75.Vanhaa ja uutta

Surussa vellomisen vaiheen päätyttyä Dylan oli luvannut Joylle, että hän yrittäisi taas saada elämästään otteen. Se lupaus piti. Dylan meni takaisin töihin, käsitteli menetystään psykoterapeutin avustuksella ja oli taas läsnä tyttärensä elämässä. Prosessi oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta lopulta Dylan saattoi vihdoinkin sanoa, että hän oli toipunut niin hyvin kuin hänen asemassaan oleva vain kykeni.

Aivan helposti se ei kuitenkaan käynyt. Kaiken terapian ja muun lisäksi Dylan kaipasi sitä, että jokin hänen elämässään muuttuisi. Hän ei vain osannut sanoa, että minkä olisi muututtava. Lopulta Joy ehdotti hänelle, että talon sisustusta voisi uudistaa. Dylan voisi vaikka kysyä Roselta ideoita, niin isällä ja tyttärellä olisi jokin yhteinen projekti, minkä parissa puuhastella.

Pieneksi pintaremontiksi nimitetty projekti laajeni lopulta ihan täysimittaiseksi remontiksi. Huonejärjestys, kalusteet ja kaikki talon sisäpinnat saivat kyytiä. Remontin toteuttamiseen upposi aikaa ja rahaa etenkin remonttifirman palkkaamisen jälkeen, mutta se oli kaiken arvoista, sillä Dylan ja Rose olivat enemmän kuin tyytyväisiä lopputulokseen. Talon uusi värimaailma oli paljon harmaampi kuin entinen, mutta se oli juuri sellainen, kuin he olivat yhdessä suunnitelleetkin.

Vaikka ajatus koko remontista oli lähtenyt siitä, että Dylan kaipasi muutosta elämäänsä, niin hän halusi myös jotain, mikä muistuttaisi häntä menneestä. Yksi Dylanin rakkaimmista Jasperiin liittyvistä muistoista oli se, kun Jasper oli opettanut hänet soittamaan pianoa. Sen vuoksi Dylan oli ostanut talon olohuoneeseen flyygelin, tismalleen samanlaisen kuin mistä Jasper oli haaveillut.

Suru ja itsesyytökset tulisivat seuraamaan häntä loppuun asti, mutta pahin tuska oli jo hellittänyt ja Dylan oli tehnyt rauhan itsensä kanssa. Yksi asiassa eniten auttanut tekijä oli Jamesin kanssa puhuttu pitkä puhelu. Vaikka James oli ymmärrettävästi surun murtama veljensä kuolemasta, niin hän ei kuitenkaan syyllistänyt Dylania mistään. Päin vastoin. Dylania oli lohduttanut todella paljon kuulla Jamesilta, että Jasper oli ollut kuolemaansa edeltävinä hetkinä onnellisempi kuin koskaan. Ajatus oli myös katkeransuloinen, mutta enimmäkseen lohduttava.

Nyt kun Jasper alkoi olla enää lämmin muisto menneisyydessä, Dylan alkoi suuntaamaan ajatuksiaan nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Hän ei halunnut viettää loppuikäänsä yksin, mutta ajatus johonkuhun uuteen rakastumisesta tuntui hirvittävän väärältä. Tosiasia oli myös se, että hänellä alkoi olla jo ikää, eikä vientiä varmasti olisi enää samaan tapaan kuin joskus nuorempana olisi ehkä saattanut olla. Liikaa Dylan ei kuitenkaan jaksanut murehtia. Uusi parisuhde löytyisi kyllä jos olisi löytyäkseen.

***

Se alkukeväinen perjantai oli hyvin valoisa ja lämmin, joten Rose ja Joanna päättivät suunnata koulusta suoraan uimarannalle. Sää oli siihen niin otollinen.

Tytöt päättivät mennä kaupungin laidalla olevalle pienemmälle rannalle, sillä keskustan ranta olisi taatusti aivan täyteen tupattu. Päätös osoittautui hyväksi, sillä he saivat olla suhteellisen rauhassa.

Kesken auringonoton Joanna päätti kysyä Roselta asiaa, jota hän oli miettinyt jo pitkään.

