68.Painavia sanoja

Appaloosa Plainsin kylänraitti oli sinä päivänä omituisen hiljainen. Dylan ei kuitenkaan kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota asiaan, sillä ainoa asia mitä hän sillä hetkellä halusi, oli päästä kotiin mahdollisimman pian.

Dylan vilkaisi sisään isänsä huoneen ikkunasta ja huomasi Andrein istuvan tietokoneensa ääressä. Se oli hyvä asia, sillä Dylan halusi päästä puhumaan isänsä kanssa mahdollisimman pian. Dylan kävikin vain pikaisesti viemässä reppunsa yläkertaan ja meni sitten suorinta tietä isänsä luo.

Andrei oli ilmeisesti hyvin keskittynyt sähköpostivastaukseensa, sillä hän ei noteerannut oven aukeamista tai Dylanin läsnäoloa millään tavalla.

Nyt kun Dylan tiesi asioita, niin hän katsoi isäänsä eri tavalla kuin aikaisemmin. Isä näyttäytyi hänelle edelleen hyvin vahvana hahmona, mutta nyt Dylan näki Andreissa myös uuden puolen. Paljon aiempaa herkemmän ja haavoittuvaisemman.
-Hei isä.

Andrei hylkäsi tietokoneensa niille sijoilleen ja syöksyi halamaan poikaansa.
-Dylan! Minulla on ollut niin ikävä sinua!

Taaksepäin astuttuaan Andrei teki kuitenkin havainnon, mikä sai hänet pohtimaan.
-Mitä ihmettä sinä teet täällä jo nyt? Sinun piti palata vasta kolmen viikon päästä.

Kuten myös Windsorilta asiaa kysyessään, niin tälläkään kertaa Dylan ei pohjustanut keskustelunavaustaan mitenkään.
-Miksi ihmeessä sinä yritit tappaa itsesi? Ennen kuin edes kysyt, että miten minä tiedän, niin ei, Windsor ja Gabriel eivät sanoneet minulle siitä. Minä kävin penkomassa vanhaa huonettasi, kun halusin löytää sen yhden kansion, missä on papereita äidin raskausajalta, mutta löysinkin ne kaikki sinua koskevat tiedot. Anteeksi, minä tiedän, että en olisi saanut kaivella, mutta kai minä olen vähän turhan utelias luonne.

Andrei katsoi ainokaistaan äärimmäisen järkyttyneenä. Dylanin tiedonjanosta hän ei ollut yhtään pahoillaan tai loukkaantunut, mutta häntä harmitti tapa, millä totuus selvisi Dylanille. Oikeastaan ei edes tapa, vaan se, että totuus ylipäätään selvisi.
-Minun ei ollut tarkoitus kertoa tästä sinulle. En halunnut rasittaa sinua tällä tiedolla, mutta nyt kun sinä kerta tiedät mitä kävi, niin en minä voi muuta kuin kertoa koko totuuden.

Puhumisesta tulisi vaikeaa, Andrei tiesi sen. Hän päätti kuitenkin aloittaa aiheesta, joka olisi ehkä yksinkertaisinta selittää.
-Sinun äitisi kuoli lapsivesiemboliaan. Se on harvinainen synnytyksiin liittyvä häiriö, jossa lapsivettä pääsee äidin verenkiertoon. Lopputuloksena siitä voi olla esimerkiksi sydänpysähdys, kuten sinun äitisi tapauksessa. Tietysti häntä yritettiin elvyttää, mutta se ei onnistunut. Hekin, joiden elvytyksissä onnistutaan, selviävät vain äärimmäisen harvoin täysin vammoitta. Suurin osa jää joko vihannekseksi tai muuten vain vammautuneeksi.

