73.Ikävistä ikävin

Miljoonasade - Marraskuu

Ei lukumusiikkia, pelkkä otsikkolähde.

Rose oli pitkään harmissaan vanhempiensa erosta. Oli kai välillä vieläkin. Hän oli kuitenkin jo vähintään tottunut tilanteeseen ja ainakin hyväksynyt sen ajatuksen, että hänen vanhempansa eivät tulisi enää palaamaan yhteen. Uudessa elämäntilanteessa yksi tärkeimmistä tuista oli Rosen paras ystävä, Joanna. Joannan vanhemmat olivat myös eronneet, joten tyttö tiesi, mitä Rose kävi läpi.

Joanna oli usein yökylässä viikonloppuisin, kun Rose oli äidillään. Sekään viikonloppu ei ollut poikkeus. Tyttöjen keskustelu pyöri jälleen molemmille tutun aiheen ääressä. Joannan vanhempien erosta oli jo hyvin pitkä aika, joten tilanne oli hänelle vielä tutumpi ja hän yritti lohduttaa Rosea parhaansa mukaan. Toisinaan hänen lohdutustapansa olivat hieman ikäviä, mutta ei hän missään nimessä pahaa tarkoittanut.
-Ainakin sinun vanhempasi kykenevät kommunikoimaan keskenään. Minun vanhempani eivät vieläkään suostu kohtaamaan toisiaan tai edes puhumaan toisilleen. Kaikki heidän välinen kommunikaationsa kulkee minun kauttani, tai jos heidän on aivan pakko sopia jotain keskenään, niin he lähettävät sähköpostia toisilleen.

Rose kohautti olkapäitään harmistuneena. Häntä harmitti sekä omasta että ystävänsä puolesta, mutta ei hän voinut tehdä oikein mitään.
-Se on kyllä hyvä juttu. Tietenkin minua harmittaa, että he erosivat, mutta ehkä se oli ihan hyvä asia. Ainakin isä vaikuttaa nyt paljon onnellisemmalta kuin ennen.

Seuraavana yönä makuupussissa lattialla yöpyvä Joanna oli jo syvässä unessa, kun sängyssä pyörivä Rose ei meinannut saada unen päästä kiinni sitten millään. Hän ei hahmottanut, että kuinka kauan hän ehti siinä pyöriä, mutta lopulta hän luovutti ja nousi ylös.

Olohuoneen puolelle astellessaan Rose yllättyi huomatessaan äitinsä olevan yhä hereillä. Kello ei siis voinut olla kovin paljoa, sillä Joylla ei ollut tapana valvoa kovin myöhään. Rose oli jo kääntymäisillään takaisin, mutta Joy ehtikin jo huomata hänet.
-Minä luulin, että te olette jo nukkumassa.

Rose painoi katseensa maahan.
-Joanna nukkuu jo, mutta minä en saanut unta.
Joy huomasi tyttärensä alakuloisuuden välittömästi ja viittoikin tytön istumaan viereensä.

Joy sammutti television ja kääntyi katsomaan tytärtään.
-Eikö sinua vain väsytä vai onko unettomuuteesi olemassa jokin syy?

Rose katsoi äitiään epäillen. Hän tiesi, että seuraava kysymys saattaisi olla hieman tahditon, mutta silti hänen olisi pakko esittää se.
-Miksi sinä ja isä erositte?

Joy painoi silmänsä kiinni vastausta miettiessään.Asian muotoilu olisi varmasti vaikeaa hänelle, sillä eihän hän tiennyt yhtään, että paljonko Dylan oli puhunut Jasperista Roselle, vai oliko ollenkaan. Joy tiesi, että hän ei olisi oikea ihminen kertomaan, mutta jokin selitys hänen olisi pakko keksiä.
-Kultaseni, siinä kävi niin, että meidän suhteemme ei vain ollut enää toimiva. Vaikka kaksi ihmistä pitäisivät toisistaan kovasti, niin joskus siinä käy niin, että suhteella ei siitäkään huolimatta ole tulevaisuutta. Silloin on parempi erota, eikä jäädä suhteeseen, jossa kumpikaan ei ole enää onnellinen.

Rose oli ymmällään.
-Mutta pidätkö sinä isästä vielä?

Joy nyökkäsi kevyesti. Kyllä hän piti, jopa enemmän kuin hän olisi halunnut itselleen myöntää. Heidän liittonsa oli kuitenkin ollutta ja mennyttä, eikä Joy enää varsinaisesti haikaillut miestä takaisin. Hän oli jo päässyt sen vaiheen ylitse.
-Tietenkin. Vaikka me emme enää rakastakaan toisiamme, niin olemme silti yhä ystäviä. Hän on minulle tärkeä monestakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi, että hänen ansiostaan minulla on sinut.