-Mitä sinulla ja Ryanilla on meneillään?

Roselta pääsi pieni, häkeltynyt naurahdus.

-Ei mitään, kuinka niin?

Joanna hymähti tietäväisenä.

-Rose, minä tiedän, että sinä olet ihastunut häneen. Älä yritä vältellä totuutta.

-Täällä on kuuma, minä haluan uimaan, Rose tokaisi yhtäkkiä ja nousi ylös tuolistaan.

Joanna seurasi Rosea mereen.

-Rose, ei siinä ole mitään väärää. Vaikka minä en hänestä pidäkään, niin ymmärrän kuitenkin, että miksi sinä pidät.

-No hyvä on, kai minä sen voin myöntää, että olen hieman ihastunut häneen. En vain tiedä, että mitä tekisin hänen suhteensa. Me olemme kyllä ihan kaverillisissa väleissä, mutta hän taitaa olla vähän sellainen kaikkien kaveri-tyyppi, joten ei se merkitse mitään erityistä.

Joannan kasvoilla vilahti kevyt virne.

-Ei se ota jos ei annakaan. Hänhän on sinkku, joten iske kiinni!

Palkinnoksi kommentistaan Joanna sai Rosen toimesta kasvoilleen ison loiskauksen suolavettä.

-Kyllä sinä tiedät, etten minä uskalla! Jos hän pitäisikin minusta vain ystävänä, niin siitä tulisi todella kiusallista kun hän tietäisi, että olen ihastunut!

Joanna oli olevinaan kovinkin ärtynyt Rosen tempusta, mutta todellisuudessa nauru kuulsi läpi hänen äänestään.

-Et sinä voi tietää miten siinä käy jos et edes yritä.

Uintihetken jälkeen tytöt kävivät pukeutumassa ja lähtivät syömään yhteen keskustan ravintoloista. Ruokien odottelun lomassa Joanna esitti Roselle kysymyksen.

-Menetkö sinä taas viikonlopuksi äidillesi?

Rose pudisti päätään.

-En tällä kertaa. Äiti on lähtenyt viikonlopuksi Sunset Valleyhyn. Siellä on kuulemma joku taidenäyttely. Isäkin on poissa kaupungista tämän viikonlopun, joten olen ihan yksikseni.

Rose saattoi melkein nähdä lampun syttyvän Joannan pään päällä.

-Minä en valitettavasti pääse pitämään sinulle seuraa, sillä olen lähdössä huomenna aamulla isän luokse, mutta minulla on kuitenkin idea. Soita Ryanille ja pyydä hänet kylään! Ei sinun mitään treffejä tarvitse ehdottaa, voit pyytää hänet ihan vain kaverina. Pyydä hänet vaikka pelaamaan videopelejä tai jotain. Ihan totta Rose, jos hän on lainkaan kiinnostunut sinusta, niin se käy kyllä ilmi ennen pitkää. Sinä voisit kuitenkin ottaa ensiaskeleet asian selvittämiseksi.

Rose vietti hetken pohtien asiaa perusteellisesti. Häntä jännitti aivan kamalasti, mutta samalla hän tiesi kaipaavansa lisää rohkeutta elämäänsä.

-Kaipa minä voisin soittaa hänelle.

***

Joy tunsi tyttärelleen valehtelusta vain hieman huonoa omatuntoa. Totuutta hän ei kuitenkaan voinut vielä kertoa, kun ei hän tiennyt itsekään, että mikä se totuus oli.

Avioeron jälkeen kuihtuneet välit olivat heränneet uuteen loistoonsa sen jälkeen, kun Dylan oli toipunut Jasperin kuolemasta. Nykyhetkessä heidän välisensä yhteys oli vahvempi kuin koskaan aiemmin, ja jos Joy ei olisi tiennyt paremmin, niin hän olisi saattanut luulla Dylaninkin ajatusten liikkuvan jo jossain muuallakin kuin pelkässä ystävyydessä. Hänet omat tunteensa eivät olleet kuihtuneet mihinkään. Hän rakasti Dylania ja Dylan tiesi sen. Vastakaiuttomuus oli iso suru, mutta Joy oli ennemmin Dylanille pelkkä ystävä, jos vaihtoehtona oli menettää mies kokonaan.

