Dylanin elämä oli ollut jo pitkään todella onnellista, eikä se onni ottanut loppuakseen. Lapsiarjen ja opiskelun yhdistäminen ei ollut missään nimessä helppoa tai yksinkertaista, mutta he pärjäsivät siitä huolimatta ja Dylan valmistui hyvin arvosanoin. Valmistuttuaan hän sai lähes heti kuntoutusfysioterapeutin viran Appaloosa Plainsin kaupunginsairaalasta. Andrei vakuutteli, että hänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Dylan oli kuitenkin varma, että jos isä ei ollut suoranaisesti järjestänyt asiaa, niin ainakin hänen auktoriteetillaan ja suosituksillaan oli positiivinen vaikutus työn saamisen kannalta.
Työpaikan saamisen jälkeen Dylan, Joy ja Rose muuttivat omilleen pieneen omakotitaloon keskustan tuntumaan. Dylan oli pyytänyt isäänsä takaamaan asuntolainan, mutta Andrei oli vaatinut, että hän saisi maksaa koko talon kerralla, koska hän tahtoi auttaa eikä rahasta ollut puutetta. Dylan ei jaksanut väittää vastaan, ja oli hän omalla tavallaan iloinenkin siitä, ettei heidän tarvitsisi Joyn kanssa murehtia lainan takaisinmaksua tulevina vuosina.
Yksi Dylanin onnen kivijaloista oli se, että myös hänen läheisensä olivat onnellisia ja voivat hyvin. Jasper ja Frank olivat päivä päivältä avoimempia suhteestaan, eikä aikaakaan, kun he jo ilmoittivat menneensä kihloihin.
Häiden kanssa he eivät kuitenkaan kiirehtineet, vaan he keskittyivät vain nauttimaan arjesta. Töissäkäynnin lisäksi heidän arkeensa kuului runsaasti lastenhoitoa. Välillä he ottivat Rosen hoitaakseen, että Dylan ja Joy saisivat kahdenkeskeistä aikaa. Sen lisäksi he hoitivat useasti Frankin pientä veljenpoikaa, Jimiä. Frankin isoveli Finley teki kolmivuorotyötä ja tarvitsi jonkin luotettavan lastenhoitajan pojalleen, joten Jim oli pariskunnan hoidettavana varsin usein.
Dylanin takaraivossa kolkutteli kuitenkin ikävä ennakkoaavistus siitä, että pian tapahtuisi jotain todella ikävää. Hän ei osannut sanoa, että mihin se ajatus perustui, hänestä vain tuntui siltä. Dylan olisi tahtonut niin kovasti olla väärässä, mutta valitettavasti hän osui hyvinkin oikeaan.
Asiat alkoivat suistua raiteiltaan Rosen kolmivuotispäivänä. Andreilla oli sinä aamuna potilaana ikäisensä mies, joka oli jäänyt auton alle ja tarvitsi monimutkaisen leikkauksen selvitäkseen. Andrei tiimeineen teki kaiken mahdollisen ja mahdottoman, ja kuin ihmeen kaupalla potilas jäi henkiin. Työpäivänsä jälkeen Andrein oli tarkoitus vierailla poikansa perheen luona juhlistamassa lapsenlapsensa syntymäpäivää, mutta hän ei koskaan päässyt sinne asti. Se oli päivän toinen liikenneonnettomuus Appaloosa Plainsin keskustassa ja samalla lähes kopio ensimmäisessä. Ainoa ero oli, että tällä kertaa uhrin vammat olivat sen verran vakavia, että hänen hyväkseen ei ollut tehtävissä yhtään mitään.
Andrei tuhkattiin ja hänet haudattiin vaimonsa viereen Riverviewin hautausmaalle. Hautajaisten jälkeen Gabriel ja Windsor tekivät raskaita päätöksiä. Molemmat olivat pohtineet tahoillaan eläkkeelle jääntiä, ja asioiden senhetkinen tila sai heidän päätöksensä varmistumaan.
Andrein ja Dylanin vanha kotitalo oli tyhjillään, joten miehet muuttivat sinne Dylanin siunauksella. Syy muutolle oli hyvin pitkälti se, että miehet tahtoivat olla kaiken varalta lähempänä Dylania. Siitäkin huolimatta, että pojalla oli muitakin rakastavia läheisiä ympärillään ja hänellä vaikutti olevan muutenkin tervehenkisemmät keinot käsitellä menetyksen tuottamaa surua kuin isällään aikoinaan.
