71.Silti kadu en kumpaakaan

Ennen itse osaa pieni tiedotusasia: Olen päättänyt, että jos osa on saanut nimensä jonkin musiikkikappaleen inspiroimana, niin tästä lähin merkkaan kappaleen ja esittäjän osan alkuun. Esimerkiksi tämän osan nimi on peräisin Antti Tuiskun versioimasta Kaksi sisarta- kappaleesta. Tiedän kyllä, että kyseinen kappale on aluinperin Anssi Kelan tuotantoa, mutta minä olen kuunnellut tuota Antin versiota.

Nämä innoittajakappaleet eivät ole välttämättä lukumusiikiksi soveltuvia kappaleita (tai muutenkaan välttämättä osan teemoihin sen kummemmin liittyviä), kuten ei tälläkään kertaa (ainakaan koko osan ajalta). Jos kyseinen kappale sopii myös lukumusiikiksi, niin ilmoitan siitä sitten aina erikseen.

***

Roaring Heights, muutama vuosi myöhemmin

Roaring Heights oli kaunis kaupunki ja sen kaduilla vilisi elämää. Etenkin keskusta oli vilkas lähes vuorokauden ympäri.

Hieman etäämmällä keskustan hälinästä oli paljon omakotitaloja, joissa asui pääosin varakkaita pariskuntia ja lapsiperheitä. Vaaleassa tiilitalossa asui eräs hyvin onnellinen perhe.

Ainakin Rose oli hyvin onnellinen. Hänellä oli kaikkea, mitä hän vain saattoi toivoa. Niin materiaa kuin aineettomiakin onnenaiheita. Hänellä oli oma huone, joka oli sisustettu hänen toiveidensa mukaan, leluja enemmän kuin tarpeeksi ja parveke, joka oli sisustettu nimenomaan Rosen toiveita silmälläpitäen.

Joku olisi saattanut pitää Rosea pilalle hemmoteltuna pentuna, mutta todellisuudessa hän oli kaikkea muuta. Olihan hän saanut lähes kaiken mitä oli toivonut, mutta luonteeltaan tyttö oli kuitenkin hyvin jalat maassa-tyyppiä. Hän oli kohtelias, kiltti ja hoiti kouluasiansa kunnialla.

Myös Joy oli hyvin onnellinen. Hän iloitsi ihan todella siitä, ettei hänen enää tarvinnut huolehtia työasioista, vaan hän sai keskittyä täysillä maalaamiseen ja perheensä parissa olemiseen.

Joyn maalaamat taulut päätyivät joko talon seinille tai sitten Joy myi ne. Hän ei kuitenkaan tavoitellut kuuluisuutta tai rikkauksia taiteellaan. Hänelle riitti, että hän sai vain maalata ja ehkä tuottaa ihmisille iloa teoksillaan.

Yksi heistä oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Dylan tunsi olonsa surulliseksi paljon isomman osan ajasta kuin hän olisi halunnut myöntää. Surullisuuden taustalla oli tasan yksi syy: Jasper. Dylan ei ollut kuullut parhaan ystävänsä kuulumisia pitkiin, pitkiin aikoihin ja hänellä oli aivan hirveä ikävä.

"On ehkä parempi, että emme pidä enää yhteyttä. Sitten se sattuisi ehkä vähemmän."
Vaikka ehdotus olikin Dylanin esittämä ja lopullinen päätös tehtiin yhteisymmärryksessä, niin silti se sattui. Ei pelkästään se, että Dylan menetti ystävänsä, vaan myös se, että hän menetti jotain paljon enemmän.

Dylan rakasti Joyta. Oli ainakin joskus ajatellut rakastavansa. Hän kuitenkin rakasti myös Jasperia. Jopa enemmän kuin Joyta, niin vaikeaa kuin hänen olikin myöntää se itselleen. Dylan ei kuitenkaan kokenut voivansa tehdä tilanteelle enää mitään. Hän oli naimisissa, Jasper kihloissa, aikaa oli kulunut, eivätkä he olleet pitäneet yhteyttä toisiinsa enää vuosiin. Joy oli kuitenkin ihan hyvä vaimo ja ennen kaikkea hyvä äiti, niin ei Dylan viitsinyt lähteä pilaamaan kaikkea.