Vähänpä Joy oikeasti tiesi. Dylanin tunnetilat olivat kaiken suhteen kovin ristiriitaiset, mutta hiljattain hän oli tajunnut, että taisi sittenkin yhä välittää Joysta enemmän kuin ystävänä. Ei hän kuitenkaan uskaltanut tehdä asialle mitään. Se ei kuitenkaan johtunut Jasperista. Dylan tiesi, että Jasper ei suuttuisi. Mieshän oli toivonut hänelle ja Joylle pelkkää hyvää. Siltikin. Dylan oli jo kerran eronnut Joysta toisen vuoksi, joten ei hän voisi anella naista takaisin.

Aikaisemmin Joy oli melko varma siitä, ettei heistä tulisi enää mitään. Nyt hänen sisällään oli kuitenkin alkanut kajastaa herkkä toivo. Ei kai Dylan olisi pelkän ystävän vuoksi valehdellut tyttärelleen, että hän matkustaa toiseen kaupunkiin viikonlopuksi?

Ruokaa syödessään Dylan päätti sisuuntua. Hän oli se, jonka toiminnan seurauksena he olivat joutuneet aikoinaan eroamaan, joten hänen olisi oltava myös se, jonka kuuluisi ottaa ensimmäinen askel tämän asian selvittämiseksi.

-Joy, voisimmeko me jutella sitten kun me olemme syöneet?

Joy tunsi miellyttävän värähdyksen sisällään. Saattoi olla, että hän vain ylitulkitsi Dylanin äänensävyä, mutta hän kuitenkin toivoi parasta.

-Tietenkin voimme.

Syötyään he korjasivat illallisen jäljet yhdessä, minkä jälkeen Dylan vajosi mietteliääseen tilaan. Hän tiesi, että hänen olisi pakko puhua, vaikka se ei helpolta tuntunutkaan. Se oli kuitenkin ainoa oikea asia, minkä Dylan saattoi siinä tilanteessa tehdä.

-Joy, minä pyydän sinulta anteeksi jo etukäteen. Tuskin mikään, mitä minä aion kohta sanoa, tekee sinua iloiseksi. Päin vastoin oikeastaan. Kuitenkin, jos minä olen jotain tähän ikään mennessä oppinut, niin sen, että tunteiden salailusta seuraa lähes poikkeuksetta pelkkää pahaa. Sitä paitsi, sinä ansaitset rehellisyyteni. Sinä et ole salannut minulta mitään, joten minunkaan ei pitäisi tehdä niin.

-Joy... Ensiksi minä tahdon pyytää anteeksi sitä, miten huonosti minä kohtelin sinua aikaisemmin. Olisin voinut hoitaa asiat sinun ja Jasperin kanssa niin paljon paremmin, jolloin me kaikki olisimme säästyneet paljolta. Se on kuitenkin mennyttä, joten ei puhuta siitä enempää, jos sinä et välttämättä tahdo. Se, mistä minä oikeastaan tahdon puhua on se, mitä minä haluan ja se, mitä minä sinua kohtaan tunnen. Nyt kun Jasper ei ole enää luonani, niin minä haluan vielä joku päivä löytää rakkauden. Tiedän, että Jasperkin toivoisi sitä. Kaikesta huolimatta ajatus johonkuhun uuteen rakastumisesta tuntuu vain ja ainoastaan väärältä. Mitä taas tulee meihin kahteen, niin sinä rakastat minua ja minä tiedän sen. Minäkin pidän sinusta, ja voisin ehkä jopa sanoa rakastavani sinua. En vain tiedä, että voisimmeko me kaksi enää muodostaa toimivaa suhdetta. Olen pitänyt sinua löysässä hirressä jo vuosikausia, enkä ehkä pysty antamaan sitä itselleni anteeksi. Toisekseen, olen jo kerran jättänyt sinut toisen vuoksi, niin en minä enää voi anella sinua takaisin. Ei se muutenkaan olisi reilua, että me palaisimme yhteen vain siksi, että minä ehkä rakastan sinua enkä halua olla yksin.

Joy kuunteli Dylanin sanoja sydän hurjasti läpättäen.

-Dylan...Minä...

Joy ei ehtinyt sanoa paria sanaa enempää, kun Dylan istahtikin jo sohvalle ja jatkoi monologiaan.

-Sinua varmaan ärsyttää jo, kun minä jauhan Jasperista koko ajan. Minun on kuitenkin pakko. Jasper oli minun elämäni rakkaus. Kuten sanoinkin jo äsken, niin minäkin taidan rakastaa sinua, mutta silti minua epäilyttää. Jos saisimme jotenkin selvitettyä kaikki nuo asiat mistä minä aiemmin puhuin, niin tämä painaa minun mieltäni ehkä eniten. On ollut joku, jota minä rakastin ja rakastan enemmän kuin kykenisin koskaan rakastamaan sinua. Pystyisitkö sinä elämään sen asian kanssa?

Joy keskeytti Dylanin puheen erittäin vihaisena.

-Johan minä olen elänyt sen asian kanssa jo useita vuosia! Luuletko sinä ihan todella, että olen koko tämän ajan vain odotellut sinua katselematta yhtään ympärilleni? Totuus on, että jos minä haluaisin, niin minulla olisi tällä hetkellä uusi parisuhde jonkun aivan muun kanssa, olisimme todennäköisesti naimisissa ja meillä olisi ehkä lapsiakin. Minä en kuitenkaan voinut jäädä siihen suhteeseen, sillä tiesin, että joko se olet sinä tai sitten se ei ole kukaan. Siihen suhteeseen jääminen ei olisi ollut reilua sitä miestä kohtaan.

Pahimman tunteenpurkauksen vähitellen laannuttua Joy veti muutaman kerran syvään henkeä rauhoittuakseen.

-Anteeksi. En minä voi raivota sinulle näin. Ei meidän tarvitse tehdä mitään päätöksiä tässä ja nyt, mutta tätä olisi hyvä miettiä. Jos me palaisimme yhteen, niin se tekisi minut todella onnelliseksi, ja sinutkin varmaan ainakin onnellisemmaksi kuin tällä hetkellä olet. Vai mitä sinä olet mieltä?

Edes Dylan itse ei olisi osannut aavistaa seuraavaa liikettään etukäteen. Hän vain havaitsi nousseensa ylös sohvalta ja suutelevansa Joyta intohimoisesti. Mieleen vilahti ajatus, että kaiken ollessa keskeneräistä tämä ei ehkä ollut ihan oikein. Jälleen kerran Dylan kuitenkin pääsi toteamaan, että itsehillintä ei kuulunut hänen vahvuusalueisiinsa.

Onneksi vaikutti kuitenkin siltä, että Joyn ajatukset liikkuivat täsmälleen samoilla aihealueilla. Viimeiset epäilykset kaikkosivat mielestä, kun Joy avasi niskastaan housupukuaan pitelevän lenkin ja pudotti asun lattialle yhdellä sulavalla liikkeellä.

Siirtyminen makuuhuoneen puolelle meinasi olla molempien itsehillinnän kannalta liikaa, mutta viime hetkellä Joy muisti, että verhot olivat puoliksi auki ja ikkunat näyttivät kadulle päin, joten heidän olisi suorastaan pakko siirtyä pois mahdollisten ohikulkijoiden silmien alta.

Lopulta kaiken jälkeen entinen pariskunta jäi vain tuijottelemaan toisiaan silmiin. Dylanin päässä ei ollut enää yhden yhtäkään ajatusta. Pelkästään tyhjyyttä.

Onneksi Joy sentään kykeni muodostamaan edes jokseenkin järkevää puhetta.

-Me molemmat tarvitsemme nyt lepoa. Katsotaan aamulla, että miten me etenemme tästä.

***

Rose istui keskustan siirtolapuutarhan katoksessa äärimmäisen jännittyneenä ja odotti. Edellisenä iltana Ryanille soittaessa poika oli sanonut, että sille illalle hänellä oli jo muuta menoa, mutta tapaisi Rosen seuraavana päivänä oikein mielellään. He olivat sopineet tapaavansa siirtolapuutarhassa seuraavana päivänä puoliltapäivin, ja sitä Rose oli odottamassa.

