81.Oikein arvattu

Rose katsoi pianoa soittavaa isäänsä pelokkaana ja pohti, että minkä vuoksi hän pelkäsi raskausuutisen paljastamista niin paljon. Hehän olivat Jamesin kanssa vastuullisia aikuisia ihmisiä ja raskaus oli enemmän kuin toivottu. Se oli totta, että Rose asui yhä vanhempiensa katon alla, mutta se olikin ollut heidän kaikkien yhteinen päätös, ja jos se ei jostain syystä enää sopisikaan, niin ei Rosella ja Jamesilla olisi mitään ongelmaa itsensä elättämisessä.

Nopeasti Rose kuitenkin ravisteli itsensä todellisuuteen. Hänen vanhempansa olivat suvaitsevaisia ja hyväksyviä ihmisiä, joten ei raskaus olisi heille mikään ongelma. Pikemminkin päin vastoin. Eivät he sitä olleet koskaan sanoneet, mutta Rose tiesi, että hänen vanhempansa elättelivät sisimmässään toivetta lapsenlapsista. Heti kun Dylanin soitto taukosi, Rose päätti aloittaa kertomisen.

-Isä, olisiko sinulla hetki aikaa?

Dylan nyökkäsi aavistuksen jännittyneenä. Joko Rose kertoisi vihdoinkin sen, mitä hän oli arvellut jo monta päivää?

-Tietenkin minulla on, kultaseni. Mitä sinulla on mielessä?

Katsekontakti isään sai Rosen hermostumaan vain enemmän. Katse oli lempeä, mutta siitä pystyi aistimaan huolen. Hetken Rose kerkesi jo miettiä, että oliko isä jo arvannut vai mistä huoli kumpusi.

-Tuota noin... Tämä on iloinen asia, ainakin minä haluan uskoa niin. Ensin minun pitää kuitenkin kysyä sinulta yksi kysymys. Miltä sinusta tuntuisi se, että sinusta tulisi isoisä?

Dylan katsoi Rosea tietäväisenä. Hän ei kuitenkaan halunnut pilata Rosen iloa uutisen kertomisesta, joten vielä hetken hän päätti esittää tietämätöntä.

-Olisin tietenkin todella onnellinen. Oletteko sinä ja James alkaneet harkitsemaan perheenlisäystä?

Rose tunsi jo valmiiksi korkean sykkeensä kohoavan lisää silkasta jännityksestä.
-No… Joo, niinkin voisi sanoa. Olemme harkinneet sitä jo todella pitkään. Jopa niin pitkään, että suunnitelmasta on vähitellen tulossa konkretiaa. Isä, minä olen raskaana.

Dylan koitti parhaansa mukaan esittää, että uutinen oli hänelle yllätys. Kovin hyvin hän ei onnistunut, mutta ei se ollut ilmiselvääkään, että hän oli arvannut.
-Tämähän on aivan mahtava uutinen, onneksi olkoon! Oletko jo kertonut Jamesille?

Rose nyökkäsi innokkaana.
-Kyllä, James on tiennyt jo pitkään. Kerroin hänelle pari viikkoa ennen kuin me muutimme tänne.
-Pari viikkoa ennen kuin te tulitte tänne? Sinähän olet jo pitkällä! Tiedättekö te jo, että onko pienokainen tyttö vai poika?

Rose naurahti hermostuneena. Hän oli tajunnut heti isänsä reaktion nähtyään, että mies oli jo arvannut, mutta oli hänellä sentään tämä yksi yllätys kerrottavanaan.
-En ihan niin pitkällä vielä. Rakenneultra on vasta parin viikon päästä. Minusta tuntuu kyllä vähän siltä, että heistä ainakin toinen on tyttö ja toinen ehkä poika. James puolestaan on sitä mieltä, että he ovat poikia molemmat.

Dylanin silmät levisivät lähes lautasen kokoisiksi. Raskauden hän oli kyllä jo arvannut, mutta ei tätä, että lapsia tulisi heti kaksi. Dylan ei meinannut uskoa korviaan.
-He?

