58.Elävien kirjoissa

Kun Andrei oli fyysisesti toipunut itsemurhayrityksestään, niin hänet siirrettiin mitään kyselemättä psykiatriselle osastolle. Andrei tiesi, että hän olisi päätynyt sinne, halusi tai ei, siksi hän ei vastustellut. Siellä hän sai apua kaikista akuuteimpiin ongelmiinsa. Jälkikäteen Andrei ei muistanut osastolla viettämästään ajasta juuri mitään, koska hän oli kovin uupunut ja sekaisin koko sen ajan. Lopulta kuitenkin koitti se päivä, kun hänet kotiutettiin masennuksesta ja traumaperäisestä stressireaktioststa saatujen diagnoosien ja parin lääkereseptin kera.

Ensimmäiset päivät ja viikot kotona olivat Andreille suunnattoman vaikeita. Hän kävi kerran viikossa juttelemassa terapeutin kanssa, mutta terapeutin lisäksi hän ei jaksanut ottaa kontaktia muihin kuin Dylaniin. Pojan kanssa hän jaksoi olla ainakin lähes normaalisti, mutta kaiken muun ajan Andrei oli niin uupunut, että hän vietti sen lähinnä sängyssä maaten.

Vähitellen Andreun vointi alkoi kuitenkin helpottua. Edistysaskeleet olivat todella pieniä ja heppoisia, mutta ne olivat kuitenkin tyhjää parempia.

Yhtenä päivänä Andrei havahtui siihen, että Dylanista oli tullut jo iso poika, joka osasi kävellä ja tehdä itse monenmoisia asioita. Se oli hetki, mikä sai hänet todella heräämään. Olihan Andrei tavallaan ollut paikalla koko ajan, mutta ei kuitenkaan aidosti läsnä enää aikoihin. Andrei nosti Dylanin lattialta syliinsä, ja päätti sillä hetkellä yrittää vielä kovemmin. Mikään ei toisi Naomia takaisin ja suuri suru asiasta seuraisi Andreita koko hänen loppuelämänsä, mutta ainakin hän voisi vielä yrittää olla hyvä isä pojalleen.

Ensialkuun Andrei keskittyi täysin itseensä ja siihen, että hän saisi itsensä kuntoon. Siinä samassa hän keskittyi myös hoitamaan Dylania ja viettämään aikaa tämän kanssa. Andrei oli päättänyt, että pojan ei tarvitsisi kärsiä hänen heikosta mielenterveydestään enää yhtään enempää kuin tämä oli jo kärsinyt. Jossain mielen perukoilla alkoi pyöriä myös töihinpaluu, mutta Andrei päätti antaa asian toistaiseksi olla. Hän oli jo kerran yrittänyt ja se oli aivan liian aikaisin, joten hän ei halunnut toistaa sitä samaa virhettä enää uudestaan.

Andrei palasi töihin lopulta vasta sitten, kun Dylan oli täyttänyt jo kaksi vuotta. Paljon aikaa oli kulunut, mutta nopeasti hän pääsi takaisin sairaalan rytmiin ja kiinni erikoistumiseensa. Jonkin aikaa Dylan vietti päivät kotona enonsa ja tämän aviomiehen huolehdittavana, mutta kun osoittautui, että tällä kertaa Andrei ihan todella pärjäsi, niin Dylan meni päiväkotiin ja Windsor ja Gabrielkin menivät töihin. Gabriel haki Riverviewin tutkimuskeskukseen. Silloin ei ollut oikeasti edes mitään hakua käynnissä, mutta hänen CV:nsä oli niin laaja ja vaikuttava, että tutkimuskeskuksen johtaja oli riemuissaan saadessaan niin osaavan tutkijan alaisuuteensa. Windsor puolestaan pisti toiminimen pystyyn ja ryhtyi valokuvaajaksi.

Kun he kaikki pääsivät vähitellen arkeen kiinni, niin tilanne talossa normalisoitui. Ei muisto Naomista kadonnut mihinkään eikä kukaan kyennyt päästämään täysin irti, mutta päivä päivältä muistelu alkoi tehdä vähemmän kipeää.
***

Aurinko oli laskemaisillaan, kun Andrei pääsi viimein töistä. Aluinperin hänen olisi pitänyt päästä jo aamulla, mutta autokolarin seurauksena sairaalaan tuotiin useampi traumapotilas, ja Andrei pääsi avustamaan kiehtovaan leikkaukseen. Onneksi sairaalan päiväkodin työntekijät ymmärsivät tämän kaltaiset nopeat muutokset ja Dylan sai olla päiväkodissa pidempään kuin oli aluinperin tarkoitus.