Joykin oli toki huomannut miehensä alakuloisuuden ja tiesi syynkin. Ainakin luuli tietävänsä. Olihan Dylanilla raskas ja aikaavievä työ, joten ei mikään ihme, että mies oli välillä allapäin. Todellisuudesta Joylla ei ollut kuitenkaan mitään käsitystä. Toki työkin rasitti Dylania, mutta se oli kuitenkin pienin hänen ongelmistaan.

Kaikki oli kuitenkin päällisin puolin hyvin, joten ei Joy viitsinyt rasittaa itseään huolehtimalla sen enempää.
***

Rose oli jo pidemmän aikaa toivonut, että hän pääsisi tivoliin vanhempiensa kanssa. Sopivaa ajankohtaa ei vain meinannut löytyä, sillä Dylan oli yleensä töissä tivolin aukioloaikoina ja Joyta ei tivoliin saanut, sillä kaikki, mikä vähänkin pyöri tai meni pää alaspäin, sai hänet tajuttoman huonovointiseksi. Eräänä lauantaina Dylanilla oli kuitenkin vapaata ja hän pääsi vihdoinkin toteuttamaan Rosen toiveen.

Ilo Dylanin osalta loppui kuitenkin lyhyeen, kun Rose lähestulkoon pakotti hänet vuoristoradan kyytiin. Dylan puristi turvapuomia rystyset valkeina ennen ensimmäistäkään laskua.

Sama meno jatkui koko kyydin ajan. Dylan keskittyi vain pitämään kiinni, kun taas Rose laski puomista irti vähän väliä ja hihkui innoissaan kädet ilmassa.

Kun ajo oli ohitse, niin Dylan käveli lähimmälle penkille jalat täristen ja istui alas Rosen seuratessa hänen perässään. Dylan ehti jo toivoa, että vain yksi ajelu riittäisi Roselle, mutta mitä vielä. Huimapäinen tyttö oli vasta pääsemässä vauhtiin.
-Tuolla on vielä toinenkin vuoristorata. Minä haluan kokeilla sitäkin.

Dylan katsoi tytärtään epäuskoisena.
-Eikö tuossa muka ollut riittävästi vauhtia sinulle?

-Kyllä minä voin yksinkin mennä jos sinä et uskalla, Rose totesi aavistuksen piruilevalla äänensävyllä.
Tyttären piikittely tehosi, joten Dylan rohkaistui vielä uudellekin vuoristorata-ajelulle ajatellen, että ehkei se olisi niin raju kuin edellinen.

Toive osoittautui kuitenkin täysin turhaksi. Toinen kyyti oli vielä ensimmäistäkin hurjempi. Dylan oli vielä äskeistä enemmän paniikissa, kun taas Rose nautti vain enemmän.

Vuoristorata-ajelun jälkeen Rose halusi ottaa valokuvia kuvauskopissa. Kuvauksen jälkeen tyttö alkoi kuitenkin olla happamalla tuulella.
-Niistä kuvista tuli aivan hirveitä.

Myös Dylan asteli ulos kopista ja otti kuvatulosteen käsiinsä.
-No älä nyt, nämä ovat aivan hyviä kuvia.
-Eivätkä ole! Rose huudahti.
-Jaahas, taitaa olla ruoka-aika, kun nälkäkiukku puskee tuolla lailla päälle, Dylan totesi rauhallisesti.

Dylan vei Rosen syömään tivolin viereiseen rantaravintolaan. Hänen arvionsa osui hyvinkin oikeaan, sillä Rose rauhoittui heti kun oli saanut syötyä. Ruokailun jälkeen isä ja tytär jäivät istumaan laiturin varrella olevalle penkille.

Kun Rose oli rauhoittunut, niin häntä alkoi vähän jopa hävettää aiempi kiukuttelunsa.
-Isä.
-Niin?
-Anteeksi, että minä kiukuttelin äsken.

-Voi kultaseni, ei se haittaa, Dylan totesi anteeksiantavasti.
-Ensi kerralla sinun täytyy vain sanoa, että sinulla on nälkä, niin ei nälkäkiukku pääse yllättämään.

-Ensi kerralla? Olemmeko me tulossa tänne vielä uudestaan? Rose kysyi toiveikkaana.
-En uskalla luvata, että milloin, koska minulla on aika paljon töitä, mutta kyllä me vielä joskus voimme tulla, Dylan lupasi tyttärelleen.