Muisto siitä, millainen Andrei oli Naomin kuoltua, sai surun lisäksi huolen nousemaan pintaan. He olivat jo sen verran iäkkäitä, että he eivät vain kyenneet olemaan satojen kilometrien päässä Dylanista ja pelkäämään, että entä jos pojalle käy samalla tavalla kuin isälleen. Toistaiseksi pelko vaikutti olevan turha, mutta he eivät halunneet ottaa mitään riskejä.
***
Dylan pyrki jatkamaan elämäänsä niin normaalisti kuin suinkin pystyi. Ei se helppoa ollut, mutta ainakin toistaiseksi hän oli kestänyt kasassa ihmeen hyvin. Se johtui luultavasti siitä, että toisin kuin Andrei aikanaan, hän jakoi tunteensa läheisilleen eikä haudannut kaikkea sisälleen. Vaikka kaikilla läheisillä oli vielä omatkin elämänsä, niin siitä huolimatta he pyrkivät kiinnittämään erityistä huomiota Dylaniin ja hänen vointiinsa. Sinäkin lauantaina Jasper ja Jim tulivat käymään, ettei Dylanin tarvitsisi olla kaksin lapsensa kanssa Joyn ollessa töissä.
Jasper löysi Dylanin talon lastenhuoneesta tuijottamasta leikkivää Rosea hajamielisenä. Jasper laski Jimin sylistään lattialle Rosen viereen ja istahti itse sohvalle Dylanin seuraksi.
Jasper jäi Dylanin tapaan seuraamaan lasten leikkejä. Yleensä Dylan alkoi puhua jos koki tarvetta sille, mutta nyt mies pysytteli hiljaisena. Jasper halusi kuitenkin sanoa jotain.
-Minä olen ihan oikeasti todella pahoillani. On varmasti rankkaa menettää oma isä noin yllättäen.
Dylan huokaisi ja pudisti päätään.
-Ei sinun tarvitse olla. Sinä et ollut millään lailla osallinen siihen tilanteeseen, etkä sinä olisi muutenkaan voinut tehdä mitään. Se isku oli niin kova, että jos hän ei olisi kuollut siihen tapahtumapaikalle, niin viimeistään sairaalassa hän olisi päässyt hengestään. Sitä paitsi, tämähän sopii kuvaan vallan mainiosti, Dylan mutisi ja alkoi omaksikin yllätyksekseen yhtäkkiä nauraa.
Jasper katsoi parasta ystäväänsä aavistuksen kummastuneena.
-Miten niin sopii kuvaan? Ja mikä sinua nyt yhtäkkiä noin huvittaa?
Dylan kävi nojaamaan selkänojaa vasten ja yritti saada nauruaan hillittyä. Helppoa se ei ollut, mutta lopulta hän kuitenkin kykeni rauhoittumaan siinä määrin, että puhuminen onnistui.
-Anteeksi, minä tiedän, ettei tälle pitäisi nauraa. Minä mietin vain... Ei tässä suvussa kukaan ole elänyt elämäänsä onnellisesti loppuun asti. Sydänkohtaus, aivoverenvuoto, maanjäristys, synnytyskomplikaatiot... Auto-onnettomuus sopii tähän jatkumoon siis varsin hyvin.
-No nyt kun sinä sanoit sen ääneen...
Dylanin nauru vaikutti olevan tarttuvaa laatua, joten hetken päästä molemmat miehet nauroivat sydämensä kyllyydestä lattialla leikkivien lasten katsoessa heitä hyvin hämmentyneinä.
Nauru kuitenkin loppui lyhyeen ja lapsetkin palasivat lelujen pariin. Jim leikki palikkalaatikolla ja Rose oli tarttunut ksylofoniin.
-Rose on aivan Andrein näköinen, Jasper henkäisi.
Dylan vain nyökytteli vieressä.
-Eikä ainoastaan näköinen. Myös luonteensa puolesta hän on aivan isoisänsä tyttö, Dylan niiskaisi ja vaikeni.
Vielä hetki sitten tilassa vallinnut nauru oli kuin poispyyhittyä ja Dylan alkoi jälleen kyynelehtiä. Hän nousi ylös sohvalta ja ryntäsi olohuoneen puolelle jättäen Jasperin lasten kanssa. Jasper päätti kuitenkin, että taaperot pärjäisivät hetken keskenään ja lähti Dylanin luo.
