59.Uusia tuttavuuksia

Kliseisempää lausahdusta sai hakea, mutta aika tosiaan kului ihan vääjäämättä. Ennen kuin Andrei ehti huomatakaan, niin aika oli ottanut reippaita harppauksia eteenpäin ja moni asia muuttunut.

Andrei itse oli saanut suoritettua erikoistumisopintonsa loppuun ja onnistunut saamaan vakituisen neurokirurgin viran Riverviewin keskussairaalasta. Dylan puolestaan oli kasvanut huimasti ja ehtinyt jo siihen ikään, että hän aloittaisi koulunkäynnin. Seuraava päivä olisi Andrein ensimmäinen työpäivä vakituisessa virassa ja Dylanin ensimmäinen koulupäivä. Sen kunniaksi he olivat tulleet viettämään iltaa laitakaupungilla sijaitsevaan leikkipuistoon.

-Dylan, nyt alkaa olla jo myöhä. Meidän pitäisi alkaa lähteä kohti kotia.

Dylan esitti kuitenkin eriävän mielipiteen isälleen.
-Ei mennä vielä. Haluan rakentaa tämän yhden vielä loppuun.
-Hyvä on, poika kuuli isänsä huokaisevan.

Dylan oli onneksi hyväluontoinen lapsi eikä käyttänyt isänsä periksiantavuutta mitenkään ikävällä tavalla hyödykseen, mutta Andrei tiesi, että hänen olisi pakko opetella sanomaan pojalle lujemmin vastaan. Luoja paratkoon, jos hän olisi yhtä löysä sitten, kun Dylan tulee teini-ikään.

Lopulta Andrei sai houkuteltua Dylanin kotiin iltapuuhien hoitoon juuri ja juuri riittävän aikaisin. Koko päivän Andrei oli ihmetellyt poikansa poikkeuksellista hiljaisuutta, muttei ollut kysynyt mitään. Hän tiesi kyllä, että Dylan puhuisi sitten, kun tuntisi tilanteen sopivaksi. Hän tunsi poikansa sen verran hyvin. Andrei ei ollut väärässä tälläkään kertaa. Dylan avasi suunsa juuri ennen nukkumaankäyntiä.
-Isä, minua jännittää huominen.

Andrei katsoi poikaansa myötätuntoisena.
-Kultaseni, jännittäminen on ihan luonnollista tällaisessa tilanteessa. Usko pois, minuakin jännittää paljon. Niin sinunkin puolestasi kuin myös omasta puolestani. Tiedän kuitenkin pärjääväni, ja tiedän, että sinäkin pärjäät varmasti.
-Miksi sinä jännität? Sinähän olet ollut siellä samassa sairaalassa lääkärinä vaikka kuinka kauan, Dylan kysyi maata tuijottaen.

Andrei päätti antaa pojalleen rohkaisevan halauksen.
-Aikaisemmin minä olen ollut hyvin pitkälti ohjattavana ja opetettavana, kun olen opetellut uutta. Nyt, kun minä osaan jo monenlaisia asioita, niin olen pääasiassa itse vastuussa ja se tuntuu hurjalta.
Andrei huomasi, miten Dylan yritti kertoa jotain, mutta ei saanutkaan sanoja suustaan, kun itku peitti ne alleen.

Vaikka Dylan olikin verrattain melko hoikka lapsi, niin silti Andreille tuotti hieman vaikeuksia nostaa poika syliinsä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tätä vaikeutta laisinkaan ulospäin, vaan piti Dylania rintakehäänsä vasten, aivan kuin tämä olisi vieläkin ihan pieni vauva.
-Rakas, kuten jo äsken sanoinkin, niin jännittäminen on aivan normaalia. Se ei varmastikaan tunnu kivalta, mutta usko minua, kun minä sanon, että sinä pärjäät. Sitten kun ajastaan totut kouluarkeen, niin ei se enää tunnu jännittävältä. Ihan vain arkiselta, tavalliselta ja ehkä jopa tylsältä. Nyt se tuntuu ehkä kaukaiselta, mutta se hetki koittaa vielä. Uskon sinun pärjäämiseesi, mutta muista kuitenkin, että jos sinulle tulee jotain vaikeuksia, niin voit puhua niistä minulle. Minä tuen sinua kyllä.

