79.Ei haavat niitä repimällä parane

Sanni - Me ei olla enää me
Ei lukumusiikkia, vain otsikkolähde.

Rose ei ollut aivan varma, että oliko hän nukkunut yön aikana. Ei hän hahmottanut sitä. Ainoa, mitä hän tiesi, oli se, että välillä hän itki ja välillä ei. Ajankulusta kertoi se, että ainakin aurinko oli noussut.

Se kaikki itkeminen oli aiheuttanut Roselle kamalan päänsäryn. Hetken hän harkitsi hakevansa vesilasin helpottamaan oloaan, mutta ei hän jaksanut nousta sängyltään.

Rose kuuli oven aukeavan, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Ei siellä mitään hyvää kuitenkaan olisi.

-Kuinka sinä voit? Dylan kysyi varovasti.

Dylan ei yllättynyt laisinkaan siitä, että Rose ei reagoinut. Enemmän hän olisi yllättynyt siitä, jos Rose olisi vastannut.

Dylan katseli ainokaistaan vakavana ja mielessä risteili ajatuksia. Hän oli ajatellut pitkään, että pysyisi näistä asioista ikuisesti vaiti. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään muutakaan tapaa lohduttaa tytärtään, joten ehkä tämä yksi auttaisi.

-Rose, sinun ei tarvitse sanoa mitään, mutta toivon, että kuuntelet. Aion nimittäin kertoa sinulle nyt tarinan. Se on pitkä ja polveileva, mutta se on tärkeää saada kerrottua.

-Sinä oletkin tietoinen parhaasta ystävästäni, Jasperista. Hänestä, joka kuoli tasoristeysonnettomuudessa. Minä tapasin Jasperin hyvin nuorena. Se oli ala-asteen ensimmäinen päivä. Siitä hetkestä alkaen me olimme toistemme parhaat ystävät. Teini-iässä Jasperin käytös muuttui. Ihmettelin sitä pitkään enkä tajunnut yhtään, mistä siinä oli kyse. Lopulta Jasper suostui paljastamaan, että hän oli rakastunut minuun. Sen jälkeen surimme asiaa tahoillamme hyvän tovin. Jasper saavuttamatonta rakkauttaan ja minä sitä, että en pystynyt tarjoamaan hänelle ansaitsemaansa onnea. Aikuistuttuamme teimme kuitenkin sovinnon ja päätimme jatkaa ystävinä, koska minä halusin sitä ja Jasperkin tunteistaan huolimatta. Samoihin aikoihin tapasin äitisi, me menimme naimisiin ja sinä synnyit. 

-Yritin pitkään pitää sen poissa mielestäni, mutta syntymäsi jälkeen minä ymmärsin, että tunsin Jasperia kohtaan sittenkin jotain muutakin kuin ystävyyttä. En kuitenkaan kyennyt myöntämään asiaa itselleni pitkiin aikoihin. Kykenin oikeastaan vasta sen jälkeen, kun minun isäni oli kuollut. Silloinkin pidin asiaa sisälläni pitkän aikaa. Ajauduin kauemmas Jasperista ja aloin suorastaan vältellä häntä. Kuitenkin, viimeisenä iltana ennen Roaring Heightsiin muuttoa minä menin hänen luokseen, me juttelimme ja… No, yksityiskohtia sinä et tarvitse etkä halua, mutta Jasperillekin kävi hyvin selväksi, että tunteet ovat molemminpuolisia. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minä olin naimisissa ja hänkin oli kihloissa silloin.

Rose keskeytti isänsä nopeasti.

-Petitkö sinä äitiä? Senkö vuoksi te erositte?

Dylan nyökkäsi itku kurkussa.