Jasper kaappasi Dylanin syleilyynsä ja antoi kyyneleiden kastella olkapäätään hyvän aikaa. Senhetkisestä itkun syystä Jasper ei ollut varma, mutta hän tiesi, että Dylan kertoisi kyllä heti kun pystyisi. Hän ei ollut väärässä silläkään kertaa.
Jasper joutui laittamaan kaiken keskittymisensä peliin saadakseen selvää Dylanin itkuisesta mutinasta.
-Minä kyllä ymmärrän ja aikanaan myös hyväksyn sen, että isä on kuollut eikä tule enää takaisin meidän luoksemme, mutta selitäpä tuo sama asia kolmevuotiaalle. Siitä on jo aikaa, mutta Rose kyselee yhä joka ilta, että tuleeko ukki huomenna leikkimään hänen kanssaan. Olemme kyllä puhuneet Joyn kanssa ihan avoimesti siitä, että Andrei on kuollut eikä enää palaa ja olihan Rose mukana hautajaisissakin, mutta ei kai noin pieni ymmärrä kuoleman lopullisuutta vaikka kuinka selittäisi.
Jasper silitti Dylanin selkää rauhoittavasti.
-Dylan, minä tiedän, että tämä on melko huono lohdutus, mutta aika auttaa. Te olette puhuneet alusta asti avoimesti siitä, mitä on tapahtunut, ja se on hyvä asia. Kunhan Roselle tulee lisää ikää, niin hänkin sisäistää sen sitten aikanaan.
Kun Dylan oli saanut itkunsa itkettyä siltä erää, niin he palasivat Jasperin kanssa Rosen huoneeseen seuraamaan taaperoiden leikkihetkeä. Rosea katsellessaan Dylanin mieleen juolahti katkeransuloinen ajatus. Äärimmäisen isoisänsä kaltainen tyttö oli samaan aikaan sekä viiltävä muistutus siitä, mitä Dylan oli juuri menettänyt, mutta myös lohduttava osoitus siitä, että elämä jatkui.
***
Ajan kuluessa Dylanin mieliala ei meinannut kohota laisinkaan. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli muutenkin taipunut aiempaa melankolisemmaksi, eikä tilannetta ainakaan auttanut se, että juuri kun hän oli tottumaisillaan asiaan, niin Windsor seurasi Andrein perässä. Suru ei ollut edes ainoa tunnepuolen asia, joka häntä harmitti.
Joy löysi miehensä makuuhuoneesta tuijottamasta hajamielisenä ulos ikkunasta. Dylania katsellessaan Joy tunsi hieman pelkoa. Sitä hän ei osannut sanoa, että mitä hän tarkalleen ottaen pelkäsi, mutta pelkoa hän kuitenkin tunsi.
Dylanilla ei selvästikään ollut kaikki hyvin. Se oli toki aivan luonnollista kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta Joy aavisteli, että taustalla oli jotain muutakin. Jotain sellaista, mistä hän ei tiennyt. Dylan ei ehkä puhuisi, mutta Joy tiesi, että pakko hänen olisi edes kysyä.
-Dylan, mitä sinä mietit?
-En mitään ja samaan aikaan kaikkea. Isää, Windsoria ja saamaani työtarjousta enimmäkseen, Dylan huokaisi.
Joy polvistui maahan ja jäi katsomaan Dylania silmiin.
-Mitä ihmeen työtarjousta?
-Roaring Heightsiin on avattu uusi terapiakeskus. Sitä johtaa eräs isän entinen työkaveri, ja hän otti minuun yhteyttä hetki sitten tarjotakseen fysioterapeuttisen osaston johtajan virkaa minulle. Periaatteessa samaa työtä kuin mitä nytkin teen, mutta kuntoutustyön lisäksi pääsisin tekemään myös johto- ja ohjaustehtäviä ja se näkyisi palkassa kyllä huomattavasti. Ei sillä, että meillä olisi muutenkaan rahasta pulaa isän jättämän perinnön jälkeen, mutta silti. Kyllä se työ kiinnostaisi, mutta minua mietityttää aika monikin asia siinä.
Joy keskeytti miehensä ennen kuin tämä ehti kertoa enempää.
-Roaring Heights? Sehän on aivan tuhottoman kaukana täältä! En minä tarkkaan muista etäisyyttä, mutta on se useita tuhansia kilometrejä. Etäisyyden puolesta se olisi aivan sama asia kuin me muuttaisimme ulkomaille!
