74.Jokainen yö vie aamuun

Antti Tuisku - Yksinäinen

Ei lukumusiikkia, vain otsikkolähde.

Kun Rose lähti aamulla kouluun, niin Dylania ei näkynyt missään. Tyttö ei pitänyt sitä outona, sillä toisinaan isä lähti töihin jo todella aikaisin. Kun Rose palasi koulusta iltapäivällä, niin Dylankin oli palannut kotiin. Niin Rose ainakin päätteli tallissa olevasta autosta. Rose kiersi koko talon läpi, mutta isää ei näkynyt missään. Viimeisenä Rose tarkisti Dylanin huoneen, mistä mies löytyi makaamasta kasvot kohti seinää. No, ehkä hänellä oli vain rankka työpäivä ja hän halusi ottaa torkut, Rose pohti sen enempää huolehtimatta. Huoli alkoi kuitenkin nostaa päätään, kun kello alkoi hiljalleen lähestyä yötä eikä Dylan ollut hievahtanutkaan koko iltana.

Rose avasi oven ja jäi tarkkailemaan isäänsä pienen etäisyyden päästä. Säikähdys oli melkoinen, kun Rose huomasi isänsä itkevän. Hän ei ollut kertaakaan aikaisemmin nähnyt Dylanin itkevän. Ainakaan hän ei muistanut kertaakaan.

Rose istui hiljaa sängylle ja odotti, että Dylan sanoisi jotain. Isä ei kuitenkaan vaikuttanut noteeraavan tyttärensä läsnäoloa ollenkaan.
-Isä?
Dylan ei reagoinut myöskään Rosen puheeseen, joten Rose päätyi tökkäisemään isäänsä kylkeen. Dylan ei vieläkään sanonut mitään, mutta hänen itkunsa voimistui huomattavasti.

Enää Rose ei ollut huolissaan. Hän oli hätääntynyt. Isä voi huonosti, eikä Rosella ollut pienintäkään käsitystä syystä. Koska hän ei tiennyt syytä, niin hän ei osannut myöskään auttaa. Sen vuoksi hän kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti sille ainoalle henkilölle, joka ehkä osaisi.

-Hei kultaseni! Miten sinulla menee?
-Minulla on kaikki kunnossa, mutta isällä on joku hätänä. Voisitko sinä tulla käymään?
-Miten niin hätänä? Onko hänelle sattunut jotain?
-En minä oikein tiedä. Hän ei ollut kotona aamulla kun minä lähdin kouluun. Iltapäivällä minun palatessani hän oli täällä, mutta ei hän ole tehnyt koko päivänä mitään muuta kuin maannut sängyssä ja itkenyt.
-Antaisitko puhelimen isällesi, niin minä voisin yrittää jutella hänelle?
-Voin minä antaa, mutta ei se ehkä auta. Ei hän reagoinut minunkaan puheisiini. En tiedä, että kuuliko hän edes, mitä minä sanoin.
-Hyvä on, kultaseni. Minä lähden tulemaan ja olen siellä ihan kohta.

Puhelun päätyttyä Rose istui harmistuneena sohvalle odottamaan. Hänen ei tarvitsisi mennä alakertaan odottamaan ovikellon soimista, sillä Joylla oli yhä avain taloon.

Joylla ei mennyt kauaa saapua paikalle. Ensitöikseen nainen halasi tytärtään tervehdykseksi.
-Hei kultaseni. Onko isä vieläkin huoneessaan?
-On, Rose huokaisi hiljaa.

Joy koputti oveen, mutta vastausta ei tullut, joten hän vain käveli sisään ja jäi katsomaan ex-miestään vakavana. Jo se yksi vilkaisu riitti kertomaan kaiken. Joy oli nähnyt Dylanin tuossa tilassa tasan kerran aikaisemmin; silloin kun Andrei oli juuri kuollut. Kun mietti Dylanin senhetkisiä läheisiä ja rakkaita, niin Joyn ei tarvinnut kauaa arvella, että kenestä oli sillä kertaa kyse.
-Mitä hänelle tapahtui?

Dylan oli itkenyt taukoamatta jo tunteja eikä hän ollut puhunut sanaakaan. Nyt hän kuitenkin ponnisteli sen verran, että sai sanottua edes sen yhden tarvittavan sanan.
-Tasoristeysonnettomuus.

Joy istui sängyn reunalle järkyttyneenä ja jäi silittämään Dylanin kättä hellästi.
-Tämän aamun uutisissa kerrottiin onnettomuudesta, mutta en minä arvannut, että se oli hän... Olen niin pahoillani.
Dylanin minimaaliseksi hetkeksi laantunut itku alkoi taas yltyä.

Joy poistui hetkeksi huoneen ulkopuolelle ja jäi pohtimaan tilannetta pöytään nojaten. Kovin kauaa hänen ei tarvinnut miettiä. Pohdintojensa jälkeen hän soitti yhdelle ystävälleen ja pyysi palvelusta. Kun puhelu oli ohitse, niin Joy kutsui huoneeseensa menneen Rosen takaisin olohuoneeseen ja he istuivat sohvalle.

Joy pyrki pitämään surunsa ja huolensa mahdollisimman piilossa tyttäreltään. Hän ei halunnut saada tätä huolestumaan entistäkin enempää.
-Sinä menet seuraavaksi yöksi yhden minun ystäväni luokse. Minun pitää lähteä viemään isäsi sairaalaan, enkä tiedä kauan siellä kestää, joten sinun on parempi mennä johonkin, ettei sinun tarvitse olla koko yötä yksin.

Rose katsoi äitiään kummastuneena.
-Onko isä kipeä? Sattuuko häntä johonkin? Siksikö hän itkee?

Joy nyökkäsi hiljaa. Se ei ollut aivan koko totuus, mutta riittävän lähellä kumminkin. Kipuahan se henkinen kipukin oli.
-Joo. Siksi hänen pitää päästä juttelemaan lääkärin kanssa.

Kun Joyn ystävä oli käynyt hakemassa Rosen hoiviinsa, niin Joy meni makuuhuoneeseen ja kiskoi Dylanin väkisin ylös sängyltä. Mies oli paljon painavampi kuin Joy, mutta jostain Joy sai tarpeeksi voimaa. Dylan ei ensin sanonut mitään, mutta olohuoneen puolella hän tuntui havahtuvan edes hetkeksi.
-Mihin sinä oikein viet minua?
-Sairaalaan. Sinä et ole siinä kunnossa, että voisit mennä huomenna töihin, joten tarvitset ainakin sairasloman ja ehkä jotain muutakin apua.

-Ja sairaalastako sitä saa?
-Mistäpä muualtakaan?

Dylanin vastaanottanut lääkäri oli hieman ihmeissään tarkistettuaan Dylanin tiedoista, että mies oli kotiutettu sairaalasta vain joitakin tunteja aikaisemmin hänen saatuaan yön ja aamupäivän ajan hoitoa äkillisestä shokkitilasta seuranneeseen tajunnanmenetykseen. Kun lääkäri näki Dylanin voivan edelleen todella huonosti, hän kuitenkin ymmärsi heti ja ohjasi Dylanin psykiatrin juttusille. Dylan ei saanut sanottua paljoakaan, mutta psykiatri ymmärsi kyllä, missä mennään. Hän ei nähnyt Dylanissa kuitenkaan tarvetta osastohoidolle, joten mies kotiutui päivystyksestä akuuttiin stressireaktioon määrätyn sairasloman ja unilääkereseptin kera. Koko ajan odotushuoneessa kärsivällisesti odottanut Joy vei hänet kotiin.

Kotona Dylan otti yhden unilääkkeen, ja koska hän oli jo valmiiksi uupunut, niin lääkkeen ansiosta hän nukahti välittömästi olohuoneen sohvalle puoliksi Joyn syliin. Joy piti Dylanista kiinni ja silitti hänen kämmenselkäänsä hellästi.

Joy tiesi, että hänen ei olisi mikään pakko tehdä sitä. Ei itsensä eikä kenenkään muunkaan takia. Dylan oli kuitenkin hänen tyttärensä isä, ja totuus oli se, että Joy rakasti miestä yhä. Siltä istumalta Joy teki päätöksen, että Rosesta ja Dylanista huolehtimisen jälkeen kaikki muu olisi nyt toissijaista.
***

Joyn huoli ja suru Dylanin tilanteesta eivät ottaneet hellittääkseen. Ei vaikka aikaa kului ja hän teki kaikkensa auttaakseen miestä.

Joy laittoi joka päivä ruokaa itselleen, Roselle ja Dylanille. Rose söi hyvällä halulla, mutta Dylanille ei maistunut juuri koskaan, ja silloinkin kun maistui, niin hänen ruokamääränsä olivat hyvin pieniä.

Dylan kulutti käytännössä kaiken aikansa joko nukkuen tai itkien. Ei hänellä ollut energiaa mihinkään muuhun.

Joy oli yrittänyt saada Dylania kävelylenkeille kanssaan, mutta Dylan ei maanittelusta huolimatta suostunut poistumaan kotoa. Kaiken muun päälle Joy oli huolissaan Dylanin raittiin ilman puutteesta, joten kompromissina nainen vei parvekkeelle kasan patjoja ja komensi välillä Dylanin nukkumaan sinne. Eihän se tietenkään sama asia ollut, mutta ainakin mies hengitti ainakin hetkittäin jotain muutakin kuin kuivaa huoneilmaa.

Asia, mistä Joy oli kaikkein huolestunein, oli Dylanin puhumattomuus. Yrittämisestä huolimatta Dylan ei sanonut sanaakaan. Ei Joylle, ei Roselle, eikä edes terapeutille, jonka Joy oli hankkinut auttamaan Dylania. Ei kenellekään. Kukaan heistä ei tiennyt, että eikö Dylan vain kyennyt puhumaan, vai eikö hän yksinkertaisesti halunnut puhua.

Dylanin ohella Joyn oli toki huolehdittava myös Rosesta, ja äiti laittoikin kaiken luovuutensa peliin pitääkseen tyttärensä mahdollisimman huolettomana tilanteen suhteen. Välillä Rosen mieleen kuitenkin nousi kysymyksiä isän tilanteesta. Niihin Joy vastasi vain, että isä oli kipeä, minkä vuoksi hän tarvitsee paljon lepoa ja äiti huolehtisi asioista sillä aikaa.

Rose ei ostanut äitinsä selitystä alkuunkaan, ja kun päivät alkoivat vähitellen vaihtua viikoiksi, niin hän uskoi selityksiä vielä vähemmän. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan kysellyt enempää.
***

Eräänä aamupäivänä Rosen ollessa koulussa Joy oli hakemassa postia laatikosta. Joka päivä sitä ei tullut, mutta sillä kertaa laatikossa odotti kirje. Joy ehti jo luulla sitä laskuksi ja oli repäisemässä kuorta auki, kun hän huomasi, että ei se ollutkaan lasku, vaan Dylanille osoitettu kirje. Joy nappasi kirjeen mukaansa ja kipaisi yläkertaan etsimään Dylania.

Joy löysi miehen parvekkeelta tuijottamasta tyhjyyteen.
-Dylan, sinulle tuli kirje. Haluatko lukea tämän?
Dylan ei vastannut mitään, tietenkään, mutta hän kääntyi kuitenkin ympäri ja ojensi kätensä. Joy antoi kirjekuoren Dylanille.

Hei Dylan.