Rose ei voinut olla tuntematta pientä tyytyväisyyttä sisimmässään. Salailu ja valehtelu eivät olleet koskaan olleet hänen vahvuuksiaan, joten oli hienoa, että hän oli saanut pidettyä edes tämän yhden asian hänen ja Jamesin välisenä. Toisaalta se ei ollut kovin vaikeaa, sillä vaikka raskaus olikin pitkällä, niin se ei vieläkään näkynyt ulospäin juuri yhtään.

-Niin. Minä ja James saamme kaksoset. Onhan tämä hieman hämmentävää, mutta en minä kuitenkaan ole loppujen lopuksi kovin yllättynyt. Onhan meillä suvussa ollut monikkovauvoja ennenkin.

Dylan kaappasi Rosen onnelliseen halaukseen,
-Sehän on hyvä asia. Raskaus on varmasti vaikeaa varsinkin kun sinulla on vielä tuo erikoistuminenkin aluillaan, mutta älä pelkää. Sinä ja James pärjäätte kyllä, ja me autamme Joyn kanssa niin paljon kuin te vain toivotte.

Myöhemmin samana päivänä Rose kertoi raskaudesta myös Joylle. Hän oli juuri paljastanut tiedon äidilleen ja odotti nyt pelokkaana tämän reaktiota. Pelko oli kuitenkin tälläkin kertaa turha.

-Tiedätkö, minä vähän aavistelinkin tätä. Silloin ensimmäisenä iltana täällä sinä kieltäydyit lasillisesta, vaikka se oli lempiviiniäsi. Onneksi olkoon. Monta lasta teille onkaan tulossa?

Niinpä tietenkin. Miksen minä edes yllättynyt siitä, että hän tiesi? Yksi asia jätti Rosen kuitenkin hämmennyksen valtaan.
-Mistä sinä tiesit kysyä tuota? Kertoiko isä, että meille tulee kaksoset?

Joy pudisti päätään.

-Ei kertonut. Minä vain arvelin sukuhistorian perusteella, että siellä saattaa olla useampi kuin yksi. Kuinka sinä olet voinut? Miten sinun erikoistumisesi nyt käy? Entä kuinka te aiotte asua?

Rose kuunteli äitinsä kyselytulvaa aavistuksen epäröivänä.

-Olen voinut ihan hyvin. Oksentelin ensimmäisinä viikkoina ja olen ollut aika väsynyt, mutta muuten vointini on ollut todella hyvä. Selkäkipu vaivaa ehkä vähän, varsinkin kun vatsani kasvaa vielä tästä, mutta tukivyö auttaa varmasti. Ja siitä asumisesta… Jos se vain teille sopii, niin asuisimme Jamesin kanssa mieluusti teidän luonanne, mutta jos se ei sovi, niin alamme etsiä taloa heti tänään.

Joy pudisti päätään voimakkaasti.

-Ette todellakaan etsi. Tai no, emmehän me aikuisia ihmisiä voi väkisinkään täällä pitää, mutta minä ja isäsi haluaisimme kovasti, että te jäisitte. Me ostimme tämän talonkin vähän sillä ajatuksella, että täällä on tarvittaessa tilaa sinulle, puolisollesi ja mahdollisille lapsillesi. Jos te jäisitte ainakin aluksi ja muuttaisitte ehkä sitten, kun lapset ovat kasvaneet hieman isommiksi?

Rose nousi sohvalta ja veti äitinsä liikuttuneeseen halaukseen.

-Kiitos. Minusta on niin ihanaa, että te autatte ja huolehditte.

Joy kuunteli Rosen kauniita sanoja liikuttuneena.

-Tietenkin me huolehdimme. Me haluamme, että sinulla, Jamesilla ja lapsilla on hyvä olla.

***

Eräänä iltana Rose ja James olivat käymässä yöunille, kun Rose esitti Jamesille yhtäkkiä kysymyksen, joka tuli miehelle täysin puun takaa.
-James, haittaako sinua se, että me asumme vanhempieni luona?

James ei vielä nostanut katsettaan kirjasta, mutta kuunteli kyllä joka sanan.

