82.Vaikeuksien kautta

Huomio! Kysymyspostauskysymyksiä ja extratoiveita otetaan yhä vastaan. :)

***

Rose ei ollut aivan varma kellonajasta. Vilkaisu ikkunasta ulos paljasti, että se oli todennäköisesti jossain keskipäivän tienoilla. Ei sillä, että asialla olisi ollut mitään merkitystä. Rosen elämä oli sitä samaa taistelua vuorokaudenajasta riippumatta.

Puoli tuntia oli pisin aika minkä Colin ja Casey olivat nukkuneet yhtä aikaa menneiden kuukausien aikana. Muuten vähintään toinen oli aina hereillä ja usein vaatimassa apua tai huomiota. Tietenkin Rose rakasti lapsiaan ja hän sai apua äidiltä, isältä ja Jamesilta, mutta silti hän oli uskomattoman loppu.

Rose ei ollut varma, että kumpaa poikaa hän oli sillä kertaa edes syöttämässä, mutta pullon tyhjennyttyä hän laski vauvan leikkimatolle ja romahti lattialle itkemään lohduttomasti. Hän oli niin hemmetin väsynyt. Rose olisi kaivannut Jamesia vierelleen, mutta mies oli sillä hetkellä Breckenridgessä, joten ei hänestä olisi lohduttajaksi, eikä Rose halunnut soittaakaan ettei huolestuttaisi miestään turhaan.

“Bridgeportin kaupungin jälleenrakentaminen etenee. Maanjäristyksen tuhot on saatu vuosikymmenien saatossa siivottua melko hyvin ja projektijohtaja Smith uskoo,  että ensimmäiset rakennustyöt voidaan aloittaa ehkä jo tämän vuoden puolella…”
Dylan oli ajatuksissaan uppoutunut uutiseen täysin. Hän itse ei ollut koskaan käynyt Bridgeportissa, sillä maanjäristyksen tapahtuessa hän ei ollut edes syntynyt. Sen hän kuitenkin tiesi, että hänen sukunsa oli asunut siellä pitkän aikaa. Siksi uutinen kiinnosti.

Keskittyminen katkesi kuitenkin lastenhuoneesta kuuluvaan voimakkaaseen itkuun. Dylan oli hetkeä aiemmin nähnyt Rosen menevän makuuhuoneeseen ja jäikin kuulostelemaan, saisiko Rose lapsen hiljaiseksi. Itku ei kuitenkaan ottanut loppuakseen, joten Dylan laski lehden sohvalle ja lähti tarkastamaan tilannetta.

Huoneeseen astellessaan Dylan oli perin juurin hämmentynyt. Colin makasi rauhallisena leikkimatolla ja Casey vaikutti torkkuvan sängyllään. Kesti hetki oivaltaa, että mikä itkun todellinen lähde olikaan.

-Rose, mikä on?

Rose ei edes yrittänyt tyrehdyttää kyyneleitään. Ei hän jaksanut. Sitä paitsi, isä oli nähnyt hänet itkemässä vaikka kuinka monta kertaa ennenkin, joten ei hänellä ollut mitään menetettävää.
-Olen vain vähän väsynyt.

-Vähän? Sinähän olet aivan loppu. Mene nyt ihmeessä nukkumaan, niin minä ja äitisi hoidamme poikia loppupäivän.

-Oletko sinä nyt aivan varma? Nuo pienet vievät aika paljon voimia, kuten olet huomannut.

Dylan ojensi kätensä tyttärelleen, auttoi hänet ylös lattialta ja antoi rauhoittavan halauksen.
-Kyllä olen. Kaksi virkeää ihmistä on parempi kuin yksi aivan loppuun kulutettu. Kyllä sinä pärjäät jos on aivan pakko, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei sinusta ole paljoa hyötyä noin väsyneenä. Mene nyt vain lepäämään, että jaksat sitten huomenna.

Joku järjenvastainen ajatus Rosen sisällä olisi halunnut vielä vääntää vastaan, mutta ei hän olisi jaksanut. Ei hän jaksanut enää mitään. Ei käydä suihkussa, ei vaihtaa vaatteita, ei ainuttakaan asiaa. Hän oli unessa jo ennen kuin pää kosketti tyynyä. Ei puhettakaan, että hän olisi jaksanut kaivautua peiton alle.
***

Dylan ja Joy olivat yhdessä hoitaneet kaksosia loppupäivän ja vieneet heidät yöunille. Mies toivoi hartaasti, että nyt pojat saisivat nukuttua edes vähän pidemmän pätkän kuin yleensä. He kaikki olivat väsyneitä. Joy oli jo nukkumassa ja Dylan itsekin olisi halunnut, mutta hän valvoi siitä huolimatta. Hän tiesi Jamesin palaavan Breckenridgestä sinä iltana ja heidän olisi käytävä keskustelu.

