56.Pimeästä pimeään

Aamu oli vielä aikainen eikä kylän kadulla näkynyt juurikaan liikettä. Windsorin lento oli juuri laskeutunut lähimpään suurkaupunkiin, josta hän oli ottanut taksin ja matkannut Riverviewiin.

Niin pitkälle taksimatkalle tulisi varmasti hintaa, mutta juuri sillä hetkellä Windsor ei välittänyt. Hän halusi vain päästä mahdollisimman nopeasti kaksoissiskonsa luo.

Windsor oli ollut maanjäristyksen tapahtuessa syvällä Ranskan maaseudulla internetin ja oikeastaan kaiken tiedonkulun ulottumattomissa. Sen vuoksi tieto koko luonnonkatastrofista kantautui hänen korviinsa vasta joitakin viikkoja tapahtuneen jälkeen. Sen jälkeen hän oli heti yhteyksissä siskoonsa, jolta hän sai kuulla murheelliset uutiset. Kukaan heidän Bridgeportissa asuvista sukulaisistaan ei ollut selvinnyt maanjäristyksestä.

Taksi tiputti Windsorin vaalean omakotitalon eteen. Lasioven läpi Windsor näki, että Naomi seisoi eteisessä. Kun Naomi huomasi veljensä, hän ryntäsi heti avaamaan.

Sisätiloissa Naomi ja Windsor ryntäsivät halaamaan toisiaan. Molemmat olivat todella helpottuneita siitä, että heillä oli yhä toisensa. Etenkin Naomista tuntui siltä, että jos hän olisi menettänyt kaksoisveljensä, niin hän olisi menettänyt puolet itsestään.

Halauksen aikana Windsor ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta Naomin kasvanutta vatsaa. Hän päätti esittää kysymyksensä täysin kiertelemättä.
-Anteeksi, että minä kysyn tätä näin suoraan, mutta oletko sinä lihonut vai onko teille tulossa perheenlisäystä?

Naomi pohti mielessään, että mikään ei mennyt näemmä suunnitelmien mukaan. Ei edes Windsorille kertominen.
-Se jälkimmäinen. Sinusta on tulossa eno pienelle pojalle.

Windsor oli uutisen johdosta hyvin hämmentynyt.
-Oho. Tämä tuli kyllä hyvin yllättäen.

Naomin hymystä tuli aavistuksen väkinäinen.
-Tässä on viime aikoina saanut huomata, että elämä heittää eteen kaikennäköisiä yllätyksiä eikä kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Myönnän, me emme Andrein kanssa suunnitelleet tätä, mutta me kykenemme kyllä kantamaan vastuun tekemisistänne.

Windsor huomasi välittömästi muutoksen Naomin mielialassa ja kaappasi siskonsa syleilyynsä rauhoitellakseen häntä.
-Ei, en minä sillä tietenkään. Tämä on hyvä ja iloinen asia ja minä olen oikeasti onnellinen puolestanne.

Kaksoset istahtivat sohvalle jatkamaan keskusteluaan. Windsor katsoi siskoaan päästä varpaisiin ja hänen huomionsa kiinnittyi vauvakumpuun. Se oli pieni, mutta selkeä.
-Raskautesi on ilmeisesti aika alussa, kun vatsasikin on vielä pieni. Miten sinä olet voinut?

Naomi hymähti kevyesti.
-Ei todellakaan ole. Laskettuun aikaan on enää kuukausi. Kun minä aloin saada ensioireita raskaudesta, niin luulimme Andrein kanssa, että se olisi ollut todella alussa. Neuvolassa selvisi kuitenkin, että ei vain ensimmäinen, vaan myös toinen kolmannes oli jo ohi! Voitko kuvitella? Minä olin ollut puoli vuotta raskaana tietämättäni! Ulospäinkään se ei ole näkynyt kuin vasta ihan hetken, ja olisihan tämä vieläkin aika helppo peittää vaatteilla, jos vain haluaisi. Mutta vastauksena kysymykseesi, minä olen voinut kohtalaisesti. Oksentelin jonkun verran, minkä lisäksi olen ollut todella väsynyt ja itkuinen, mutta siitä en tiedä, että kuinka paljon siitä on hormoneiden aikaansaannosta ja kuinka paljon sitten...

Windsor nousi ylös sohvalta ja kaappasi parkuvan Naomin jälleen syleilyynsä.
-Tämä on niin helvetin kamalaa ja epäreilua! Miksi juuri meidän perheellemme piti käydä näin? Minä en ehtinyt kertoa edes isälle ja äidille siitä, että heistä on tulossa isovanhempia!

Windsor oli kyennyt siihen asti pitämään tunteensa kasassa melko hyvin, mutta Naomin tuskan näkeminen sai hänetkin viimein murtumaan. He itkivät keskellä olohuonetta pitkän aikaa toisiinsa tukeutuen. Kun kummankin itku alkoi vähitellen hiipua, niin he istuivat takaisin alas.

Windsor päätti kääntää puheen takaisin vauvaan ajatellen, että ehkä Naomi piristyisi edes hieman.
-Mitä mieltä Andrei on vauvasta?

