Ei lukumusiikkia, vain otsikkolähde.
Työpäivänsä päätteeksi Dylan istahti pianonsa ääreen. Soittaminen oli hänelle samaan aikaan sekä tapa purkaa työstressiä että käsitellä tunteitaan. Hänen ei tarvinnut sanoa sanaakaan, mutta olo helpottui heti. Samaan aikaan olo oli ilmiselvistä syistä haikea. Jasper oli osasyy siihen, että pianonsoitto oli Dylanille nykyisin satunnaisen harrastuksen sijasta henkireikä.
Joy istui pianon vieressä olevassa nojatuolissa ja kuunteli Dylanin soittoa lumoutuneena. Taiteelliset miehet olivat hänen heikko kohtansa, joten kaiken muun ohella Dylanin soittotaito vain vahvisti Joyn kokemia rakkauden tunteita. Dylan on todella hyvä työssään, mutta hän on myös lahjakas soittaja. Hän olisi varmasti kyennyt luomaan uran konserttipianistina, jos hän vain olisi halunnut, Joy pohti.
Kun Dylan oli saanut soitettua kappaleensa loppuun, hän nousi ylös ja heittäytyi sohvalle. Myös Joy siirtyi sohvalle, joten Dylan veti naisen kainaloonsa. Hänen mielessään pyöri ajatus, jota hän oli pohtinut jo useamman päivän.
-Mitä sinä olet mieltä, olisikohan meidän jo aika kertoa Roselle?
Joy nyökkäsi mietteliäänä ja painautui yhä tiukemmin Dylania vasten.
-Olisi. Meidän on kuitenkin tärkeää olla rehellisiä häntäkin kohtaan, ja minusta tuntuu, että hän arvaa sen pian itse jos me emme kerro. Ehkä hän on alkanutkin jo miettiä, että miksi minä pyörin täällä jatkuvasti. Kerrotaan vain.
Yläkerrassa oli suorastaan oudon hiljaista. Yleensä, kun Rose ja Joanna olivat kahdestaan, yläkerrasta kuului puhetta, musiikkia ja naurua. Nyt ei kuulunut mitään. Dylan kuitenkin tiesi molempien olevan siellä, sillä hän oli kuullut kaksien askeleiden menevän yläkertaan Rosen palatessa koulusta.
Se oli hetki, jolloin Dylan oppi viimein todella sen, että aina kannattaa koputtaa ennen kuin astuu sisään. Rose ja Ryan jäätyivät välittömästi kuultuaan oven aukeavan eikä Dylan tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt katsoa.
Aivan liian pitkältä tuntuneen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Dylan sai lopulta sanansa sanottua.
-Rose... Kunhan ehdit, niin tulepa käymään alakerrassa. Minulla ja äidilläsi on asiaa sinulle.
Dylanin poistuttua Rose kääntyi katsomaan Ryania äärimmäisen häpeissään.
-Voi helvetti, ei tämän näin pitänyt mennä! He eivät ole koskaan aiemmin nähneet sinua, joten minulla taitaa olla aika paljon selitettävää.
Ryan suhtautui tapahtuneeseen itselleen hyvin tyypillisesti; rennosti ja rauhallisesti.
-Ei mitään hätää, kyllä he varmaan ymmärtävät. Sinun kannattaisi ehkä nyt mennä, että he saavat asiansa kerrottua. Me voimme myöhemmin jatkaa siitä mihin jäimme, jos sinä vain yhä haluat.
Rose tunsi häpeän kuumotuksen yhä poskillaan kohti alakertaa kävellessään. Hän ei edes kehdannut mennä sohvalla istuvien vanhempiensa eteen, vaan jäi portaikkoon seisomaan puhuessaan.
-Niin, teillä oli jotain asiaa?
Dylan ja Joy istuivat sohvalla vakavina.
-Tulepa tänne. Meillä on tosiaan kerrottavaa, mutta niin on kyllä sinullakin.
Tilassa vallitsi vaivaantunut hiljaisuus Rosen kävellessä vanhempiensa eteen.
-Mikä se teidän asianne oli?
-Me kerromme sen aivan pian, mutta kerropa sinä ensin, että kuka tuo yläkerran poika on ja miksi sinä muhinoit hänen kanssaan?
Rose tunsi häpeän kuumotuksen nousevan jälleen hänen kasvoilleen.
-Hän on Ryan Marchand, hän on minun kanssani samalla luokalla ja me... Me olemme seurustelleet jo jonkin aikaa. Minä vannon, että minun oli tarkoitus esitellä hänet teille ihan pian, mutta en minä nyt sitten ehtinytkään.
Joy osoitti sanansa Roselle, mutta katsoi Dylania samalla kun puhui. Hän nimittäin aisti, että Dylanin aavistuksen ylisuojeleva luonto oli nostamassa päätään ja hän halusi saada miehen rauhoitettua ennen kuin se pääsisi ihan kunnolla valloilleen.