En minä Jamesia syyllistä ja se on tehtävä heti kättelyssä selväksi. Rose on kuitenkin aivan liian uupunut taakkansa alla enkä tiedä, onko James edes tajunnut sitä kun hän on koko ajan poissa. Pakko minun on yrittää auttaa heitä ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuu.

Jälleen kerran Dylanin pohdinnat katkesivat kuin seinään. Tällä kertaa keskeyttäjä ei kuitenkaan ollut Rosen tai kenenkään muunkaan itku, vaan ulko-ovesta sisään asteleva James.

James vaikutti yllättyneeltä Dylanin nähdessään ja yllättynyt hän olikin.
-Ai, iltaa. Vai pitäisiköhän jo sanoa yötä? Mitä ihmettä sinä teet hereillä tähän aikaan?

Dylan nousi ylös ja jäi katsomaan Jamesia vakavana.
-Odotin sinua, koska meidän pitää puhua. Olisiko sinulla hetki aikaa? Tai no, on varmaan, mutta jaksatko pysytellä hereillä vielä hetken?
-Jaksan toki. Junamatka meni leppoisasti nukkuen, joten olen vähän turhankin virkeä vuorokaudenaikaan nähden.
-Tule tänne sitten.

James istui Dylanin viereen vakavana. Hän ei ollut täysin kartalla siitä, mitä Dylan halusi sanoa, mutta hänellä oli asiasta omat aavistuksensa.
-James, Rose on aivan tavattoman väsynyt. Vauvojen hoitaminen ottaa hänellä todella koville vaikka hän parhaansa tekeekin, mutta hän on todellisuudessa paljon uupuneempi kuin antaa ymmärtää.

Jamesin katse kieli närkästymisestä.
-Ihan kuin minä en sitä tietäisi. Jos et satu muistamaan, niin Colin ja Casey ovat minunkin lapsiani. Olen aivan yhtä helvetin väsynyt kuin Rosekin, ellen jopa vielä väsyneempi. Lasten lisäksi minulla on kaksi eri työtä, joten tiedän kyllä mitä uupumus on.

Dylan ymmärsi Jamesin hermostuneen hieman, mutta hän itse pysytteli kuitenkin rauhallisena.
-James, minä löysin Rosen tänään lastenhuoneen lattialta itkemästä uupumustaan. En minä tietenkään tarkoittanut sitä, ettetkö sinäkin olisi väsynyt. En tarkoittanut myöskään syyllistää. Halusin vain sanoa jotain ja edes yrittää auttaa, ennen kuin te molemmat romahdatte peruuttamattomasti. Kyllähän minä nyt näen sen, että sinäkin olet todella uupunut. Olisiko sinun mahdollista vähentää töitä hetkeksi? Jättäisit vaikka ne vierailijaluennot hetkeksi tauolle, niin sinulla ei kuluisi aikaa ja voimia matkustamiseen.

Dylanin puheen tauottua myös James oli pitkään hiljaa. Mitä pidempään hän pohti, niin sitä selkeämmin hänelle avautui, että miten itsekkäästi hän oli toiminut. He olivat Rosen kanssa sopineet, että vaikka he perheen perustavatkin, niin kummankaan ei tarvitsisi karsia omasta urastaan sen enempää kuin olisi aivan välttämätöntä. Siinä hetkessä James kuitenkin ymmärsi, että hänen käsityksensä “aivan välttämättömästä” oli varsin erilainen kuin muilla. Hetken aikaa hän vielä pohti ja päätti sitten kertoa Dylanille ajatuksiaan.
-Kyllä sinä taidat olla ihan oikeassa. Minulla on ensi viikoksi vielä yksi luento sovittuna, mutta sen jälkeen kalenteri on luentojen osalta tyhjä. Minulta kyllä kysyttiin jo tänään, että milloin voisin pitää seuraavat, mutta en tiennyt vielä. Ilmoitan heille, että perheeni tarvitsee minua nyt ja alan pitämään seuraavia luentoja myöhemmin. Sitten voisin olla enemmän läsnä.