Onneksi sairaalasta ei ollut pitkä matka kotiin. Niin Andrei kuin Dylankin olivat niin perinpohjaisesti uupuneita.

Yleensä, kun Andrei työnsi Dylania rattaissa kotiin päiväkotipäivän jälkeen, poika tykkäsi höpötellä kaikenlaista ja kertoilla isälleen, mitä hän oli päivän aikana puuhannut. Nyt hän ei sanonut mitään ja oli vähällä nukahtaa rattaisiin.

Andreikin oli vähällä nukahtaa pystyyn. Onneksi hänen ei tarvitsisi kuin pistää Dylan yöunille, niin hän pääsisi itsekin nukkumaan.

Andrei työnsi rattaat kotiovesta sisään ja nosti Dylanin syliinsä. Dylan sylissään Andrei käveli olohuoneen puolelle tervehtimään Windsoria ja Gabrielia, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa kun hän näki heidät.

Huoneessa vallitsi hiljainen ja jännittynyt tunnelma. Andrei huomasi pohtivansa, että olivatkohan Windsor ja Gabriel riidelleet?

Andrei ei ehtinyt pohtia kovin kauaa, kun Gabriel nousikin jo sohvalta ja tuli heidän luokseen.
-Hei. Pääsithän sinä vihdoinkin. Annatko Dylanin minulle, voisin viedä hänet unille? Windsor haluaa puhua kanssasi.

Andrei tehdä pikatulkintaa Gabrielin äänensävystä, mutta se ei onnistunut. Vaikka Gabrielin kielitaito olikin kehittynyt huimasti, niin hänen aksenttinsa ei ainakaan helpottanut asiaa. Andrei pyrki kuitenkin peittämään hämmennyksensä.
-Toki. Ole hyvä vain.
Gabriel nappasi Dylanin käsiensä varaan ja lähti nukuttamaan pienokaista.

Andrein oli paljon helpompi tulkita Windsoria, ja hän huomasikin heti miehen vaikuttavan jokseenkin hätääntyneeltä.
-Halusit jutella?

Windsor nyökkäsi.
-Mikä ihme sinua viivytti? Laitoit vaan viestin, että työvuorosi venyy, muttet voinut sillä hetkellä kertoa enempää.

-Sairaalalle tuotiin useampi auto-onnettomuuden uhri. Yhdellä heistä oli aivoverenvuoto ja minä pääsin avustamaan leikkauksessa, siksi vuoroni venähti. Ei mitään sen ihmeempää.
Andrei piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. Menneisyyteen peilaten Windsorin hätääntyminen oli ihan ymmärrettävää, mutta Andrein oli pakko saada varmistus epäilyksilleen.
-Minusta kuitenkin tuntuu, että tuo ei ollut se syy, miksi halusit puhua minulle.

Andrei näki Windsorin pudistavan päätään.
-Ei ollutkaan. Tätä ei ole kauhean helppo sanoa juuri mitenkään, mutta yritän olla mahdollisimman suora ja rehellinen. Gabriel kertoi minulle tänään, että hän on alkanut kaivata takaisin Ranskaan. Ei hän halua muuttaa takaisin sinne, vielä ainakaan, sillä ei hänellä ole siellä enää juuri mitään, mutta hän haluaisi päästä vierailemaan vanhassa kotimaassaan. Hän pyysi myös minua mukaansa. Sinä ja Dylankin saisitte lähteä, mutta sinä tuskin pystyt tai ainakaan haluat irroittautua töistäsi niin pitkäksi aikaa. Lupasin kysyä, että onko sinulle ok jos me lähdemme? Gabriel itse ei uskalla, sillä häntä taitaa pelottaa sinun reaktiosi.

Andrein mielentila vapautui huomattavasti. Hän ehti jo hetken pelätä, että kyse olisi jostain huonolla tavalla vakavasta.
-Tietenkin te voitte mennä. Voitte vaikka ottaa Dylanin mukaan, jos te vain tahdotte. Lapsen kanssa matkustaminen voi kuulemma olla melkoisen haasteellista, joten ette ehkä halua. Mutta jos todella tahdotte, niin saatte kyllä siunaukseni. Pitää vain hankkia pikkuiselle passi.

Ilme Windsorin kasvoilla oli sekoitus onnea ja epäuskoa.
-Oletko sinä nyt aivan varma?
Andrei nyökkäsi painokkaasti.
-Kyllä olen. Ymmärrän, miten tärkeää vanhoilla kotikulmilla vierailu voi hänelle olla. Jos te nyt olette minun pärjäämisestäni huolissanne, niin se on turhaa. Minun vointini on ihan kohtalaisen hyvä, ja jos jotain kävisikin, niin osaan kyllä hakea apua. Ja jos te ihan tosissanne haluatte myös Dylanin mukaan, niin sekin sopii. Hänkin varmaan nauttisi jostain muustakin kuin lähiseutujen näkemisestä, eikä minulla ole aikaa matkustella hänen kanssaan. Tietysti minulle tulee ikävä, mutta minä tiedän, että te tulette takaisin.

Andrei ei ollut pitkään aikaa nähnyt Windsoria niin iloisena kuin hän sillä hetkellä oli.
-Kiitos, Andrei. Tämä on todella mahtavaa, enkä uskalla edes kuvitella, että kuinka paljon tämä merkitsee Gabrielille. Hän ottaisi varmasti mielellään sinutkin mukaan, mutta on hienoa, että saamme edes Dylanin.

Yötä kohden mentäessä Andrein mieliala alkoi taas mataloitua. Hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hänen olisi opeteltava pärjäämään yksin. Ei hän voisi loppuikäänsä ajatella, että Windsor ja Gabriel tulisivat hätiin aina kun hänellä on vaikeaa. Heillä oli omakin elämänsä, eikä Andrein pelastusrenkaana toimiminen varmastikaan kuulunut heidän pitkän tähtäimen suunnitelmiinsa.

Andrei ajatteli, että ei hän voisi muuta kuin opetella pärjäämään. Hän oli menettänyt jo niin paljon hänelle rakkaita ihmisiä, että ei olisi mikään ihme, jos hän ajan myötä menettäisi loputkin. Ehkä hänen olisi siis hyvä totutella ajatukseen, että jonain päivänä hän olisi hyvin suurella todennäköisyydellä taas yksin.
***

Windsor ja Gabriel suunnittelivat matkaansa muutaman viikon, mutta lähtöpäivän aamu koitti siltikin ihan liian pian. Andrei oli surullinen, mutta hän ei siltikään pyörtänyt päätöstään. Hän tiesi, että tämä matka olisi kaikkien kannalta hyvä asia.

Gabriel näki kuitenkin Andrein lävitse vähän liiankin hyvin.
-Kyllä me voimme perua. Ei minua haittaisi. Haluan kyllä päästä Ranskaan, mutta ei siellä ole ketään minulle läheistä ihmistä. Vain paikkoja, joita tahdon nähdä. Ihmiset ovat täällä.

Andrei yritti kuitenkin rauhoitella Gabrielia parhaansa mukaan.
-Jos sanoisin, ettei minua yhtään huolestuttaisi, niin se olisi valehtelua. Minä kumminkin tiedän, että tämä pieni erossaolo on hyväksi meille kaikille, ja sinulle on tärkeää päästä käymään kotikaupungissasi. Minäkin tekisin niin, jos se vain olisi mahdollista.

-Mutta sinullahan on koti täällä?

-On toki, mutta ei tämä ole täysin sama asia. Sinulle Ranska on koti, koska olet kokenut siellä kaikki elämäsi merkittävät käännekohdat. Synnyit ja kasvoit, rakastuit, menit naimisiin... Minulla ei ole tuollaista paikkaa. Breckenridge ei koskaan ehtinyt tuntua kodilta vaikka asuinkin siellä kuusi vuotta, ja Bridgeportista on jäljellä pelkät rauniot, joten en minä voi mennä sinnekään. Jos minulla olisi joku paikka missä tuntuisi ihan aidosti kodilta, niin haluaisin ehdottomasti käydä siellä. Sinulla sellainen on, joten mene vain. Kyllä minä pärjään. Olen luvannut itselleni ja kaikille läheisilleni, etten minä enää satuta itseäni tietoisesti. Se lupaus pitää.

Andrei uskoi, että hän sai Gabrielin vakuutettua. Ainakin Gabriel rentoutui ihan silmissä. Lopulta tämä päätyi vielä halaamaan Andreita.
-Kiitos. Haluaisin sanoa paljon muutakin, mutta en osaa. Joten kiitos.

-Ei sinun tarvitse sanoa enää enempää.
***

Ensimmäinen viikko tuntui Andreista vaikealta. Hän sai upotettua tehokkaasti aikaa töihin ja kodista huolehtimiseen, mutta muun ajan hän tunsi itsensä lähinnä ahdistuneeksi ja surulliseksi. Oloa helpotti kuitenkin se, että Windsor ja Gabriel lähettelivät päivittäin viestejä ja kertoivat kaiken olevan hyvin. Erittäin iloiseksi Andrein teki se, kun hänen yliopistoaikainen ystävänsä Walter soitti hänelle. He eivät olleet olleet juurikaan yhteyksissä ainakaan kolmeen vuoteen, joten puhelu oli iloinen yllätys. Walter kertoi olevansa matkalla erääseen Riverviewin lähikaupunkiin, ja sanoi, että voisi tehdä päiväreissun Andrein luokse samalla kertaa, jos Andrei vain tahtoisi nähdä hänet. Andrei vastasi hänelle, että tietysti haluaisi, ja niin Walter sitten eräänä kauniina iltapäivänä saapui Riverviewiin.

Ensialkuun Andrei tosin ihmetteli kovasti, että kuka tuo heidän pihallaan haahuileva mies on. Hän oli niin kovin erilainen kuin ennen.
-Walter, sinä olet kyllä totisesti muuttunut.

Walter kohautti olkapäitään ja katsoi Andreita nauraen samalla.
-No jaa, kaipa minä sitten olen. Sinä taas olet ihan samanlainen kuin aina ennenkin.

Ystävykset siirtyivät sisälle juttelemaan. Andrei ei ehtinyt sanoa mitään, kun Walter alkoi puhua.
-Miten sinulla ja tyttöystävälläsi menee nykyään? Noista eteisessä lymyilevistä lastenrattaista päätellen te olette ainakin saaneet perheenlisäystä. Minkä ikäinen hän on?

Sillä hetkellä Andrei oivalsi, että heidän yhteydenpitonsa oli ollut tosiaan hyvin olematonta viimeiset vuodet. Walter ei näemmä tiennyt yhtään mitään.
-Dylan on hieman alle kolmevuotias. Virkeä ja iloinen poika, ja hän rakastaa leikkimistä, etenkin puisella leluksylofonillaan. Minä ja Naomi taas... No, hän oli ensin tyttöystäväni ja me menimme naimisiinkin, mutta me emme ole enää yhdessä.

Tunnelma vakavoitui hetkessä, ja Andrei ehti jo alkaa katua sanojaan. Nyt kun hän sanoi tuon, niin hänen pitäisi varmaan kertoa myös, että mitä Naomille kävi. No, ei kai siinä mitään. Olisi Walter luultavasti saanut tietää ennemmin tai myöhemmin.
-Voi ei. Mitä teille tapahtui?

Andrei veti syvään henkeä ennen kun sanoi yhtään mitään. Hän oli käynyt tämän tarinan lävitse terapiassa jo useita kertoja, mutta se tuntui joka kerta pahalta. Varsinkin nyt, kun hän joutui kertomaan sen jollekulle, joka tunsi Naomin itsekin.
-Ei meille tapahtunut varsinaisesti mitään. Tai siis... Jos hän ei olisi kuollut, niin me olisimme luultavasti vieläkin yhdessä.

Andrei ei ollut varmaan koskaan aiemmin nähnyt Walterin kasvoilla niin järkyttynyttä ilmettä. Mies ei selvästikään ollut odottanut tällaista uutista.
-Apua. Ihan kamalaa. Pystytkö sinä kertomaan, että mitä hänelle kävi? Ei tietenkään ole pakko.
Andrei yritti. Hän ihan todella yritti. Walterin huolestunut katse oli kuitenkin liikaa. Andrei pakeni huoneeseensa, sillä hän ei tahtonut itkeä Walterin nähden.

Walter antoi Andreille hetken aikaa, mutta tuli jossain vaiheessa hänen luokseen ja löysi hänet tuijottamasta Naomin ja Dylanin kuvia.
-Tuo oikeanpuoleinen on varmaankin poikasi?
Andrei nyökkäsi ja puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän tahtoi olla mahdollisimman rehellinen Walterille, mutta tarinan kertominen teki todella kipeää.
-Muistat varmaan valmistujaispäivämme? Sen saman päivän aamuna Naomi sai tietää olevansa raskaana. Myöhemmin osoittautui, että hän oli siinä kohtaa jo seitsemännellä kuulla. Siinä samassa yhteydessä tapahtui niin paljon kaikkea. Raskaus, maanjäristys, muutto tänne... Kaikki vaikutti kuitenkin olevan jokseenkin hyvin. Päätimme mennä naimisiin, sillä halusimme tarjota Dylanille ehjän perheen. Naomin synnytys käynnistyi meidän hääpäivänämme. Vihkitilaisuus sujui hyvin, mutta me ehdimme olla naimisissa vain muutaman tunnin. Synnytys päättyi lapsivesiemboliaan. Dylanin he ehtivät pelastaa hätäsektiolla, mutta Naomi... Kuten jo tiedätkin, niin hän ei selvinnyt.

Andrei ei nähnyt Walterin reaktiota, mutta ainakaan Walter ei sanonut mitään. Andrei päätti siinä samassa yhteydessä kertoa kaiken lopunkin. Kun hän kerran sai suunsa auki, niin puhevirta ei vain päättynyt ja sanat soljuivat suusta yllättävän sujuvasti. Hitaasti, mutta varmasti hän kertoi sana sanalta kaiken Naomin kuolemaa seuranneesta ajanjaksosta. Siitä, miten hänen henkinen hyvinvointinsa oli romahtanut. Siitä, miten hän päätyi itsemurhayrityksen jälkeen suljetulle osastolle. Siitä, miten kaikista edistysaskeleista huolimatta hän pelkäsi, ettei tulisi enää ikinä ehjäksi.

Tälläkään kertaa Andrei ei nähnyt Walterin reaktiota. Huoneessa vallitsevasta järkyttyneestä hiljaisuudesta Andrei saattoi kuitenkin päätellä, että mitäWalterin mielessä liikkui. Jossain vaiheessa Andrei tunsi, kun Walter laski kämmenensä lohduttavasti hänen selälleen. Walter pysyi kuitenkin yhä hiljaisena. Andrei ymmärsi kyllä, sillä ei hänkään olisi tiennyt mitä sanoa, jos hän olisi ollut Walterin asemassa.

Se sama järkyttynyt hiljaisuus jatkui pitkään. Kumpikaan ei oikein tiennyt, että miten jatkaa. Piristävä vanhojen ystävien kohtaaminen oli yhtäkkiä muuttunut masentavaksi avautumishetkeksi.

Andrei oli lopulta se, joka avasi keskustelun uudestaan. Hän päätti kääntää huomion pois itsestään.
-Entä sinä, mitä sinulle kuuluu? Missä sinä olet erikoistumassa? Entä sinä ja tyttöystäväsi, oletteko te vielä yhdessä?

Walter pudisti päätään.
-Kai minulla menee ihan hyvin. Olen erikoistumassa yleiskirurgiaan Appaloosa Plainsin kaupunginsairaalassa. Ja yliopistoaikojen tyttöystäväni... Ei, emme ole enää yhdessä.

-Ikävä kuulla. Saanko kysyä, että mikä teille tuli? Ei sinun ole tietenkään pakko kertoa, mutta sinä vaikutit silloin niin rakastuneelta, että olen hieman ihmeissäni tästä käänteestä.

Walter nyökkäsi rauhallisena. Hän oli ilmeisesti saanut käsiteltyä asian aika hyvin, sillä siitä puhuminen ei tuottanut hänelle juurikaan vaikeuksia.
-Niin minä olinkin, tai ainakin luulin olevani. Muutin valmistuttuani hänen luokseen Oregoniin, ja kyllä minä ainakin jollain tasolla välitin hänestä. Kun hän alkoi vihjailla, että haluaisi kihlautua, niin minä päätin kosia. En ollut ajatellut tehdä sitä ainakaan niin pian, mutta tiesin sen tekevän hänet onnelliseksi. Pian olimmekin jo naimisissa, ja häiden jälkeen hän tahtoi yrittää lasta. Hän ei kuitenkaan tullut raskaaksi yrittämisestä huolimatta, joten menimme tutkimuksiin, ja osoittautui, että vika on minussa. Eräs geneettinen häiriö. Sitten hän jätti minut.
-Jätti sinut tuollaisen syyn takia? Ethän sinä voinut sille mitään.

Walter ei voinut olla huomaamatta epäuskoa Andrein äänessä.
-En niin, mutta kyllä minä häntä ymmärränkin. Oma, biologinen lapsi oli hänelle todella tärkeä asia, enkä minä voinut tai halunnut estää häneltä sen tavoittelua. Eikä se ollut edes ainoa syy meidän erollemme. Yksi syy oli myös se, että olin rakastunut erääseen toiseen, mutta en voinut tehdä asialle mitään. Me kuitenkin puhuimme kaiken läpi ja eron yhteydessä sovimme, että emme muistele toisiamme pahalla. Sen jälkeen minä muutin Appaloosa Plainsiin. Emme ole enää nykyisin juurikaan yhteydessä. Olen kuitenkin kuullut, että hän meni uudestaan naimisiin ja odottaa tällä hetkellä lasta uuden miehensä kanssa.

Walterin perustelut kuunneltuaan Andrei ymmärsi ystäväänsä hieman paremmin. Tilanne selkeästi hiersi Walteria vielä jollain tasolla, mutta ainakin he olivat saaneet käsiteltyä sen.
-Harmillista kuulla, mutta hyvä ettei teidän välillenne jäänyt mitään epäselvyyksiä. Entä sinä ja se toinen nainen, tuliko teistä eron jälkeen jotain vai oletko sinä nyt yksin?

Walter pudisti jälleen päätään.
-Ei, ei tullut. En minä ole ollut hänenkään kanssaan tekemisissä aikoihin. Olen nyt yksin ja viihdyn ihan hyvin näin. Toki osittain olosuhteiden pakosta, mutta siltikin. Kyllä minä vielä joskus haluan löytää jonkun, mutta ei parisuhde ole minulle mikään pakkomielle.

Andrei kävi keittämässä heille teetä ja kuppeja tyhjentäessään heidän keskustelunsa siirtyi vähitellen iloisempiin aiheisiin. Andrei kertoi Walterille kaiken Windsorista, Gabrielista ja Dylanista. He keskustelivat myös erikoistumisopinnoistaan ja viettivät hyvän tovin opiskeluaikojaan muistellen. Vaikka heidän tapaamisensa alku oli ollut hyvin murheellinen, niin iltaa kohti mentäessä he olivat molemmat hyvin iloisia.

Aurinko oli jo laskemassa mailleen, kun Walterin tuli aika jatkaa matkaa. Andrei halasi ystäväänsä hyvästellessään.
-Kiitos, että tulit käymään ja jaksoit kuunnella minua. Oli ihan oikeasti todella hienoa tavata pitkästä aikaa.

-Tietenkin. Kiitos sinullekin. Vaikka minulla ei olekaan mennyt yhtä huonosti, niin kyllä avautuminen teki minullekin hyvää. Andrei, minulla on kuitenkin yksi pyyntö.
-No?

-Me kaksi olemme olleet tavallaan ystäviä jo pidemmän aikaa. Vaikkakin etäisiä, niin ystäviä silti. Tahtoisin, että me voisimme ystäviä ihan aidosti ja oikeasti. Emme varmastikaan ehtisi tavata kovin usein, kun molemmilla on työt ja sinulla vielä lapsikin, mutta voisimme me kai olla yhteyksissä ahkerammin ja tavata aina silloin kun aika vain antaa myöten. Vai mitä mieltä sinä olet?

Walter näki varmasti jo Andrein ilmeestä , että mitä hän ajatteli, mutta olihan Andrein pakko myös sanoa se.
-Tietenkin se sopii. Minusta tuntuu, että me molemmat ihan todella kaipaamme nyt ystävää elämäämme.
*****

Andrei kävi ihan todella pohjalla, mutta aurinko alkaa vähitellen paistaa hänellekin. Myös tuttuja menneisyydestä nähtiin, kun Walter pistäytyi vierailemassa. Tulevaisuuden juonikuviot ovat vielä vähän auki, mutta voi olla, että häntä nähdään vielä jatkossakin.

Tiedoksi sellainen asia, että jos aikataulut eivät petä aivan täydellisesti, niin ennen joulua pitäisi tulla tämän lisäksi vielä kaksi osaa ja jouluaattona sitten vielä perinteinen jouluextra, jonka valmistelu on osien ohella hyvässä vauhdissa.

Hyvää (huomista) itsenäisyyspäivää kaikille. :)