Joy huomasi helpotuksekseen, että Rosen kasvoille levisi iloinen hymy.
-Hyvä juttu. Joannan vanhemmat erosivat jo vuosia sitten, mutta he eivät tule vieläkään toimeen keskenään ja hänestä on tullut heidän riitojensa välikappale. Minä en todellakaan halua joutua hänen asemaansa.

Joy nousi ylös sohvalta ja veti tyttärensä halaukseen.
-Etkä sinä joudukaan. Minä ja isäsi pidämme kyllä huolen siitä.

Äidin kanssa käyty keskustelu auttoi huimasti hälventämään Rosen huolia, sillä loppuyönä hänellä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia saada unta.
***

Aurinko oli vasta nousemassa kaupungin ylle, eikä kello ollut vielä juuri mitään, mutta Dylan oli jo hereillä.

Se oli poikkeuksellista, sillä yleensä hän tapasi nukkua viikonloppuisin melko pitkään. Tänään hän oli kuitenkin herännyt omituisten aikaisin, eikä yrittämisestä huolimatta saanut enää unta, joten aamuteen juotuaan hän tuli ulos ja jäi etupihan penkille lukemaan työpaikaltaan lainaamaansa kirjaa.

Dylan oli juuri ehtinyt uppoutumaan kuntoutusfysioterapian kehityksestä kertovan kirjan syövereihin, kun hän kuuli sisälle lataukseen jääneen puhelimen soivan. Huokaisten Dylan laski kirjan penkille ja lähti sisälle vastaamaan.

Dylan irroitti puhelimen laturista ja oli jo vastaamaisillaan, mutta näytöllä välkkyvän nimen huomatessaan hän jäätyi täysin. Tärisevin käsin hän hipaisi vihreää luuria ja painoi puhelimen korvalleen.

-H...Hei...
Dylan kuuli Jasperin huvittuneen hymähdyksen selkeästi.
-Hei Dylan. Minä sain kirjeesi.
-No mitä mieltä sinä olet?
Hiljaisuus oli piinaavan pitkä. Jasper näemmä tykkäsi pitää jännitystä yllä, tai vaihtoehtoisesti hän vain mietti mitä sanoisi.
-Olen sitä mieltä, että minulla on nyt sormus vasemmassa nimettömässäni. Olen myös sitä mieltä, että heti kiinteistönvälitystoimiston auettua menen käymään siellä ja pistän taloni myyntiin. Olen vielä sitäkin mieltä, että heti kun olen saanut talon kaupaksi, niin tulen sinun luoksesi ja jään sinne.
-Hienoa. Todella hienoa. Minä odotan.
-Niin minäkin. Kerron sitten, kun olen lähtenyt matkaan. Se on sen verran pitkä, että joudun ehkä nukkumaan matkan varrella pari kertaa, mutta kun olen siellä, niin meidän ei tarvitse olla erossa toisistamme enää ikinä ja hyvä niin. Minulla on niin kova ikävä sinua, etten kestäisi tätä välimatkaa enää kauaa.
-Et ole yksin ikäväsi kanssa. Jasper, minä rakastan sinua.
-Niin minäkin sinua, Dylan.

Puhelun päätyttyä Dylan heittäytyi sohvalle istumaan hölmö hymy kasvoillaan. Hän oli niin onnellinen siitä, että Jasper olisi pian hänen luona ja he voisivat vihdoinkin elää onnellisina yhdessä.
***

Muutama viikko Jasperin puhelun jälkeen eräänä alkuiltana Dylan ja Rose olivat katsomassa televisiota. Dylanin keskittyminen oli vain jossain aivan muualla kun ruudulla pyörivässä seikkailuelokuvassa. Jasper oli soittanut kolme päivää sitten kertoakseen, että hän oli saanut talonsa myydyksi ja lähtisi matkaan seuraavana aamuna. Kahtena seuraavana iltana Jasper oli laittanut viestiä siitä, että olisi yötä motellissa ja jatkaisi matkaa aamulla. Tänä aamuna Jasperista ei kuitenkaan ollut kuulunut yhtään mitään.

Dylan kuvitteli peittänvänsä hermostuneisuutensa hyvin, mutta Rose näki isänsä läpi. Syytä hermostuneisuudelle hän ei kyllä tiennyt, mutta kysymällähän se kai selviäisi.
-Isä, onko sinulla kaikki hyvin? Vaikutat vähän hermostuneelta.

Dylan tyytyi nyökkäämään. Hän oli todella hermostunut, mutta ei Rosen tarvitsisi sitä tietää.
-Kaikki on ihan hyvin, älä huoli.
Isä ja tytär katselivat vielä hetken elokuvaa kaikessa rauhassa, mutta pian Dylan ei enää kyennyt pitämään hermostuneisuuttaan aisoissa sitäkään vähää mitä aiemmin.
-Minun pitää soittaa yksi puhelu, Dylan totesi ja nousi sohvalta.