-Ikävä kyllä. Minun ei ollut tarkoitus kertoa siitä koskaan kenellekään, koska tunteista huolimatta sen yhden yön ei pitänyt johtaa mihinkään. Erään kerran Jasper tuli kuitenkin käymään täällä, me puhuimme tunteistamme ja äitisi sattui kuulemaan kaiken. Hän oli alkuun vihainen, mutta kuten sinä tiedätkin, niin erosimme lopulta sovussa. Minä ja Jasper palasimme yhteen. Tai no, palasimme ja palasimme, emmehän me olleet aikaisemmin seurustelleet. Hänen oli tarkoitus muuttaa tänne meidän luoksemme. Hän oli tulossa Appaloosa Plainsista tänne omaisuutensa mukanaan, mutta se tasoristeys...

Dylan kokosi itseään hyvän aikaa ennen kuin jatkoi.

-Minä syytin itseäni pitkän aikaa hänen kuolemastaan. Syytän kai joskus vieläkin, vaikka tiedän, että ei se minun vikani ollut. En vain osannut olla ajattelematta sitä, että jos en olisi pyytänyt häntä tänne, niin hän olisi vielä hengissä. Olin silloin aivan romuna, eikä ollut kaukana, etten olisi itsekin seurannut hänen perässään. Ammattiapu ja sinun äitisi saivat minut kuitenkin jaloilleni ja vähitellen kykenin antamaan itselleni anteeksi, aivan kuin äitisikin antoi anteeksi minulle. Rakastin ja rakastan Jasperia aina, mutta rakastan myös äitiäsi. Sen vuoksi me palasimme yhteen.

Rose nousi istumaan ja kääntyi katsomaan isäänsä vakavana. Hän ei ollut tiennyt isän ja Jasperin väleistä juuri mitään, mutta nyt kun hän tiesi koko totuuden, niin se selitti monia asioita.
-Silloin kun Jasper kuoli, minä ihmettelin, että miten sinä menit niin hajalle. Olin toki nuori enkä ymmärtänyt asioita samoissa määrin kuin nykypäivänä, mutta silti ihmettelin. Tuo sinun selityksesi kyllä avasi asiaa aika paljon. Yhtä asiaa minä en kuitenkaan tajua. Miksi sinä kerroit tuon kaiken minulle juuri nyt?

-Kerroin tuon sinulle, koska halusin olla esimerkki.

-Esimerkki mistä?

-Että ihminen voi kokea musertavia sydänsuruja, mutta niistä voi päästä ajan kanssa yli. Että ihminen voi tulla petetyksi, mutta kyetä antamaan sen ajan kanssa anteeksi.

-Sinun mielestäsi minun pitäisi antaa heille anteeksi?
-Sinun pitäisi antaa itsellesi aikaa käsitellä tämä, mutta uskoisin, että loppujen lopuksi anteeksianto on paras vaihtoehto. Ei niinkään heidän kannaltaan, mutta itsesi kannalta. Siten se ei jäisi vaivaamaan loppuiäksi ainakaan yhtä voimakkaasti. Toki sinä teet päätöksen lopulta itse, mutta tuo on minun mielipiteeni.

 Dylan siirtyi sängylle istumaan ja otti Rosen halaukseen.
-Sinun olosi on nyt varmasti aivan hirveä, mutta usko minua kun sanon, että ajan kanssa helpottaa.

-Ainakaan kukaan minun rakkaani ei ole kuollut, joten sikäli minun on kyllä helppo uskoa. Olo on vain niin epätoivoinen, Rose kuiskasi heikolla äänellään.
-Älä vertaa omia murheitasi minuun. Molemmat olivat omalla tavallaan kamalia tapahtumia, joten ei niitä ole tarpeen verrata, Dylan sanoi lempeästi.

Samaan aikaan alaovella oli henkilö, joka oli siinä tilanteessa niin epätoivottu kuin vain voi olla.
-Onko Rose kotona?
-Sillä ei ole mitään väliä. Kuinka sinä kehtaat näyttää naamaasi täällä?

Häpeä ja katumus hehkuivat kauas Ryanin olemuksesta, mutta se ei saanut Joyta heltymään vähäisimmässäkään määrin.
-Minä tiedän kyllä tehneeni väärin, ja siksi minä olenkin täällä. Haluan pyytää anteeksi ja saada tilaisuuden hyvittää asiat.

Inho näkyi kauas Joyn olemuksesta, mutta hän pyrki kaikin voimin rauhoittumaan. Hänen olisi pakko olla siinä tilanteessa se aikuismaisempi.
-Voit olla varma siitä, että Rose ei tasan tarkkaan tule antamaan sinulle enää ainuttakaan tilaisuutta. Rehellisesti sanottuna minunkin tekisi mieli toivottaa sinut painumaan sinne missä päivä ei paista, mutta en voi tehdä sitä. Olet saanut lapsen, joten pakko minun on edes yrittää takoa päähäsi vähän järkeä, jota siellä ei muuten liioin ole. Istu alas.

Ryan oli samaan aikaan sekä pelokas että hämmentynyt, mutta istui kuitenkin mukisematta alas. Joy istui hänen viereensä huomattavasti rauhallisempana kuin äsken.
-No niin, Ryan… Sinä olet pettänyt toisen ihmisen luottamuksen ehkä törkeimmällä mahdollisella tavalla, enkä minä tiedä, tajuatko sinä itsekään, että miten rumasti olet tehnyt. Siksi minä toivonkin vain, että otat opiksi virheistäsi etkä tee tätä enää uudestaan. Parisuhteissa on niin monta tapaa toimia, ja tässä kohtaa olet tehnyt väärin jotakuinkin kaiken mahdollisen. Pettäminen, valehtelu, salailu… Ryhtyminen suhteeseen, vaikka et edes rakasta. Minä en nimittäin usko hetkeäkään, että sinä rakastit Rosea aidosti, sillä jos olisit rakastanut, niin et sinä olisi satuttanut häntä näin törkeästi.

Ryan ei ensin meinannut uskaltaa edes katsoa Joyta, sillä häpeä korvensi hänen sisintään liikaa. Joy oli nimittäin oikeassa. Oikeassa kaikessa sanomassaan. Kun Ryan viimeinkin uskalsi nostaa katseensa, hän hämmentyi kohdatessaan lempeän, äidillisen hymyn.
-Toisena minä haluan sanoa, että onneksi olkoon. Sinähän olet nyt isä. Sai tyttäresi alkunsa minkä tahansa petoksen seurauksena, niin nyt hän on täällä eikä häntä saa peruttua. Amber tarvitsee molempia vanhempiaan, eikä Joannakaan pärjää vauvan kanssa yksin. Sinun on nyt siis kannettava vastuusi.

Ryan henkäisi hämmentyneenä.
-Kiitos. Kai. Kyllä minä aion ainakin yrittää.

Joy nousi ylös ja jäi katsomaan Ryania vihaisena.
-Ei, sinä et yritä kantaa vastuutasi vaan sinä teet sen. Nyt voitkin sitten häipyä. Minä en ole ensi kerralla yhtä myötämielinen sinua kohtaan ja usko kun sanon, että Dylanin vihaa sinä et halua edes kohdata.
Ryan olisi ehkä halunnut vielä yrittää, mutta päätti kuitenkin antaa Joyn sanoille painoarvoa ja antaa asian olla siltä erää.

Kun Joy palasi sisälle, hän huomasi Dylanin istumassa sohvalla tuijottamassa tyhjyyteen.
-Kuinka Rose voi?
-Tilanteeseen nähden ihan hyvin, Dylan huokaisi surumielisenä.

Joy istahti sohvalle miehen viereen.
-Miten Rose otti kertomasi?

-Ihan hyvin. Ei hän oikeastaan ollut edes yllättynyt. Tai no, ei hän tietenkään tiennyt, mutta hän sanoi ihmetelleensä silloin voimakasta reagointiani Jasperin kuolemaan, mutta tämä kertomani kuulemma valaisi asiaa aika paljon. En tiedä, että helpottiko hänen olonsa, mutta ainakaan hän ei ollut enää yhtä itkuinen kuin illalla.

Joy käpertyi Dylanin kainaloon ja mies laittoi kätensä hellästi hänen ympärilleen.
-Se on hyvä juttu. Nyt meidän pitää vain tukea häntä ja pitää huoli, että Ryan ja Joanna pysyvät hänestä kaukana, että hän saa toipua tästä rauhassa. Ehkä vielä joskus tulee puhumisen aika, mutta se ei todellakaan ole vielä. Ryan yritti jo äsken pyrkiä tänne, mutta minä ajoin hänet matkoihinsa kunhan olin ensin puhunut hänelle vähän järkeä.

-Olen ihan samaa mieltä. Onneksi sinä olit äsken tuolla ovella enkä minä. Sinä tiedät, että itsehillintäni on kaukana hyvästä, enkä ole laisinkaan varma, että olisin tälläkään kertaa kyennyt pidättelemään itseäni. En minä sitä pikkunilkkiä olisi lyönyt, mutta vähintään sanonut jotain sopimatonta.
Dylan yllättyi, kun hänen syleilyssään oleva Joy alkoi yhtäkkiä hihittää.
-Älä huoli, hän sai kyllä kuulla kunniansa. En minäkään kovin kauniisti hänelle puhunut. En sanonut mitään aiheetonta loukkausta, mutta en kyllä säästellyt sanojanikaan. Joka ikinen niistä ilkeistä sanoista oli ihan ansaittuja.
Dylan tiukensi otettaan hieman.
-Toivottavasti siitä oli edes jotain hyötyä. Niin paljon kuin minä heitä tällä hetkellä vihaankin, niin kyllä minä myös säälin heitä. Vauvassa on ihan älytön vastuu, enkä tiedä, onko heistä kantamaan sitä.
***

Ajan myötä Rose alkoi päästä vähitellen jaloilleen. Siihen auttoi se, että hän sulki Ryanin ja Joannan täydellisesti ulkopuolelle elämästään. Hän vaihtoi numeronsa, esti heidät kaikkialla ja hän itse vaihtoi jopa kouluaan lukion loppuajaksi. Se auttoi ja Rose kerkesi melkein unohtamaan. Yhteisten tuttujen kautta hän kuitenkin kuuli, että Ryanista ja Joannasta oli tullut pari ja lukion päätyttyä he olivat muuttaneet saman katon alle. Se sai menneet taas muistumaan mieleen ja Rose pyörsi päätöksensä. Hän oli joka tapauksessa lähdössä Roaring Heightsistä eikä hän aikonut enää palata, joten sama se kai olisi selvittääkin asiat ettei menneisyys jäisi vaivaamaan. Sen vuoksi Rose oli sopinut erään tapaamisen.

Samson oli jo paikalla rantakahvilassa, kun Rose saapui sinne. Mies katsoi lähestyvää Rosea rauhallisena, mutta pinnan alta paistui tietynlainen arkuus. Hän ei uskaltanut katsoa Rosea suoraan silmiin kun nainen istui pöytään.
-Hei. Mitä sinulle kuuluu?

Rosen katse oli vakava.
-Eipä tässä mitään ihmeempiä. Onko sinulla se, mistä me sovimme?

Samson nyökkäsi ja ojensi Roselle paperilapun.
-Rose, voisimmeko me jutella? Minua vaivaa se mitä tapahtui, ja haluaisin kertoa oman kantani asiaan.

-Ei, emme voi. Ei meillä ole mitään puhuttavaa, sitä paitsi minulla on vähän kiire.
Viimeinen oli valhe, mutta Rose ei halunnut viettää Samsonin seurassa yhtään enempää aikaa kuin olisi pakko.

Rose oli kuitenkin aina ollut huono valehtelija, joten tälläkin kertaa Samson näki hänen lävitseen.
-Rose, se olisi vain yksi keskustelu. Sen jälkeen sinä et kuule minusta enää ikinä jos et tahdo. Mennään rantaan juttelemaan.
Pieni uteliaisuuden kipinä alkoi kyteä Rosen mielessä. Ehkä Samsonilla olikin jotain tärkeää sanottavaa.
-Hyvä on sitten.

Rose ja Samson istuivat rantahietikolle ja jäivät hetkeksi kuuntelemaan meren pauhua. Rose päätti pysytellä hiljaa, sillä Samson oli se, joka halusi keskustella, joten hän saisi olla myös se, joka aloittaa puhumisen. Hiljaisuus jatkui vielä tovin, mutta lopulta Samson rohkeni avaamaan suunsa.
-Rose… Minä tiesin koko ajan. Tiesin, mitä siellä bileissä tapahtui ja tiesin myös, että kuka Joannan lapsen isä on. Minusta tuntui pahalta valehdella, mutta minä… Minä en…

Samsonin paljastuksen jälkeen Rose oli hädin tuskin yllättynyt. Tietysti Samson tiesi. Hän oli luultavasti auttanut Ryania ja Joannaa sen valheen punomisessa. Tästäkään huolimatta Rose ei viitsinyt olla vihainen. Hän oli jo kuluttanut vihansa loppuun tämän tapahtuman osalta.

-Samson, minä ymmärrän sinua kyllä. Tietenkin toivon, että olisit ollut rehellinen, mutta kyllä minä tajuan, mikset sinä sanonut mitään. Ryan on kuitenkin sinulle se, mitä Joanna oli minulle, joten ei mikään ihme, ettet kyennyt tai halunnut pettää hänen luottamustaan. Oliko sinulla vielä jotain muuta vai voinko minä nyt mennä?

Vaikka totuuden paljastaminen oli saanut Samsonin tuntemaan itsensä hermostuneeksi, niin se ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä pelottavaa kuin tämä.

-On minulla oikeastaan vielä yksi asia.

Rose yllättyi pahanpäiväisesti, kun Samson auttoi hänet ylös maasta, mutta ei irroittanutkaan otettaan sen jälkeen. Päin vastoin, hän nappasi Rosen toisenkin käden omaansa.

Rose näki Samsonin silmistä epäröinnin ja pelon. Miehen kasvoille nousi pieni puna, kun hän alkoi puhua.
-Rose, minä tiedän, että kaikki lähtökohdat huomioiden tämä kertomani ei ehkä johda mihinkään, mutta silti minun on pakko puhua. Minä olen ollut ihastunut sinuun jo pitkän aikaa. Olin jo ennen kuin sinä ja Ryan aloitte olla yhdessä. Kuten sanoinkin, tämä ei johda kuitenkaan mihinkään, mutta pakko minun on kysyä, että onko tämä yhtään molemminpuoleista?

Rosen sydän oli sulaa kun hän katsoi Samsonin silmiin. Mies oli kyllä suloinen, ei sillä. Rose ei kuitenkaan tuntenut mitään romantiikkaan viittaavaakaan ja sen hän teki kerralla selväksi.
-Samson, sinä olet kyllä todella suloinen, ja ei tarvitse kuvitella paljoakaan, että voisin nähdä meidät yhdessä. Minä en kuitenkaan tunne sinua kohtaan mitään romanttista, ja vaikka tuntisinkin, niin ei siitä mitään tulisi. Olen kohta kaukana täältä, enkä tule enää takaisin. Ja vaikka tuntisinkin, niin… Ei. Ei siitä mitään tulisi. Vaikka en olekaan vihainen sinulle, niin en kuitenkaan pysty luottamaan sinuun. Olen iloinen, että sait kerrottua tästä, mutta ikävä kyllä minun on sanottava ei.

Pettymys tuntui kirveltävältä, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin Samson luuli. Olihan hän jo hieman arvellut tätä.
-En kyllä voi sanoa olevani yllättynyt, mutta kyllä tämä aika pahalta tuntuu. Kaikesta huolimatta Rose, minä toivon sinulle kaikkea hyvää.

Rose suukotti Samsonia hyvästiksi.
-Ehkä jossain toisessa universumissa tämä olisi voinutkin toimia, mutta ei tässä. Samson, minäkin toivon sinulle pelkkää hyvää. Hyvästi.