Dylan ei sanonut mitään. Hän vietti vain hetken nyyhkyttäen kasvot isänsä olkapäähän haudattuna. Jossain vaiheessa hän kuitenkin hiljeni ja sai esitettyä isälleen pienen pyynnön.
-Voisitko sinä lukea minulle iltasadun?
-Tietenkin.

Andrei ehti istahtaa sängylle ja oli jo laskemassa Dylania viereensä, kun poika muuttikin yhtäkkiä mielensä.
-Älä luekaan. Peittele minut vain, se on ihan hyvä.
***

Seuraava päivä valkeni kauniina. Dylanin jännitys oli vain kasvanut yön ja aamun aikana, mutta siitä huolimatta koulupäivä sujui hyvin ja sosiaalisena nuorukaisena hän oli vieläpä onnistunut saamaan itselleen uuden tuttavuuden kylään päivän jälkeen.

Dylan seisoi jännittyneenä paikallaan, kun Jasper katseli ympärilleen vaikuttuneena.
-Onpa sinulla hieno huone.
-Kiitos, Dylan mutisi aavistuksen vaivaantuneena.

Andrei oli antanut Naomin valokuvan pojalleen. Dylan säilytti kuvaa yöpöydällään, eikä mennyt aikaakaan, kun Jasperkin huomasi sen.
-Kuka tuo on?
-Naomi, minun äitini.
-Onpa hän kaunis.
Dylan hiljeni hyvin nopeasti ja jäi tuijottamaan lattiaa. Jasper huomasi, että tuli osuneeksi arkaan paikkaan.
-Anteeksi, sanoinko minä jotain väärin?

Dylan pudisti päätään ja nosti katseensa maasta. Vaikka hänen ja Jasperin tuttavuus oli toistaiseksi vain muutamien tuntien mittainen, niin Dylan vain jotenkin tiesi, että poikaan voisi luottaa.
-Et sinä sanonut mitään väärin. Minulle tulee aina vain vähän surullinen olo, kun äiti nousee puheeksi. En ole koskaan tavannut häntä. Hän kuoli samana päivänä kun minä synnyin.

Jasper hiljeni aivan täysin. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa.
-Olen pahoillani, hän tyytyi lopulta toteamaan.

Pojat siirtyivät olohuoneen puolelle jatkamaan keskustelua. Jasper oli yhä vakava, mutta uskaltautui kuitenkin esittämään kysymyksensä.
-Mitä sinun äidillesi kävi?

-En minä tiedä. Tai tiedän sen, että synnytyksessä meni jotain pieleen. Isä on sanonut, että kertoo sitten lisää kun minä haluan kuulla, mutta toistaiseksi en ole tahtonut. Itse en luonnollisestikaan muista mitään siitä, mutta isälle se on varmaan ollut aika ikävää. En minä varsinaisesti osaa ikävöidä äitiä, sillä ei hän ole koskaan ollut osa elämääni, mutta kaikkien kuulemieni juttujen perusteella olisin ehdottomasti tahtonut tavata hänet. Isäni on onneksi paras mahdollinen ja enoni puolisoineen auttaa häntä minusta huolehtimisessa.
Koska Dylanin oma perhetausta ei ollut aivan tavallinen, niin sen vuoksi hän osasi olla varovainen aiheesta puhuttaessa. Hän halusi kuitenkin kuulla lisää myös Jasperin perheestä.
-Entä sinun perheesi?

Dylanin varovaisuus ei ollut siinä tilanteessa hukkaanheitettyä, sillä Jasperillakin oli eräänlainen taakka kannettavanaan.
-Ei meitä ole kuin minä ja äiti. Äiti ei ole kertonut minulle isästäni juuri mitään. Tiedän vain sen, että mies häipyi heti kun sai kuulla äidin odottavan minua, eikä hänestä ole kuulunut sen koommin. Äitini on onneksi hyvin rakastava, lämmin ja ymmärtäväinen.

Dylan jäi pohdiskelemaan Jasperin kertomaa hetkeksi.
-Mehän olemme tavallaan tasoissa. Sinulta puuttuu isä ja minulta äiti.
-Niinhän me taidamme olla.
***

Andrei käveli tyytyväisenä kotioveaan kohti ensimmäisen työpäivänsä jälkeen. Sinä päivänä hänellä ei ollut ollenkaan leikkauksia, vain konsultaatioita, mutta hän koki silti päivän sujuneen hyvin.

Andrei asteli olohuoneeseen ja huomasi sohvalla istuvan Dylanin, jonka vieressä oli joku hänelle täysin tuntematon poika. Aivan heti pojat eivät huomanneet Andrein saapumista, mutta jossain vaiheessa Dylan huomasi isänsä, vaikka katse pysyikin pelissä.

-Hei isä. Tässä on minun uusi ystäväni, Dylan esitteli.

Jasper vilkaisi Andreita pikaisesti ja käänsi katseensa takaisin ruutuun.
-Hei. Minä olen Jasper.

Andrei istahti alas tarkkailemaan poikien peliä ja yritti samalla peitellä liikutustaan. Dylan oli hänen pieni poikansa, joka oli yhtäkkiä kuitenkin niin iso, että hänellä oli koulu ja kavereita. Asioita, joista Andrei oli täysin ulkona.

Andrei havahtui tunteilustaan vasta, kun Dylan puhui hänelle.
-Isä, tule sinäkin pelaamaan. Tuolla on vielä kaksi vapaata ohjainta.

Andrei pudisti päätään epäröiden.
-Enpä tiedä. Te näytätte olevan tuossa niin paljon parempia kuin minä, että en kuitenkaan pärjäisi teille edes vähän.
-Kokeilisit nyt edes, Dylan pyysi.

Lopulta Andrei suostui Dylanin aneluun ja liittyi mukaan poikansa ja tämän ystävän autopeliin. Aivan kuten hän oli arvellutkin, niin hän ei pärjännyt pelissä sitten yhtään. Siitä huolimatta hänellä ja ennen kaikkea pojilla oli hyvin hauskaa.

Jossain vaiheessa myös Gabriel ja Windsor saapuivat kotiin töistään ja liittyivät seuraan. Näin ollen Dylan sai esiteltyä koko perheensä kerralla uudelle ystävälleen.

Pelaamisen lomassa he jutustelivat kaikenlaista. Jossain vaiheessa heidän keskustelunsa kuitenkin keskeytyi, kun ovikello soi. Andrei tyrkkäsi oman ohjaimensa Windsorille ja meni avaamaan.

Oven takana oli mustahiuksinen violettiin neuleeseen sonnustautunut leveästi hymyilevä nainen.
-Hei. Olen Melinda Bevington. Jasper laittoi minulle viestin ja antoi tämän osoitteen. Hän sanoi olevassa kylässä kaverinsa, ilmeisesti sinun poikasi luona. Minä tulin hakemaan Jasperin nyt kotiin.

Andrei oli hetken aivan häkellyksissään. Hän sai kuitenkin kasattua itsensä nopeasti.
-Hauska tavata. Minä olen Andrei Belden, ja sinun poikasi on tosiaankin käymässä täällä. Minun poikani Dylan kertoi, että he olivat tavanneet koulussa tänään.

Andrei laski Melindan ovesta sisään. Kun Jasper näki äitinsä, niin hän hylkäsi ohjaimensa sohvalle ja ryntäsi halaamaan äitiään. Poika oli selvästi riemastunut äitinsä näkemisestä, eikä Melindan riemu ollut yhtään vähäisempää.

Andrei katsoi vierestä äidin ja pojan herkkää hetkeä. Kasvoille ilmaantui leveä virne ja Andrein mielessä alkoi viritä suunnitelma. Hänen pitäisi tosin ensin selvitellä hieman asioita, mutta se olisi helposti hoidettu.
***

Aina sellaisina iltoina kun Andrei ei ollut töissä, hän tapasi istuttaa Dylanin alas ja vaihtaa pojan kanssa päivän kuulumiset. Sinä iltana sille oli erityisen hyvä syy.
-Sinun koulupäiväsi taisi mennä ihan hyvin jännityksestä huolimatta? Sait uuden kaverinkin ja kaikkea.

Dylan hymyili onnellisen oloisena puhuessaan.
-Kyllä vain. Jasper on tosi kiva ja hän ymmärtää minua.

-Aivan, Jasper... Hän vaikuttaa kyllä ihan mukavalta, aivan kuten hänen äitinsäkin. Aiemmin jutellessa kävikin ilmi, että Melinda on yksinhuoltaja, mutta satutko sinä tietämään, että onko Jasperin isä tai joku muu mies kuvioissa ollenkaan?
Dylan katsoi isäänsä epäröiden.
-Miksi sinä tuollaista kysyt?

Andrei ehti ajatella mielessään, että onneksi Dylan ei osannut lukea hänen taka-ajatuksiaan. Joka tapauksessa kysymyksenasettelua olisi voinut hieman hioa.
-Ei kun minä vain... Olenhan minäkin yksinhuoltaja, vaikka Gabriel ja Windsor auttavatkin. Tiedän kumminkin, että yksinhuoltajuus voi olla toisinaan aika rankkaa. Mietin vain, että miten he pärjäävät.

Dylan katsoi isäänsä silmiin vakuuttavasti hymyillen.
-Jasper kertoi minulle, että he ovat kaksin äitinsä kanssa. Isä ei ole ollut kuvioissa sen jälkeen, kun Melinda oli kertonut hänelle olevansa raskaana. Onhan heillä välillä toki vaikeaa, mutta ihan hyvin he pärjäävät.

Keskustelun päätteeksi Andrei antoi pojalleen vielä hyvänyönhalauksen. Halatessaan hän kysyi:
-Haluatko, että luen sinulle iltasadun?
Dylan pudisti päätään.
-Ei sinun tarvitse. Osaan lukea jo itsekin.

Kun koko muu talo oli jo unessa, niin Andrei makoili sängyllään pohtimassa Melindaa. Nainen oli erittäin kaunis ja vaikutti todella mukavalta, vaikka heidän tuttavuutensa olikin toistaiseksi aika lyhyt. Siitä huolimatta Andrei tiesi, että ei voisi rakastua naiseen. Ei vain voisi, ei vaikka haluaisi. Muisto Naomista oli painunut niin voimakkaasti Andrein sisälle, että hän uskoi, ettei voisi enää koskaan löytää uutta rakkautta. Ei hän oikeastaan halunnutkaan löytää.

Onneksi oli kuitenkin eräs toinen, jonka Melinda voisi tehdä hyvin onnelliseksi. Andrei muisti, kuinka äiti oli kertonut hänelle joskus aikoinaan, miten tämä oli saattanut veljensä ja parhaan ystävänsä yhteen. Andrein olisi vähän hiottava kuvioitaan, mutta hänkin voisi toivottavasti lähitulevaisuudessa tehdä jotain samankaltaista.

***

Viikkojen kuluessa Dylan jatkoi tutustumistaan Jasperin kanssa ja vierailut puolin ja toisin olivat lähes päivittäisiä. Andrei oli tästä mielissään, sillä samalla hän saattoi tehdä tuttavuutta Melindaan. Voisi sanoa, että heistäkin kahdesta oli tullut ystäviä. Andrei oli iloinen tästä, koska Melinda oli mukava ihminen ja ystävyys oli odotettu edistysaskel hänen suunnitelmilleen. Toinen konkreettinen edistysaskel oli se, kun Andrei lähti vierailemaan Appaloosa Plainsissa. Virallinen syy reissulle oli kuitenkin työmatka.

Eräs hyvin arvostettu aasialainen neurokirurgi oli tullut luennoimaan Appaloosa Plainsin kaupunginsairaalaan ja Andrei oli palanut halusta päästä kuuntelemaan luentoa. Onneksi johtajaylilääkäri oli ollut Andrein kanssa samaa mieltä luennon kiinnostavuudesta, joten lupa reissuunlähtöön heltisi helposti.

Niin paljon kuin luento Andreita kiinnostikin, niin se ei ollut ainoa syy, eikä edes pääsyy sille, miksi hän oli tullut Appaloosa Plainsiin. Hän halusi tavata ystävänsä pitkästä aikaa kasvokkain ja samalla laittaa suunnitelmansa ihan kunnolla käyntiin.

Andrei tarkisti vielä kertaalleen Walterin antaman osoitteen. Matka ei kuulemma ollut kovin pitkä, mutta kaupunki oli Andreille vieras, joten hän ei viitsinyt alkaa eksyttämään itseään. Onneksi kaupungissa oli toimiva taksipalvelu.

Taksi vei Andrein laitakaupungille mutkittelevia teitä pitkin. Mitä kauemmas he tulivat keskustasta, niin sitä hienompia ja suurempia talot alkoivat olla. Millaisessakohan lukaalissa Walter mahtoi oikein asua?

Walter ei ollut kuuntelemassa luentoa. Vaikka neurokirurgia ei ollutkaan hänen erikoisalaansa, niin se olisi silti kiinnostanut. Hän oli kuitenkin päivystänyt edellisen yön, joten hänen oli pakko käyttää aamupäivä lepäämiseen. Andrein saapuessa hän oli kuitenkin jo pihalla odottamassa.
-Hei, hienoa nähdä pitkästä aikaa. Mennään toki sisälle juttelemaan.

Walter ja Andrei menivät sisälle, missä Walter piti pienimuotoisen asunnonesittelykierroksen. Andrein arvelut olivat osuneet oikeaan. Walterin koti oli tilava, mutta kodikas lukaali.

Kun asunto oli kierretty läpi, niin Walter ja Andrei istuivat alas juttelemaan. Andrei ei halunnut räväyttää uutistaan heti kättelyssä, joten ensin he vaihtoivat ihan yleisiä kuulumisia. Lopulta Andrei koki kuitenkin hetken olevan sopiva.

-Walter, minä olen löytänyt sinulle naisen.

Walter puhkesi aivan hillittömään nauruun, mutta vakavoitui nopeasti huomatessaan, että Andrei ei nauranut.
-Sinä taidatkin olla tosissasi.

-Kyllä, minä olen ehdottoman tosissani. Hän on yhden Dylanin koulukaverin äiti, suunnilleen ikäisemme nainen. Hänellä on siis lapsi, mutta se ei varmaankaan häiritse sinua. Olethan sinä ennenkin deittaillut yksinhuoltajaäitejä. Hän on todella fiksu ja mukava, harrastaa lenkkeilyä ja on töissä sihteerinä eräässä keskisuuressa liikeyrityksessä. On hän myös todella kaunis, vaikkei aivan minun makuuni olekaan. Minä uskon, että te kaksi voisitte sopia todella hyvin yhteen.

Walter ei vieläkään oikein meinannut uskoa kuulemaansa.
-Sinä olet ihan oikeasti tosissasi.
Andrei nyökkäsi ja nousi ylös.

Andrei kaivoi kännykän taskustaan ja otti sieltä Melindan kuvan esille. Walter katsoi kuvaa ja häkeltyi voimakkaasti. Vieläkään hän ei ollut täysin vakuuttunut ajatuksesta, mutta pakko hänen oli myöntää, että Andrei oli ainakin osittain oikeassa. Nainen oli todella kaunis. Walterin häkeltyminen ei jäänyt huomaamatta Andreiltakaan.

-Minähän sanoin, Andrei sanoi hykertäen lähes voitonriemuisena ja laittoi puhelimensa pois.

Walter huokaisi kuin luovuttaneena. Hänellä oli jo niin monta epäonnistunutta tapailusuhdetta takanaan, ettei hän enää jaksanut uskoa siihen, että löytäisi pysyvän parisuhteen. Toisaalta, eihän tämä pahimmillaan olisi kuin yksi epäonnistuminen lisää, joten miksipä ei.
-Hyvä on, voitit. Miten minun pitäisi edetä tästä? Sinulla on selkeästi joku suunnitelma.

-Milloin sinulla on seuraavan kerran sen verran pitkä vapaajakso, että pääsisit matkustamaan Riverviewiin?

Walter joutui mietiskelemään työvuorojaan hetken.
-Ensi kuussa uskoakseni. Ensi viikolla minulla on kolme leikkausta, sitä seuraavalla pari päivystystä ja muutama konsultaatio, mutta sitä seuraava viikko on tyhjä. Minun pitäisi ilmeisesti matkustaa sinne?

Andrei nyökkäsi.
-Sinä sait heti juonesta kiinni, hienoa! Enempää sinun ei tarvitse vielä tässä vaiheessa tietää, kerron lisää sitten lähempänä.

Hetken Walter pohdiskeli mielessään, että oliko hän ihan oikeasti ryhtymässä tähän? No, ei hän voisi enää oikein kieltäytyäkään.
-Suoraan sanottuna minä olen kyllä ihan todella skeptinen, mutta enpä minä tässä kokeilussa mitään voi kai menettääkään.
*****

Sellaista. Kaiken ikävän jälkeen aikaa on kulunut, ja onnenpilkahduksia näkyy itse kunkin elämässä. Andrein ja Walterin ystävyys osoittautui lopulta olevan kestävää laatua ja myös Dylan on löytänyt itselleen ystävän, Jasperin, jonka kautta Andrei puolestaan löysi Melindan. Mitä veikkaatte, miten Andrein amorin leikkiminen sujuu? Ensi viikon aikana julkaistavassa seuraavassa osassa perehdytään tähän hieman tarkemmin. :)