Dylan nyökkäsi tyytyväisenä saatuaan Jamesin tajuamaan pointtinsa.
-Hienoa. Ei tässä vielä mitään peruuttamatonta ole tapahtunut, mutta minä olen ihan tosissani alkanut pelkäämään Rosen henkisen hyvinvoinnin puolesta. Hän on niin kovin uupunut. Minä menen kuitenkin nyt nukkumaan. Sinunkin kannattaisi, sillä nyt sinulla on elämäsi tilaisuus nukkua katkeamattomat yöunet. Itkuhälytin on minun ja Joyn huoneessa, joten me huolehdimme tämän yön herätyksistä.

James nousi ylös sohvalta Dylanin vanavedessä ja veti miehen kiitolliseen halaukseen.
-Kiitos. Tämä on todella tärkeää.

James asteli varovasti makuuhuoneeseen ja sulki oven selkänsä takana. Hän jätti valon sytyttämättä, mutta näki silti, että Rose oli todella syvässä unessa. Poikien syntymän jälkeen nainen oli herännyt aina pienimmästäkin äänestä, mutta nyt hän ei hievahtanutkaan oven auetessa. Varovaisesti James vaihtoi yöpuvun ylleen ja kömpi sängylle Rosen viereen.

Rose havahtui vasta käsivarteen, joka kietoutui hänen ympärilleen  ja veti lähelleen.
-James, oletko se sinä?
-Kyllä olen. Mene vaan takaisin nukkumaan. Kauniita unia, rakkaani.

Rose ei vastannut mitään, ummisti vain silmänsä uudelleen ja oli yhtä äkisti takaisin unessa kuin hän oli hetkeä aikaisemmin herännyt.
***

Rose ja James eivät olleet tietoisia siitä, että kuinka paljon Casey ja Colin olivat pitäneet ääntä edeltävän yönä. He olivat nukkuneet kuin tukit, ja jos jotain olikin ollut, niin Joy ja Dylan olivat huolehtineet näistä herätyksistä ansiokkaasti. Kun Rose ja Jameskin lopulta heräsivät, niin James pyysi Rosea kanssaan saunaan. Koska Dylan ja Joy lupautuivat katsomaan lapsia vielä sen aamun, Rose suostui mukisematta.

Saunassa James otti puheeksi asian, jota hän oli pohtinut lähes koko aamun heräämisestä asti.
-Rakas, onko sinulla synnytyksen jälkeinen masennus?
Rose pudisti päätään melkein huvittuneena.
-Ei sentään. Eilinen oli rankka päivä, mutta en minä masentunut ole. Uupunut vain, ja tämäkin menee kyllä ohitse. Älä huoli, minä kerron kyllä jos tilanne muuttuu.

James katsoi Rosea hetken pohtien samalla, että uskoako vai eikö. Hän päätti uskoa. Luottamus Roseen oli kuitenkin vahva, joten ei Jamesilla ollut mitään syytä olla uskomattakaan.
-Hyvä on. Joka tapauksessa, minä ilmoitan tänään Breckenridgeen, että vierailijaluennot minun osaltani ovat toistaiseksi ohitse. Hoidan sen yhden minkä olen jo sopinut, mutta se jälkeen jään hetkeksi isyysvapaalle niistä hommista. Aion kysyä myös tutkimuskeskukselta, että olisiko minun mahdollista vähentää vuorojani. Te kaikki tarvitsette minua enemmän kuin olen ollut läsnä, ja haluan korjata asiat ennen kuin se on liian myöhäistä.
-Isä kävi puhumassa sinulle, eikö niin?
James nyökkäsi aavistuksen nolostuneena.
-Ensin minä otin hieman itseeni siitä, mutta tajusin kyllä, ettei hän halunnut syyllistää. Tajusin myös sen, että hän on oikeassa. Olen kiitollinen siitä, koska ilman Dylania en olisi ehkä tajunnut sitä. En ainakaan riittävän ajoissa.

Rose veti Jamesin lähelleen ja suukotti miestä hellästi.
-Kiitos. Lisäapu kotona tulee enemmän kuin tarpeeseen. Äiti ja isä ovat kyllä tehneet jo tarpeeksi ja enemmänkin, mutta emme me voi olettaa, että he ovat valmiita ottamaan kopin aina kun me pyydämme sitä. Tiedän kyllä senkin, että ura on sinulle tärkeä. On se minullekin. Kunhan pojat ovat riittävän isoja, niin me voimme molemmat palata taas täysipainoisesti töihin.