Samsonin kanssa käyty keskustelu sai Rosen pään pyörälle. Hän ei olisi ikipäivänä uskonut, että Samson olisi kiinnostunut hänestä. Jos Rose itse olisi kokenut jotain miestä kohtaan, niin tilanne olisi ollut huomattavasti monimutkaisempi. Onneksi Samsonin tunteet olivat kuitenkin yksipuolisia, niin he pääsivät vähän helpommalla. Kävelymatkan aikana Rose kuitenkin työnsi Samsonin mielessään taka-alalle, ja alkoi keskittyä tilanteeseen, jota varten hän oli ylipäätään tavannut koko miehen. Oikean talon löydettyään Rose käveli reippain askelin ovelle ja koputti.

Oven avasi hämmentynyt Joanna, joka kavahti askeleen taaksepäin nähdessään, kuka ovella oli.
-Miten ihmeessä sinä löysit tänne?

-Sillä ei ole nyt mitään väliä. Älä pelkää, minulla ei ole mitään pahoja aikeita. Haluan vain jutella.
-Tule sisälle sitten.
Joanna saattoi Rosen olohuoneeseen, missä Ryan oli katsomassa televisiota. Ryan hätkähti Rosen nähdessään ja sammutti television.

Rose oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun Joannan sylissä oleva Amber alkoi kiukuta väsymystään.
-Minä käyn viemässä Amberin päiväunille, niin puhutaan sitten, Joanna totesi ja lähti sitten kohti makuuhuonetta lapsensa kanssa.

Kun Amber oli nukahtanut, niin Joanna palasi olohuoneeseen ja istahti sohvalle Ryanin viereen. Rose katseli entistä poikaystäväänsä ja entistä parasta ystäväänsä hiljaisena.
-Onko teillä mitään sanottavaa?

Joanna tuijotti seinää surullisena. Vaikka Amber olikin hänen elämänsä valo, niin silti Joanna katui tapaa, jolla tyttö oli saanut alkunsa. Hän oli satuttanut niin pahasti ihmistä, joka oli hänelle yksi tärkeimmistä.
-Olen pahoillani. En minä tiedä, mitä muutakaan voisin sanoa. Anteeksi.
Ryan pysytteli mykkänä ja yritti olla kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Häntä hävetti niin paljon, ettei hän kyennyt edes katsomaan Rosea.

Rose veti syvään henkeä.
-Jos teillä ei ole mitään muuta, niin nyt on minun vuoroni puhua. Olen ihan kohta muuttamassa Breckenridgeen opiskelemaan lääketiedettä maan parhaaseen yliopistoon enkä aio tulla enää takaisin tänne, joten haluan selvittää menneet etteivät ne jää kummittelemaan.

-Lienee turha edes sanoa, että kuinka petetyksi, loukatuksi ja surulliseksi koin itseni totuuden selvittyä. Se oli hirveintä, mitä olen koskaan kokenut tai tulen luultavasti koskaan kokemaan. Haluan teidän kuitenkin tietävän, että eniten minua satutti se, että te valehtelitte. Silloin kyseessä oli käsittääkseni vain yhden illan juttu. Toki sekin olisi ollut todella hirveä petos, mutta kaikesta huolimatta, jos olisitte olleet alusta asti rehellisiä siitä ja Amberin isyydestä, niin olisin kyennyt jollakin aikavälillä antamaan anteeksi. Te kuitenkin salailitte ja valehtelitte niin törkeästi, että sitä luottamuksen menetystä ei saa paikatuksi vaikka tahtoisi. En minä kyllä edes halua.

Rose suoristi selkänsä ja veti henkeä. Minä olen vahva, minä selviän tästä kyllä.
-Tahdon teidän tietävän, että minä en toivo teille mitään pahaa. En sinulle, Joanna, en sinulle, Ryan, enkä varsinkaan Amberille. Hän on tähän kaikkeen täysin syytön. Toivon teille kaikille pelkkää hyvää. Tahdon teidän kuitenkin tietävän myös, että te satutitte minua niin pahasti, että en kykene tai edes halua kyetä jatkamaan elämääni niin, että te olisitte osa sitä. Kun minä kohta astelen ulos tuosta ulko-ovesta, niin sen jälkeen minä en näe teitä enää koskaan. Kiitos ja hyvästi.