-Eihän siinä mitään, jos sinä olet löytänyt jonkun kivan pojan. Jos hän vain kohtelee sinua hyvin, niin minulla ei ainakaan ole mitään teidän seurusteluanne vastaan, enkä usko, että isälläsikään on.
Joyn rauhoittava äänensävy teki tehtävänsä. Dylan ei sanonut mitään, mutta hän sai kuitenkin nyökättyä.
-Hyvä. Nyt voisikin sitten olla sen meidän uutisemme aika. Dylan, kerrotko sinä vai kerronko minä?
-Minä voin kertoa.
Sanojensa tueksi Dylan veti Joyn kainaloonsa.
-Rose, me olemme palanneet yhteen ja äitisi muuttaa takaisin tänne.
Rose oli sillä hetkellä todella hämmentynyt. Kenties hämmentyneempi kuin koskaan aikaisemmin. Mieleen nousi kysymys, joka oli siinä tilanteessa irrationaalinen, mutta mitään muita ajatuksia mieleen ei tullut.
-Entä se sinun rantatalosi?
Joyn kasvoille tuntui liimaantuneen jonkinlainen kestohymy, joka ei ottanut haihtuakseen.
-Minä ajattelin, että voisimme alkaa vuokraamaan sitä loma-asunnoksi turisteille. Se on valmiiksi kalustettu, takapihalla on poreallas ja sijainti suorastaan täydellinen. Menekki olisi varmasti kovaa.
Rose alkoi vähitellen ymmärtämään, että mitä hänen vanhempansa olivat juuri kertoneet hänelle. Hämmennystä se ei kuitenkaan saanut häviämään.
-Okei... Kun te kerran palaatte yhteen, niin kaiken järjen mukaan te kai rakastatte toisianne yhä. Eihän siinä mitään, mutta miksi te sitten aluinperin edes erositte?
Dylan tiesi, että tyttö oli yhtä utelias kuin isänsä ja kysymyksiä heräisi varmasti. Koko totuutta hän ei halunnut ainakaan vielä kertoa, mutta hän oli varautunut kertomaan tapahtumista sellaisen version kuin se tässä vaiheessa olisi tarpeellista.
-Se johtui useammasta eri syystä. Vaikka siinä olikin rakkautta, niin ero oli kaikesta huolimatta ainoa oikea ratkaisu. Siitä on kuitenkin vuosia aikaa ja asiat ovat muuttuneet, joten yhteenpaluu oli aivan yhtä oikea ratkaisu kuin ero aikanaan. Olen pahoillani siitä, että sinä jouduit aikoinaan käymään sen kaiken läpi, mutta toivon kuitenkin, että sinä hyväksyt tämän ja pystyt olemaan onnellinen meidän puolestamme.
Rose oli edelleen kovin hämmentynyt, eikä hän tiennyt varmaksi, mitä hän olisi ajatellut tästä kaikesta. Sen hän kuitenkin tiesi, ettei hän ainakaan kovin harmissaan ollut.
-Toki tämä on hieman hämmentävää, mutta ei minulla ole mitään tätä vastaan. Kunhan te kaksi vain olette onnellisia.
Kun Rose palasi yläkertaan jonkin ajan kuluttua, Ryan saattoi aistia hämmennyksen tytön kasvoilta.
-No, mitä asiaa heillä oli?
-Kertoivat palanneensa yhteen. En kyllä ihan tiedä, että miksi. En kyllä tiedä ihan sitäkään, että miksi he aikoinaan erosivat. Kai tälle on jokin hyvä syy oltava. Rakkaus tai jotain sellaista.
-Kai sinä olet kuitenkin iloinen siitä?
Rose ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi kevyesti.
-Hyvä. Entä kysyivätkö he meistä mitään? Isäsi kuitenkin yllätti meidät aika kuumottavasta tilanteesta.
Rose tunsi pienen punan nousevan jälleen kasvoilleen.
-Tuota noin... Kyllähän he kysyivät. Sanoin, että sinä olet poikaystäväni. Minä tiedän, että emme ole virallisesti sopineet vielä mitään, mutta se oli paras selitys minkä minä siihen hätään keksin.
Rose hätkähti, kun Ryan tarttui häntä käsistä kiinni.
Kun hän uskalsi vihdoinkin nostaa katseensa Ryanin kasvoihin, hän näki pojan hymyilevän.
-Olemmehan me olleet jo kuin seurusteleva pari jo pidemmän aikaa, ja ainakin minä olin siinä ymmärryksessä, että meillä oli sanaton sopimus seurustelusta. Sama se kai olisi virallistaakin, niin enää ei olisi mitään epäselvyyksiä. Kysymys kuuluukin, että haluatko sinä sitä?
Ujo hymy levisi Rosen kasvoille hänen puhuessaan.
-Haluan. Oikeastaan minä olen toivonut jo pitkään, että me olisimme päässeet puhumaan tästä. Minä en vain ole kovin hyvä puhumaan. Jos pitää toimia, niin siihen kyllä riittää rohkeutta, mutta sanojen kanssa se on vähän eri lailla. Onneksi edes sinä sait suusi auki.
