Ei lukumusiikkia, vain otsikkolähde
Kun Rosen ja Ryanin seurustelusta oli tullut virallista, Rose tahtoi tutustustuttaa parhaan ystävänsä ja poikaystävänsä toisiinsa. Toki Joanna ja Ryan tunsivat toisensa edes osittain, olivathan he samalla luokalla, mutta Rose halusi varmistaa heidän tulevan toimeen ihan kunnolla.
Rosen suunnitelma ei vain meinannut ottaa tuulta alleen. Ryan ja Joanna sietivät toisiaan sen verran kuin Rosen vuoksi oli tarpeellista, mutta ystäviksi heitä ei voinut sanoa hyvällä tahdollakaan. Ryan kuitenkin edes yritti luoda jonkinlaisia välejä myös Joannaan.
-Tehän tiedätte, että Samson on vuokraamassa lähikaupungista mökin parin viikon päästä ja aikoo järjestää siellä bileet, ettekö tiedäkin? No, tiesitte tai ette, hän kutsui jälleen koko luokan pojat sinne ja sanoi, että saamme tuoda kavereitakin. Rose tyttöystävänäni on tietenkin tervetullut, mutta Joanna... Sinähän olet Rosen kaveri, niin sinäkin voit kai tulla jos haluat.
Joannan nyökkäys oli hyväksyvä, mutta tosiasiassa hän ei todellakaan ollut innoissaan ajatuksesta. Bileilta Ryanin ja luokan poikien kanssa oli kaikkea muuta kuin hyvä idea, mutta Rose haluaisi kuitenkin mennä, joten kai hän sen kestäisi.
-Vanhempani tuskin antaisivat minulle lupaa tulla, mutta ainahan minä voin harhauttaa heitä. Sanon isälle, että olen äidin luona viikonlopun, ja isälle sanon, että olen äidin luona. Kaikki heidän välisensä kommunikaatio kulkee edelleenkin minun kauttani, joten he eivät tarkista asiaa kuitenkaan. Olen mukana.
-Hyvä juttu. Jospa vaikka sinäkin löytäisit itsellesi seuralaisen sieltä. Älä nyt käsitä väärin, mielelläni minä vietän aikaa Rosen ystävien kanssa, mutta eikö sinua itseäsi koskaan häiritse olla aina kolmas pyörä?
Joanna koki Ryanin piikittelyn loukkaavana, mutta yritti kuitenkin parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä ulospäin.
-Kyllä se vähän häiritsee, mutta mitäpä minä sille voin? Kai joku löytyy jos on löytyäkseen. Entä Rose, mitä mieltä sinä olet?
-Kyllä minä ainakin haluaisin lähteä, mutta luvan saaminen vanhemmilta on vähän niin ja näin. Äiti ehkä päästäisikin minut, mutta luvan heltiäminen isältä on vähän niin ja näin. Minun parastani hän kai vain ajattelee, mutta toisinaan hän on todella ylihuolehtiva. Kertomatta menemistä en viitsi edes yrittää, koska jäisin kuitenkin kiinni ja siitä seuraisi vuosisadan kotiaresti. Pakko minun on siis kysyä. Taidankin hoitaa sen heti pois alta.
Rose löysi isänsä sieltä mistä yleensäkin, eli pianon ääreltä. Hiljaa Rose käveli sohvalle istumaan ja odottamaan, että isä saisi kappaleensa loppuun ja hän itse kysymyksensä kysyttyä.
-Missä äiti on?
-Lähti ostamaan akryylimaalia. Olisinko minä voinut auttaa jotenkin?
Rose veti syvään henkeä ja oli hetken hiljaa. Häntä jännitti, mutta hän tiesi isänsä arvostavan rehellisyyttä ja suoraan kysyminen olisi muutenkin paras vaihtoehto.
-Tuota noin... Yksi minun, Ryanin ja Joannan luokkakaveri on järjestämässä juhlat ja hän kutsui meidätkin sinne. Saanko minä mennä?
Dylan kääntyi ympäri ja jäi katsomaan tytärtään.
-Ja juhlilla sinä tarkoitat kotibileitä, eikö niin?
-No...Joo, Rose myönsi.
-Milloin ne olisivat? Tänään, huomenna?