Dylan nyökkäsi mietteliäänä.
-Se on totta, että jos me lähtisimme sinne, niin etäisyys on sellainen, että vierailut tänne olisivat varmasti erittäin harvassa. Se onkin yksi syy, miksi tämä mietityttää minua. Toinen on sitten sekin, että miksi he haluavat juuri minut? Itse en kykyjäni epäile, suoriutuisin siitä työstä kyllä vallan mainiosti, mutta... Haluavatko he minut sinne, koska he uskovat minun olevan hyvä siinä työssä, vai haluavatko he minut sinne vain, koska olen omalla erikoisalallaan tunnetun lääkärin poika? Vieläpä fysioterapeutti, enkä itse edes lääkäri.
Pariskunta kävi loikoilemaan sängylle jatkaakseen juttutuokiotaan.
-Toisaalta... Se työ kiinnostaa minua, ja vaikka en itse ole koskaan Roaring Heightsissä käynytkään, niin olen kuullut, että se on hyvin kaunis kaupunki ja siellä on kuulemma hyvä elää. Mutta tosiaan, se on kaukana, ja minulle tulisi varmasti aivan hirveä ikävä Gabrielia, Jasperia ja muita tänne jääviä. Sitten on se sinun kukkakauppasikin. Viimeksikin sen toiminnan siirtäminen oli melko vaivalloista kaikkien liiketoimintalupa-asioiden, sopivan tilan löytämisen ja muiden asioiden vuoksi, ja nyt se sama paperisota olisi taas edessä.
-Mihin mennessä sinun pitää päättää, että otatko sen työn vai et? Joy keskeytti Dylanin pohdinnan.
-Minulla on kuulemma kaksi viikkoa aikaa päättää.
Joy katseli hetken Dylania hiljaisena. Hän tiesi, että hänellä olisi yksi asia, jonka kertomalla hän saisi helpotettua miehensä vointia.
-Jos sinä sitä kauppaa murehdit, niin se nyt on tässä se kaikista pienin ongelma, ja olen muutenkin pohtinut sen lopettamista. Kuten olet varmaan jo huomannut, niin alun jälkeen myynti ei ole ollut täällä oikeastaan sen parempaa kuin mitä se oli Riverviewissä. Kun miettii, paljon myynnistä saa rahaa ja paljonko kaikkiin pakollisiin kuluihin menee, niin se on aika lailla plus-miinus nolla. Toisekseen, en minä ole koskaan siitä suuremmin nauttinut. Otin kaupan hoitaakseni lähinnä velvollisuudesta, en siksi, että olisin välttämättä halunnut. Ollakseni aivan rehellinen, minä olen aina haaveillut siitä, että saisin olla ihan vain kotona ja puuhailla jotain luovaa. Voisin ehkä maalailla tauluja, pistää pystyyn oman puutarhan tai jotain sellaista. Mitä taas tulee kaikkiin tänne jääviin läheisiin, niin kyllä minullekin tulisi ikävä. Nykyään on kuitenkin olemassa videopuheluita ja vaikka mitä yhteydenpitotapoja, vaikka te ette enää kasvokkain näkisikään.
Dylan katsoi vaimoaan vaikuttuneena.
-Sinä olet ihan oikeassa. Ehkä minun täytyy vielä miettiä tätä sitten kun olen vähän virkeämpi. Kuten olet varmaan huomannut, niin minä en ole viime aikoina saanut oikein nukuttua, joten olen melkoisen väsynyt.
Dylan veti Joyn kainaloonsa ja he jäivät hetkeksi makaamaan siihen. Dylan vilkaisi Joyta ja herkistyi. Hän tiesi, että hänen pitäisi kertoa, mutta mitä ja kenelle, kun ei hän ollut vielä kunnolla kartalla edes omista ajatuksistaan?
***
Dylan käytti koko kahden viikon miettimisaikansa, mutta loppujen lopuksi päätös oli tilanteeseen nähden melko helppo. Päätöksen tekemisen jälkeen haasteita aiheutti enimmäkseen läheisille kertominen.
Kun Dylan asteli kohti hänen ja isän vanhaa taloa, hänet valtasi suuri suru, pelko ja haikeus. Hän ei ollut käynyt paikalla kertaakaan sitten Windsorin kuoleman, ja häntä pelotti, että millaisen vastaanoton hän saisi puolisonsa kuolemaa surevalta Gabrielilta. Haikeus syntyi siitä, että Dylan tiesi sen olevan hyvin todennäköisesti viimeinen kerta, kun hän vierailisi siinä talossa.
Analyyttiseksi tutkijaluonteeksi Gabriel oli myös hämmästyttävän hyvä ihmistuntija. Dylanin ei tarvinnut kuin astua sisään surullisen oloisena, ja Gabriel ymmärsi heti, että mistä kiikasti.
-Dylan, ei sinun tarvitse minulle teeskennellä. Tietenkin minä olen aivan murheen murtama, mutta oli Windsorin kuolema sinullekin suuri menetys. Olihan hän kuitenkin enosi ja sinulle todella rakas, aivan kuin sinä hänelle. Kyllä sinulla on oikeus surra ihan yhtä lailla, ei sinun tarvitse esittää vahvaa vain minun tunteitani säästääksesi, Gabriel sanoi surullisella, joskin myös rauhoittavalla äänensävyllä.
Pelon tilalle astui helpotus, mutta suru ja haikeus eivät hellittäneet. Gabrielin sanat rauhoittivat, mutta Dylan ei tiennyt, että miten mies ottaisi hänen uutisensa vastaan.
Gabriel saattoi Dylanin pöydän ääreen ja otti esille huomattavasti iloisemman keskustelunaiheen.
-Miten Joy ja Rose voivat?
Dylan kohautti olkiaan harmistuneena.
-Joy voi ihan hyvin. Ei hän loppujen lopuksi edes tuntenut Windsoria kovin hyvin, joten hänen surunsa taitaa olla enemmän myötätuntosurua meidän kahden vuoksi. Rosella menee jo ihan hyvin. Windsoria hän ei edes osaa kaivata samalla tavalla kuin isää, eikä hän enää isänkään perään kysele kovin paljoa. Minusta tuntuu, että Rose on alkanut jo ymmärtää. Ei ehkä kuoleman käsitettä, mutta sen, että hän ei tule näkemään isoisäänsä enää koskaan.
-Hyvä kuulla.
Dylan ei vastannut mitään, nyökkäsi vain hajamielisenä. Se sai Gabrielin oivaltamaan jotain.
-Sinulla on selkeästi jotain kerrottavaa, eikö olekin? Alahan puhua.
Dylan oli pysytellyt siihen asti ainakin omasta mielestään hämmästyttävän rauhallisena, mutta siinä kohtaa tunteet alkoivat ottaa vallan.
-Niin, minä... Minulle... Sain työtarjouksen Roaring Heightsistä. Äärimmäisen houkuttelevan työtarjouksen. Ja minä, minä... Päätin ottaa sen vastaan. Minä, Joy ja Rose muutamme ensi viikolla.
Dylan sai sanottua lauseensa loppuun ongelmitta, mutta purskahti sen jälkeen lohduttomaan itkuun.
Gabriel näki selkeästi Dylanin läpi. Itku johtui ehkä ikävien uutisten kertomisesta, mutta sen taustalla oli jotain muutakin. Jotain sellaista, mistä Dylan ei suostunut puhumaan. Gabriel olisi auttanut jos olisi voinut, mutta koska Dylan oli päättänyt vaieta asiasta, oli Gabrielinkin pysyteltävä hiljaa. Jotain hän tahtoi kuitenkin sanoa poikaa rauhoitellakseen.
-Dylan, ei sinun tarvitse minun vuokseni surra. Minä ehkä muutin tähän kaupunkiin sinun vuoksesi ja jään nyt yksin tänne, mutta ei se mitään. Tiedostan, että tämä kuulostaa vähän karulta, mutta en minä odota elämältäni mitään muuta kuin kuolemaa, ja tiedän, että minulla ei ole paljoakaan aikaa jäljellä. Olen jo saanut kaiken mitä olen elämältä halunnut. Kaiken, paitsi yhden, ja se yksi asia on se, että sinä olet onnellinen. Jos sinun on mahdollista saavuttaa onni muuttamalla pois täältä, niin sitten sinä teet sen. Minä en jaksa enää lähteä, mutta en myöskään halua olla este sinun onnesi tiellä. Olisin yksin, mutta kyllä minä pärjään sen ajan, mitä minulla on jäljellä.
Ei, et sinä olisi este minun onneni tiellä. Se este olisi jokin aivan muu.
-Mutta sinä olisit oikeasti täysin yksin täällä. Oletko sinä aivan varma, että haluat minun lähtevän? Hyväksyin sen työtarjouksen jo, mutta kyllä minä voin irtisanoutuakin, jos sinä et usko pärjääväsi, Dylan niiskaisi.
Gabriel pudisti jälleen päätään tiukasti, mutta lempeästi.
-Dylan, minä muutin aikoinaan toiselle puolelle maapalloa oman onneni perässä, joten sinä muuttamassa saman maan sisällä toiseen kaupunkiin, vaikkakin hyvin kaukaiseen sellaiseen, ei ole mikään paha asia. Sitä paitsi, en minä jää aivan täysin yksin. Melinda ja Walter asuvat aivan naapurissa ja minä olen alkanut ystävystyä heidän kanssaan. Jameskin käy välillä kyläilemässä luonani, koska hän on kiinnostunut tieteestä ja minä... No, minä tiedän siitä hyvin paljon ja jaan tietojani mielelläni. En minä jää yksin, ja kyllähän me pidämme yhteyttä kuitenkin. Dylan, me pärjäämme kyllä. Me molemmat.
Dylanin mielentila oli edelleen pääosin hyvin haikea ja surullinen, koska vaikeimmat hyvästit olivat vielä edessäpäin. Siitä huolimatta hän päätti yrittää luottaa Gabrielin sanaan.
-Gabriel, kiitos. Kaikesta.
Gabriel ei vastannut mitään. Rutisti vain aavistuksen lujempaa.
***
Dylan tiesi, että kaikista jäähyväisistä nimenomaan Jasperille jätettävät olisivat vaikeimmat monestakin syystä. Kyllähän Jasper oli toki tietoinen, että Dylan perheineen oli muuttamassa, mutta Dylan lykkäsi parhaan ystävänsä kohtaamista viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Lähtöpäivää edeltävä ilta oli jo todella myöhäinen, kun Dylan viimeinkin uskalsi mennä Jasperin luo.
Jasperin luokse saapuessaan Dylan havaitsi, että Jasper oli sillä hetkellä yksin.
-Missä Frank on?
-Frank on veljensä luona. Finleyn piti lähteä töihin ja Jimin tulla yöksi tänne, mutta päivällä pojalle nousi korkea kuume. Katsoimme, että on kaikille parhaaksi, että Frank menee sinne, niin meidän ei tarvitse lähteä liikuttelemaan sairauden uuvuttamaa poikaa, Jasper selitti.
Dylan käveli sohvalle ja istui alas. Jasper seurasi häntä aavistuksen pelokkaana. Molemmat tiesivät, mitä Dylanilla oli sanottavanaan, mutta silti hänen piti keksiä jokin hyvä tapa avata keskustelu.
-Jasper, minun pitää kertoa sinulle jotain.
-Sinähän tiedät, että minulle tarjottiin työtä Roaring Heightsin terapiakeskuksesta ja minä päätin ottaa sen työn vastaan. Kaikki valmistelut muuttoa varten on nyt tehty, ja minä, Joy ja Rose lähdemme huomenna aamulla. Sitä minä tulin sinulle kertomaan, Dylan sai viimein sanottua.
Jasper tiesi, että tämä olisi tulossa. Ei Dylanin muutto ollut mikään yllätys. Silti Jasper tunsi itsensä surullisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Jasper koitti kuitenkin kamppailla kaikin voimin sisällään riehuvaa tunnemyrskyä vastaan. Ei hän halunnut itkeä nyt.
Dylan oli kuitenkin tuntenut parhaan ystävänsä jo niin kauan, että hän huomasi heti Jasperin peittelevän jotain.
-Jasper, onko kaikki hyvin?
-Minä tarvitsen raitista ilmaa, mies huokaisi ja ryntäsi ulos etuovesta.
Dylan antoi Jasperin olla rauhassa hetken ajan, mutta pian hän meni perään ja löysi Jasperin istumasta maasta. Dylan kävi hänen viereensä ja siinä he istuivat hiljaisuudessa hyvän aikaa.
Jasper ei itsekään tiennyt mitä teki, ennen kuin hänen kätensä oli Dylanin käden päällä. Hän ei tiennyt sitäkään, että olisiko hänen kuulunut olla helpottunut vai pahoillaan, kun Dylan ei vetänytkään kättään pois.
Jasper oli aiemmin ajatellut, että pitäisi todelliset tunteensa vain ja ainoastaan omana tietonaan, mutta jokin siinä hetken herkkyydessä sai hänet puhumaan. Herkkyydessä, ja siinä tiedossa, että tilaisuus saattoi olla viimeinen.
-Dylan... Ihan ensin minä haluan sanoa, että Frank on hyvä mies. Mutta sinä... Sinä olet ensirakkauteni, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vaikka olenkin ihan tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni, niin aina välillä mieleeni nousee, että entä jos meistä kahdesta olisikin tullut jotain. Älä huoli, minä tiedän, ettei niin tapahdu. Silti mietin sitä joskus. Tietenkin minä rakastan Frankia, mutta tunteet sinua kohtaan ovat myös olemassa eivätkä ne koskaan haihdu täysin. Luulin joskus, että ajan myötä tunteeni sinua kohtaan kuolisivat lopullisesti, mutta nyt tiedän, että ei niin tule tapahtumaan. Olen kuitenkin tottunut tulemaan toimeen niiden kanssa. Vaikka tämä sinuun rakastuminen onkin ollut aika tuskallinen prosessi, niin siitäkin huolimatta olen kiitollinen, että olen saanut kokea sen.
Dylan kääntyi katsomaan Jasperia täydellisen häkeltyneenä. Jotain olisi pitänyt kai sanoa, ainakin Dylan olisi halunnut, mutta kaikki sanat juuttuivat kurkkuun ennen kuin ne pääsivät ulos asti. Jasper katsoi Dylania hetken, mutta nousi sitten äkkiä ylös, mutisi jotain kylmyydestä ja lähti takaisin sisälle.
Aivan kuten hetkeä aiemminkin, niin Dylan antoi Jasperin olla hetken rauhassa ja seurasi sitten perässä. Sisällä Dylan kääntyi jo lähteäkseen, mutta hän tajusi, ettei vain voisi häipyä sanomatta mitään. Hän ei kuitenkaan kyennyt muodostamaan mitään riittävän fiksuja sanoja, joten puhumisen sijaan Dylan päätti halata Jasperia. Se halaus herätti Jasperin sisällä ajatuksen, jota hänen ei todellakaan pitänyt sanoa ääneen, mutta tällä kertaa puhe oli järjenkäyttöä nopeampaa.
-Jos minä en olisi kihloissa ja sinä naimisissa, niin minä todellakin suutelisin sinua nyt.
Sillä kertaa Dylan epäröi vain hetken.
-Kyllä sinä voit sen tehdä jos oikeasti tahdot.
Jasper häkeltyi pahemmin kuin koskaan aikaisemmin.
-Oletko sinä tosissasi? Vaikka olisitkin, niin enhän minä voi! Frank...Joy...
-Ei heidän tarvitse tietää, sehän olisi vain yksi suudelma. Ainakaan sinun ei tarvitsisi loppuikääsi miettiä, että miltä se olisi tuntunut, jos olisit ollut vain hiukan rohkeampi, Dylan henkäisi sydän pamppaillen.
Jasper ei olisi enää osannut vastustella, vaikka hän olisi halunnut. Hän oli toivonut tätä jo niin kauan, vaikkei ollut pitkiin aikoihin aidosti uskonut, että tämä tulisi joskus tapahtumaan. Ensimmäistä suudelmaa seurasi toinen, toista seurasi kolmas... Kun Jasper lopulta tarttui Dylania kädestä ja lähti saattamaan häntä kohti makuuhuonetta, niin Dylan ei enää edes harkinnut häipymistä.
Jonain toisena hetkenä Dylan olisi ehkä kironnut itsehillintänsä puutetta, mutta silloin hän ei vain kyennyt siihen. Dylan tiesi heidän toimivan väärin, mutta vielä hän ei osannut katua. Joy ja Frank olivat vain ohimenevä häivähdys hänen mielessään.
Jälkihehkuissa Dylan jäi tuijottamaan Jasperia häkeltyneenä. Omantunnon rippeet alkoivat hiljalleen hiipiä takaraivoon, mutta Dylan koitti kieltää niiden olemassaolon vielä vähän aikaa. Vielä hetken hän halusi vain nauttia.
-Minä tiedän, että tämä on väärin, ja haluaisin sanoa katuvani. Totuus on kuitenkin se, että en minä tätä juurikaan kadu. En halua satuttaa Frankia, mutta se onkin ainoa asia mikä tässä harmittaa. Mitään muuta ikävää sanottavaa minulla ei ole, Jasper huokaisi.