-Miksi ihmeessä sinä tuollaista mietit? Pitäisikö sen haitata? Haittaako se sinua?

-Ei haittaa, kunhan mietin vain. Mutta haittaako se sinua?

James pudisti päätään, laski kirjansa alas ja taputti vieressään olevaa tyhjää sängynpuolikasta.

-Rakas, tulepa tänne.

James jäi katsomaan vieressään makaavaa vaimoaan vakavana samalla kun puhui.

-Minua ei haittaa pätkän vertaa se, että me asumme vanhempiesi luona. Olisihan se tietysti ihan kiva, että olisi enemmän omaa rauhaa, mutta hyvä meidän on elää näinkin. Ollaan nyt kumminkin realistisia. Sinä erikoistut ja sen jälkeen työtahtisi luultavasti vain tiivistyy. Minun isäni vietti aikoinaan hyvin pitkiä päiviä töissä, ja hän oli kuitenkin yleiskirurgi. Sinusta tulee traumakirurgi, joten voisi ainakin kuvitella, että sinun työsi saattaa olla vielä hektisempää. Tutkimuslaitoksellakin on kiireistä ja minä käyn Breckenridgessä luennoimassa useasti. Saman katon alla oleva lastenhoitoapu tulee siis enemmän kuin tarpeeseen.

Rose mietiskeli Jamesin sanomaa hetken ja nyökkäsi tajuttuaan, että mies oli täysin oikeassa.

-Se riippuu täysin siitä, millaisessa paikassa työskentelee. Kyllä yleiskirurgienkin arki voi olla hyvin hektistä. Muuten sinä olet kyllä ihan oikeassa. Me tarvitsemme apua ja vaikka se ei rahasta kiinni olekaan, niin ulkopuolisten hoitajien palkkaaminen tulisi älyttömän kalliiksi. Sitä paitsi, äiti ja isä eivät varmasti pane pahakseen sitä, että he saavat viettää paljon aikaa lastenlastensa kanssa. Tietenkin me kannamme päävastuun kun ovathan nämä meidän lapsiamme, mutta äiti ja isä varmasti auttavat enemmän kuin mielellään. Täytyyhän meidän toki varmistaa asia puhumalla, mutta en usko heidän kieltäytyvän.

James veti Rosen hieman lähemmäs itseään.

-Ei olekaan. Lapsillamme on vain kaksi elossa olevaa isovanhempaa, joten minä tahdon, että he saavat muodostettua läheiset välit heihin molempiin. Sen lisäksi tahdon, että he oppivat tuntemaan myös veljeni vaikka hän onkin jo kuollut. Isäsi tunsi hänet, joten hänestä tulee olemaan iso apu siinä prosessissa.

-Niin toivon minäkin. Olisin itsekin halunnut oppia tuntemaan Jasperin. Sääli, ettei hän ole täällä enää, Rose henkäisi haikeana.

***

Rosen raskaus oli jo aivan loppumetreillä ja edessä oli viimeinen päivä töissä ennen äitiyslomalle jäämistä. Hän olisi voinut aloittaa äitiyslomansa jo monta viikkoa aiemmin, mutta hän oli vaatinut saada jatkaa töitä laskettuun aikaan asti mikäli hänen vointinsa sen sallii. Rose voi edelleen tilaansa nähden mainiosti, mutta oli lopulta taipunut ja suostunut siihen, että hän aloittaisi äitiyslomansa kaksi viikkoa ennen  laskettua aikaa.

James oli kuitenkin huolissaan.
-Kulta, oletko sinä varmasti työkuntoinen? Näytät hieman huonovointiselta.

Rose nyökkäsi vakuuttavasti.

-Raskaus uuvuttaa vain, mutta ei tässä mitään hätää ole. Kyllä minä vielä tämän yhden päivän jaksan.

Dylan ja Joy vilkaisivat toisiaan huvittuneina. James oli ymmärrettävästi huolissaan, mutta välillä miehen ylihuolehtivaisuus oli lähes huvittavaa. He pitivät kuitenkin naamansa tiukasti peruslukemilla.