Rose pudisti päätään helpottuneena. Ainakin vielä isä vaikutti vastaanottavaiselta, joten ehkä tämä onnistuisikin.
-Ei sentään. Kahden viikon päästä perjantaina vasta.
-Sitten minä joudun valitettavasti sanomaan ei.
Rose ponkaisi ylös sohvalta ja yritti peitellä pettymyksen kyyneliään.
-Miksi ihmeessä ei? Sinä tiedät, että minä osaan kyllä käyttäytyä kunnolla ja juodakin maltillisesti, ei minulle sattuisi siellä yhtään mitään!
Dylan vihasi tuottaa tyttärelleen pettymyksiä, mutta nyt hän ei voinut muutakaan. Hän kuitenkin aikoi selittää asian rehellisesti, joten ehkä Rose ymmärtäisi.
-Kultaseni, en minä sinua epäilekään. Luotan sinuun täysin ja arvostan rehellisyyttäsi, mutta silti minun täytyy sanoa ei. Siellä voi olla pahimmillaan kymmeniä humalaisia alaikäisiä ilman yhtäkään aikuista valvojaa, joten minä ja äitisi tuskin uskaltaisimme laskea sinua sinne. Muussa tapauksessa voisimme ehkä harkitakin asiaa, mutta kahden viikon päästä oleva perjantai on ehdottoman huono ajankohta. Minä ja äitisi menemme naimisiin silloin.
-Onko teidän pakko mennä naimisiin juuri silloin? Maistraatti on auki melkein joka päivä, mutta tuollaisia bileitä tulee ehkä kerran vuoteen!
Dylan nousi äkkiä pois pianojakkaralta ja yritti saada Rosen rauhoittumaan.
-Rakas, on ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta se oli ensimmäinen ajankohta mikä sopi sekä minun että äitisi kalenteriin. Harmi, että häät menevät niiden bileiden päälle, mutta meille olisi todella tärkeää, että sinäkin olisit näkemässä naimisiinmenomme.
Dylanin rauhoittelueleet kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Rose ei ollut enää sellaisessa tilassa, että hän olisi kyennyt vastaanottamaan minkäänlaista järkipuhetta.
-Miksi sinun pitää aina pilata kaikki? Sen kerran kun minä tekisin jotain muuta kuin nyhväisin kotona tai Joannan kanssa jossain, niin tietenkin sinun pitää keksiä juuri sille päivälle joku typerä naimisiinmeno!
Dylan tunsi paniikin nousevan sisällään kun hän kuuteli Rosen raivokasta huutoa. Kyllä hän oli ymmärtänyt, että luvan heltiämättömyys ottaisi Rosella koville, mutta ei hän aivan tällaista raivokohtausta odottanut.
-Rose, minä olen aivan oikeasti pahoillani, mutta tuo huutaminen ei hyödytä mitään. Istutaanko alas ja jutellaan?
Rose tunsi raivonsa laskeutuvan pikkuhiljaa, mutta siitä huolimatta hän ei ollut halukas tai kykeneväinen minkäänlaiseen keskusteluun.
-Kusipää, hän vielä kuiskasi ennen kuin tömisteli yläkertaan ja pamautti oven kiinni.
Joannan reaktiosta päätellen Rosen ja Dylanin keskustelun loppuvaiheet olivat kuuluneet yläkertaan selkeääkin selkeämmin.
-Ei tainnut lupaa hellitä?
Ryan ryntäsi välittömästi rauhoittelemaan itkuista tyttöystäväänsä.
-Ei se mitään. En minäkään sitten mene jos sinä et pääse.
Rose pyyhki kyyneleet pois kasvoiltaan ja pudisti päätään voimakkaasti.
-Älä sano noin. Tietenkin sinä menet. Te molemmat menette.
Ryan vetäytyi hieman taaksepäin ja jäi katsomaan tyttöystäväänsä hämmentynyt hymy kasvoillaan.
-Oletko sinä nyt aivan varma?
-Tietenkin. Minä haluan, että teillä voisi olla hauskaa yhdessä. Tiedän sen, että yritätte tulla toimeen minun vuokseni, mutta muuten viettäisitte toistenne seurassa vain sen ajan mikä olisi välttämätöntä koulun takia. Minusta olisi hienoa, jos te voisitte olla toistenne ystäviä tai edes kavereita. Ilta yhteisten tuttujen seurassa voisi auttaa siihen.