Odotusaikana jännitys ehti kohota melkoisesti. Rosen mieleen hiipi ajatus, että entä jos Ryan ihan todella olikin kiinnostunut hänestä? Kauaa Rose ei ehtinyt kuitenkaan pelätä, kun hän kuuli selkänsä takaa askeleet ja kääntyi katsomaan tulijaa.

-Moi.

Ryanin ääni on suorastaan hunajaisen pehmeä, Rose huomasi ajattelevansa.

Jännittyneenä Rose nousi pöydän äärestä ja meni Ryanin luokse.

-Hei. Kiva, että sinäkin halusit nähdä. Sopiiko udella, että mikä se sinun eilinen menosi oli?

Rose oli sulaa siihen paikkaan nähtyään Ryanin kauniin hymyn.

-Samson järjesti peli-illan ja oli kutsunut koko luokan pojat sinne. Olisin voinut pyytää sinutkin sinne, mutta arvelin, että tahtoisit ehkä tavata ennemmin kahden kesken. Pahoittelut, että emme voineet tavata jo eilen. Minä korvaan sen sinulle kyllä.

Voi, hän on niin kultainen.

-Ei sinun tarvitse mitään korvata. Kyllä minä ymmärrän, että sinä haluat viettää aikaa muidenkin kavereidesi kuin minun kanssa.

-Etkö sinä halua edes kuulla, että mikä se korvaus on?

-No, kerro sitten.

-Ostin meille liput tivoliin. Ajattelin, että se voisi olla ihan hauskaa. Sinä ainakin olet käynyt siellä useasti, joten luulisin sinun ainakin viihtyvän.

Hetkeen Rose ei kyennyt muuhun kuin tuijottamaan poikaa häkeltyneenä. Se sai Ryanin huvittumaan kovasti.

-Miten on, haluatko mennä?

-Tietenkin, tietenkin haluan! Mennään!

Tivoli sijaitsi ihan kävelymatkan päässä siirtolapuutarhasta, joten ei aikaakaan, kun nuoret olivat jo perillä kohteessaan.

Edellisillasta lähtien Ryan oli miettinyt kuumeisesti jotain tapaa, millä tehdä vaikutus Roseen, mutta mitään kunnon ideaa ei syntynyt. Ei ennen kuin hän iski silmänsä puiston suurimpaan vuoristorataan.

-Uskaltaisitko sinä mennä tuon radan kyytiin? Minä ainakin uskaltaisin, mutta sinusta en olisi aivan varma.

Rose loi katseensa yläilmoihin ja leikki hetken kauhistunutta, mutta repesi pian raikuvaan nauruun.

-Ai että uskallanko? Ryan, olen ollut tuon kyydissä ensimmäistä kertaa jo kauan sitten enkä silloinkaan pelännyt yhtään! Jos sinä kerta todella uskallat, niin tulet minun mukaani nyt.

Yksin ollessaan Ryan ei todellakaan olisi uskaltautunut kyseisen kapistuksen kyytiin, mutta Roselle rehentelyn jälkeen hän ei vain kehdannut enää sanoa ei. Vuoristoradan kyydissä ollessa paniikki alkoi kuitenkin nostaa päätään.

-Olikohan tämä sittenkään ihan hyvä idea?

-No, et sinä enää poiskaan pääse, Rose totesi mutkattomasti.

Ensimmäisen laskun tullessa Rose hihkui innostuneena, kun Ryan taas pudisti turvapuomia kuin hengenhädässä ja toivoi vain, että selviäisi hengissä ajon loppuun asti.

Radan kyydistä pois päästyään Rose havaitsi, että Ryan vaikutti hieman pahoinvoivalta. Huolestuneena Rose talutti pojan lähimmälle vapaalle penkille ja istui hänen viereensä.

-Onko sinulla huono olo? Anteeksi, ei minun olisi pitänyt pakottaa sinua radan kyytiin. Olen pahoillani.