Dylan meni terassille puhumaan. Käsi täristen hän etsi Jasperin numeron yhteystietolistasta ja soitti.

-Hei Jasper, missä sinä olet?
-Olen matkalla. Anteeksi, etten ole tänään ilmoitellut mitään. Matkaa ei ole jäljellä enää paljoa, uskoisin olevani perillä tänään ja halusin vähän niin kuin yllättää sinut.
-Ei se haittaa, ettet ole ilmoitellut. Olin toki hieman huolissani, mutta hyvä kuulla, että kaikki on kunnossa. Osaatko yhtään arvioida, että kauanko sinulla menee vielä?
-Tienviittojen mukaan matkaa on vielä jäljellä noin 100 kilometriä, eli ilman mitään odottamattomia ruuhkia ehkä tunti tai puolitoista.
-Hienoa, ei enää kauaa siis. En usko, että mitään odottamatonta ilmaantuu, sillä tiistai ei ole kovin ruuhkainen päivä täällä päin. Jasper, minä rakastan sinua.
Linjan toisesta päästä kuului ihastunut huokaus.
-Saat toistella tuota vielä kyllästymiseen asti, kun me näemme. Siitäkin huolimatta, Dylan, minäkin rakastan s--.
Jasperin lause katkesi kauhistuttavaan pamahdukseen ja rätinään, minkä jälkeen linja katkesi.

Kylmä hiki valui Dylanin selkää pitkin, kun hän ryntäili ympäri terassia hallitsemattoman paniikin vallassa ja yritti saada uudelleen yhteyden Jasperiin. Vastausta ei kuitenkaan tullut. Mitä hemmettiä? Mikä se ääni oikein oli? No, ehkä Jasper vain pudotti puhelimen auton lattialle ja se meni rikki tai jotain, Dylan koitti uskotella itselleen. Hän ei uskonut selitystä itsekään, mutta se oli parasta, mitä hän sillä hetkellä keksi.

Dylan meni takaisin sisälle ja istahti sohvalle tyttärensä viereen. Hän oli vielä puhelua edeltävää hetkeäkin hermostuneempi ja huolestuneempi, mutta Roselle hän uskotteli edelleen kaiken olevan hyvin.
***

Rose oli jo niin iso tyttö, että ei kaivannut enää iltasatua vanhemmiltaan. Ei ainakaan yleensä. Joskus oli kuitenkin poikkeusiltoja, ja Dylan oli iloinen siitä, että sellainen sattui juuri tälle illalle. Hän saisi ajatuksensa ainakin hetkeksi kasaan.

Sadun luettuaan Dylan antoi tyttärelleen vielä hyvänyönsuukon.
-Kauniita unia, kultaseni.

Dylan oli juuri sulkenut oven takanaan, kun hänen taskussaan ollut puhelin alkoi soida. Toiveikkaana hän kaivoi sen taskustaan, mutta näytöllä välkkyikin Jasperin nimen sijaan tuntematon numero. Hämmentyneenä Dylan nosti puhelimen korvalleen.

-Hei.
-Roaring Heightsin poliisivoimista iltaa. Onko Dylan Leeds tavoitettavissa?
-Kyllä, se olen minä. Kuinka voin auttaa?
-Tänään alkuillasta hieman viiden jälkeen hieman vajaa 100 kilometriä Roaring Heightsistä itään on tapahtunut tasoristeysonnettomuus, jossa menehtyi yksi henkilö. Vainajan henkilöllisyyttä ei ole kyetty tunnistamaan, mutta hänen kuljettamansa pakettiauton jalkatilasta on löytynyt matkapuhelin, johon sinut on merkitty hätäkontaktiksi. Pääsisitkö sinä tunnistamaan ruumiin, niin saisimme vainajan henkilöllisyyden mahdollisesti selville?
Dylanista tuntui, että joku oli pudottanut siirtolohkareen suoraan hänen sydämensä päälle. Ei tämä voinut olla totta.
-M...Minä... Kyllä minä voin. Nyt hetikö?
-Kyllä vain. Vainajaa säilytetään Avalonin sairaalan ruumishuoneella. Tiedätkö sinä sairaalan sijainnin?
-Tiedän minä. Se on aivan työpaikkani lähellä.
-Selvä. Tule heti kun pääset, niin sairaalan henkilökunta opastaa sinut oikeaan paikkaan.