Joanna nyökkäsi hiljaisena. Ilta yhteisten puolituttujen seurassa Ryanin kanssa kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta jos se tekisi Rosen iloiseksi, niin kyllä hän sen kestäisi.
-Kyllä se minulle sopii.
***
Joy oli törmännyt ostosreissullaan erääseen ystäväänsä ja he jäivät pahemman kerran suustaan kiinni, joten hän palasi vasta iltamyöhällä. Kotiin palattuaan Joy löysi makuuhuoneesta aavistuksen surullisen Dylanin.
-Mikä on?
Dylan tuijotti harmaata päiväpeittoa apaattisena. Hän tiesi, että vanhemmuuteen kuului myös pettymysten sietämisen opettaminen jälkikasvulle, mutta silti hän tunsi olonsa pelkästään epäonnistuneeksi.
-Minä taisin suututtaa Rosen pahemman kerran.
-Miten?
-Hän olisi tahtonut lähteä jonkun luokkakaverinsa bileisiin Joannan ja poikaystävänsä kanssa. Muuten olisin voinut ehkä harkitakin asiaa, sinun kanssasi keskustellen tietysti, mutta ne bileet osuvat juuri meidän hääpäivällemme, joten minä jouduin sanomaan ei. Hän suuttui siitä aika paljon ja kaiken hyvän päälle haukkui minua vielä kusipääksi. Sen jälkeen hän on pitänyt mykkäkoulua jo useamman tunnin.
Joy kävi makaamaan sängylle ja otti lattialle lysähtäneen Dylanin käden omaansa.
-Dylan, tyttäremme on teini-ikäinen ja teineille pettymysten käsittely on toisinaan hyvin vaikeaa, aivan kuin aikuisillekin. Olet sinäkin varmaan joskus sanonut suutuspäissäsi asioita, joita et oikeasti tarkoittanut. Kun tunteet heittelevät muutenkin laidasta laitaan ilman mitään erityisempää syytä, niin raivokohtausten hallitseminen on vaikeaa. Et sinä tehnyt mitään väärää. Odotat, että tyttö rauhoittuu ja juttelette sitten. Ei hän ikuisuuksia voi vihoitella.
-Miten sinä voit olla siitä niin varma?
-Me olemme molemmat olleet teinejä ja varmasti kiukutelleet joskus, oli sille sitten syytä tai ei. Minä ainakin pidin välillä mykkäkoulua isoäidilleni useampaankin otteeseen, ja nyt kun näin jälkikäteen miettii, syyt niiden taustalla olivat joskus ihan naurettavia. Eivät ne kuitenkaan ikuisuuksia kestäneet, joten ei kestä tämäkään. Annetaan Roselle aikaa, hän leppyy kyllä pian.
Dylan ei vastannut mitään. Hän tyytyi vain silittämään Joyn kämmenselkää hellästi ja toivomaan, että nainen olisi oikeassa.
***
Ikäväkseen Joy joutui toteamaan olevansa väärässä. Hän ei tiennyt, että oliko Rose yhä vihainen, vai eikö ylpeys vain antanut periksi tehdä sovintoa, mutta tilanne oli joka tapauksessa se, että Rose oli pitänyt mykkäkoulua kaksi viikkoa eikä näyttänyt mitään leppymisen merkkejä edes hääpäivän iltaa kohti mentäessä.
Dylan tiesi toimineensa oikein, mutta hän oli silti surullinen. Hänen ainokaisensa ei pääsisi näkemään vanhempiensa naimisiinmenoa ja kaikesta huolimatta Dylan ajatteli, että se oli hänen vikansa.
Suru painui kuitenkin hetkeksi unohduksiin, kun Joy asteli makuuhuoneesta hänen eteensä. Dylanin tapaan myös Joylla oli sama asu kuin heidän mennessään naimisiin ensimmäisen kerran. Hetkeen Dylan ei saanut sanottua mitään. Hän vain keskittyi tuijottamaan ihastuksissaan.
-Tuo mekko pukee sinua edelleen suorastaan erinomaisesti.
Joy tunsi olonsa aavistuksen kainoksi, mutta samalla Dylanin sanat hyväilivät hänen sieluaan.
-Minä ehdin jo ihmetellä, että miten tämä mekko edes mahtui minulle, sillä olen lihonut useamman kilon siitä ajasta kun olen viimeksi pitänyt tätä. Toisaalta, minä olin raskaana silloin, joten tässä on varmasti joustovaraa.
Dylan nousi sohvalta ja suukotti tulevaa vaimoaan kevyesti.
-Sinä näytät aina hyvältä, painoitpa mitä tahansa. Eiköhän lähdetä sinne maistraattiin ettemme myöhästy?
Joy nyökkäsi ja vakavoitui hetkeksi.
-Rose ei ilmeisesti tule?
Dylan pudisti päätään vakavana aiemman surun palatessa mieleen yhtenä vyörynä.
-Minä olen miettinyt koko tämän kaksi viikkoa, että olinko minä sittenkin liian ankara ja miten minä saisin hänet leppymään? Kyllä minäkin pidin teini-ikäisenä mykkäkoulua isälleni, mutta mielialani helpottui heti kun sain puhuttua hänelle. Toisaalta, nyt se ei ehkä auttaisi, sillä minä olen se, joka sai hänet ylipäätään suuttumaan. Lähdetään vain.
Dylan ja Joy olivat juuri astumassa ulos, kun yhtäkkiä yläkerrassa aukesi ovi ja portaista kuului korkojen kopinaa.
-Odottakaa!
Rose oli jo äänessä ennen kuin Dylan ehti ihmetykseltään sanoa mitään.
-Minä olen edelleen vihainen, mutten kuitenkaan niin vihainen, että voisin jättää teidän häänne väliin. Kai minä olen vielä tervetullut? Niin ja... Anteeksi. Olen käyttäytynyt viime aikoina todella lapsellisesti.
Dylanin sisällä levisi onni ja helpotus, kun hän sulki tyttärensä halaukseen. Rose olisi sittenkin mukana.
-Tietenkin sinä olet tervetullut, kultaseni.
Kuten ensimmäiselläkin kerralla, niin myös tällä kertaa Dylanin ja Joyn häät olivat hyvin pienimuotoinen vihkitilaisuus maistraatissa. Ikänsä puolesta Rose oli jo kelvollinen todistaja ja toisen todistajan he saivat maistraatista.
Kun vihkitilaisuus oli ohitse ja Dylan ja Joy olivat jälleen aviopari, he suuntasivat tyttärensä kanssa rannalle ottamaan valokuvia.
Dylan ja Joy poseerasivat Roselle, joka piteli käsissään Dylanin vanhaa digikameraa. Tarkoituksena oli ottaa muutama potretti, josta Dylan ja Joy teettäisivät sitten virallisen hääkuvan ja laittaisivat sen kehyksiin. Heidän ensimmäisistä häistään kuvia ei ollut enää tallessa, mutta tällä kertaa he tahtoivat pysyvän muiston.
Muutaman kuvan räpsittyään Rose totesi, että hän oli paikalla ylimääräinen ja ehkä olisi hyvä hetki jättää kyyhkyläiset kahdestaan.
-Eiköhän tämä jo riitä. Minä taidan lähteä kotiin, sillä alan olla jo aika väsynyt.
Joy käveli tyttärensä luokse ja halasi tätä lämpimästi.
-Lähde vain. Me jäämme tänne vielä hetkeksi.
Rosen poistuttua Joy käveli Dylanin luo ja jäi katsomaan miestä silmiin. Nainen oli oppinut kuluneiden vuosien aikana ymmärtämään Dylanin mielenliikkeitä jo niin hyvin, että se oli melkein pelottavaa. Nytkään hänen ei tarvinnut kauaa arvuutella, että mitä Dylanin mielessä liikkui.
Joy oli aikoinaan sanonut Dylanille tottuneensa ajatukseen, ettei hän ollut se, jota Dylan rakasti eniten. Todellisuudessa asia satutti häntä hyvin paljon, mutta samalla Joy tiesi, että he eivät pääsisi siitä yli eikä ympäri. Sen vuoksi Joy oli tehnyt rauhan tuskansa kanssa. Menneitä ei saa tapahtumattomiksi tai tunteita pyyhittyä pois, joten oli helpointa vain opetella elämään asian kanssa.
-Minä tiedän, että tämä ei ole sinne päinkään kuin sinä suunnittelit elämäsi menevän. Sinun pitäisi olla hänen kanssaan ja minä olisin vain kaunis muisto menneisyydessä. Olen aidosti pahoillani, ettei niin tapahtunut, mutta toivon, että vielä joskus sinä kykenisit olemaan onnellinen kanssani.
Dylan oli koittanut koko päivän pitää itsensä mahdollisimman tyynenä asian suhteen, mutta Joyn sanat kuultuaan hän ei enää kyennyt estämään kyynelien valumista.
-Minä olen niin onnellinen kuin suinkin ja rakastan kyllä sinuakin, mutta irtipäästäminen tuntuu ajatuksena niin vaikealta.
Dylan pelkäsi Joyn reaktiota, mutta heti naisen hellän kuiskauksen kuultuaan hän tajusi, että pelko oli täysin turha.
-Ei sinun tarvitse päästää irti. Hän oli sinun elämäsi rakkaus.
Dylan otti Joyta kädestä kiinni ja saattoi naisen rantahietikolla olevalle viltille. Hän itse istui alas ja otti Joyn puoliksi syliinsä. He istuivat siinä hiljaisuudessa ja Dylan mietti, että hänkin voisi sanoa jotain. Joy oli puhunut hänestä ja Jasperista niin kauniisti äsken, että Dylan tahtoi sanoa jotain vähintään yhtä hienoa.
-Joy, minä tiedän, että rakkaudesta huolimatta sinun ei ole kovin helppoa ottaa elämääsi takaisin miestä, joka rakastaa jotakuta toista enemmän. Sinä teit sen silti ja se tekee minut onnelliseksi. Se, että sinä rakastat minua, ymmärrät mitä minä käyn läpi ja olet niin ymmärtäväinen ja anteeksiantavainen. Täytyy tunnustaa, että jos olisin sinun asemassasi, niin tuskin kykenisin samaan. Onneksi sinä kykenet, sillä ilman sitä me molemmat olisimme tällä hetkellä paljon onnettomampia. Ainakin minä olisin.
Joy oli hyvin lähellä alkaa nyyhkyttää liikuttuneena, mutta tällä kertaa hän sai pidettyä kyyneleensä kurissa.
-Valehtelisin jos sanoisin, että tämä on ollut helppoa. Tietenkin se petos ja koko toiseen rakastuminen oli vaikea antaa anteeksi, mutta ajan kanssa minä kykenin tekemään sen. Koen, että kaikesta huolimatta tämä meidän välinen ymmärrys ja rakkaus on sen verran vahvaa, että se kestää kyllä. Jos sallit kliseisen kielikuvan, niin se taipuilee ja vääntyilee, muttei mene koskaan poikki. Minä ainakin aion tehdä kaikkeni sen eteen ja toivon, että sinäkin aiot.
-Todellakin aion, Dylan henkäisi ja veti Joyn vielä hieman lähemmäs itseään.
Pariskunnan välille laskeutui jälleen hiljaisuus, mutta tällä kertaa se oli hyvä hiljaisuus, jonka aikana molemmat keskittyivät katselemaan tähtitaivasta, kuuntelemaan meren aaltoja ja toivomaan, että toivottavasti tämä kestää tällä kertaa ihan loppuun asti.
*****
Kaikkien vaikeuksien jälkeen Dylan ja Joy saivat toisensa vihdoinkin (toistamiseen). Mitä luulette, kestääkö heidän liittonsa tällä kertaa ihan loppuun asti vai tuleeko vielä jotain, mikä ajaa heidät jälleen erilleen? Rosekin kiukutteli vähän, mutta pääsi lopulta sovintoon vanhempiensa kanssa ja pääsi näkemään näiden häät. Entä mitä luulette, onnistuuko Rosen suunnitelma? Saako hän Ryanin ja Joannan ystävystymään keskenään vai jäävätkö heidän välinsä vain puolipakollisen tuttavallisuuden tasolle?
