keskiviikko 13. marraskuuta 2019

57.Säikähdyksellä selvinnyt

Naomin kuoltua Windsor ja Gabriel asettuivat pysyvästi asumaan Andrein ja Dylanin luoke. He kaikki katsoivat, että se oli siinä tilanteessa paras ratkaisu.
Andrei oli passitettu työpaikaltaan sairaslomalle välittömästi, kun tieto hänen vaimonsa kuolemasta oli kantautunut johtajaylilääkärin korviin. Andrei itse olisi halunnut jatkaa töissä käymistä normaalisti, mutta se kiellettiin häneltä, eikä hän jaksanut tapella vastaankaan.
Silloin kun Andrei ei hoitanut Dylania tai nukkunut, niin hän koitti pitää ammattitaitoaan yllä. Hän luki alaan liittyvää kirjallisuutta ja uusinta tutkimustietoa. Ala kehittyi nopeasti, eikä Andrei halunnut tipahtaa erikoistumisopintojensa kelkasta. Sen lisäksi uuden tiedon ahmiminen oli hyvä harhauttaja.
Toisinaan tuska pääsi kuitenkin hiipimään Andrein sydämeen, vaikka hän teki kaikkensa estääkseen sen. Joskus Andrei kykeni estämään ajatuksensa ja jatkamaan päiväänsä niin tavallisesti kuin sellaisessa tilanteessa vaan saattoi, mutta joskus tunne otti vallan, ja se teki hänet toimintakyvyttömäksi.
Andrei ei saanut juurikaan nukuttua. Joka yö hän kuitenkin kaivautui peiton alle ja antoi kyyneltensä virrata. Joskus hän itki itsensä uneen, joskus hän valvoi koko yön itkien ja nousi auringon ensisäteiden kanssa.
Gabrielin asema ei ollut missään nimessä helppo, mutta mies tiedosti itsekin, että hän oli heistä se, joka kärsi vähiten. Hän oli tuntenut Naomin vain muutamia päiviä, ja vaikka nainen olikin hyvin mukava ja avoin häntä kohtaan, niin ei heidän välilleen ollut ehtinyt muodostua oikein minkäänlaista sidettä.
Gabrielin osalta tilanteen teki hankalaksi se, että hän joutui seuraamaan vierestä muiden kärsimystä.
Yksi heistä oli tosin pieni vauva, joka ei vielä osannut surra, ja toinen heistä oli Gabrielin aviomies, joten Gabrielilla oli paljon lohdutustapoja käytettävissään. Windsorin kanssa hän saattoi puhua ja hän saattoi pitää miestä syleilyssään pitkiäkin aikoja rauhoitellakseen. Andrein kanssa kumpikaan näistä tavoista ei ollut käytettävissä. Sen vuoksi Gabriel teki siinä tilanteessa oikeastaan ainoan asian minkä saattoi.
Gabriel hoiti Dylania aina niinä hetkinä, kun Andrei oli liian uupunut tai toimintakyvytön. Myös Windsor auttoi välillä, mutta kovin paljoa hänkään ei jaksanut. Päävastuu pojasta oli toki isällään, mutta Gabriel oli heistä kuitenkin ainoa, joka oli täysin toimintakykyinen, joten hän otti pojan aina hoitaakseen kun vain vähänkään vaikutti siltä, että Andrei ei pysty.
Heidän kaikkien onneksi Dylan oli melko helppo vauva, eikä vaatinut paljoakaan huomiota perustarpeiden hoitamisen lisäksi. Poika nukkui useita tunteja joka yö eikä kitissyt turhia.
Silloin kun Gabriel ei huolehtinut muista, hän yritti opiskella uuden kotimaansa kieltä. Sanakirjoja lukemalla hän laajensi sanavarastoaan, ja sitä kautta kielen ymmärrys alkoi olla jo kohtalaista ja kommunikointikin auttavaa. Gabriel haaveili, että jonain päivänä hän voisi mennä ihan kunnolliselle kielikurssille, että hän oppisi myös puhumaan kunnolla.
***
Dylan oli juuri tullut puolen vuoden ikään, kun Andrei sai luvan palata töihin.
Ensimmäisen työpäivänsä aamuna Andrei katsoi itseään peilistä pelonsekaisin tuntein. Järjellä ajatellen hän tiesi, että töihin palaaminen oli hyvä merkki. Sehän tarkoitti, että hän oli toipunut. Eikö tarkoittanutkin? Andrei tiesi, että hänen olisi kuulunut olla innoissaan. Jostain syystä hän ei tuntenut oloaan innostuneeksi. Ei sitten yhtään.
Andrei ehti juuri astella ulos kylpyhuoneesta, kun Windsor tuli hänen luokseen. Tapansa mukaisesti Windsor meni asiaansa suoraan ja kiertelemättä.
-Andrei, olen toki iloinen sinun puolestasi jos sinäkin olet, mutta oletko sinä aivan varma, että olet valmis palaamaan töihin? Olet kuitenkin kokenut niin kovia, joten saattaisit ehkä kaivata vielä hieman lisää toipumisaikaa.
Andrei ei itsekään tiennyt, että oliko hän todella valmis. Hän tiesi kuitenkin, että mitä hänen täytyisi vastata pitääkseen Windsorin tyytyväisenä.
-Kyllä tämä on ihan oikea hetki. Olen jo toipunut ihan riittävän hyvin, ja kun pääsen taas töiden pariin, niin minulla on Dylanin lisäksi jotain muutakin, mikä pitää arjessa kiinni. Dylanista puheen ollen, jaksatteko te varmasti hoitaa häntä? Minä voin kyllä palkata lastenvahdinkin.
Windsor pudisti äkkiä päätään.
-Et tietenkään palkkaa. Me huolehdimme hänestä oikein mielellämme. Kuten sinä äsken sanoitkin, niin Dylan auttaa meitä pysymään arjessa kiinni, minkä lisäksi meillä kummallakaan ei ole mitään työkuvioita, ainakaan vielä, joten aikaakin on.
Andrei tiedosti, että Windsorin sanojen olisi kaiketi pitänyt lämmittää jollain tasolla. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet yhtään miltään. Sitä ei kuitenkaan voinut näyttää ulospäin.
-Kiitos. Minun täytyykin jo lähteä, että ehdin varmasti vuoron alkuun.
Andrei lähti kävelemään sairaalalle rauhallisin askelin. Jossain mielensä perällä hän epäröi, mutta suunta tuntui kuitenkin oikealta.
Pääovilla Andrei jähmettyi. Viimeksi, kun hän oli kulkenut niistä, hänellä oli käsivarsillaan vastasyntynyt vauva, joka oli juuri menettänyt äitinsä, ja hän itse oli juuri menettänyt vaimonsa. Andrei ei ollut pitkään aikaan tuntenut oikein mitään, mutta sillä hetkellä hänelle iski todella huono olo.
Andrei veti kuitenkin kasvoilleen iloisen hymyn. Hän pääsi palaamaan töihin ja jatkamaan samalla erikoistumistaan unelma-alalleen, joten kaiken oli oltava hyvin.
***
Samaan aikaan kotona Dylan makasi olohuoneen lattialle asetellulla viltillä hyvin rentona ja rauhallisena. Pieni poika katseli ympärilleen uteliaana.
Gabriel katsoi Dylanin perään ja luki samalla lehteä. Hän oli päässyt vihdoinkin aloittamaan haaveilemansa kielikurssin ja edistynyt siellä loistavasti. Hänen luetun- ja kuullunymmärtämisensä oli jo oikein hyvällä tasolla, ja puhuminenkin edistyi päivä päivältä. Kielitaidon kehittymisen myötä hän oli alkanut myös haaveilla työelämään pääsystä.
Gabriel tiesi, että se ei ollut vielä mitenkään päin ajankohtainen asia. Hänen kielitaitonsa ei ollut vielä aivan riittävällä tasolla, eikä tilanne kotonakaan ollut sellainen, että Gabriel olisi voinut lähteä. Asia ei vaivannut häntä, mutta hän tiesi, että vielä jonain päivänä hän palaisi työskentelemään tieteen parissa.
Sillä välin Windsor oli saanut ripustettua pyykit narulle ja unohtunut tuijottamaan niitä. Pyykkejä tuijottaessaan hän ajautui syvällisiin mietteisiin.
Hän oli ensin menettänyt koko sukunsa, ja lähes heti perään yhden elämänmittaisen ihmissuhteen, joka oli hänelle yksi tärkeimmistä. Se oli saanut hänet romahtamaan. Windsor oli kuitenkin ollut aina sellainen, että hän ei kokenut tarpeelliseksi surkutella asioita, joille hän ei voinut mitään, joten suuresta surusta huolimatta hän oli nytkin päässyt jaloilleen melko kivuttomasti. Kun hän alkoi itse jo vähitellen voida melko hyvin, niin hän oli tehnyt havainnon, että joku toinen ei voinut.
Windsor meni sisälle ja poimi Dylanin syliinsä. Pieni poika kääntyi välittömästi katsomaan enoaan ja kurkottelemaan käsillään hänen suuntaansa.
-Vien pojan päiväunille, Windsor totesi kysyvästi katsovalle Gabrielille.
Windsor nosti Dylanin olkapäätään vasten ja heijasi edestakaisin, että pikkuinen nukahtaisi. Samalla hän puheli mietteitään pojalle hiljaisella äänellä.
-Minä näen, että sinun isälläsi ei ole kaikki hyvin, vaikka ei hän siitä ääneen puhukaan. En tiedä miten voisin auttaa, mutta koitan keksiä jotain. Pidän huolen siitä, että vielä jonain päivänä hän pystyy olemaan edes jollain tasolla onnellinen.
Dylan oli nukahtanut jo Windsorin syliin. Kun Windsor siirsi pojan kehtoon, niin hän avasi silmänsä hetkeksi, mutta nukahti heti uudelleen, kun Windsor päästi irti hänestä.
Windsor siirtyi takaisin olohuoneen puolelle ja kaappasi sohvalta nousseen Gabrielin syleilyynsä. He seisoivat siinä pitkään toisiaan vasten sanomatta sanaakaan.
Kun Windsor malttoi viimeinkin irroittautua, niin Gabriel jäi katsomaan häntä hyvin huolestuneena.
-Jokin hätänä?
Windsor kohautti olkapäitään.
-En oikein tiedä. Minä voin tällä hetkellä ihan hyvin, mutta...
-Andrei.
Se ei ollut kysymys, se oli toteamus.
-Niin. Minä en oikein tiedä, että mikä häntä vaivaa. Tai tiedän, mistä se johtuu, mutta hänen hyvinvointinsa taso on selkeästi heikompi kuin hän antaa ymmärtää, mutta en tiedä, oivaltaako hän sitä itsekään. Sitä minä en ainakaan tiedä, että kuinka me voisimme auttaa häntä.
Gabriel ja Windsor istuivat sohvalle. Tilassa oli pitkään hiljaista.
Windsor kävi pikaisesti tarkistamassa Dylanin voinnin. Sieltä palattuaan hän istui takaisin sohvalle, hilasi itsensä aivan Gabrielin viereen ja kaappasi miehen kainaloonsa.
-Minä en ole sanonut sitä viime kuukausina montaakaan kertaa, mutta Gabriel, minä rakastan sinua ihan oikeasti. Sinä olet ollut korvaamaton apu. Olet tukenut minua ja Andreita parhaasi mukaan ja huolehtinut Dylanista upeasti. Minä en vieläkään ole päässyt täysin yli kaikesta, enkä tule pääsemäänkään. Minä menetin kuitenkin lähes koko sukuni, sitä myötä vanhempani ja pian sen jälkeen kaksoissiskoni. Ei tuollaisesta vain pääse yli. Nyt olen kuitenkin päässyt jaloilleni edes jollain tasolla. Sinä olet hyvin pitkälti syy siihen, että vielä jonain päivänä minä voin sanoa olevani onnellinen.
Windsorin sanat saivat Gabrielin herkistymään.
-Rakastan sinua. Haluan auttaa.
Windsoria alkoi naurattaa. Hän ymmärsi kyllä, mitä Gabriel halusi sanoa. Aavistuksen haparoiva muotoilu vain sai hänet huvittumaan.
-Anteeksi, minun ei pitäisi nauraa. Tiedän, että sinä vasta opettelet. Olihan tuokin jo aika hyvin.
Gabriel ei loukkaantunut Windsorin huvittuneisuudesta. Ei hän olisi muutenkaan loukkaantunut, mutta ei hänellä olisi ollut edes varaa siihen. Olihan hän itsekin naurahdellut Windsorin kielitaidolle aikoinaan. Ranskan kieli oli Windsorilla vasta opetteluasteella silloin kun he tapasivat.
-Ei haittaa.
Windsor kurottautui antamaan Gabrielille suudelman. Se oli kevyt ja herkkä, mutta se oli suudelma. Ensimmäinen moneen kuukauteen.
***
Illalla työvuoron jälkeen Andrei tunsi itsensä suunnattoman ahdistuneeksi. Opiskelu, työ tai mikään ei ollut aiemmin tuntunut hänestä niin rasittavalta. Andrei luuli, että olisi voinut todella iloita töihinpaluustaan, mutta kaikkea muuta. Se sai hänet tuntemaan itsensä vain ahdistuneeksi ja surulliseksi.
Andrei ei ollut käynyt hautausmaalla kertaakaan sitten Naomin hautajaisten. Ei hän ollut nytkään suunnitellut menevänsä sinne, mutta jotenkin hänen jalkansa vain kuljettivat hänet sinne ja pian hän havaitsi seisovansa Naomin hautakiven luona.
Kiven eteen oli istutettu vaaleanpunaisia kukkia. Ne olivat Naomin lempiväriä. Kiveä katsellessaan Andrei havaitsi, että jokin hänen sisällään murtui ja sitä mukaa kyyneliä alkoi valua hänen poskilleen.
Andrei oli siihen asti pyrkinyt pitämään tunteensa lähinnä itsensä ja perheensä nähtävissä, mutta nyt hän ei yksinkertaisesti kyennyt estämään kyyneliään. Itku vain voimistui ja voimistui ollen lopulta niin voimakas, että se vei Andreilta jalat alta.
Andrei istui maassa pitkän aikaa hautakiveä tuijottaen. Hän ei tiennyt, että kauanko hän itki, mutta vähitellen kyyneleet alkoivat hiipua ja jossain vaiheessa ne loppuivat kokonaan.
Andrein katse osui viereiseen tyhjään hautapaikkaan. Hänen mielessään alkoi viritä ajatus, joka oli pesiytynyt sinne jo kauan sitten. Andrei tiesi, että suunnitelman toteuttaminen olisi hyvin itsekäs teko, mutta hän ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Hän tunsi olevansa jumissa itsensä, tunteidensa ja oikeastaan kaiken kanssa. Se olisi ainoa tie eteenpäin.
Joitakin hetkiä aiemmin tauonnut itku alkoi uudelleen.
-Naomi, toivottavasti sinä et vihaa minua siksi, että teen tämän meidän pojallemme. Dylan on ainoa syy, mikä saa minut epäröimään edes hieman, mutta ei hänkään minua estä. Hänenkin on parempi ilman minua. Windsor ja Gabriel pitävät varmasti hyvää huolta hänestä. Tiedän, että tämä on väärin, mutta ainakin me kaksi saamme olla taas yhdessä.
***
Seuraava aamu tuli aivan liian aikaisin. Andrei tunsi olonsa haikeaksi, mutta jollain tapaa kuitenkin myös iloiseksi. Hänen ei tarvitsisi kärsiä enää kauaa.
Andrei petasi sänkynsä ja istahti hetkeksi alas katselemaan ympärilleen. Kun hän muutti tähän taloon, niin tilanne oli ollut täysin erilainen. Silloinkin hän oli menettänyt tärkeän osan elämästään, mutta hänellä oli kuitenkin ollut vierellään Naomi, jonka sisällä kasvoi uusi elämä. Nyt se uusi elämä oli olemassa, mutta Naomi poissa, eikä Andrei tiennyt miten hän olisi kyennyt jatkamaan eteenpäin. Andrei ajatteli, että onneksi hänen ei edes tarvinnut tietää.
Vielä viimeisen kerran Andrei käveli lastenhuoneeseen ja nosti pienen poikansa syliinsä. Andreita satutti jättää Dylan taakseen, mutta hän uskoi ihan todella, että pojan olisi parempi ilman häntä.
-Hei rakas. Minä tiedän, että tämä on väärin etenkin sinua kohtaan, mutta en minä voi muutakaan. Windsor ja Gabriel pitävät varmasti hyvää huolta sinusta ja kasvattavat sinusta hyvän ihmisen. Minusta ei ole siihen. Toivottavasti sinä et vihaa minua tämän vuoksi.
Andrei nuuhki vauvantuoksua vielä hetken, mutta lopulta hän laski Dylanin takaisin kehtoonsa. Oli vielä yksi asia hoidettavana. Hän ei halunnut lähteä ilman mitään selityksiä. Andrei haki tietokonepöytänsä laatikosta kynän ja paperia ja istui keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan.
Hei.
Minä tiedän, että koko tämä teko ylipäätään tätä kirjettä myöten on hyvin raukkamainen, mutta en minä voi muutakaan. On muutamia asioita, mitä haluan selventää ettei teille jää mieleen liikaa avoimia kysymyksiä, mutta en minä olisi voinut tästä puhuakaan. Olisitte kuitenkin yrittäneet estää minua. Ensin haluan puhua Dylanista. Jos jaksatte ja haluatte huolehtia hänestä, niin se on erinomaisen hyvä asia ja arvostan sitä suuresti. Olen varma, että te kaksi kykenette huolehtimaan hänestä paremmin kuin minä ikinä. Kyllä, olen pojan isä, mutta mitä hän tekisi isällä, joka ei kykene huolehtimaan edes itsestään? Aivan, ei yhtään mitään. Jos te taas ette koe olevanne valmiita siihen vastuuseen, mitä lapsi tuo mukanaan, niin en suutu, jos annatte hänet adoptioon. Ymmärrän teitä kyllä siinäkin asiassa. Toisekseen, jos te haluatte jäädä asumaan tähän taloon, niin minulla ei ole mitään ajatusta vastaan. En kuitenkaan aio pakottaa teitä mihinkään, joten en loukkaannu siitä, jos myytte tämän eteenpäin. Viimeisenä haluan sanoa, että älkää syyttäkö itseänne. Tämä ei johdu teistä, eikä ole millään lailla teidän vikanne. Olisin päätynyt tähän ratkaisuun ennemmin tai myöhemmin. Ilman Dylania ja teitä olisin tehnyt tämän jo kauan sitten. Te olette se syy, miksi jaksoin sinnitellä näinkin kauan. Kiitos ja anteeksi.
-Andrei
Andrei vei kirjeen sänkynsä päälle huoneeseensa ja lähti juosten ulos talosta. Hän ei halunnut piilottaa kirjettä, että Windsor ja Gabriel löytäisivät sen varmasti. Liian esillekään hän ei halunnut sitä jättää, ettei sitä löydettäisi liian ajoissa ja häntä yritettäisi estää.
Ei Andrei kovin kauas mennyt. Ei hänen tarvinnut. Talon vieressä virtaava joki riitti hänelle. Andrei kiipesi kaiteelle ja katsoi alas.
Joki ei ollut mitenkään mahdottoman syvä, mutta vesi oli siihen aikaan vuodesta jäätävän kylmää ja virtaus erittäin voimakas, joten viimeistään hypotermia veisi hänet ennen pitkää. Andrei loi viimeisen vilkaisun taivaalle ja hyppäsi.
***
Andrei ei ollut varma, että kuinka kauan hän oli ehtinyt kellua virran pyöriteltävänä, mutta hän tunsi, kuinka hänen voimansa alkoivat vähitellen ehtyä. Aistit alkoivat jo hämärtyä, kun yhtäkkiä hän kuuli Gabrielin huudon.
-Andrei!
Hitto. Olisi pitänyt piilottaa se kirje paremmin. Ei hän muuten olisi tajunnut tulla tänne. Viimeisillä voimillaan Andrei koitti taistella muutaman lauseen ulos suustaan.
-Mene pois. Ei sinun tarvitse sotkeutua tähän. Pelastuslaitos käy poimimassa ruumiini täältä sitten kun sen aika on.
Gabriel ei ollut kokenut sellaista paniikkia montaakaan kertaa elämänsä aikana. Tarkemmin mietittynä, ei kertaakaan aikaisemmin. Hän oli erittäin peloissaan ja erittäin huolestunut.
-Autan sinua. Soitan hätänumeroon.
Andrei kuuli Gabrielin huudon, muttei saanut enää selvää siitä. Hänen tajuntansa alkoi olla jo niin hämärtynyt.
Andrei ehti kuulla ambulanssin sireenien huudon, mutta ei enää sen enempää. Viimeisetkin aistihavainnot katosivat pinnan alle hänen mukanaan.
***
Gabrielin paniikinomainen hätäpuhelu teki onneksi tehtävänsä. Andrei oli ehtinyt menettää tajuntansa, kylmettyä ja vetää keuhkot täyteen vettä. Apu saatiin kuitenkin paikalle riittävän nopeasti eikä mitään peruuttamatonta ehtinyt käydä. Andrei siirrettiin tehotarkkailusta osastolle jo saman päivän iltana.
Andrei tunsi olonsa vieläkin hämärtyneeksi ja jotenkin uupuneeksi. Aivan kuin hän olisi edelleen häilynyt tajuntansa rajamailla. Siitäkin huolimatta hän tunsi myös häpeää.
-Anteeksi.
-Ei sinun tarvitse olla pahoillasi, sairaalavuoteen vieressä istuva Windsor kuiskasi.
-Missä Dylan on? Andrei kysyi äärimmäisen heikoksi kuihtuneella äänellään, josta sai hädin tuskin selvää.
-Kotona Gabrielin kanssa. Älä sinä huoli nyt hänestä, minä ja Gabriel kannamme kyllä päävastuun pojasta niin kauan kuin tarvitsee. Sinun kannattaa nyt keskittyä saamaan itsesi kuntoon.
-Minä en tiedä, että mitä minun päässäni liikkui. En minä tiedä edes sitä, että halusinko minä edes oikeasti kuolla. Luultavasti halusin, tai sitten en. En todellakaan tiedä. En minä tiedä mistään mitään, vähiten omista ajatuksistani, Andrei selitti aavistuksen sekavana.
Windsor oli sillä hetkellä äärimmäisen surullinen ja pelokas. Jollain tapaa hän oli myös huojentunut, sillä jos Gabriel ei olisi osunut paikalle juuri ja juuri ajoissa, niin Dylan olisi nyt täysorpo.
-Andrei, älä pelkää. Minä ja Gabriel emme ole vihaisia sinulle. Emme mistään. Emme myöskään ymmärrä, että mitä tämän sinun päätöksesi takana on, mutta ainakin sinä saat nyt apua. Tämä on vaikeaa, mutta sinä selviät kyllä.
Andrei ei ollut laisinkaan toiveikas.
-Entä jos en selviä? Vaikka jäänkin luultavasti henkiin, niin voin silti menettää kaiken. Itsemurhayritys ei näytä kovin hyvältä erikoistuvan kirurgin tiedoissa, joten se saattaisi tietää loppua erikoistumiselleni ja koko uralleni, ja vaikka minulla ei ainakaan vielä mitään diagnoosia olekaan, niin mielenterveysongelmat eivät ainakaan edistä asemaani yksinhuoltajaisänä. Entä jos minä menetän Dylanin huoltajuuden? Siitä minä en enää selviäisi.
-Et sinä mitään menetä. Voit aivan varmasti jatkaa työssäsi, kunhan olet saanut terapiaa ja muuta mahdollisesti tarvitsemaasi apua. Sama koskee Dylania. Saat kyllä pitää poikasi, kunhan vain olet avun piirissä niin kauan kuin tarvitsee. Olen varma siitä.
-Tällä hetkellä sinä uit kirjaimellisesti todella syvissä vesissä, mutta kaikki järjestyy kyllä aikanaan.
*****

Kuten otsikosta ja itse tekstistäkin voi jo päätellä, niin tässä selvittiin säikähdyksellä. Andrei voi tällä hetkellä todella huonosti, mutta voin luvata, että lähitulevaisuudessa niin hänelle kuin koko perheellekin on luvassa valoisammat ajat. Viime aikoina on jo nähty niin paljon surua ja murhetta, että sitä tasapainottamaan on luvassa runsaasti iloa ja onnea.

2 kommenttia:

  1. Onneksi otsikko jo kertoi, että Andrein yritys ei kanna hedelmää, sillä olisin varmaan syönyt kynnet niveliin asti lukiessani tätä osaa =D

    Masentunut ja surun keskellä elävä ihminen ei kykene ajattelemaan muiden tunteita, ei todella. Hän näkee vain sen oman polkunsa ja siinä se. Olet tavoittanut sen asian todella hyvin tässä osassa. Ymmärrät todella hyvin masentuneen mielenliikkeitä. En tiedä onko se koulutuksen puolesta, tutkimuksesta vai omakohtaisesta kokemuksesta, enkä sitä kysy. Loistavasti kuitenkin tulkittu.

    Gabrielista on paljastumassa todella lämminhenkinen hahmo. Edellinen osa antoi siitä vasta pintaraapaisun. Hän ja Windsor ovat Andrein elämän kulmakiviä ja on todella hyvä, että Dylanilla on lähipiirissä tasapainoisia henkilöitä antamassa turvallista pohjaa kasvulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Kiva kuulla, että onnistuin tavoittamaan tuon masentuneen mielenmaiseman riittävän hyvin. Tai no, "kiva", eihän nämä aiheet ole kivoja, mutta on mukava kuulla onnistuneensa kirjoittajana.

      Mitä tulee Gabrieliin, hänessä on tavallaan kaksi puolta. Sellainen kylmän analyyttinen puoli ja sitten tuo lämminhenkisempi. Se kylmä ja analyyttinen puoli näkyy tosiaan lähinnä työelämässä, kun mieshän on tutkija. Tuo lämminhenkisyys näkyy sitten enemmän noiden rakkaiden ihmisten parissa.

      Poista