Saunahetken jälkeen James esitteli Roselle idean, joka oli tullut hänen mieleensä hetkeä aikasemmin.
-Olenko minä kertonut sinulle Halen Merkleystä?
-Se työkaverisi tutkimuslaitokselta? Olet sinä hänet joskus nimeltä maininnut. Mitä hänestä?
-Hän sai vaimonsa kanssa kaksoset hetki sitten. Tiffany ja Jonah ovat vain pari kuukautta Colinia ja Caseyta nuorempia. Voisin pyytää Vanessan joku päivä käymään täällä. Teillä on varmaan paljonkin yhteistä, kun on lähes samanikäiset lapset ja kaikkea.
James huomasi, että Rosen naama venähti hiukan.
-No, mikä on? Minä ajattelin, että uusi ystävä voisi piristää sinua.

Rose nyökkäsi, mutta epäluuloinen ilme hänen kasvoiltaan ei ottanut haihtuakseen.
-Vaikka minä en ole kovin sosiaalinen ihminen, niin kyllä minä kaipaan elämääni perheen lisäksi myös ystäviä. Tai edes ystävän. Se vaan, että viimeksi kun minulla oli ystävä… No, sinä tiedät.

James otti Rosen rauhoittavaan syleilyyn.
-Rakas, omalta osaltani minä voin luvata sen, että en petä sinua ikinä. Vanessa puolestaan on oikeasti todella mukava ihminen, enkä usko, että hän pettäisi miestään. Ainakin Halen sanoo, että he ovat onnellisia, joten tuskinpa Vanessalla olisi edes mitään syytä pettää. En tietenkään voi sanoa, että mitä sinulla on oikeus tuntea ja mitä ei, mutta sanoisin pelkosi olevan turha.

Rose veti pariin kertaan syvään henkeä.
-Hyvä on. Pyydä hänet käymään.
***

Muutamaa viikkoa myöhemmin Rose katseli itseään peilistä epäluuloisena. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten raskauden, kun hän oli pukeutunut johonkin muuhunkin kuin löysiin kotivaatteisiin. Se tuntui oudolta. Kai tämä on vain tottumiskysymys, Rose pohti. Pohdinta päättyi kuitenkin makuuhuoneen ovelta kuuluvaan koputukseen.
-Sisään.

-Minä ja isäsi otamme pojat vaunuihin ja teemme oikein pitkän lenkin heidän kanssaan, niin te saatte olla rauhassa. James sanoi, että he ovat palkanneet hoitajan lapsilleen. Juttuhetki ihan vain aikuisten kesken tekee varmasti hyvää teille.

-Jamesin ja Halenin piti lähteä tutkimuslaitokselle hoitamaan joku juttu, joten me olemme Vanessan kanssa kaksin. Kiitos joka tapauksessa todella paljon. En tiedä, miten me pärjäisimme Jamesin kanssa ilman apuanne.

Joy halasi Rosea vielä ennen lähtöään.
-Tietenkin. Lapsenlasten kanssa vietetty aika on aina ilo, vaikka pakko minun on myöntää, että nuo pienokaiset ovat paljon haastavampia tapauksia kuin sinä aikanaan. Siitäkin huolimatta minusta on ihana huolehtia heistä.
Loput lauseesta Joy sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä.
-Tiedän tämän lausahduksen olevan kliseinen, mutta ensimmäinen vuosi on vaikein. Sen jälkeen helpottaa kyllä.

-Tuota minäkin olen kuullut sanottavan. Toivon kovasti, että se pitää paikkansa. Rakastan poikia, mutta en minä tätä pikkuvauvavaihetta ikuisesti jaksaisi.

Vanessa saapui pian Dylanin, Joyn ja poikien lähdettyä. Pirteän oloinen nainen tarttui välittömästi Rosen ojentamaan käteen.
-Vanessa Merkley. Sinä olet varmaankin Rose?

-Kyllä vain. Otatko teetä jos keitän?

-Enemmän kuin mielelläni. En ole ikinä välittänyt kahvista.

Kun tee oli valmista, niin Rose kaatoi heille molemmille mukilliset ja he istuivat alas tyhjentämään niitä. Alkuun heidän välillään oli lähes kiusallinen hiljaisuus, mutta se loppui kun Rose aloitti keskustelun perheensä ohella toisesta asiasta josta hän tykkäsi puhua; työstä.
-Mitä sinä teet työksesi?

-Olen toimittajana paikallislehdessä. Sitä kautta minä tapasin Haleninkin aikoinaan. Sinä saatatkin ehkä tietää tämän, mutta tutkimuskeskusta laajennettiin muutama vuosi sitten. Minut lähetettiin kuvaajan kanssa tekemään juttua avajaisista ja pääsin haastattelemaan erästä aivan mielettömän komeaa tutkijaa. No, nyt olen naimisissa sen mielettömän komean tutkijan kanssa, meillä on omakotitalo ja kaksi yhteistä lasta. Entä sinä, mitä sinä teet työksesi?

Rose otti siemauksen teestä ennen kuin vastasi.
-Olen erikoistuva lääkäri, ja erikoistumisen päätteeksi toivottavasti myös traumakirurgi. Minäkin tapasin Jamesin tavallaan töiden kautta, tai no, opiskelijahan minä vielä silloin olin. James opiskeli aikoinaan solututkimusta Breckenridgen yliopistossa ja valmistuttuaan alkoi pitää siellä vierailijaluentoja päivätyönsä ohella. Minä menin kerran hänen luennolleen, luennon jälkeen jäin juttelemaan hänen kanssaan ja siitä se lähti. Myöhemmin minulle selvisi, että Jamesin ja minun perheeni olivat tuttuja jo ennestään. Isäni oli aikoinaan asunut samalla paikkakunnalla heidän kanssaan ja tunsi hänen veljensä.

Kun teemukit olivat tyhjentyneet, niin naiset siirtyivät sohvalle jatkamaan keskustelua.
-Entä teidän lapsenne? Miltä se tuntui, kun saittekin yhden sijasta kaksi?

-Ei se oikeastaan ollut edes yllätys. Emme me toki tekemällä tehneet kaksosia, mutta minulla on sukuhistoriassa monikkovauvoja, joten sikäli se ei ollut yllätys. Miten teillä?

Vanessa vakavoitui hieman.
-Minun tieni äitiyteen oli loppujen lopuksi melko haastava. Yritimme Halenin kanssa vauvaa pitkään, eikä lopputuloksena ollut kuin keskenmenoja, joille ei koskaan löytynyt mitään selkeää syytä. Lapsettomuushoidotkaan eivät olleet auttaakseen. Kokeilimme kaikkea, mutta mistään ei ollut apua. Viimeisellä koeputkihedelmöityskerralla lääkäri istutti kaksi alkiota ja sanoi, että jos tälläkään kertaa ei onnista, niin meidän pitäisi alkaa harkita adoptiota. Kuin ihmeen kaupalla molemmat kuitenkin kestivät matkassa loppuun asti. Ei minulla ole mitään adoptiota vastaan, mutta olen niin onnellinen, että me saimme Tiffanyn ja Jonahin.

Rose katsoi Vanessaa myötätuntoisena.
-Voi että, teillä on selvästikin ollut todella paljon haasteita. Onneksi teillekin tuli kuitenkin onnellinen loppu.

Samaan aikaan tutkimuslaitoksella James ja Halen olivat saaneet asiansa toimitettua ja olivat lähdössä kohti Leedsien kotia.

Halen piti ajaessaan katseensa tiessä, mutta kysyi samalla Jamesilta kysymyksen.
-Ovatko pojat oppineet jo nukkumaan paremmin, kun sinä vaikutat selvästi levänneemmältä kuin aiemmin?

James hymähti huvittuneena.
-Ovathan he. Nykyään he osaavat nukkua peräti tunnin samaan aikaan. Eihän sekään paljoa ole, mutta selvä parannus entiseen.

-Tiffany ja Jonah ovat olleet koko tämän ajan hyviä nukkujia. Ei sillä, että tarkoittaisin leuhkia, mutta en voi kyllä muutakaan kuin osoittaa sympatioitani. Teitä ei todellakaan käy kateeksi.

-Voisi tämä olla paljon vaikeampaakin. Rosen vanhemmista on niin paljon apua, että en uskalla edes kuvitella, missä me olisimme ilman heitä, James kertoi.

Kun he saapuivat perille, James huomasi jo lasioven lävitse, että olohuoneen puolella käynnissä oli iloinen keskustelu.
-Ilmeisesti heillä vaikuttaa olevan ihan mukavaa.
-Siltä näyttää, Halen totesi huvittuneena.