Päivän päätteeksi kaksikko kävi ottamassa vielä uudet kuvat Rosen mieliksi. Niistä tulikin tytön mielestä paljon ensimmäisiä onnistuneemmat. Dylan kävi ostamassa valokuvakehyksen ja tuloste päätyikin kehyksissä koristamaan keittiön seinää.
***

Sen piti olla aivan tavallinen perjantai-ilta. Rose oli lähtenyt suoraan koulusta ystävänsä luokse yökylään, Joy oli taidegalleriassa katsomassa näyttelyä ja Dylan teki töitä.

Asiakaskohtaamiset terapiakeskuksella olivat sen päivän osalta ohitse, joten Dylan oli tullut kotiin tekemään päivän paperityöt.

Dylanin keskittyminen erään kuntoutusraportin puhtaaksikirjoittamiseen kuitenkin keskeytyi, kun hän kuuli alakerrasta koputuksen. Joy on varmaan unohtanut avaimen kotiin, Dylan pohti lähtiessään alas. Kun hän pääsi alakertaan ja sai oven auki, niin sydänkohtaus ei ollut kaukana.

Dylan ei ollut nähnyt Jasperia tai kuullut miehestä mitään vuosikausiin. Vaikka Jasper oli muuttunut niin fyysisesti kuin todennäköisesti myös henkisesti, niin silti Dylan olisi tunnistanut hänet vaikka silmät ummessa.

Dylan ei tiennyt ollenkaan, että mitä tehdä, mihin katsoa tai mitä sanoa. Lopulta hän päätyi viittomaan Jasperin perässään sisälle taloon.

Kun he olivat piilossa muiden katseilta, niin Jasper takertui Dylaniin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Heillä oli ollut niin kova ikävä toisiaan ettei tosikaan. Etenkään Dylan ei meinannut malttaa päästää irti. Hän halusi ihan todella varmistua siitä, että Jasper ihan todella oli siinä. Vasta pitkän ajan jälkeen hän havahtui.
-Hetkinen. Mitä sinä täällä teet?

Jasper katsoi Dylania aavistuksen surumielisenä.
-Minä tiedän, että sovimme silloin, ettemme pidä enää yhteyttä, mutta minä halusin päästä puhumaan kanssasi.

-Puhua? Sinä ihan todella ajoit tuhansia kilometrejä vain siksi, että halusit puhua kanssani?
-Tulin julkisilla. Ei minulla ole omaa autoa, Jasper mutisi häpeissään ja käänsi katseensa maahan.
Jasper irtautui Dylanista ja kääntyi jo lähteäkseen, mutta yhtäkkiä Dylan tarttuikin hänen käteensä.
-Hyvä on, puhutaan. Tule.

Dylan saattoi Jasperin olohuoneeseen ja saattoi aistia miehen huvituksen hänen katsellessaan olohuoneen kukkamerta.
-Vaikka Joy ei sitä kauppaa enää pyöritäkään, niin hän rakastaa kasveja ja hoivaa niitä antaumuksella. Sen vuoksi niitä on niin paljon, Dylan kertoi.

Jasper vilkaisi Dylania pikaisesti ja käänsi sitten katseensa takaisin kukkiin. Dylan puolestaan jäi tuijottamaan Jasperia. Mies oli tullut tänne puhumaan, joten hän saisi aloittaa, sillä Dylan ei tiennyt laisinkaan mitä sanoa.
-Ovatko Joy ja Rose kotona? Jasper sai lopulta kysyttyä.
Dylan pudisti päätän.
-Eivät ole, ei kumpikaan. Joy on taidenäyttelyssä ja Rose yökylässä ystävänsä luona. Meillä on kaikki rauha jutella täällä.

Kun miehet olivat istuneet alas, niin Dylan huomasi yhden asian. Heidän viimeksi kohdatessaan Jasperin nimetöntä oli koristanut kultasormus, mutta nyt sormi olikin tyhjä.

Dylan ei halunnut myöntää sitä edes itselleen, mutta hän tunsi ilon läikähdyksen rinnassaan huomatessaan, että mitään sormusta ei enää ollut. Hän kuitenkin pyrki peittämään ilonsa täydellisesti.
-Milloin ja miksi?

Jasper huokaisi hiljaa ennen kuin sanoi yhtään mitään. Hänen ei tarvinnut kysyä, mihin Dylan viittasi kysymyksellään.
-Muistatko, kun Frank kertoi hänen ja ex-vaimonsa myrskyisästä erosta?
Dylan nyökkäsi varovasti.
-Kävi ilmi, että se nainen oli raskaana Frankille heidän erotessaan viimeisen kerran. Aluinperin hän oli ajatellut kasvattavansa lapsen yksin, mutta joitakin kuukausia sitten hän tuli katumapäälle ja otti yhteyttä Frankiin kertoakseen, että tällä on poika. Frank oli tietenkin alkuun hyvin järkyttynyt, mutta loppujen lopuksi hyvin onnellinen ja halusi tietenkin olla osa poikansa elämää. Siinä samalla vanha suola alkoi janottaa, ja niin hän palasi ex-vaimonsa luokse.

-Kuinka ikävää, Dylan kuiskasi myötätuntoisena.

Jasper kohautti olkiaan.
-Olihan se omalla tavallaan, mutta en minä koe mitään katkeruutta Frankia kohtaan. Erosimme kuitenkin loppujen lopuksi ystävinä, ja minä koen voimakasta sympatiaa sitä poikaa kohtaan. Vaikka Walter olikin loistava isäpuoli minulle, niin käytännössä minä kuitenkin kasvoin ilman isää. En minä halua, että se viaton pieni poika joutuu kokemaan saman kohtalon. Sitä paitsi, vaikka minä yritinkin kieltää sen itseltäni, niin ei se ero ollut ollenkaan väärä ratkaisu. Se olisi tapahtunut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, ihan ilman mitään entisistä suhteista peräisin olevia lapsiakin. Parempi vain, että se kävi jo nyt, ennen kuin me ehdimme mennä naimisiin.

Dylan oli jo kysymäisillään tarkentavan kysymyksen, muttei ehtinyt ennen kuin Jasper jatkoi tarinaansa.
-Silloin aikoinaan Frank oli meistä se, joka halusi hidastella suhteen etenemistä, koska hän pelkäsi pitävänsä minua laastarina. Sikäli hän olikin oikeassa, että kyseessä oli pohjimmiltaan pelkkä laastarisuhde. Se ei vain ollut hän, joka piti minua laastarina, vaan toisin päin.
Olohuoneeseen lankesi paljonpuhuva hiljaisuus. Dylan antoi Jasperin kerätä itsensä rauhassa, ja pian mies jatkoikin puhumista.
-Minä uskoin ihan aidosti, että vielä jonain päivänä minä pääsen sinusta yli ja löydän jonkun ihanan miehen, jonka kanssa voin asettua aloilleni. Olin kuitenkin täysin väärässä. Sinä olet ensimmäinen ja ainoa, jota minä olen koskaan aidosti rakastanut tai tulen rakastamaan. Kyllä minä Frankistakin välitin, mutta ei se ollut aitoa rakkautta.

Jasper piti pienen tauon ennen kuin jatkoi puhumista. Hän ei meinannut uskaltaa edes katsoa Dylania, mutta kun mies ei sanonut mitään, niin hänen oli pakko. Jasperin sydän oli särkyä, kun hän näki kyynelten valuvan pitkin Dylanin poskia. Itkun syystä hänellä ei ollut täyttä varmuutta, mutta sen hän näki, että tilanne oli Dylanillekin hyvin ikävä.

-Anteeksi. Minä tiedän, että asetan sinut tässä inhottavaan asemaan, mutta en minä voinut pysytellä loppuikääni hiljaa. Minä tiesin, että ei tämä keskustelu johtaisi mihinkään, mutta nyt minun ei ainakaan tarvitse katua sitä, etten sanonut mitään. Sinulla on kuitenkin vaimo jota rakastat, ja hän on vieläpä lapsesi äiti, joten ymmärrän kyllä, että sinä et halua jättää häntä. Enhän minä tiedä edes, että ovatko nämä minun tunteeni kuitenkin yksipuolisia. Se yksi kerta silloin vuosia sitten... Se oli ihanaa, mutta en tiedä, mistä siinä oli sinun osaltasi kyse. Sääli? Rakkaus? Kokeilunhalu?
Jasper pudisti jälleen päätään ennen kuin Dylan ehti vastata.
-Äh, antaa olla. Enköhän minä ole puhunut jo ihan riittävästi.

Dylan yritti saada itkuaan laantumaan, mutta se vain voimistui.
-Anteeksi, minä tarvitsen nyt hetken, Dylan henkäisi ja pakeni yläkertaan.