-Minä olin tietenkin todella surullinen, minkä lisäksi kannoin myös syyllisyyttä. Kyllä minä sen nyt tiedän, etten olisi voinut muuttaa asiaa, mutta silloin minä en tajunnut. Ajattelin pitkään, että minun vuokseni pojallani ei ole enää äitiä. Kaikki se suru ja syyllisyys sai minut masentumaan. Lopulta se meni siihen, etten vain kestänyt enää. Ajattelin, että poikani on parempi ilman minua. Mietin, että kun en kykene huolehtimaan edes itsestäni, niin millainen isä minä muka olisin? Ajattelin, että sinun olisi parempi olla Windsorin ja Gabrielin kanssa. Niinpä minä jätin perääni kirjeen ja yritin hukuttautua siihen Riverviewin suureen jokeen. Gabriel kuitenkin löysi sen kirjeen aikaisemmin kuin oli tarkoitus, joten hän löysi minut vain hetkeä ennen kuin se oli liian myöhäistä. Päädyin teho-osaston kautta suljetulle ja senkin jälkeen kävin vuosia terapiassa. En minä koskaan tule olemaan henkisesti täysin terve, mutta en minä ole enää vuosikausiin halunnut kuollakaan. En kyllä ole varma, että halusinko oikeasti silloinkaan vai oliko sekin vain masennuksen tuottamaa harhaa.

Andrei tiesi, että Dylanin mielessä pyöri varmasti yksi kysymys. Hänen ei kuitenkaan tarvitsisi esittää sitä. Andrei vastaisi kyllä muutenkin.
-Tavallaan minä kadun, tavallaan en. En kadu suoranaisesti itse tekoa, sillä jos olisin kuollut silloin, niin ei sille olisi voinut enää mitään. Windsor ja Gabriel olisivat varmasti kasvattaneet sinusta hyvän ihmisen. Nyt, kun jälkikäteen mietin sitä tilannetta, niin kadun lähinnä sitä, että aiheutin niin paljon huolta ja tuskaa Windsorille, Gabrielille ja nyt ehkä sinullekin, kun tiedät totuuden. Dylan, minä olen todella pahoillani.

Dylan oli hyvin lähellä itkua. Kyyneleitä ei kuitenkaan tullut silläkään kertaa.
-Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Kunhan lupaat, ettet tee sitä enää ikinä uudestaan.

Andrei nousi ylös sohvalta ja veti Dylanin mukanaan herkkään halaukseen.
-Kyllä. Dylan, minä lupaan sen sinulle.

Kun vakavat keskustelut oli saatu pois alta, niin Andrei päätti siirtyä iloisempiin aiheisiin.
-Dylan, kerropa siitä, että miten sinun kesäsi meni.

Dylanin kasvoille levisi välittömästi äärimmäisen onnellinen hymy.
-Minun kesäni meni oikein hyvin. Alkukesästä minä vietin paljon aikaa lähinnä Windsorin, Gabrielin ja heidän kissojensa seurassa. Sitten minä kuitenkin tapasin yhden vanhan luokkatoverini, Joy Jazlynin. Sinä et ehkä muista häntä, mutta kuitenkin...
Dylan puhui Joysta ja heidän yhteisistä suunnitelmistaan hyvän aikaa. Dylanin juttuja kuunnellessaan Andrein kasvot sulivat ymmärtäväiseen hymyyn. Poika oli selkeästi umpirakastunut.

Pian Dylan istutti isänsä alas. Hänellä oli yksi kysymys, joka sivusi hieman heidän ensimmäistä keskustelunaihettaan.
-Isä, kun äiti kuoli, niin haudattiinko hänet sormus sormessaan, vai onko sinulla teidän sormukset vielä tallessa jossain?

-Siunaustilaisuudessa hänellä oli vielä se sormus sormessaan, mutta sen jälkeen minä otin sen pois, koska äitisi tuhkattiin. Minä olen säilönyt sitä ja omaa sormustani siitä lähtien. Miksi kysyt? Aiotko sinä kosia Joyta?

-Näin olisi tarkoitus. Minä tiedän, että niillä sormuksilla on rahallisen arvon lisäksi varmasti myös tunnearvoa, mutta minusta olisi jotenkin niin ihanaa, että voisin periä sinun ja äidin sormukset minulle ja rakkaalleni. Mitä taas tulee tähän kosintaan, niin kyllä, tiedän meidän olevan vielä hyvin nuoria, mutta minä rakastan häntä ihan todella.

-Älä huoli. Minä olin vielä sinuakin nuorempi, kun rakastuin äitiisi. Naimisiin toki menimme hiukan myöhemmin, mutta jos se olisi ollut yksin minusta kiinni, niin se olisi tapahtunut jo paljon aikaisemmin. Mitä niihin sormuksiin tulee, niin saat ne kyllä. Kerro vain päivämäärä milloin aiot kosia, niin minä hoidan niihin uudet kaiverrukset.
***

Iltapäivää kohti mentäessä kaupunkiin oli saapunut varsinainen rankkasade, mutta Dylan ei antanut sen häiritä itseään. Hän halusi päästä puhumaan Jasperin kanssa mahdollisimman pian.

Oven tuli avaamaan pieni poika, jota Dylan ei ollut tunnistaa. Pian hän kuitenkin oivalsi, että kyseessä oli huimasti sitten viime näkemän kasvanut James.
-Hei Dylan. Tulitko sinä tapaamaan Jasperia?

-Kyllä, tulinhan minä. Onko Jasper kotona?

-On hän. Mene yläkertaan, siellä hän on huoneessaan, James kehotti ja palasi videopelinsä pariin.

Dylan lähti kohti yläkertaa varovaisin askelin. Hänellä oli todella kova ikävä Jasperia, mutta hän ei tiennyt, tahtoisiko Jasper olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä.

Jasper kuuli lähestyvät askeleet, mutta ei kuitenkaan tunnistanut tulijaa.
-Kuka siellä?

Dylan astui vielä muutaman askeleen eteenpäin, että Jasper varmasi myös näkisi.
-Minä.

Jasper nousi ylös tietokoneensa äärestä ja syöksyi halaamaan Dylania tehden hänen pelkonsa ainakin osittain turhaksi. Tuskin Jasperin vastaanotto olisi ollut niin lämmin, jos mies ei olisi halunnut Dylania enää takaisin elämäänsä.

Halatessaan Jasper teki yhden itseään ilahduttavan havainnon. Hänelle tuli yhä iloinen ja lämmin olo Dylanin läheisyydestä, mutta samaan aikaan se ei enää tuntunut henkisesti raastavalta.

-Hei, mitä sinulle kuuluu? Dylan kysyi katsoen Jasperia suoraan silmiin.

-Minulle kuuluu oikein hyvää, kiitos vain kysymästä. Sain hetki sitten työpaikan Appaloosa Plainsin musiikkiopistolta. Opetan siellä rumpujensoittoa lapsille. Nyt kun minulla on töitä, niin olen alkanut miettiä omilleen muuttamista...

Miehet istuivat sohvalle ja vaihtoivat kuulumisiaan hyvin pintapuolisesti. He juttelivat Jasperin töistä ja Dylanin tulevista opinnoista. Kun keskustelu alkoi vähitellen osoittaa hiipumisen merkkejä, niin Dylan ohjasi sen aiheeseen, josta hän oli oikeastaan tullut puhumaan.

-Entä minä... Tai no, me? Miltä sinusta tuntuu?

Sillä kertaa Jasperin oli helppo puhua, sillä mies oli miettinyt etukäteen mitä sanoa.
-Dylan... Minä kykenen yhä näkemään sinussa ne asiat, mihin aikoinaan rakastuin. Tunteetkin ovat olemassa vielä jossain. Olen kuitenkin käsitellyt niitä ja ne ovat lieventyneet huomattavasti. Ymmärrän yhä jos sinä et enää halua, mutta minä tahtoisin edelleen kovasti olla paras ystäväsi, eikä minun tunteideni tarvitse muuttaa mitään.

-Jasper, kyllä minäkin haluan. Ei ylipääsy varmastikaan tapahdu hetkessä, mutta ajan kanssa tunteesi helpottavat lopullisesti. Viimeistään sitten, kun sinä tapaat jonkun toisen, joka vie sinulta jalat alta.

Jasper jäi tuijottamaan seinää haaveksien. Hetken Dylan oli hämmentynyt, mutta pian hän oivalsi jotain. Hän oli jo kysymäisillään lisää, mutta Jasper ehtikin alkaa jo kertoa.
-Oikeastaan minä olen jo tavannut jonkun. Minä tapailen erästä miestä. Olemme kuitenkin sopineet, että ainakin toistaiseksi pidämme asiassa matalaa profiilia. Hänellä on lähimenneisyydessään melko vaikea ero takanaan, joten hän ei halua vielä heittäytyä täysin tunteidensa vietäväksi, koska hän ei tahdo pitää minua laastarina. Minä taas tahdon olla varma, että rakastan nimenomaan häntä, enkä vain ajatusta siitä, että kerrankin joku vastaa tunteisiini. Mutta hän on todella ihana, ja minä toivon, että tästä tulee vielä jotain.

Vaikka Jasper ehkä yrittikin saada tilannetta näyttämään vähemmän vakavalta kuin mitä se oli, niin
Dylan näki parhaan ystävänsä läpi hyvin selkeästi. Jasper oli korviaan myöten rakastunut.
-No, toivotaan parasta. Esittelet hänet minulle sitten, kun sen aika on.

-Entä sinä? Mitään uutta romanssirintamalla?

Dylan alkoi heti hymyillä haaveksivasti.
-Muistatko Joy Jazlynin?
-Entisen luokkatoverimme Riverviewistä?
-Kyllä, juuri hänet. Katsos kun, siinä kävi niin, että...
Dylan puhui pitkään ja hartaasti kertoen Jasperille lähes kaiken Joysta ja heidän väleistään.

Dylania pelotti hieman, miten Jasper ottaisi uutisen vastaan, mutta sekin pelko osoittautui täysin turhaksi.
-Dylan, minä haluan, että sinä olet onnellinen, ja jos sinä olet onnellinen, niin sitten olen minäkin. Joy kuulostaa todella ihanalta ja minä toivon heille kaikkea hyvää. Jos hän vastaa kosintaasi myöntävästi, niin pääsenhän minä teidän häihinne?

Dylan alkoi nauraa huvittuneena.
-Me olemme suunnitelleet pitävämme pienet maistraattihäät, mutta tietenkin sinä tulet sinne. Haluaisin sinut muutenkin paikalle, mutta tarvitsemme myös kaksi todistajaa. Isä on toinen, ja sinä saat olla toinen.
***

Seuraavana päivänä Dylan soitti Joylle pitkän puhelun, jonka aikana he puhuivat kaikki asiat tarkkaan läpi. Ainoa asia, mistä he eivät puhuneet, oli Joyn raskaus, koska Dylan ei vielä tiennyt siitä ja nainen halusi kertoa aiheesta kasvokkain. Puhelun seurauksena Joy pakkasi laukkunsa ja lähti Appaloosa Plainsiin heti seuraavalla mahdollisella junalla. Joyn saapumispäivän iltana Dylan vei naisen vesiputouksille auringon laskiessa, sillä hänellä oli mielessään ajatus.

Dylan kuitenkin huomasi Joyn olemuksesta, että nainen oli hyvin hermostunut. Dylan ei tiennyt syytä sille, mutta hän koki, että asia olisi pakko selvittää ennen hänen seuraavaa liikettään.

-Rakas, onko sinulla kaikki hyvin?

-Minä tiedän, miksi sinä toit minut tänne, Joy henkäisi hiljaa.

Dylan huomasi pelon hiipivän mieleensä.
-Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan?

-Ei, ei ollenkaan. Ennen kuin sinä teet sen, niin minun täytyy kuitenkin kertoa sinulle yksi asia. Ihan vain sen varalta, että jos muutatkin sen johdosta mielesi.
Joy piti vielä pienen tauon, ennen kuin päätti vain sanoa suoraan.
-Dylan, minä olen raskaana. Minä odotan meidän kahden yhteistä lasta.

Dylan oli hiljaa monen monta minuuttia, ja Joy odotti sydän kurkussa miehen reaktiota. Lopulta Dylan reagoi asiaan sisäisestä tunnemyrskystä huolimatta itselleen hyvin ominaiseen tapaan; todella rauhallisesti.
-Tämä tulee kyllä todella paljon aikaisemmin kuin me suunnittelimme, mutta ei se mitään. Voimme ainakin alkuun asua isän luona, siellä on kyllä tilaa. Sinun kauppaasi voidaan palkata sijainen äitiyslomasi ajaksi. Vaikka minä opiskelenkin ja isä käy töissä, niin minä hoidan vauvaa kanssasi tasavertaisesti ja isäkin auttaa sen minkä ehtii ja jaksaa. Kunhan minä olen valmistunut ja löytänyt töitä, niin me voimme etsiä oman kodin. Kyllä me pärjäämme, tavalla tai toisella.

Kun se keskustelu oli käyty, niin Dylan laskeutui oikean polvensa varaan ja kaivoi vihdoinkin sormusrasian taskustaan. Mitään ihmeellistä puhetta Dylan ei ollut kehitellyt eikä sellaista myöskään tarvittu. Joy tiesi Dylanin tunteiden voiman ilman sanojakin.
-Joy Jazlyn, tuletko vaimokseni?

Joy ei vastannut mitään, mutta nappasi sormuksen rasiasta ja laittoi sen sormeensa. Sormusta ihastellessaan Joy tunnisti sen samaksi, jonka hän oli nähnyt yhdessä Dylanin näyttämässä valokuvassa.
-Onko tämä sinun äitisi vanha vihkisormus?

-On se. Isä antoi heidän vanhat sormuksensa minulle, kun kerroin hänelle kosinta-aikeistani.

Dylan nousi ylös maasta ja Joy hyppäsi hänen syliinsä.
-Mennään heti kertomaan isällesi uutiset, Joy ehdotti innoissaan.

Dylan rutisti Joyta innokkaana. Nainen todella ymmärsi, että mitä hän halusi tehdä.
-Mennään vain. Hän ilahtuu varmasti.

Dylan oli oikeassa. Andrei ilahtui kihlausuutisesta erittäin paljon, mutta vauvauutisesta mies ilahtui vielä enemmän. Hän alkoi jo tohkeissaan suunnitella, että hän muuttaisi yläkertaan, Dylan ja Joy hänen vanhaan huoneeseensa ja vanhasta vierashuoneesta remontoitaisiin vauvalle huone. Ennen suunnitelmien täytäntöönpanoa oli kuitenkin otettava yksi tärkeä askel; Dylan ja Joy menivät naimisiin. He allekirjoittivat paperit, lausuivat vihkivalat ja vaihtoivat sormukset kaupungintalolla Andrein ja Jasperin läsnäollessa. Dylanin ja Joyn naimisiinmenossa oli yksi hyvin poikkeuksellinen piirre; molemmat vaihtoivat sukunimeään. Nykyisellään heidät tunnettiin nimillä Dylan ja Joy Leeds. Dylan oli halunnut ottaa käyttöön edesmenneen äitinsä tyttönimen kunnioittaakseen tämän muistoa. Hyvin pienimuotoisen vihkitilaisuuden jälkeen Dylan kantoi tuoreen vaimonsa kotiin kynnyksen ylitse, aivan kuten perinteisiin kuului.
*****

Tässä tuli käytyä useampi painava keskustelu, mutta onneksi huolia saatiin hälvennettyä. Mitä veikkaatte, että miten pariskunnan lapsiarki lähtee sujumaan töiden ja opiskelujen lomassa? Entä Jasper ja mysteerimies, tuleeko siitä jotain syvällisempääkin vai jääkö koko juttu kevyen romanssin tasolle?

Mulla on sattuneesta syystä ollut viime aikoina normaalia enemmän vapaa-aikaa, joten tämän lisäksi mulla on valmiiksi kuvattuna ja osin myös kirjoitettuna jo muutama osa tämän lisäksi. Suhteellisen säännöllinen noin osa per viikko-tahti on siis turvattuna toviksi eteenpäin.