-Vielä he ovat liian pieniä, mutta kunhan he hieman kasvavat, niin ehdottomasti! Samanikäinen leikkiseura tekisi varmasti hyvää heille.
Rose yhtyi Vanessan ehdotukseen innostuneena.
-Todellakin! Casey ja Colin eivät ole menossa päiväkotiin, joten omanikäinen seura voisi olla heille hyödyksi. Sovitaan sitten tarkemmin kun asia on ajankohtaisempi.

-Ilmeisesti he sopivat leikkitreffejä, James totesi.
-Siltä näyttää.

Halen käveli hieman lähemmäs herättääkseen naisten huomion.

-Anteeksi että keskeytän, mutta kultaseni, meidän pitäisi varmaan mennä vapauttamaan lastenhoitaja työstään.

Vanessa nousi ylös ja suukotti miestään iloisena.
-Mennään vain. Rose, oli ihana tutustua. Nähdään taas pian!

Halenin ja Vanessan lähdettyä James jäi katsomaan Rosea iloisena.
-Teillä oli ilmeisesti ihan mukavaa?

Rose nyökkäsi innokkaana.
-Kyllä, todellakin! Vanessa on todella mukava. Me ehdimme jo sopia siitä, että he voisivat Halenin kanssa tuoda Tiffanyn ja Jonahin joskus leikkimään meidän poikien kanssa.

-Se on oikein hyvä idea. Missä vanhempasi muuten ovat?

-He lähtivät pitkälle vaunulenkille poikien kanssa ja ottivat oikein hoitolaukun mukaan, joten he saattavat olla ulkona vielä pitkään. Kuinka niin, oliko sinulla jotain erityistä mielessä? Rose kysyi kujeilevalla äänellä.

Rose oli hyvinkin perillä Jamesin ajatuksenjuoksusta, sillä heti Rosen katseen nähtyään James hyökkäsi suutelemaan naista kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä.

Rose oli jo viittä vaille napittamassa paitaansa auki, mutta ennen sitä yksi ajatus havahdutti hänet.
-Mennään nyt kuitenkin pois tästä olohuoneesta. Eihän sitä tiedä, että milloin he tulevat takaisin…

Sen enempää puhetta ei enää tarvittu. James nosti Rosen syliinsä ja lähti kantamaan häntä kohti makuuhuonetta.

Jälkeenpäin Rose ja James makoilivat sängyllä. Rose silitteli Jamesin rintakehää mielessään yksi ajatus.
-James.
-Niin?
-Me olemme puhuneet siitä, että emme anna lasten estää etenemistä urillamme, mutta emme myöskään anna töiden vahingoittaa perhettämme. Siitä emme ole kuitenkaan jutelleet, että emme anna näiden asioiden myöskään tuhota parisuhdettamme. Käsittääkseni meillä on asiasta sanaton ymmärrys, mutta haluan myös sanallisen varmistuksen. James, onhan se niin?

-Kyllä, kyllä se on. Rakastan sinua niin paljon, että en anna minkään pilata kaikkea tätä hyvää mikä meillä on.

Rose  sulki silmänsä tyytyväisenä.

-Hyvä, sillä minäkin rakastan sinua ja uskon, että tämä kestää kyllä.

*****

Kootut selitykset osan viivästymiselle: opiskelukiireet, opiskelukiireet, sanoinko jo opiskelukiireet? Okei, varoittelin tästä, että julkaisutahti saattaa em. syystä olla hieman harvanlainen, mutta olen silti pahoillani. Nyt lomaviikolla kerkesin kuitenkin vihdoin ja viimein saada tämän osan kasaan ja jopa kuvata ja kirjoittaa varastoon jonkin verran. En silti uskalla luvata tahdin paranemista, mutta olen joka tapauksessa tehnyt asioita tämän tarinan eteen.

Itse osassa ei tapahtunut tällä erää mitään kovin mielenkiintoista: uuvuttavaa vauva-arkea vain. Okei, mukaan saatiin myös pari uutta hahmoa, mutta heihin ei päästy tutustumaan vielä kovin tarkkaan. Heistäkin kuullaan kyllä tulevaisuudessa enemmän.

 

Kuten ennen osaa jo mainitsinkin, niin kysymyspostauskysymyksiä ja extratoiveita vastaanotetaan yhä. Myös uusista hahmoista (Merkleyn perhe) saa toivoa extroja jos haluaa. :)