Ryan painoi kevyen suudelman Rosen huulille.
-Kyllä sinä osaat puhuakin, mutta vaikka et osaisikaan, niin ei se haittaisi. Tuo sinun ujoutesi on oikeastaan aika suloista.
***
Myöhemmin samana iltana Rose oli lähtenyt yöksi Ryanin luokse, joten Dylan ja Joy olivat kahdestaan. Joy oli takapihalla maalaamassa, Dylan puolestaan oli uppoutunut kirjaan ja teemukilliseen. Muki oli tyhjentynyt jo tovi sitten, mutta rakkausromaani piti hänet otteessaan ja ympäröivä maailma oli jossain sumuverhon tuolla puolen.
Dylan havahtui vasta, kun hän kuuli takaoven aukeavan ja jonkun astelevan keittiön oviaukkoon. Katse nousi kirjasta ja hänen edessään seisoi Joy, jolla oli selkeästi jotain mielessään.
-Dylan, olisiko sinulla hetki aikaa?
Dylan nyökkäsi laskiessaan kirjan pöydälle tyhjän teemukin viereen.
-Onhan minulla. Mitä sinulla oli mielessä?
Joy nyökkäsi hermostuneena ja oli hetken hiljaa.
-Se on hyvä, että sinulla on aikaa, koska minä... Minä aion puhua nyt suoraan ja toivon, että sinä kuuntelet etkä tyrmää minua ainakaan ihan heti.
Dylan ei tiennyt Joyn tarkoitusperiä, mutta ne alkoivat selvitä nopealla tahdilla kun nainen polvistui hänen eteensä ja otti häntä kädestä kiinni.
Dylan saattoi aistia hermostuneisuuden Joyn silmistä. Nainen pyrki kuitenkin pitämään äänensä mahdollisimman vakaana ja varman oloisena.
-Dylan, minä tiedän, että sinä olet kokenut ja koet yhä epävarmuuksia tämän meidän yhteenpaluumme suhteen. Minä haluan kuitenkin tehdä selväksi, että minun osaltani niille ei ole enää tarvetta. Minä olen jo antanut sinulle anteeksi kaiken tapahtuneen. Ei minulla ole enää mitään syytä tai tarvetta vihoitella sinulle menneisyyden takia. Haluan keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan. Minä tiedän, että tämä ei ole läheskään niin romanttista kuin sinun kosintasi silloin vuosia sitten. Minulla ei ole vesiputousta tai auringonlaskun värjäämää taivasta, mutta toivon tämänkin kelpaavan. Dylan, menisitkö sinä naimisiin kanssani?
Dylanin oli melkein vaikea saada henkeä häkellykseltään.
-Oletko sinä aivan varma, että haluat sitä?
Joy kaivoi lipastosta etsimänsä sormukset taskustaan, pujotti toisen Dylanin vasempaan nimettömään ja toisen omaansa.
-Riittääkö tämä vakuuttamaan sinut?
Dylan nousi pöydän äärestä ja veti Joyn lähelleen.
-Minun on edelleen hieman vaikea uskoa tätä, mutta ehkä minä vähitellen tajuan.
*****
Tämänkertaiset kootut selitykset osan viivästymiselle:
-Tietokoneen heikko toimivuus
-Pääsykoestressi
-Helle veti voimat alas ja osan tekemiseen ei meinannut riittää energiaa
Okei, nämä ovat kaikki kyllä ihan tottakin, suurimpana ongelmista tuo tietokoneen heikko toimivuus. Mulla on kuitenkin hyviä uutisia, sillä multa on lähitulevaisuudessa vaihtumassa kone alta, joten koneongelmista pitäisi päästä piakkoin eroon. Joudun kuitenkin tulemaan tämän nykyisen koneen kanssa toimeen vielä viiden osan verran. Syy tälle on se, että mulla ei vielä ole sitä uutta konetta (se on kyllä jo tilattu), minkä lisäksi vasta viiden osan päästä tarina on sellaisessa vaiheessa, että tallennus on helpointa siirtää uudelle koneelle (tai toteuttaa tarinan jatkamiseksi vaadittava aikahyppy, jos siirrossa menee jotain vikaan). Osien 77-81 ajan käytössä on siis vielä tämä nykyinen kone, mutta sitten alle vaihtuu vähän toimivampi laite.
Itse osa oli tällä kertaa vähän normaalia lyhyempi, mutta se oli ihan tarkoituksellista. Kyseessä oli nimittäin tällainen väliosa, jonka oli tarkoitus lähinnä kertoa asioista, jotka olivat jo viime osan tapahtumien perusteella melko helposti arvattavissa. Dylan ja Joy palasivat yhteen ja Rosesta ja Ryanista tuli seurusteleva pari. Vaikka tämä osa olikin ehkä hieman tylsä ja Dylanin ja Joyn kihlausta lukuunottamatta tapahtumaköyhä, niin sen voin luvata, että ensi osasta lähtien alkaa taas tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti