64.Haaveissa vainko oot mun

Jamesin vauvavuosi oli Walterille ja Melindalle todella raskas. Tilanne hankaloitui entisestään, kun Walterin isyysvapaa päättyi ja hänen piti palata töihin. Jasper toki auttoi pikkuveljensä hoitamisessa parhaansa mukaan, mutta tilanne oli silti hyvin haastava. Jamesin yksivuotispäivän jälkeen tilanne alkoi kuitenkin helpottaa.

James oli pirteä, mutta verrattain melko rauhallinen tapaus, joka muistutti isäänsä päivä päivältä enemmän. Walter oli näyttänyt Melindalle lapsuuskuviaan, ja niistä kävi ilmi, että James oli aivan samannäköinen kuin isänsä siinä iässä.

Kun talossa oli pieni lapsi, niin Melindan ja Walterin huomio Jasperille jäi melko vähiin, ja Jasper oli iloinen siitä. Hän ei halunnut kenenkään huomaavan tunteidensa kanssa painiskeluaan, ja ainakaan toistaiseksi kukaan ei ollut huomannutkaan.

Ei Jasper halunnut puhua asiasta, ja vaikka hän olisikin halunnut, niin ei hän olisi osannut. Vaikka hän olikin elänyt tunteidensa kanssa jo pidemmän aikaa, niin silti ajatus tuntui jotenkin absurdilta. Ei Jasper osannut etukäteen aavistaa, että hän rakastuisi poikaan. Se itsessään ei Jasperia häirinnyt, vaan se, että kyseinen poika sattui olemaan hänen paras ystävänsä.

Dylan ei ollut ainakaan Jasperin tietojen mukaan rakastunut kehenkään, mutta silti Jasper oli jotenkin varma, että hänen tunteensa olivat yksipuolisia. Kyllä Dylan hänestä varmasti välitti, ei Jasperilla ollut mitään syytä epäillä sitä. Ongelma oli siinä, että hänen tunteensa olivat romanttisia, kun taas Dylanin tunteet luultavasti pelkästään platonisia.

Tavallaan Jasper uskoi, tai ainakin toivoi, että hän voisi kertoa Dylanille tunteistaan, he voisivat käydä asian läpi hyvässä hengessä ja jatkaa ystävyyttä aivan kuten ennenkin. Samalla Jasper kuitenkin pelkäsi, että Dylan tuntisi olonsa jotenkin epämukavaksi Jasperin tunteiden vuoksi eikä haluaisi olla enää missään tekemisissä. Jasper ja Dylan olivat olleet ystäviä jo todella kauan, ja kertomisesta muodostuva riski ystävyyden katkeamisesta oli niin suuri, ettei Jasper ollut ainakaan vielä valmis ottamaan sitä.

Myös Dylanin ajatukset pyörivät paljolti saman aihealueen ympärillä. Vaikka Jasper luulikin, ettei kukaan huomannut hänen kärsimystään, niin Dylan näki sen kyllä ja tiesi syynkin, tai ainakin luuli tietävänsä.

Jasperin kärsimyksen sivustaseuraamisen lisäksi Dylania harmitti se, että Jasper ei suostunut puhumaan aiheesta. Toisaalta Dylan ymmärsi kyllä. Dylanilla oli ollut aina se tilanne, että jos hänen mieltään painoi jokin, niin hänellä oli joku, jonka puoleen kääntyä. Isä, Windsor ja Gabriel kuuntelivat aina, kun hänellä oli huolia. Vaikka Jasperilla olikin hyvät välit perheeseensä, niin Dylan tiesi, ettei hän kyennyt avautumaan omista murheistaan samalla tavalla. Jasperin oli paljon vaikeampi luottaa keneenkään.

Dylan koitti koko ajan miettiä, että kuka oli se, josta Jasper oli kiinnostunut. Hän oli pyöritellyt päässään kaikki mahdolliset Jasperin tutut ja puolitutut, mutta ei hänellä vielä ollut minkäänlaista aavistusta, ainakaan varmaa sellaista. Niinpä Dylan ei voinut tehdä muuta kuin jatkaa elämäänsä normaalisti ja odottaa. Ehkä Jasper puhuisi joskus, ehkä ei. Ei Dylan voinut pakottaakaan.

***

Eräänä rauhallisena lauantaiaamuna Dylan makasi kattoterassilla rentoutumassa, kunnes hän kuuli sisälle jättämänsä puhelimen soivan. Huokaisten Dylan nousi ylös tuolistaan ja laahusti sisälle vastaamaan.

-Hei Jasper.
-Dylan, voitko sinä tulla auttamaan minua?
-Missä? Tai siis tietysti minä tulen, oli tässä kyse sitten mistä tahansa, mutta mihin sinä tarvitset apuani?
-Äidillä ja Walterilla on tänään kiireistä menoa molemmilla ja he pyysivät minut vahtimaan Jamesia. Toki minä pärjäisin varmaan yksinkin, mutta olisihan tämä nyt helpompaa kahdestaan. Voitko tulla?
-Tietenkin. Olen siellä ihan kohta.

Dylan tunki puhelimensa pikaisesti taskuun. Hän uskoi kyllä Jasperin pärjäävän yksinkin, mutta totta se oli, että kahdestaan se olisi helpompaa, ja olihan James hauska pikkuveijari, joten kyllä he päivän keskenään selviäisivät.

Kun Dylan saapui ystävänsä luo, niin hän huomasi Jamesin olevan keinumassa. Poika vaikutti ainakin sillä hetkellä olevan iloinen ja hyväntuulinen.

Dylan kävi ensin tervehtimässä Jamesia ja sitten he istahtivat Jasperin kanssa sohvalle.
-Mitä meidän olisi tarkoitus tehdä tänään? Tai siis, olemmeko me ihan vain täällä Jamesin kanssa vai lähdemmekö me johonkin?

-Ajattelin, että me voisimme mennä puistoon. Siellä James saisi kulutettua energiaa paremmin kuin sisätiloissa leikkimällä. Toki hän tarvitsee myös päiväunet, mutta hän tarvitsee liikuntaa päivällä, sillä jos hänellä on illalla nukkumaanmenon hetkellä liikaa energiaa, niin ei ole toivoakaan, että hänet saisi nukahtamaan ajoissa.

-Okei, puistoon siis. Lähdetäänkö heti?

Piknikpuisto oli noin puolen tunnin kävelymatkan päässä heidän kodeistaan. Jasper työnsi rattaissa veljeään, joka oli kovin innoissaan jo pelkästä kävelylenkistä, ja into vain kasvoi heidän saavuttuaan puistoon.

Heti rattaista päästyään James lähti taapertamaan kohti hiekkalaatikkoa vielä aavistuksen hoippuvilla askelillaan. Dylan ja Jasper menivät hänen peräänsä.

James oli aivan haltioissaan saadessaan pöllytellä hiekkaa ympäriinsä. Vaikka Walter ja Melinda toivat pojan puistoon niin usein kuin mahdollista, niin silti James oli haljeta innosta joka kerta. Hiekkalaatikolla Jasper ja Dylan yrittivät auttaa Jamesia hiekkalinnan rakentamisessa, mutta jokainen yritys päättyi siihen, kun James länttäsi pienen kämmenensä rakennelmaan ja se romahti. James tuntui huvittuvan tästä suuresti.

Jamesin mielenkiinto hiekkakakkuja kohtaan loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Poika taapersi Dylanin viereen ja tarrasi hänen hihastaan kiinni.
-Keinuu, keinuu!

Dylan nousi maasta, pyyhki hiekat housuiltaan ja nosti Jamesin syliinsä.
-Hyvä on, mennään keinumaan.

Dylan nosti Jamesin vieterikeinun kyytiin, ja vahti vieressä tarkkaavaisesti, ettei pikkuinen vain päässyt putoamaan. James tuntui nauttivan kyydistä suuresti, ja lapsen kasvoille ilmaantunut leveä virne sai myös Dylanin hymyilemään.

Jasper seurasi sivusta, kun hänen paras ystävänsä ja veljensä leikkivät iloisina. Näky oli sydäntäsärkevä. Jasper pystyi lähes kuvittelemaan, että jonain päivänä vuosien päästä hän ja Dylan tulisivat käymään tässä samassa puistossa, mutta asetelma olisi hieman eri. He kaksi olisivat pariskunta ja mukana oleva lapsi olisi heidän pieni tyttärensä tai poikansa.

Haavekuva oli samaan aikaan niin ihana ja niin kauhea. Se oli haave, jonka Jasper tiesi olevan toteuttamiskelvoton. Ei Dylan rakastanut häntä samoin kuin hän Dylania, Jasper oli varma siitä. Jasper ei tiennyt, kauanko hän voisi enää teeskennellä. Dylan ei ollut tyhmä. Vielä hän ei ollut arvannut mitään, mutta Jasper pelkäsi hetki hetkeltä enemmän, että se tapahtuisi pian.

Mitä Jasper ei tiennyt, oli se, että kyllä Dylan oli arvannut. Hän oli alkanut aavistelemaan jo jonkin aikaa sitten. Ensialkuun se oli vain ohimenevä aavistus, jonka Dylan oli hylännyt nopeasti. Se oli kuitenkin noussut pinnalle uudestaan, ja Jasperin käytöstä analysoidessaan Dylan alkoi olla hetki hetkeltä varmempi. Täysin varma asiasta hän ei kuitenkaan asiasta ollut, eikä tulisi olemaankaan ennen kuin Jasper puhuisi. Sillä hetkellä aika ja paikka oli kuitenkin täysin väärä, joten keskustelu saisi odottaa siihen asti, että he olisivat ihan oikeasti kahden kesken.

Puistoleikkien jälkeen pojat syöttivät Jamesille välipalan, ja siinä kohtaa poika alkoi olla jo niin väsynyt, että hänet oli pakko laittaa päiväunille. Onneksi Jasper sai veljensä nukutettua ilman mitään suurempia ongelmia.

Hetken Dylan harkitsi, että hän puhuisi Jasperille jo nyt. Ei hän kuitenkaan kehdannut. Parempi odottaa sellaiseen hetkeen, että he olisivat oikeasti kahdestaan, eikä kukaan tai mikään pääsisi häiritsemään heitä. Sen sijaan Dylan kysyikin jotain aivan muuta.
-Mitä me teemme nyt kun James nukkuu?

Jasper mietti vain hetken.
-Pelataan vaikka videopelejä. Ennemmin minä menisin soittamaan sinun kanssasi, mutta emme voi jättää Jamesia tänne yksin, joten meidän täytyy odottaa äidin ja Walterin paluuta. Lähdetään sitten.

Videopelit eivät todellisuudessa kuuluneet heidän kahden kiinnostuksenkohteisiin, mutta kyllä ne toisinaan ajanvietteestä menivät. Niin he sitten kuluttivat odotusaikansa.
***

Kun Melinda ja Walter lopulta kotiutuivat, niin Jasper ja Dylan lähtivät välittömästi Andrein autotalliin soittimien äärelle. Vaikka soitto kulkikin ihan hyvin, niin se ilta tuntui erilaiselta kuin yleensä.

Yleensä he keskustelivat kappaleiden välissä edes jotain, mutta nyt kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Jasper oli liian tunteidensa pauloissa ja Dylan liian hermostunut.

Dylan tiesi, että hänen pitäisi avata suunsa. Se ei kuitenkaan ollut helppoa hänelle, mutta hän tiesi, että edessä oleva keskustelu olisi luultavasti vielä vaikeampi Jasperille. Pakko se olisi kuitenkin käydä. Vielä hetken Dylan keräsi rohkeutta, mutta lopulta hän lopetti soittamisen kuin seinään.
-Jasper, meidän pitäisi varmaan puhua.

Jasperin sydän jätti lyönnin välistä. Häntä alkoi pelottaa niin paljon, että Dylan oli arvannut. Varma hän ei kuitenkaan ollut, joten hän päätti esittää tietämätöntä.
-Ai. Mistä?

Dylan nousi pianonsa ääreltä ja siirtyi sohvalle istumaan. Pian myös Jasper istahti hänen viereensä. Tilaa hallitsi hetken vaivaantunut hiljaisuus, mutta Dylan keräsi rohkeutensa ja alkoi puhua.

-Jasper... Silloin kun tämä aihe nousi ensimmäisen kerran esille, niin sinä sanoit, ettet halua puhua. Minä ymmärrän kyllä, sillä jos osun arvauksessani yhtään oikeaan, niin eiväthän nämä aiheet ole ikinä helppoja. Vielä vähemmän helppoja ne ovat silloin, kun tunteitaan yrittää käsitellä vain yksin. Toki asiat pitää käydä ainakin osittain läpi ihan vain oman päänsä sisällä, mutta pelkkä ajatusten sisälleen hautaaminen ei todellakaan tee hyvää. Varsinkin silloin, kun kyseessä ovat tunteet toista ihmistä kohtaan, niin puhuminen on hyvästä. Ja tässähän on kyse juuri siitä. Sinä kerroit silloin, että sinä olet rakastunut johonkuhun, muttet suostunut kertomaan, että kehen. Minä päätin antaa aiheen olla, mutta en pysty siihen enää. Olen nähnyt sivusta miten sinä kärsit, mutta en pysty siihen enää, minkä lisäksi epäilykseni ovat heränneet. Varma en ole, mutta pakko minun on kysyä. Jasper, se tyyppi kehen olet rakastunut... Olenko se minä?

Jasper ei sanonut mitään, mutta hänen reaktionsa kertoi enemmän kuin tarpeeksi. Sanojen sijaan hän purskahti voimakkaaseen itkuun, jota hän yritti piilottaa painamalla pään käsiinsä. Se oli kuitenkin turhaa, Dylan huomasi silti. Hetken aikaa autotallissa ei kuulunut muuta kuin Jasperin itku ja nurkassa olevan jääkaapin hiljainen hurina.

Dylan katsoi Jasperia varovasti.
-Mikset sinä kertonut minulle?

Jasper ei edelleenkään lakannut itkemästä, mutta itku laantui sen verran, että hän kykeni puhumaan samalla.
-En minä voinut. En halunnut pilata meidän ystävyyttämme. Minä tiedän, että sinä et tunne samoin minua kohtaan tai tule koskaan tuntemaankaan. Minä tiesin, että tästä tulisi jotenkin kiusallista paljastuksen jälkeen, siksi minä en halunnut tehdä tätä. Nyt se on kuitenkin tapahtunut enkä saa peruttua sitä mitenkään. Anteeksi Dylan, minä olen oikeasti pahoillani tästä. Meidän ei varmaan kannata olla enää tekemisissä. Toivottavasti sinä et vihaa minua lopun ikääsi.
Ennen kuin Dylan ehti reagoida yhtään mitenkään, niin Jasper nousi ylös, ryntäsi avaamaan oven ja syöksyi suoraan pimeään iltaan.

Kun Dylan oli yksin, niin hänkin alkoi lopulta itkeä. Kyllä hän arvasi, että asia oli Jasperille vaikea, mutta että ihan näin vaikea... Eikä hän ehtinyt edes kertoa omaa kantaansa asiaan.
*****

Pahoittelut tästä aavistuksen pitkäksi venähtäneestä osien välistä... Tässä on meneillään vähän kaikenlaista mikä vie aikaa ja energiaa pois tarinoinnista, mutta tilanteen pitäisi olla hiljalleen tasaantumassa, joten eiköhän se tästä jossain vaiheessa. Pyrin pääsemään osa per viikko-tahtiin, mutta mitään en uskalla luvata.

Itse osaan sitten... Tällä kertaa oli vähän lyhyempi osa juonenkäänteiden vuoksi. Totuus Jasperin tunteista selvisi viimein myös Dylanille, mutta he eivät saaneet kuitenkaan käytyä tilannetta läpi kovin hyvin, eikä Dylan ehtinyt kertoa Jasperille, mitä hän itse asiasta ajattelee. Ensi osasta voin paljastaa sen verran, että näihinkin kysymyksiin saadaan vastauksia.