyä lisää ihmisiä, niin James päätti lähteä kotiin. Toisten seura oli asia mitä hän kaipasi sillä hetkellä kaikkein vähiten. Kotipihaan päästyään Jamesin ajatukset kuitenkin muuttuivat.

He olivat molemmat olleet viime aikoina niin kiireisiä, että yhteydenpito oli rajoittunut ainoastaan viesteihin, jotka nekin olivat jääneet melko vähäisiksi. Sen vuoksi James oli hyvin yllättynyt nähdessään hänet.
-Valmistujaisseremoniahan oli jo viikko sitten. Minä luulin, että sinä olet jo lähtenyt.

-Enhän minä nyt voisi lähteä jättämättä minkäänlaisia jäähyväisiä, Cory totesi rennosti.

James käveli vielä vähän lähemmäs Corya.
-Cory, siitä on jo kolme vuotta. Tiedän, että olin aivan hajalla silloin ja arvostan sitä kaikkea tukea, jonka olen sinulta tässä menneinä aikoina saanut. En tiedä, voinko sanoa olevani jo kasassa, mutta kyllä minä voin vähintään kohtalaisesti. Ei sinun tarvitse enää huolta kantaa. Et sinä ole minusta vastuussa enää millään lailla.

-En ehkä olekaan, mutta ei tässä siitä olekaan kyse. Vaikka en olekaan enää tuutorisi, niin olen kaikesta huolimatta ystäväsi. Sen lisäksi minulla on sinulle ehdotus. Mennäänkö sisälle juttelemaan?

Sisällä James ja Cory istuivat keittiön pöydän ääreen juttelemaan.
-Mikä se sinun ehdotuksesi oli?

-Nyt kun minä olen valmistunut, olen myös etsinyt töitä. Ja saanutkin. Lähden Starlight Shoresiin. Sinne on juuri avattu uusi viherlaboratorio. Kiinnostaisiko sinuakin?

-En minä oikein tiedä. Tutkijana työskenteleminen olisi varmasti kiinnostavaa, mutta minullahan on vielä opintoja jäljellä enkä minä ole muutenkaan ihan varma siitä, mitä minä haluan.

-Ei se haittaa, mutta mieti asiaa. Siellä on paljon paikkoja auki ja minä tunnen laitoksen johtajan, joten sanoillani on varmasti painoarvoa rekrytointeja mietittäessä. Toisekseen, olen ostanut talon sieltä ja toinen makuuhuone on tyhjillään, joten jos minun ja tyttöystäväni alivuokralaisena oleminen kiinnostaa… Mutta en pakota. Mieti asiaa. Voin vaikka olla se viimeinen varavaihtoehto, jos et keksi muuta, Cory totesi puoliksi vitsillä.

James koitti peittää liikutuksensa huvittuneisuuden alle.
-Hyvä on, minä mietin. Kiitos tarjouksesta joka tapauksessa.

Cory nousi ylös ja James hänen perässään.
-Sinulla kesti vähän pidempään saapua paikalle kuin arvelin, joten minun on pakko lähteä etten myöhästy junasta, mutta James… Koita pärjätä. Ollaan yhteyksissä, eikö niin? Sinullahan on minun numeroni.

James katsoi Corya hetken kuin epäröiden, mutta teki päätöksensä nopeasti. Ei siinä mitään väärää olisi. Ei Corykaan vaikuttanut ainakaan pahasti hämmentyvän, kun James lopulta lähes heittäytyi hänen syleilyynsä.
-Cory, kiitos. Kiitos ihan kaikesta. Minä korvaan sen kaiken sinulle vielä jotenkin.

-Ole hyvä vain. Aloitin sen ehkä velvollisuudesta, mutta lopulta siitä tuli aitoa välittämistä. Ei sinun tarvitse korvata yhtään mitään.

*****