Rose ei jäänyt kuuntelemaan, olisiko Joannalla ja Ryanilla mahdollisesti vielä jotain sanottavaa. Heillä oli tilaisuutensa ja jättivät sen käyttämättä. Rose sai sanottavansa sanottua ja oli nyt valmis jättämään kaiken menneen taakseen. Hän oli päässyt jo yli tapahtuneesta, joten turha kääntää veistä haavassa enää yhtään enempää nyt, kun uusi, toivottavasti onnellisempi elämä oli aluillaan.
*****

Tilanteen kamaluudesta huolimatta Rose pääsi loppujen lopuksi ihan hyvin yli tapahtuneesta ja sai jopa tehtyä sovinnon Ryanin ja Joannan kanssa. Nyt koko sotku on takanapäin ja uusi elämä aluillaan. Samsoniakin nähtiin. Hänen osansa tässä tarinassa ei ollut kovin merkittävä, mutta ajattelin, että hänkin ansaitsee hetkensä, sillä onhan hänet mainittu sen verran monta kertaa. Ensi osasta sen verran, että ajassa on menty eteenpäin noin kuusi vuotta, Rose on päässyt pois yliopistolta ja koko perheellä on uusi kotikaupunki. Rosen yliopistoaikaa ei tulla näkemään tarinassa siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä ei tapahdu mitään niin merkittävää, että tapahtumista kertoakseen olisi tehtävä kokonainen osa/osia. Yliopistoajan tapahtumiin tullaan palaamaan mahdollisesti takaumien muodossa siinä määrin kuin se on tarinan kannalta tarpeellista. Ensi osassa nähdään myös eräs vanha tuttu, mutta vielä en kerro, että kuka ja miksi. Veikkauksia saa toki esittää. ;) Myös perheen uutta kotikaupunkia saatte arvailla. Voin paljastaa, että se on nähty tässä tarinassa jo kerran aikaisemminkin.

Pakko myöntää, että tämän osan tekeminen oli pääosin yhtä tuskaa. Sims ja tietokone vittuilivat ihan urakalla, eikä bloggerkaan meinannut suostua yhteistyöhön. Sain tämän kuitenkin loppujen lopuksi raavittua kasaan ja nyt voin siirtyä tekemään tarinaa uudella, toimivammalla koneellani. Hieman on vielä valmisteluja tehtävänä (=talon remontointi on vielä vähän vaiheessa), mutta ensi osa on jo oikein hyvällä mallilla. Teksti on lähes valmis, ja kuvaamaan pääsen heti kun remontti on valmis. Koulu alkaa hieman reilu viikon päästä, ja tavoitteena olisi saada vielä yksi osa ulos ennen sitä, mutta sen jälkeen en uskalla kyllä edes veikata, että millainen julkaisutahti tulee olemaan.

Uudelle koneelle siirtymisestä vielä yksi juttu: Tällä vanhalla koneella operoidessa ladattuja ehti kertyä vuosien varrella melkoisesti. Sellaisiakin, joita olen tässä tarinassa käyttänyt. Yritin mahdollisimman tarkkaan etsiä ja ladata niitä uudelle koneelle. Osan löysinkin, mutta osa jäi hukkaan ja esim. toimimattomien linkkien vuoksi uudelleenlataaminen jäi tapahtumatta. Osa ladatuista jäi siis uupumaan, ja tämän vuoksi mm. Joyn käsivarsien ja vartalon pisamat jäivät hukkaan. Yritän tästä lähin peittää tämän puuttumisen vaattein, mutta aina se ei välttämättä onnistu. Älkää siis ihmetelkö niiden puuttumista. Kyse ei ole siitä, että olisin unohtanut. Niitä ei vain enää etsinnästä huolimatta löytynyt.