Jasper antoi Dylanin olla rauhassa hetken aikaa, mutta kun miestä ei alkanut kuulua takaisin, niin Jasper lähti tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa. Yläkertaan saapuessaan Jasper huomasi, että Dylan ei enää itkenyt, mutta vaikutti kuitenkin olevan yhä murheen murtama.

Jasperia sattui niin paljon, että hän ei uskaltanut edes kuvitella, että miltä Dylanista mahtoi tuntua. Tilanne oli heille molemmille kaikkea muuta kuin helppo, mutta Jasper tiedosti, että Dylanin osalta se oli huomattavasti monimutkaisempi kuin hänen. Jasperilla ei kuitenkaan ollut käytännössä mitään menetettävää, mutta Dylanilla oli kuitenkin vaimo ja lapsi.

Dylan hätkähti, kun hän viimeinkin nosti katseensa ja huomasi Jasperin edessään. Hetken Dylan katseli Jasperia miettien, miten muotoilla sanansa. He molemmat tiesivät, mitä Jasperin olisi tarpeen kuulla. Lopulta Dylan sai muotoiltua ajatuksensa jokseenkin järkeviksi lauseiksi.
-Kun minä tapasin Joyn, niin minä rakastuin häneen ihan aidosti. Hän on ihana, hän ymmärtää minua ja hänen ansiostaan minulla on Rose. Mitä tulee tunteisiini häntä kohtaan, niin kyllä minä jotain häntä kohtaan tunnen, mutta en sitä aitoa syvää rakkautta, jollainen kuuluu elämänmittaiseen parisuhteeseen. En varsinaisesti kadu mitään, mitä Joyn kanssa on tapahtunut, mutta minä myönnän, että ei hän ole se oikea minulle.

Dylan jatkoi puhumista itkun partaalta.
-Mitä taas tulee meihin kahteen... Silloin kun sinä kerroit ensimmäistä kertaa rakastuneesi minuun ja minä en kyennyt vastaamaan tunteisiisi, niin silloin minä olin ihan oikeasti rehellinen. Silloin minä en rakastanut sinua näin. Romanttiset tunteet sinua kohtaan alkoivat heräämään oikeastaan vasta sen jälkeen, kun Rose syntyi. Yritin pitkään kamppailla niitä vastaan, kun minulla on kumminkin vaimo ja lapsi. Pystyinkin myöntämään asian itselleni oikeastaan vasta sen jälkeen, kun isä kuoli.

Dylan nousi ylös ja veti henkeä epätoivoisena.
-Nämä ovat niitä hetkiä, kun minä kaipaan isääni eniten. Hän tuskin hyppisi riemusta kuultuaan, että olen pettänyt vaimoani, mutta siitäkin huolimatta hän olisi kuitenkin tukenani ja auttaisi ratkomaan tämän tilanteen parhain päin.
Dylan piti jälleen pienen miettimistauon.
-Vaikka minä en enää rakastakaan Joyta, niin en minä myöskään halua särkeä hänen sydäntään. Tiedän, että hän rakastaa minua, ja jos me eroaisimme, tai hän saisi ylipäätään tietää totuuden, niin se satuttaisi häntä todella paljon. Me kaksi taas... Se yö, tai no, ilta... Ei se ollut mitään sääliä tai kokeilunhalua. Minäkin rakastan sinua ja toivon hartaasti, että olisin tajunnut sen todella paljon aikaisemmin. Me kaksi olisimme voineet elää onnellisesti yhdessä ja Joy olisi voinut löytää tasapainoisen rakkauden. Minä en kykene tarjoamaan sitä hänelle ja olen syvästi pahoillani siitä, mutta totuus särkisi hänet. Sen vuoksi minä en voi kertoa hänelle eikä meistä voi tulla mitään. Anteeksi.

Jos Jasper ei olisi aavistellut keskustelun lopputulemaa jo etukäteen, niin hän olisi varmasti romahtanut. Nyt hän oli kuitenkin varautunut ottamaan ikävät uutiset vastaan, joten hän kykeni olemaan hyvinkin rauhallinen. Hän käveli Dylanin viereen, veti miehen itseään vasten ja kietoi kätensä tiukasti tämän ympärille.
-Dylan, vaikka tämä onkin kamalan surullista, niin minä ymmärrän kyllä. Jos minä olisin sinun asemassasi, niin saattaisin toimia itse ihan samalla tavalla. Minä rakastan sinua ja sinä minua, mutta et tahdo satuttaa vaimoasi ja rikkoa perhettäsi, ja minä hyväksyn sen täysin.

Jasper irtautui Dylanista ja vetäytyi hieman taaksepäin kuitenkin tullakseen takaisin ihan lähelle. Hän kiinnitti katseensa syvälle Dylanin silmiin.
-Haluan sinun kuitenkin myös tietävän yhden asian. Minä tiedän nyt täysin varmasti, että minulle ei tule enää ketään muuta. Sinä olet ainoa, jota olen koskaan rakastanut näin, enkä aio enää tehdä sitä virhettä, että otan elämääni ensimmäisen kiinnostusta osoittavan miehen vain siksi, että minun ei tarvitsisi olla yksin. Toivon sinulle ja Joylle kaikkea hyvää, mutta jos joskus käykin niin, että teidän tienne eroavat syystä tai toisesta, niin minä odotan sinua. Soita, laita viesti tai kirjoita vaikka kirje. Ihan mikä sinusta vain tuntuu parhaalta. Jos yhteydenottoasi ei koskaan tulekaan, niin minä en voi muuta kuin hyväksyä tilanteen. Ei se helppoa olisi, mutta jos se olisi ainoa vaihtoehto, niin en minä voisi muuta kuin sopeutua.

Dylan oli niin perin juurin häkeltynyt, että hän ei meinannut saada sanoja suustaan.
-Jasper, kiitos. Vaikka minä ihan todella muuta toivonkin, niin minä en ihan todella usko, että meistä tulee enää mitään. Jos sinä siis löydät kuitenkin jonkun toisen, niin älä aja häntä pois vain minun vuokseni. Olen kiitollinen, että me saimme keskusteltua selvyyden tähän asiaan. Ja ihan sen varalta, että tämä on meidän kahden viimeinen tapaaminen, minä tahdon antaa sinulle yhden asian.
-Minkä? Jasper kysyi odottavaisena.

Dylan kiepautti Jasperin ympäri, piti kiinni hänestä ja antoi syvän suudelman. Jasperilta oli mennä jalat alta, mutta onneksi Dylan piti kiinni hänestä. Kun suudelma oli ohitse, niin Jasper pakeni alakertaan ja ulko-ovesta suoraan pimeään iltaan.

Dylan puolestaan romahti lattialle itkemään. Heti, kun Jasper oli poistunut paikalta, Dylan tajusi tehneensä ison virheen. Ei tämä nykyinen järjestely ollut oikein ketään kohtaan. Hän oli mokannut jälleen kerran ja satuttanut montaa ihmistä ympärillään. Itseään, Jasperia ja ehkä Joytakin. Vaikka Dylan ei koskaan puhuisikaan, niin totuus selviäisi Joylle hyvin todennäköisesti jotain kautta ennemmin tai myöhemmin. Ei Joy ollut tyhmä. Vähintäänkin hän aavistaisi, että jotain on pielessä.

Mitä Dylan ei kuitenkaan tiennyt, oli se, että Joy kyllä tiesi. Nainen oli palannut taidenäyttelystä vain hetkeä ennen Jasperin saapumista. Hän oli istunut takapihan kuistilla kuuntelemassa keskustelua miesten ollessa alakerrassa ja hiipinyt sitten hiljaa olohuoneeseen heidän siirryttyä yläkertaan. Joy oli kuullut aivan kaiken, ja se kaikki sai hänen sydämensä särkymään miljooniksi pieniksi paloiksi.
*****

Jasper tuli kuin tulikin Dylanin luokse, he saivat keskusteltua ja erosivat toisistaan siinä uskossa, että eivät tulisi enää koskaan kohtaamaan toisiaan. Dylanin suunnitelmissa on ilmiselvästi jatkaa elämistä valheessa, hän kun kuvittelee, että Joy ei tiedä totuutta. Joy kuitenkin tietää kaiken, ja ensi osassa se selviää myös Dylanille. Tällä hetkellä Joy vaikuttaa murheen murtamalta, mutta miten luulette naisen lopulta reagoivan, kun he alkavat keskustella? Mikä mahtaa olla tilanteen lopputulema? Näitä asioita selvitellään tulevissa osissa.