Tämän maan postilaitoksen toimintanopeudessa on rutkasti parantamisen varaa, joten en tiedä, että kumpi saavuttaa sinut ensin, minä vai tämä kirje. Sillä ei ole kuitenkaan nyt mitään väliä. Kun sain kirjeesi, niin soitin sinulle heti. Halusin kuitenkin myös kirjoittaa sinulle. Jos saat tämän ensin, niin sitten tiedät kaiken mitä minä haluan. Jos minä taas olen siellä ennen kirjettä, niin sitten tämä on mukava romanttinen yllätys. Joka tapauksessa... Dylan, kyllä minä rakastan sinua yhä ja kykenen myös luottamaan sinuun. Petit entistä vaimoasi, mutta en pelkää, että tekisit minulle samoin. Turha minun on pelätä, kun kyseessä on asia, mihin minä en voisi mitenkään vaikuttaa. Toisekseen, ei minulla ole yhtään varaa arvostella. Olinhan minäkin Frankin kanssa vielä silloin. Se on kuitenkin menneisyyttä, joten voimme nyt jättää sen taaksemme ja keskittyä tulevaan. Talokauppojen alullepistämisen jälkeen seuraava hoitamani asia oli irtisanomisilmoituksen toimittaminen pomolleni. Hän oli harmissaan lähdöstäni, sillä olen kuulemma lahjakas rumpali ja pidetty tyyppi opiston opiskelijoiden keskuudessa, mutta hän ymmärsi kyllä ja lupasi antaa suosituksensa, kun etsin uutta työpaikkaa. Oikeastaan olen jo ottanut yhteyttä muutamiin sikäläisiin opistoihin ja sopinut pari haastattelua. Tässä kohtaa sinä varmaan sanoisit, että ei minun tarvitsisi käydä töissä, sillä rahasta ei ole puutetta. Olet ehkä oikeassa, mutta minäkin haluan kantaa korteni kekoon. Okei, se työasioista. Joy ei varmastikaan pidä minusta tällä hetkellä ja minä ymmärrän sen kyllä. En minäkään pitäisi itsestäni, jos olisin hänen asemassaan. Haluaisin kuitenkin olla vähintään asiallisissa väleissä hänen kanssaan. Onhan hän kuitenkin minun rakkaimpani tyttären äiti. Mitä Roseen tulee, niin en minä hänen isäänsä ala leikkimään. En tahdo vallata sinun ja Joyn tilaa hänen elämästään. Toivon kuitenkin, että hän kokisi olonsa turvalliseksi minun seurassani ja kykenisi luottamaan minuun. Isäksi minusta ei ole, mutta olisin varmasti vähintään keskinkertainen isäpuoli. Rose ei kyllä varmaan muista minua, sillä hän oli niin pieni meidän tavatessamme viimeksi, mutta toivon, että hän ottaa minut hyvin vastaan. Minun pitää lopetella tämä kirje pian, sillä James on vielä maisemissa ja minä lupasin mennä hänen kanssaan oluelle juhlan kunniaksi. Ai mitä me juhlimme? No sitä, että James sai opiskelupaikan Breckenridgestä. Hän lähtee sinne opiskelemaan solubiologiaa. Olen niin ylpeä hänestä. Äiti ja Walterkin varmasti olisivat, jos he vain olisivat vielä täällä. Heidän kuolemansa oli Jamesille raskas isku, mutta hän toipui siitä upeasti.

No niin, eiköhän tämä ollut tässä. Pian me näemme, ellemme sitten ole jo nähneet. Dylan, minä rakastan sinua.

Terveisin Jasper Bevington, soon-to-be Leeds

Dylan rutisti kirjeen nyrkkiinsä ja paiskasi sen maahan, minkä jälkeen hän nousi pöydän äärestä ripeästi. Joy katsoi vierestä miehen reaktiota hyvin järkyttyneenä, mutta järkytys suli nopeasti pois, kun Dylan tukeutui häneen ja alkoi itkeä lohduttomasti hänen olkaansa vasten.

-Se olin minä. Se...Se oli minun syytäni. Jasper on kuollut vain ja ainoastaan minun takiani.

Joyn oli vaikea saada selvää Dylanin itkunsekaisesta nikottelusta. Kun hän vihdoin ymmärsi, että mitä mies koitti sanoa, hän hätkähti.

-Dylan, se ei ollut millään tavalla sinun vikasi. Sinä et ohjannut sitä junaa, sinä et ajanut sitä pakettiautoa, etkä sinä myöskään säädellyt sen tasoristeyksen turvapuomeja. Onnettomuudessa oli kyse vain ja ainoastaan huonosta tuurista. Jasper vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.

Dylan ei ottanut Joyn sanoja kuuleviin korviinsa, vaan vähän aikaa paruttuaan hän ryntäsi sisälle ja pakeni huoneeseensa. Joy otti maasta Dylanin rutistaman kirjeen, laittoi sen taskuunsa ja lähti miehen perään.

Dylan makasi sängyllään yhä itkien. Joy kumartui hänen puoleensa ja otti hänen kädestään kiinni.

-Dylan, se ei ollut sinun vikasi. Jasperin kuolema ei ollut sinun syysi. Se oli aivan täysi onnettomuus ja vahinko.

-Kyllä se oli minun vikani. Minä olin huolissani, koska en ollut saanut häneen yhteyttä koko päivänä. Tiesin, että Jasper olisi hyvin todennäköisesti auton ratissa sillä hetkellä, ja silti minä soitin hänelle ja hän vastasi. Jos hän ei olisi puhunut kanssani puhelimessa sillä hetkellä, niin hän olisi ehtinyt pysähtyä tai edes väistää.

-Ei se ollut sinun vikasi, usko jo! Sinä et voinut tietää, että mitä hän puuhaa sillä hetkellä kuin soitat. Jasper itse päätti puhua puhelimeen samalla kun ajoi. Ei hänkään sitä tahallaan tehnyt, ei ainakaan ajatellen, että juna tulisi ja tappaisi. Dylan, se oli kaikin puolin vahinko. Ei sinun, ei Jasperin eikä kenenkään muunkaan syy. Minä uskon, että kun sinä tajuat tuon, niin se auttaa sinua pääsemään eteenpäin.

Dylan painoi silmänsä kiinni ja veti syvään henkeä.

-Sinä et voi tietää sitä.

Ne olivat viimeiset sanat, jotka Dylan sanoi moneen viikkoon.

***

Yhtenä iltana Joy ja Rose olivat katsomassa televisiota. Yleensä heillä oli tapana jutella katselun lomassa, mutta tänään Rose oli poikkeuksellisen hiljainen ja vakava. Joy oli hiukan ihmeissään siitä, mutta hän ei ehtinyt kysyä syytä ennen kuin Rose avasikin suunsa.
-Mikä isällä on?
-Hän on edelleen kipeä, Joy totesi mutkattomasti.
Hän oli päästänyt tuon valheen suustaan jo niin useasti, että se alkoi jo kuulostaa totuudelta hänen omiinkin korviinsa.

Rose nappasi kaukosäätimen käteensä, sammutti television ja kääntyi katsomaan äitiään tiukasti.
-Äiti, minä en ole enää mikään pikkukakara, jota pitäisi suojella totuudelta. Kerro minulle yksikin yhtäkkinen sairaus, joka aiheuttaa sen, että ihminen ei kykene juuri muuhun kuin itkien sängyssä makaamiseen. Niin, ei sellaista ole. Mikä isää oikein vaivaa? Onko hän masentunut?

Joy kääntyi katsomaan tytärtään vakavana. Kyllä hän oli arvannut, että Rose tajuaisi vielä jossain vaiheessa, mutta siltikään hän ei ollut osannut varautua tähän.
-Hyvä on, minä kerron. Muistatko sinä Jasper Bevingtonin?
Rose pudisti päätään, joten Joy alkoi kertoa.
-Ei mikään ihme, sillä sinä olit niin pieni kun te tapasitte viimeksi. Hän oli yksi isäsi rakkaimmista ihmisistä ja he tunsivat toisensa aivan lapsesta asti. He olivat nimittäin tavatessaan nuorempia kuin sinä nyt. He ovat kokeneet yhdessä kaikenlaista, niin helppoja kuin vaikeitakin aikoja. Jasper oli isäsi tukena kun hänen isänsä kuoli. Jasper myös auttoi meitä sinun hoitamisessasi kun olit aivan pieni. Hän oli siis isällesi hyvin tärkeä.

Rose keskeytti äitinsä puheen hämmentyneenä.
-Okei, mutta miten joku isän vanha ystävä liittyy tähän?

Joy pohti hetken, että pitäisikö hänen kertoa Roselle totuus Dylanin ja Jasperin suhteen tilasta. Lopulta hän päätti kuitenkin pitää asian omana tietonaan. Dylan saisi itse kertoa joskus jos olisi kertoakseen.
-Muistatko sinä, kun uutisissa oli jonkin aikaa sitten siitä junan ja pakettiauton yhteentörmäyksestä, jossa kuoli yksi henkilö?
Tällä kertaa Rose nyökkäsi.
-Se kuollut mies oli Jasper. Ei isäsi ole sairas tai varsinaisesti masentunut. Hän vain suree todella voimakkaasti eikä sen vuoksi kykene oikein pitämään huolta itsestään tällä hetkellä. Siksi minä olen täällä auttamassa. Isäsi voi tällä hetkellä todella huonosti, mutta kyllä hän toipuu varmasti ajastaan, Joy totesi rauhoittavasti.
Viimeinen lause oli täysi valhe, koska ei Joy ollut varma yhtään mistään. Hän ei kuitenkaan halunnut huolestuttaa Rosea omalla epävarmuudellaan.

Rose jäi tuijottamaan eteensä hyvin hiljaisena, suorastaan mykkänä. Joy katsoi tytärtään huolestuneena.
-Rose?
Rose ei vastannut mitään, vaan hän nousi ylös ja lähti Dylanin luokse.

Rose sulki oven takanaan ja jäi tuijottamaan isäänsä hiljaisena. Hän ei ollut varma, että oliko Dylan hereillä vai unessa, mutta ainakaan mies ei itkenyt sillä hetkellä.

Rose ei uskonut hänen tekemisillään olevan mitään vaikutusta, mutta hän halusi siitä huolimatta edes yrittää. Hän kävi istumaan sängylle isänsä viereen ja alkoi puhua.
-Minä en tiedä miltä tuollainen menetys voi tuntua, mutta uskoisin, että todella pahalta. Minusta ainakin tuntuu ihan hirveältä ajatella, että entä jos Joanna kuolisi. Joka tapauksessa olen pahoillani ja toivon, että sinä pääset vielä yli. Toivon myös, että sinä edes yrittäisit piristyä. Minulla on ikävä isääni ja sitä, että me teimme yhdessä asioita. Haluaisin taas tehdä sinun kanssasi jotain. Mennään vaikka tivoliin joku päivä jos sinä jaksat.
Dylan ei vastannut tai reagoinut ja Rose huokaisi luovuttaneena. Ainakin minä yritin. Ehkä isä vielä havahtuu joku päivä, Rose mietti ja jätti Dylanin omaan rauhaansa.

Rosen lähdettyä Dylan alkoi nyyhkyttää lähes holtittomasti. Samaan aikaan mikään ei tuntunut miltään, mutta toisaalta kaikki sattui aivan liikaa. Dylan ei tuntunut tietävän mistään mitään, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Ei tämä voi näin mennä.
***

Jasperin kuolemaa seuranneina aikoina Dylan ei ollut tehnyt paljon muuta kuin maannut paikallaan, nukkunut ja itkenyt. Rosen pientä puhetta seuranneen yön hän kuitenkin käytti valvoen ja miettien. Häntä sattui yhä, sattui aivan tavattomasti. Ajantaju oli kadonnut tietämättömiin, mutta kalenteriin vilkaisemalla Dylanille avautui, että Jasperin kuolemasta oli jo useampi kuukausi. Oivallus sai hänet ihmettelemään kahta asiaa. Miten Joy oli jaksanut tai edes viitsinyt huolehtia hänestä niin kauan, ja ennen kaikkea miksi?

Alakertaa kohti raahustaessaan Dylan havaitsi, että Joy istui sohvalla lukemassa kirjaa. Rose oli ilmeisesti koulussa, sillä tyttöä ei näkynyt missään.

Joy oli jo alitajuisesti tottunut siihen, että Dylania ei paljon alakerrassa näkynyt. Sen vuoksi hän ei rekisteröinyt miehen läsnäoloa ennen kuin tämä alkoi puhua.
-Miksi?

Joy laski kirjansa alas ja jäi katsomaan Dylania aavistuksen epäuskoisena.
-Mitä miksi?
-Kyllä sinä tiedät, Dylan totesi huokaisten istuessaan naisen viereen.

-Miksi sinä olet paaponut minua kuin jotain pikkukakaraa viime ajat, tarkemmin sanottuna viime kuukaudet? Minkä vuoksi?

-Kuinka rehellisen vastauksen sinä haluat?
-Niin rehellisen kuin vain pystyt antamaan.
-Hyvä on, minä kerron kaiken. Sinä olet ollut Jasperin kuoleman jälkeen niin fyysisesti kuin henkisestikin aivan pohjalla. Et ole kyennyt huolehtimaan edes itsestäsi, joten et ole kyennyt huolehtimaan myöskään Rosesta. Olen ollut täällä huolehtimassa pääasiassa hänestä, mutta sama se kai on auttaa sinuakin tässä ohessa, että tyttäreni saa vielä joku päivä isänsä takaisin.

Tilassa vallitsi hetken aikaa pohtiva hiljaisuus.
-Vain Rosen vuoksi, etkä mistään muusta syystä? Jos näin on, niin ei siinä mitään, mutta minusta tuntuu, että sinä et äsken kertonut aivan kaikkea. Kaiken järjen mukaan sinun pitäisi vihata minua tällä hetkellä, joten on vähän vaikea uskoa, että olet jaksanut huolehtia minusta kuukausikaupalla vain ja ainoastaan Rosen vuoksi. Ole nyt vain rehellinen.

-Hyvä on, ei pelkästään Rosen vuoksi. Pääasiassa kyllä hänen vuokseen, mutta ei pelkästään hänen. Dylan, minä tiedän, että tämä on varmasti viimeinen asia minkä sinä haluat nyt kuulla, mutta itsepähän vannotit minua olemaan rehellinen. Totuus on nimittäin se, että olin sinulle pitkään todella vihainen ja olen ehkä vieläkin. Vihaisuuteni johtuu siitä, että taidan rakastaa sinua yhä. Jos en välittäisi, niin olisin päästänyt irti jo kauan sitten. Rose olisi muuttanut luokseni ja minä olisin jättänyt sinut oman onnesi nojaan. En minä kuitenkaan vain kyennyt siihen. Minä tiedän, että sinä et tunne samoin minua kohtaan, joten en enää varsinaisesti haikaile suhteen perään. Tunteeni ovat kuitenkin aina olemassa. Haluan, että sinä selviät tästä. Rosen vuoksi myös, mutta ennen kaikkea itsesi vuoksi.

Joyn puheen kuunneltuaan Dylan meni kuistille vetämään happea. Syvään hengittämisestä huolimatta ajatukset eivät meinanneet selkiytyä. Nyt oli kuitenkin yksi asia, minkä hän tiesi varmasti.

Dylan kuuli oven aukeavan takanaan. Hän ei kääntynyt katsomaan, sillä hän tiesi, että se oli Joy. Hän halusi kuitenkin sanoa jotain.
-Joy, minä en uskalla luvata paljoa. En meidän ystävyyden tai oikein minkään muunkaan suhteen. Yhden asian minä voin kuitenkin sanoa täysin varmasti.

Joy käveli Dylanin luo, ja aivan kuin vanhasta tottumuksesta Dylan vetäisi naisen lähelleen ja jäi katsomaan häntä silmiin.
-Ainoa asia, minkä minä voin luvata on se, että minä ainakin yritän. Hankin apua, palaan takaisin töihin ja koitan olla läsnä arjessa. Jos en jaksa niin sitten en jaksa, mutta haluan ainakin yrittää. Rosen vuoksi. Sinun vuoksesi. Jasperin vuoksi. Surussa vellominen oli todella ikävää, mutta mielestäni ihan tarpeellinen vaihe asian käsittelyssä. Olen edelleen surullinen ja tunnen valtavaa syyllisyyttä tapahtuneesta, mutta pakko tähän on tulla muutos. Tiedän kuitenkin, että pohjimmiltaan Jasper halusi vain, että minä olen onnellinen. En tiedä, miten tässä tulee lopulta käymään, mutta ensiksi minä hankin ammattiapua itselleni. Sen jälkeen en tiedä mitä tapahtuu, mutta minä lupaan yrittää parhaani kaiken suhteen.

Joy kietoi miehen herkistyneeseen halaukseen.
-Ei sinulla ole kiire mihinkään, mutta hyvä, että alat vihdoinkin edes yrittää. Minä ehdin jo aidosti pelätä, että sinä et toivu tuosta ja pahimmassa tapauksessa seuraat isäsi jalanjälkiä. Hän oli hieno mies, en minä sillä, mutta en kestäisi sitä ajatusta, että sinä tekisit itsellesi niin.

-Myönnetään, se kävi mielessä. En minä kuitenkaan voisi tehdä sitä Roselle. Tilanne on nyt mikä on, mutta en minä voi muuta kuin koittaa nousta tästä. Jasper ei tule takaisin, ihan sama mitä minä teen. Minun on siis pakko vain hyväksyä se, niin ehkä jonain päivänä opin elämään asian kanssa.
*****

Dylan voi ymmärrettävästi todella huonosti Jasperin kuoleman jälkeen, mutta nyt hän vaikuttasi vihdoin alkaneen toipua edes jollain tasolla. Helppoa se ei todellakaan ollut, mutta siitä huolimatta hän selvisi Joyn tuella. Viime ajat ovat olleet perheelle vaikeita, mutta tästä eteenpäin pitäisi ainakin tovin olla hiukan aurinkoisempaa.

Ensi osaan mentäessä nähdään pieni aikahyppy. Dylan ja Joy ovat tulleet aikuisiksi, Rose ja Joanna puolestaan teineiksi.