Ryan päätyi kuitenkin pudistamaan päätään ja hymyilemään rennosti.

-Ei sinun tarvitse anteeksi pyydellä, itsehän minä rehentelin, että uskallan kyllä. Totuus on kuitenkin se, että en minä olisi ainakaan yksin uskaltanut. Sanoin sen vain siksi, että tahdoin tehdä vaikutuksen sinuun.

Rose oli hetken aikaa sanaton. Ryan oli yrittänyt tehdä häneen vaikutuksen. Tässä olisi siis pakosti kyseessä jokin ystävyyttä suurempi tilanne. Rose ei kuitenkaan tahtonyt säikäyttää poikaa intoilullaan.

-Mutta sinulle ei siis jäänyt huono olo?

-Minun pitää ehkä istua tässä vielä hetki, että sykkeni tasaantuu, mutta ei jäänyt.

Nuoret viihtyivät tivolissa ja toistensa seurassa koko päivän jopa niin hyvin, että tivolin sulkeuduttua he lähtivät kahdestaan viereiselle rannalle katsomaan auringonlaskua.

Taivasta ihaillessaan Ryan sanoi Roselle asian, joka oli painanut hänen mieltään koko päivän.

-Anteeksi, että tämä päivä oli vähän tällainen nopeasti kasaan kyhätty. Ensi kerralla minä kehittelen sinulle paljon paremmat treffit.

-Ai nämä olivat treffit?

-Sellaisiksi minä ainakin nämä mielsin, ja luulin, että sinäkin.

Rose alkoi jälleen hymyillä häkeltyneenä.

-Jos nyt olen ihan rehellinen, niin en minä uskaltanut sitä ajatella, mutta toivoin kyllä hyvin voimakkaasti. Ei sinulla kyllä ole mitään anteeksipyydeltävää. Tämä oli täydellinen päivä.

Tällä kertaa oli Rosen vuoro jättää Ryan sanattomaksi. Poika häkeltyi niin kovin, että hetkeen hän ei kyennyt muuhun kuin tuijottamaan ihastuksen kohdettaan hölmönä hymyillen.

Kun tuli lähdön hetki, niin Ryan teki siihen mennessä rohkeimman peliliikkeensä ja päätyi suukottamaan Rosea hellästi. Rose tiesi, että perhosten lepattaminen vatsassa oli hyvin kliseinen ja kulunut sanonta, mutta samalla se tuntui niin oikealta juuri siihen hetkeen.

-Nähdään maanantaina koulussa, Ryan kuiskasi vielä hyvästiksi.

-Nähdään, Rose sai henkäistyä.

Poistuvan Ryanin perään katsoessaan Rose tunsi punan nousevan kasvoilleen. Tämä ei mitenkään voinut olla totta. Hän oli ollut ihastunut Ryaniin jo vaikka kuinka kauan, eikä hän ollut pitkiin aikoihin uskonut saavansa vastakaikua, ja silti sitä tuli. Rose ei millään malttanut odottaa, että mitä kaikkea ihanaa tästä seuraisi.

*****

Ensinnäkin, pahoittelut, että tässä on taas kestänyt. Osan oli aluinperin tarkoitus tulla julki jo vähän aiemmin, mutta perjantai-iltana migreenikohtaus tuli kylään ja se ilta ja lauantaipäivä kuluivat hyvin pitkälti sängyssä maaten. Jokainen migreenistä kärsinyt tietää, että kyseessä on suhteellisen vittumainen vaiva, joten keskittyminen osan viimeistelyyn on siinä tilassa jokseenkin mahdotonta. Vointi oli tänään kuitenkin jo ihan hyvä, joten sain tämän valmiiksi.

Tosiaan, Dylan on päässyt jo aika hyvin menetyksestään yli, ja alkaa jo tarkastella parisuhderintamalla uusia tuulia... Tai no, uusia ja uusia. Mitä luulette, mihin ratkaisuun Dylan ja Joy päätyvät? Onko heillä enää edellytyksiä muodostaa toimiva liitto? Entäpä nuoret kyyhkyläiset Rose ja Ryan? Mitä heidän jutustaan mahtaa kehkeytyä?