Seuraavaksi hieman tiedotusasiaa: Minä sain opiskelupaikan ja opinnot alkavat elokuun lopulta. Tämän tarinan julkaisutahti on muutenkin säännöllisen epäsäännöllinen, mutta voisin kuvitella, että alkavat opiskelut eivät ainakaan edistä asiaa, kun syksyn myötä muutkin harrastukset alkavat pyöriä. Töiden suhteen en ole vielä aivan varma miten niiden käy, mutta ainakin nyt vaikuttaa siltä, että niiden sovittaminen yhteen opintojen kanssa on ainakin hyvin haastavaa, jos ei jopa mahdotonta. Pointti oli siis kuitenkin se, että todennäköisesti julkaisutahti tulee hidastumaan tulevaisuudessa entisestään.
Kesken ei ole kuitenkaan tarkoitus lopettaa, vaikka tahti vähän olisikin mitä on. Mulla on suunnitelmat tehtynä ja vakaa aikomus viedä tämä tarina loppuun asti. Jos syystä tai toisesta päädynkin lopettamaan tarinan, niin kerron siitä kyllä sitten erikseen (ja kerron myös sen, mitä tarinassa olisi pitänyt tapahtua). Se ei kuitenkaan ole tosiaankaan tarkoitukseni, ja vaikka blogi olisi välillä hiljaisena pitkiäkin aikoja, niin älkää olettako tarinan loppuneen. Kerron siitä tosiaan erikseen, jos niin käy.
No niin, nyt jos mä ehkä jaksaisin jo kommentoidakin jotain. Olen tosi pahoillani tästä kommentointitauosta, omassa ja muiden tarinoissa, mutta elämä on kyllä ollut niin mallillaan tänä vuonna 2020, eikä suinkaan koronan takia =D Se on ollut murheista kaikkein pienin omalla kohdalla.
VastaaPoistaJotenkin ajattelin, ja ehkä vähän toivoinkin, että Dylan ja Joy palaisivat lopultakin yhteen. Heillä on kuitenkin todella vahva keskinäinen side, vaikka ero olikin raastava. Olen onnellinen heidän puolestaan. Uskon, että heidän loppuelämänsä tulee olemaan toistensa kanssa seesteinen.
Rosen suunnitelma sen sijaan aiheuttaa mussa pieniä huolenpoikasia. Teinit ja hyrräävät hormonit, joten lopputulos saattaa olla ihan jotain muuta, kuin mitä Rose toivoi. Näen jo sieluni silmin, miten Ryan ja Joanna "ystävystyvät" vähän liiankin hyvin ja tässä täytyy todeta, että juonikuvio, jos se näin menee, putoaa todella lähelle omaa kotipesää tältä kesältä. Olen erittäin läheltä seurannut tilannetta, jossa naisen aviomies paljastuu pettäjäksi, ja toinen osapuoli on naisen paras ystävä. Tarinan juonikuvioon loistava juoni, tosielämässä ei niinkään. Palasia keräillään edelleen.
Joka tapauksessa odotan innolla uutta osaa, milloin sitten sen ehditkin tehdä =) T: uskollinen lukijasi =)
Kiitos kommentista ja hei, ei sun tarvitse olla pahoillaan tästä kommentointitauosta. :) Ymmärrän kyllä paremmin kuin hyvin, että aina ei ehdi/jaksa/kykene.
PoistaDylanin ja Joyn yhteenpaluu on omastakin mielestä onnellinen käänne. Mietiskelin sitä kyllä ihan hyvän tovin pohtien, että onko se jo liian kliseistä, mutta päädyin lopulta siihen, että ei ole (ja vaikka olisikin, niin ei se haittaisi). Tässä on kuitenkin ollut jo ihan riittämiin onnettomia loppuja (Andrei ja Naomi, Dylan ja Jasper näin pari mainitakseni), joten ajattelin, että ei pieni onnellisuus vaihteeksi tekisi pahaa. Mitä tulee Ryanin, Joannan ja Rosen kuvioon, niin... No, se selviää ensi osassa, että mitä siitä tulee.
Ensi osan julkaisusta en uskalla luvata mitään, mutta toiveissa olisi saada se valmiiksi tämän viikon aikana. Tässä vain on ollut teknisiä ja vähän muitakin ongelmia osan teon kanssa, joten olen joutunut muuttelemaan suunnitelmia ja vähän arpomaan vaihtoehtoja, että miten tulen toimimaan. Keksin lopulta sopivan ratkaisun, mutta siitä lisää ensi osan yhteydessä sitten.