Mistään ja kenestäkään muusta välittämättä Dylan ryntäsi autotalliin, käynnisti autonsa ja lähti ajamaan kaasu pohjassa kohti sairaalaa. Kaikki liikennesäännöt ja nopeusrajoitukset olivat painuneet unohduksiin. Dylan halusi vain päästä sairaalalle mahdollisimman pian.

Perille päästyään Dylan ryntäsi suoraan infopisteelle ja tiedusteli nyrpeän näköiseltä virkailijalta ruumishuoneen sijaintia. Virkailija katsoi Dylania oudoksuen ja tiedusteli, että millä asialla tämä oli. Dylan ojensi passinsa virkailijalle ja sanoi, että poliisi oli pyytänyt häntä tunnistamaan ruumiin. Todentaakseen asian virkailija soitti ruumishuoneelle, minkä jälkeen hän ojeni pahoitellen passin takaisin Dylanille ja neuvoi miehen oikeaan paikkaan.

Ruumishuoneen työntekijä otti Dylanin vastaan ja katsoi häntä aavistuksen säälien.
-Minun on varoitettava sinua. Näky saattaa olla melko inhottava, sillä hänen kasvonsa ruhjoutuivat onnettomuudessa pahoin. Suurimmat verijäljet on pesty pois, mutta ei se paljoa auttanut.

Dylan oli onnistunut kovettamaan itsensä hetkeksi ajatellen, että ei se ole Jasper. Tämä olisi kuitenkin vain joku huono yhteensattuma ja onnettomuudessa menehtynyt olisi joku aivan muu, jolla vain jostain syystä sattui olemaan Jasperin puhelin hallussaan.
-Ei se haittaa. Olen minä nähnyt pahempaakin.

Ruumishuoneen työntekijä katsoi Dylania hetken hyvin hiljaisena. Hän oli nähnyt tämän tilanteen satoja kertoja ennenkin. Lähes jokainen Dylanin asemassa oleva esitti, ettei mikään tuntunut miltään.
-Oletko sinä valmis?
-Olen.
Mies saattoi Dylanin aulasta tilaan, jossa ruumiita tarpeen mukaan näytettiin.

Kärryllä makaava ruumis oli peitetty lakanalla. Sitä näkyä katsellessaan Dylan tunsi, miten hänen sykkeensä alkoi hiljalleen kohota. Älä ole Jasper, älä ole Jasper, älä ole Jasper, minä annan mitä tahansa, kunhan sinä vain et ole Jasper! Pakonomainen ajatusvirta pysähtyi, kun työntekijä nosti lakanan pois ruumiin yläosan päältä.

Työntekijä oli ollut täysin oikeassa. Vainajan kasvot olivat tosiaan ruhjoutuneet pahoin. Silti ei ollut edes hetken epäilystä siitä, että kenestä oli kyse.

Dylan tunsi, miten hänen sykkeensä kohosi vain entistä korkeammalle ja tajunnantaso alkoi laskea.
-Dylan, onko kaikki hyvin?

-Dylan? Dylan!
Viimeisillä tajunnanrippeillään Dylan ehti havaita, kuinka työntekijä hälytti apua. Sen enempää hän ei enää ehtinut kuulla ennen täydellistä tajunnanmenetystä.
*****

Tätä tarinaa lukeneet ovat varmaan huomanneet, että mä rakastan romansseja. Etenkin sellaisia rakkaustarinoita, joissa on onnellinen loppu. Esimerkiksi Danielin ja Owenin tarinaa oli ihana kirjoittaa, sillä ennen suhteen alkua kärsittyjä epävarmuuksia lukuunottamatta heidän tarinansa oli onnellinen loppuun asti (vaikkakin itse loppu ei tapahtunut onnellisissa merkeissä, mutta sehän ei taas ollut heistä itsestään kiinni). Nekin romanssit, jotka ovat loppuneet ikävissä merkeissä (esim. Andrei ja Naomi) ovat kuitenkin olleet sellaisia, joissa pariskunnalla on ollut myös hyviä aikoja iloisine, onnellisine hetkineen. Jossain vaiheessa tuli ajatus, että vaikka romantiikasta pidänkin, niin siitä huolimatta haluan kirjoittaa joskus vähän erilaisen romanssin. Siitä johtuen päätin kirjoittaa tällaisen rakkaustarinan, jonka loppu oli kaikkea muuta kuin onnellinen ja itse romanssiosuuskin (jollaista ei oikeastaan edes ollut) jotain ihan muuta. Myönnän miettineeni melko pitkään, että voinko toteuttaa tätä käännettä näin, ja lopulta päätin, että voin. Onhan tämä aika surullista, mutta siitäkin huolimatta.

Niin... Juuri kun kaikki oli olemaisillaan vihdoinkin hyvin, niin matto vedettiin pahemman kerran Dylanin jalkojen alta. Miten luulette miehen pärjäilevän tästä eteenpäin?