-En minäkään tätä kadu muutoin kuin Joyn satuttamisen osalta. Mutta jos he eivät saa tietää, niin heitä ei satu, eihän? Meidän on varmaan parempi pysytellä ihan hiljaa, kun tämä jää kuitenkin tähän yhteen kertaan, Dylan henkäisi.
Jasper ei sanonut enää sanaakaan, nyökkäsi vain hiljaa.
Kun he olivat nousseet sängyltä, niin Dylan otti vielä kerran kiinni Jasperista ja katsoi häntä silmiin.
-On paljonkin asioita, mitä tahtoisin sanoa, mutta en tiedä, miten muotoilisin kaikki ajatukseni sanoiksi. En tiedä edes sitä, että pitäisikö minun kiittää vai pyytää anteeksi. Ehkä minä siis sanon molemmat, eli kiitos ja anteeksi.
Jasperin virne oli valloittava.
-Ole hyvä ja saat anteeksi. Aivan kuin sinä itse sanoit, niin nyt minun ei ainakaan tarvitse epäröidä, että miltä se olisi tuntunut, jos olisin ollut vain hiukan rohkeampi.
Ensimmäiset aidot katumuksen tunteet alkoivat hiipiä Dylanin sisimpään, kun hän oli pukemassa päälleen olohuoneen puolella. Hän yritti kuitenkin pidätellä kyyneleitään siihen asti, että hän olisi ulkona talosta.
Kotia kohti kävellessä Dylan itkikin jo aivan täyttä parkua. Häntä harmitti, että hän oli pettänyt naista, joka oli paitsi hänen vaimonsa, myös hänen lapsensa äiti. Se ei kuitenkaan ollut asia, mikä häntä suretti eniten.
Dylan itki pääasiassa hänen ja Jasperin tunteiden risteävyyttä. Dylan tunsi pelkkää ystävänrakkautta Jasperin rakastaessa häntä kaikkein palavimmin. Dylanin omat tunteet heräsivät kunnolla vasta nyt, kun he olivat molemmat hankkiutuneet tahoillaan parisuhteisiin ja hän itse oli saanut lapsenkin. Dylan vannoi, ettei koskaan sanoisi sitä ääneen, mutta itselleen hän sen kuitenkin myönsi; Kyllä, hän rakasti Jasperia sittenkin jossain muussakin kuin ystävämielessä, eikä siitä voisi tulla enää yhtään mitään. Totuuden paljastuminen satuttaisi liian montaa ihmistä, joten parempi pysytellä ihan hiljaa.
*****
Joo, tuota noin. Andrein kuolema ihan näin aikaisessa vaiheessa ei ollut suunnitelmissa, mutta mies päätti potkaista tyhjää lähes heti, kun ikäryhmä oli vaihtunut aikuisesta vanhukseksi, eikä Windsorkaan malttanut odotella edes ikäpalkkinsa täyttymistä. Se oli kyllä hienoinen yllätys ihan siksi, että yleensä mun simit elää nimenomaan pidempään kun kuuluisi. Mutta joo, molemmat olivat tosiaan vanhuksia ja loppu olisi piakkoin koittanut muutenkin.
Dylan joutui suremaan menetyksiään, mutta onneksi hänellä on läheisiä tukemassa. Isän ja enon kuolemat eivät kuitenkaan olleet ainoat asiat, joita Dylan suri. Olisitteko uskoneet, että Dylanin ja Jasperin välillä tapahtuu sittenkin jotain ystävyyttä kummempaa? Oliko se ihan todella tässä, vai tulevatko he vielä kohtaamaan toisensa? Saavatko Frank ja Joy tietää miestensä syrjähypyistä?
Kaupunki vaihtuu pääasiassa peliteknisistä syistä. Mun peli ei ilmeisesti tykkää kovin paljoa siitä, että viivyn samassa kaupungissa liian kauan ja suurella perhekoolla oli varmaan myös osuutensa. Joka tapauksessa, kun siirsin tallennusta uuteen kaupunkiin, niin samalla kävin vähän ladattuja läpi. Ensi osassa vastaan tulee siis vähän erinäköisiä hahmoja.
Tähän loppuun vielä kevennyksenä Windsorin ja Gabrielin luokse eksynyt kutsumaton vieras:
Mua alkaa aina naurattaa nämä murtovarkaat, kun ne saa paskahalvauksen tuon varashälyttimen kuullessaan. :D Toki kannattaa jäädä siihen viereen huutamaan, eikä esim. koittaa paeta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti