63.Suuria tunteita

Aivan kuten lähes kaikkina muinakin päivinä, niin myös sinä iltapäivänä Jasper ja Dylan menivät koulun jälkeen Dylanin luo tekemään läksyjä. Läksyjenteon jälkeen Jasper alkoi avautua Dylanille yhdestä häntä vaivaavasta asiasta.

-Kyllähän minä sen ymmärrän, että äiti on väsynyt, kun hän on viimeisillään raskaana, mutta silti! Minä en voi soittaa käytännössä koskaan, kun aina joko äiti nukkuu tai Walter nukkuu, ja kohta sitten vauva nukkuu. Kyllä minä sen tajuan, mutta suoraan sanottuna tämä tilanne kyllä vituttaa aika paljon.

Dylan kuunteli ystävänsä avautumista omaan, tyyneen tapaansa. Hän oli muutenkin varsin rauhallinen tapaus, mutta nyt hän ei kiihtynyt vähääkään, sillä hänellä oli ajatus.
-Minulla saattaa olla ratkaisu ongelmaasi.

-Millainen? Jasper kysyi aavistuksen epäluuloisena.
-Mennään alakertaan. Minun pitää puhua tästä isän kanssa, Dylan totesi hetkellisen pohdinnan jälkeen.

Andrei istui olohuoneen sohvalla katsomassa televisiota. Dylan tarkasteli tilannetta hetken etäämmältä, ja todettuaan Andrein olevan rauhallinen, hän uskalsi tehdä seuraavan siirtonsa.

Pojat istahtivat Andrein viereen sohvalle. Vielä hetken Dylan keräsi rohkeutta, mutta pian hän aloitti.

Dylan yritti viritellä kasvoilleen tilanteeseen sopivan ilmeen. Riittävän vetoavan, mutta ei kuitenkaan niin vetoavaa, että se olisi ilmiselvää.
-Isä, minulla olisi sinulle yksi pyyntö.

-Ette saa järjestää kotibileitä, Andrei murahti ennen kuin Dylan ehti esittää pyyntöään.
-Mitä hittoa? En minä mitään bileitä olisi ehdottanutkaan, Dylan sanoi hämmentyneenä.
Andrei koitti pitää itsensä vakavana vielä hetken, mutta ei kyennyt estämään leveän virneen ilmaantumista kasvoilleen.
-Kyllä minä sen tiedän, kunhan vitsailin. Mitä sinulla oli mielessä?

Dylan viittoi ystäväänsä kohden samalla kun puhui.
-Minulla ja Jasperilla on pieni ongelma. Meitä harmittaa se, että emme enää juuri koskaan voi soittaa yhdessä. Ymmärrämme molemmat kyllä paremmin kuin hyvin, että Melinda tarvitsee nyt lepoa, mutta silti. Siksi minä mietinkin, että voisimmeko me siirtää Jasperin soittimet meidän autotalliin? Siellä on tilaa ja äänet eivät häiritsisi sinuakaan kun se on talosta erillinen rakennus. Sinä pidät autoakin aina pihalla etkä ikinä aja sitä talliin, niin sitäkään kautta emme olisi tiellä. Mitä mieltä sinä olet?

Andrei joutui miettimään vain hetken. Dylan perusteli ideansa hyvin ja vakuuttavasti, minkä lisäksi Andreilla ei olisi muutenkaan ollut mitään syytä kieltäytyä.
-Minun puolestani se on ihan ok, mutta pitää kysyä, että sopiihan se myös Melindalle ja Walterille, kun minun käsittääkseni ne soittimet ovat kuitenkin heidän maksamiaan.

Jasper oli lähes pakahtua ilosta. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää sitä ulospäin, ennen kuin kaikki olisi täysin varmaa.
-Minä kysyn heti tänään, mutta uskoisin kyllä, että se sopii heillekin.
***

Melinda ja Walter olivat oikein suostuvaisia Dylanin idealle, ja näin ollen vain muutamaa päivää myöhemmin autotalli oli muuntautunut treenikämpäksi pojille. Tila oli vielä aavistuksen karu, mutta saisihan sitä ajan myötä laitettua, ja mikä tärkeintä, ainakin pojilla oli tila missä soittaa.

Dylan oli pianon äärellä kuten tavallista, mutta Jasper oli tarttunut sillä kertaa kitaraan. Vaikka rummut olivatkin hänen lempisoittimensa, niin tällä kertaa hän soitti kitaraa ihan mielellään.

Sillä kertaa Walter oli liittynyt poikien seuraan soittamaan. Walter oli toisinaan haaveillut siitä, että aloittaisi nuoruusvuosiensa harrastuksen uudestaan, mutta toistaiseksi se oli jäänyt vain ajatukseksi. Ei hän edes ehtisi nyt, kun oli työt, viimeisillään raskaana oleva vaimo ja ihan pian vauva. Silti hän haaveili, että ehkä vielä jonain päivänä.

Andrei ja Melinda seurasivat kolmikon soittoa kiinnostuneina. Melinda pyrki viettämään esikoisensa seurassa aikaa niin paljon kun hän vain suinkin kykeni. Hän tiesi, että se aika vähenisi vääjämättä vauvan synnyttyä.

Syy sille, miksi Jasper soitti kitaraa niin mielellään, oli se, että se vaati enemmän keskittymistä, ja vei hänen ajatteluaan pois asioista, mitä hän ei yksinkertaisesti saisi ajatella.

Dylan soitti pianoa omaan, rauhalliseen tyyliinsä autuaan tietämättömänä ystävänsä mietteistä. Hän ei ollut vielä huomannut minkäänlaisia muutoksia Jasperin käytöksessä, mutta Jasper pelkäsi päivä päivältä enemmän, että se tapahtuisi vielä joskus.

Walterin keskittyminen oli täysin kiinni rummuissa, mutta se herpaantui heti, kun hän näki Melindan kasvoille ilmaantuneen tuskaisen ilmeen.
-Kulta, onko kaikki hyvin?

Melinda piteli selkäänsä eikä tuskallinen ilme ollut haihtuakseen, mutta siitä huolimatta hän nyökkäsi.
-Kaikki on ihan kunnossa, selkää vain juilii vähän. Se on ihan normaalia tässä vaiheessa raskautta.

Muistot Naomin synnytyksestä levisivät Andrein mieleen ja saivat aikaan mielettömän kovan pelon. Andrei kuitenkin yritti pitää sen piilossa parhaansa mukaan. Tilanne oli nyt aivan eri, minkä lisäksi Andrei tiesi, ettei ylimääräisen paniikin lietsomisesta olisi mitään hyötyä. Hän päätti kuitenkin kysyä jotain.
-Ettei vain sinun synnytyksesi olisi käynnistymässä?

Melinda piteli selkäänsä yhä, mutta alkoi vaikuttaa jo huomattavasti rennommalta. Vastaukseksi Andrein kysymykseen hän pudisti päätään.
-Ei vielä. Laskettu aika on vasta ensi viikolla, eikä minusta tunnu yhtään siltä, että synnytys olisi lähestymässä. Jasperkin meni aikoinaan kaksi viikkoa yliajalle, joten jos tämä tulee yhtään veljeensä, niin ei hän ilmaannu tänne vielä hetkeen.

Melinda oli kuitenkin väärässä. He olivat seuraavana yönä menossa nukkumaan Walterin kanssa, kun äärettömän kivulias supistus sai hänet taipumaan kasaan.
-Andrei taisi sittenkin olla oikeassa.
Melinda joutui vetämään muutamaan kertaan oikein syvään henkeä. Kun supistus oli ohitse, niin hän saattoi jälleen puhua.
-Minä en muistanutkaan, että miten helvetisti tämä sattuu. Ja pahin on vielä edessä...

Sen lisäksi, että Walter oli paniikissa, niin hän koki myös sääliä vaimoaan kohtaan. Tämä joutuisi kohta suoriutumaan niin haastavasta suorituksesta, että Walter tiesi, että hän itse ei kykenisi siihen.
-Kulta, älä huoli. Minä haen sairaalakassin ja turvakaukalon, niin me pääsemme lähtemään.

Synnytys oli pitkä ja tuskallinen, mutta sujui loppujen lopuksi ihan hyvin, ilman mitään suurempia komplikaatioita. Melinda oli sen jälkeen aivan loppu, ja he joutuivat jäämään sairaalaan muutamaksi päiväksi keräämään voimia. Lopulta he kuitenkin pääsivät kotiin; Melinda ja pieni Jamesiksi nimetty poika.
***

Andrei odotti malttamattomasti, että pääsisi näkemään Jamesin. Hän päätti kuitenkin tahdikkaasti antaa perheelle tilaa asettua taloksi, kun he palasivat sairaalasta. Andrei ja Dylan kuitenkin kutsuttiin kylään heti seuraavana päivänä, ja Andrei oli pakahtua innosta.

Dylan vilkaisi vauvaa pikaisesti, onnitteli tuoreet vanhemmat ja pakeni Jasperin luo yläkertaan. Andrei jäi ihastelemaan Jamesia Walterin ja Melindan kanssa.
-Andrei, ethän sinä pahastu jos minä menen lepäämään hetkeksi? Olen aivan kuolemanväsynyt, Melinda huokaisi.
Andrei pudisti päätään.
-En tietenkään, mene vain lepäämään.

Kun Melinda oli mennyt, Walter malttoi hetkeksi irroittaa katseensa pojastaan ja katsoi Andreita hellä hymy kasvoillaan.
-Haluaisitko sinä ottaa Jamesin syliisi?

Andrei häkeltyi pyynnöstä kovasti. Innostui myös, mutta ennen kaikkea häkeltyi.
-Uskaltaisitko sinä muka antaa hänet? Minä en ole pidellyt noin pientä vauvaa sylissäni sen jälkeen, kun Dylan oli vastasyntynyt.

Walter nyökkäsi varman oloisena.
-Tietenkin. Kyllä sinä osaat vauvaa käsitellä, olen varma siitä.

Andrei istahti sohvalle ja Walter ojensi Jamesin hänelle. Andrei nosti vauvan rintakehälleen ja piti hellästi kiinni. Andrei oli hyvin peloissaan, mutta ote ei livennyt siitä huolimatta. Vähitellen hän rentoutui ja Jameskin torkahti.

Walter istui viereiseen nojatuoliin ja jäi katsomaan näkyä hetkeksi äärimmäisen liikuttuneena. Hän kuitenkin havahtui pian, kun James alkoi äännellä.
-Jamesilla taitaa olla nälkä. Haluaisitko sinä syöttää hänet, jos käyn lämmittämässä pullon maitoa?
-Toki, käy vain.

Kun Andrei sai aseteltua pullon ja Jamesin sopivasti, niin vauva alkoi imeä välittömästi. Andrein mieleen ilmaantui muisto ajasta, kun Dylan oli vastasyntynyt. Muisto teki kipeää, joten Andrei alkoi itkeä ja Walter ryntäsi hätääntyneenä hänen viereensä.

-Andrei, onko kaikki kunnossa? Minä voin kyllä hoitaa Jamesin jos sinä et kykene.

Andrei pyyhki kyyneleet nopeasti pois ja jatkoi Jamesin syöttämistä.
-Ei tässä mitään hätää ole, minä jaksan kyllä. Mieleeni vain ilmaantui muisto ajasta, kun Dylan oli tämän ikäinen. Se oli kaikin puolin kamalaa aikaa, mutta jollain tapaa minulla on kuitenkin ikävä sitä. Nyt kun Dylan on jo iso, niin lapseen liittyvät huolet ja stressinaiheet ovat ihan erilaisia. Älä pelkää kuitenkaan, on se myös ihanaa, kun saa seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä.

Samaan aikaan talon yläkerrassa käytiin varsin erilaista keskustelua.

Dylan höpisi menemään eikä ollut huomata, että Jasper ei ollut ollenkaan juttutuulella.
-James on kyllä aivan Walterin näköinen, mutta kyllä hänessä äitinsäkin näköä on. Kai sen näkee sitten hänen kasvettuaan, että kumpaa hän lopulta muistuttaa enemmän.

Lopulta Dylan kuitenkin huomasi, ettei Jasper keskittynyt hänen juttuihinsa ollenkaan.
-Jasper, kuunteletko sinä ollenkaan, vai nukutko sinä? Jos James valvottaa sinuakin liikaa, niin voit kyllä tulla nukkumaan meidän vierashuoneeseen. Isä ymmärtää kyllä.

Dylan oli sikäli oikeassa, että Jasper oli väsynyt. Syy väsymykseen ei kuitenkaan ollut Jamesin itkusta johtuva unettomuus, vaan salailu. Kaikkea Jasper ei voinut ilmiselvistä syistä kertoa, joten hän oli päätynyt tietynlaiseen välimallin ratkaisuun; hän kertoisi Dylanille osan totuudesta. Se olisi toivottavasti riittävästi helpottamaan hänen omaa oloaan ja hälventämään Dylanin huolta.
-Kiitos tarjouksesta, mutta ainakin toistaiseksi minä olen saanut nukuttua ihan hyvin. Ei se itku kovin voimakkaasti kantaudu tänne asti. Minua vaivaa yksi ihan muu asia.

Dylan istui hämmentyneenä ystävänsä viereen. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä Jasperia harmitti.
-Vai niin. Haluatko kertoa lisää?

Jasper vääntäytyi istuma-asentoon ja kohdisti katseensa yhteen seinällä olevaan julisteeseen. Hän ei voinut katsoa Dylania samalla kun puhui.
-Minä olen aivan todella ihastunut, miltei rakastunut yhteen ihmiseen. Älä kysy enempää, minä en voi kertoa enempää kuin tämän. Tai sen minä voin sanoa, että tiedän, että tunteeni ovat yksipuolisia. Sen vuoksi tämä surettaa minua niin paljon.

Dylan oli pitkän aikaa hiljaa. Hän ei ollut arvellut Jasperin kärsivän sydänsuruista, mutta nyt kun hän mietti, niin se kävi kyllä järkeen.
-Olen pahoillani. Oletko sinä aivan varma, että et halua puhua? En ole kummoinen lohduttaja, mutta ihan hyvä kuuntelija kumminkin.

-Olen. Minun on parempi käsitellä tämä asia yksin päässäni, rasittamatta ketään ulkopuolista tällä. Kiitos tarjouksesta kuitenkin.

-Selvä. Jos sinä et kerta halua puhua, niin olisiko kuitenkin jotain, mitä minä voisin tehdä auttaakseni? Dylan kysyi varovasti.
-Voidaanko mennä soittamaan? Saisin ajatukset ehkä muualle.
-Tietenkin, mennään vain.

Dylan tiesi, että Jasper ei pitänyt jankkaamisesta, mutta hänen oli silti pakko yrittää. Hän toi tarjouksensa vielä kerran ilmoille, mutta päätti, että jos Jasper ei vieläkään avautuisi, niin hän antaisi asian olla ainakin toistaiseksi.
-Minä haluan vielä tämän kerran sanoa, että kuuntelen sinua kyllä. En aio pakottaa sinua puhumaan, mutta jos muutat mielesi, niin olen täällä sinua varten.

Jasper koitti peittää ajatuksensa rennon virnistyksen taakse.
-Tuskinpa minä muutan, mutta kiitos kumminkin. Mutta eiköhän aleta nyt soittaa!

Niinpä pojat siirtyivät soittimiensa ääreen ja kaikki vaikutti olevan ihan niin kuin ennenkin.

Dylanin mielessä pyöri kuitenkin huoli Jasperin jaksamisesta. Hänen itsensä ei ollut vielä koskaan tarvinnut tulla toimeen särkyneen sydämen kanssa, mutta hän tiesi, että sellaisen käsittely oli varmasti erittäin haastavaa ja todella ikävää. Kunpa vain olisi jotain, miten minä voisin auttaa, Dylan pohti mielessään.

Myös Jasper mietti samaa tilannetta, mutta hieman eri näkökulmasta.
Kunpa minä voisin vain kertoa, että se olet sinä.
*****

Walterin, Melindan ja Jasperin perhe kasvoi pojalla, Jamesilla. Kun James syntyi, niin ensimmäinen ajatus oli, että onneksi ei tullut kaksosia. Mun simit tuntuu saavaan ihan todella usein (kuten tässä tarinassakin on huomattu) kaksosia ja kolmosia ihan ilman mitään hedelmöityshoitoja tms, mutta nyt onneksi tuli ihan vain yksi. Nimivaihtoehtoja oli useampi, ja Jamesiin päädyin sillä perusteella, että halusin pikkuiselle samankaltaisen nimen kuin isoveljellään, mutten kumminkaan liian samanlaista.

Mitä tulee Jasperin kuvioon, niin joku teistä saattaa ehkä miettiä, että eikö tämä parhaaseen ystävään rakastuminen ole jo vähän nähty kuvio? Vastaus kysymykseen on, että onhan se. Mulla on kuitenkin syyni sille, että miksi mä haluan kirjoittaa tähän tarinaan sellaisen kuvion vielä ainakin tämän yhden kerran. Ihan vielä mä en kuitenkaan voi kertoa sitä syytä, koska se spoilaisi tulevaisuuden tapahtumia liikaa. Palataan siis asiaan, kun juonikuvio on sopivassa vaiheessa.

Loppuun vielä kevennys:

Tämä ilmoitus lävähti ruutuun kirjaimellisesti vain hetki Jamesin syntymän jälkeen. Toisaalta siitä olisi saanut ihan hauskan juonikuvion, että miten kaksi teiniä pärjää vauvan kanssa, mutta se ei olisi sopinut tarinan juoneen sitten yhtään, ja olisihan se ehkä vähän julmaa jättää avuton pikkuinen kahden kokemattoman teinin armoille. Silti ajatus siitä, että Jasper ja Dylan olisivat joutuneet pärjäämään kahdestaan Jamesin kanssa pisti vähän huvittamaan. :D