Heille ilmeni kuitenkin vain muutamaa tuntia myöhemmin, että sinä päivänä Jamesin huolestuneisuus ei ollut lainkaan turhaa. Dylan, Joy ja James olivat katsomassa iltapäiväuutisia, kun Jamesin puhelin soi.

-James Bevington.

-Päivää. Oletko sinä Rose Leedsin puoliso?

-Kyllä olen. Mitä asia koskee?

-Vaimosi oli äskettäin avustamassa leikkauksessa, kun kesken kaiken hän tuupertui salin lattialle. Tajunnanmenetyksen syytä tutkitaan parhaillaan. Pääsisitkö sinä tulemaan sairaalalle? Tässä saattaa nimittäin käydä niin, että hänelle joudutaan tekemään sektio ja sinun olisi hyvä olla paikalla silloin.

-Tietenkin. Tulen sinne heti.

James ei jättänyt selittelylle aikaa vaan otti jalat alleen ja ryntäsi ovesta ulos jättäen Dylanin ja Joyn ihmettelemään.

***

Dylanin ja Joyn huoli kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi. James oli poistunut jo tunteja sitten eikä Rosestakaan kuulunut mitään, vaikka hänen työvuoronsa oli päättynyt jo tuntikausia sitten. He olivat jo pohtimassa, pitäisikö heidän soittaa sairaalalle, mutta he eivät ehtineet. Joy oli juuri näppäilemässä sairaalan numeroa puhelimeensa, kun ovi kävi ja väsyneen näköinen James astui sisään.

Dylan katsoi Jamesia huolestuneena. Jokin oli vinossa. Pahemman kerran vinossa.

-Mitä on tapahtunut? Missä Rose on? Onko vauvoilla kaikki kunnossa?

James joutui hyvän aikaa tasaamaan hengitystään kyetäkseen puhumaan.

-Rose on heräämössä kiireellisen sektion jäljiltä. Älkää huoliko, mitään hengenhätää ei ole eikä varsinaisesti missään vaiheessa ollutkaan, James lisäsi nähtyään Dylanin ja Joyn kauhistuneet ilmeet.

-Rose oli aikaisemmin avustamassa leikkauksessa, mutta hän tuupertui salin lattialle kesken kaiken. Minä olen kyllä yrittänyt saada hänet aloittamaan äitiyslomansa aikaisemmin kun hänen työnsä on niin raskasta, mutta kyllähän te sen tiedätte, että hän osaa toisinaan olla hyvinkin kovapäinen. Joka tapauksessa… Vauvojen huomattiin olevan melkoisessa ahdingossa, joten sektio päätettiin suorittaa varotoimenpiteenä. Raskaus oli jo hyvin pitkällä, ja katsottiin, että vauvojen vointia olisi helpompi tarkkailla kohdun ulkopuolella. Sektio sujui hyvin ja meidän kaksi poikaamme ovat tällä hetkellä vastasyntyneiden teho-osastolla varmuuden vuoksi tarkkailtavana. He pääsevät huomenna Rosen luokse äitiysvuodeosastolle ja tekin pääsette sinne vierailemaan jos tahdotte.

Dylan syöksyi Jamesin luo ja kaappasi miehen syleilyynsä onnellisena.

-Tietenkin me tulemme! Ja onneksi olkoon, tämä on aivan mahtava uutinen!

Seuraavana oli Joyn vuoro onnitella.

-Voi, tämä on niin ihana uutinen! Rosen syntymäpäivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä ja lähes siitä saakka olen haaveillut, että ehkä jonain päivänä minä saan olla myös isoäiti. Nyt se vihdoin tapahtui.

James naurahti hyväntahtoisesti.
-Rehellisesti sanoen, minä en ollut koskaan haaveillut isyydestä ennen kuin tapasin Rosen. Sen jälkeen kuitenkin ymmärsin, että haluan uran lisäksi myös oman perheen.

Suurimpien tunteenpurkausten jälkeen tunnelma rauhoittui huomattavasti ja kolmikko istui sohvalle. Dylanin mielessä pyöri eräs kysymys, jota hän oli pohtinut siitä asti, kun Rose oli paljastanut odottavansa kaksosia.

-Oletteko te muuten päättäneet jo nimet pojille?

-Minäkin pohdin tuota. Mehän nimesimme Rosen vasta hänen syntymänsä jälkeen, mutta idean nimeen minä olin saanut jo aiemmin Andreilta tiedusteltuani, että mikä Dylanin nimeksi olisi tullut jos hän olisi ollut tyttö.

James näytti hetken pohdiskelevan ja päätyi lopulta kohauttamaan olkiaan.

-Vaihtoehtoja on mietitty, mutta lopullista päätöstä emme ole vielä tehneet. Kerromme kyllä teille heti, kun olemme. Minä taidan lähteä tästä lepäämään, sillä olen melkoisen uupunut kaiken jäljiltä. Hyvää yötä, James totesi rennosti ja lähti makuuhuoneeseen jättäen tuoreet isovanhemmat kahdestaan.

Joy nappasi Dylanin kainaloonsa ja he jäivät istumaan lempeään hiljaisuuteen. Siinä hetkessä Dylan oli todella väsynyt, mutta samalla hänet oli vallannut myös syvä onnellisuuden tunne. Sen kaltainen, jollaista hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin eikä uskonut koskaan saavuttavansa. Nyt hän oli kuitenkin saavuttanut sen. Hänellä oli lähes kaikkea mistä hän oli haaveillut, ja sekin, mitä hänellä ei enää ollut, oli menetys jonka hän oli vihdoinkin oppinut täysin hyväksymään.

*****

 

En jaksa edes teeskennellä yllättyneeni siitä, että Rose ja James saivat kaksoset. En minä kyllä yrittämällä yrittänytkään saada kaksosia, mutta en yllättynytkään, kun onhan niitä tässä suvussa nähty ennenkin. Joka tapauksessa, kaksi vauvaa tuli ja nimenomaan kaksi poikaa aivan kuten James veikkasikin. Miten luulette perheen päräävän nyt, kun talouteen tuli kaksi uutta asukasta? Ensi osassa päästään näkemään vauva-arkea ja samalla mukaan pääsee pari uutta hahmoa.

Ihan henkeä pidätellen sitä seuraavaa osaa ei kyllä kannata odotella. Otin tälle syksylle aika lailla maksimimäärän kursseja mikä vain lukujärjestykseen mahtui, joten opiskeluun tulee kulumaan aikaa. Viime viikkoina olen pyrkinyt ylläpitämään osa per kaksi viikkoa-tahtia, mutta en usko, että yllän ihan siihen asti. Parhaani toki yritän, mutta ymmärtänette, että opiskelu on tällä hetkellä ykkösprioriteetti ja se menee tarinan edelle. Tällä hetkellä opiskelu tapahtuu vieläpä etänä, eli vastuu oppimisesta ja asioiden hoitamisesta on entistä enemmän omilla harteilla.

Jokainen bloggeria käyttävä on lienee tietoinen tästä uudistuksesta ja sen tuomista hyödyistä ja “hyödyistä” joten en ranttaa siitä sen enempää vaikka vähän mieli tekisi. Mainitsen tämän lähinnä siksi, että etenkin tuo uusi kuvakoon säädin on aivan hanurista, aivan kuten myös tekstinasettelun “kappale”-toiminto joka tykkäsi kovasti mennä päälle ihan oma-aloitteisesti vaikka koitin kytkeä sen pois noin miljoona kertaa. Osaa tehdessä hyvin suuri osa ajasta kului noiden kanssa tappelemiseen. Sain lopulta kuitenkin asiat näyttämään jotakuinkin siltä kuin oli tarkoitus. Jos kuvien ja tekstin asettelu ja/tai koot ovat silti ns. perseellään, niin se johtuu luultavasti jommastakummasta edellämainitusta toiminnosta. Vanhemmissa osissa saattaa olla samaa ongelmaa. Saatan korjata niitä jossain vaiheessa jos joudan. Toivottavasti ette häiriinny liian pahasti sitä odotellessa.