-Raskaudesta hän oli aivan yhtä järkyttynyt kuin minäkin. Kun me sitten keskustelimme, niin hän antoi päätösvallan minulle, mutta kertoi olevansa avoin kaikille vaihtoehdoille ja tukevansa minua kyllä, päätin sitten mitä tahansa. Se tapahtui samana päivänä kuin maanjäristys. Seuraavana aamuna minä sanoin hänelle, etten kestäisi menettää perheen lisäksi vauvaakin. Kun sitten muutimme tänne, niin hän järjesti minut kaupungin parhaan synnytyslääkärin hoteisiin, etsi minulle uuden terapeutin ja on muutenkin huolehtinut todella tarkasti, että saan oikeanlaista ravintoa, riittävästi lepoa ja kaikkea mitä tarvitsen. Hän on pitänyt todella hyvää huolta minusta ja vauvasta, Naomi kertoi kiitollisena.
Windsor oli toki iloinen tiedosta, mutta samalla hänen sisällään heräsi huoli. Hän oli juuri tuomassa sitä esiin, kun hänen taskussa ollut puhelimensa alkoi soida.

Windsor käveli muutaman askeleen päähän puhumaan. Puhelun sävy oli ensin huolestunut, sitten rauhallinen ja loppua kohden sävy alkoi muuttua aina vain lepertelevämpään suuntaan. Naomi ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta kielen hän tunnisti ranskaksi.

Mitä ihmettä? Windsor oli ilmeisesti jättänyt jotain kertomatta. Tästä keskustellaan välittömästi kun tuo puhelu on ohi, Naomi päätti.

-Missä ihmeen välissä sinä olet oikein opetellut puhumaan ranskaa, ja ennen kaikkea miksi?

Windsor oli hetken aikaa hyvin vaikeana, mutta päätti lopulta kertoa totuuden sellaisena kuin se oli.
-Siinä välissä, kun minä rakastuin palavasti ranskalaiseen mieheen.
Naomi jäi tuijottamaan veljeään suu auki, mistä Windsor muodosti virheellisen päätelmän.
-Älä nyt viitsi. Ei samaan sukupuoleen rakastuminen pitäisi enää nykypäivänä olla noin suuri yllätys, varsinkaan meidän perhetaustallamme.

Naomi pudisti kiireesti päätään.
-En minä siitä olekaan yllättynyt. Kumppanisi sukupuoli on minulle täysin yhdentekevä asia. Minä yllätyin lähinnä siitä, että sinulla ylipäätään on puoliso. Minä en ihan oikeasti tarkoita tätä mitenkään pahalla, mutta mielestäni sinä olet aina vaikuttanut olevan sitä ihmistyyppiä, joka ei edes kaipaa puolisoa tai minkäänlaista parisuhdetta elämäänsä. Sen vuoksi tämä oli yllätys.

Windsoria alkoi naurattaa.
-Niin, no, ymmärrän kyllä. Luulin itsekin pitkään olevani sellainen, mutta sitten minä tapasin Gabrielin ja maailmani kääntyi ylösalaisin.

Kaksikko istui pöydän ääreen jatkamaan keskusteluaan.
-Hänen nimensä on siis Gabriel. Miten ja missä te kaksi oikein tapasitte?

-Gabriel Jacquet, Windsor täsmensi vielä.
-Me tapasimme oikeastaan työn kautta. Sinähän tiedät, että olen kuluttanut oikeastaan koko aikuisikäni matkusteluun. Jossain vaiheessa reissujani minä innostuin valokuvauksesta, etenkin eläinkuvauksesta. Olen pistänyt niitä kuvia nettiin aika ahkerasti. Kun olin kiertelemässä Eurooppaa, niin minuun otettiin yhteyttä eräästä ranskalaisesta yliopistosta. Heillä oli siellä nuori tutkija, joka tarvitsi tekeillään olevaan väitöskirjatyöhönsä kuvia veitsijalkasammakoista. Hän oli kuulemma nähnyt ottamiani kuvia jossain ja mieltynyt niihin kovasti, joten yliopisto ehdotti minulle yhteistyötä. Niin minä sitten lensin Ranskaan. Alkuun suhteemme oli puhtaasti ammattimainen. Minä kuvasin mitä hän pyysi ja toimitin kuvat hänelle. Minä aloin siinä kohtaa olla jo täysin mennyttä, mutta hän ei näyttänyt mitään omista tunteistaan, mikä teki minut hyvin surulliseksi. Kun väitöskirjatyö oli kuitenkin lopulta valmis ja hyväksytty, niin hän kutsui minut luokseen heti samana iltana ja me... No, sanotaanko näin, että suhteemme lähti etenemään todella vauhdilla. Ehdin hädin tuskin silmiäni räpäyttää, kun hän oli polvillaan minun edessäni sormusrasia kourassa. Siitäkään ei mennyt kauaa, kun me olimmekin jo naimisissa. Olihan se ihan hiton nopeaa, mutta minä olin ja olen yhä onnellinen siltä osin.

-Sinä olet mennyt naimisiin etkä kutsunut minua paikalle?

Windsor näki Naomin kasvoilta paistavan harmituksen.
-Anteeksi. Minun olisi pitänyt tajuta, että tämä on merkittävää muillekin kuin minulle ja hänelle. Olisi pitänyt ajatella muutakin, kuin mitä minä ja Gabriel haluamme.

Naomi kiirehti rauhoittelemaan veljeään.

-Älä pyytele anteeksi. Tietenkin minä olisin halunnut olla paikalla, mutta tärkeintä on tietenkin se, että sinä ja puolisosi olette tyytyväisiä. Milloin minä ja Andrei pääsemme tapaamaan hänet? En malta odottaa!

-Usko tai älä, mutta hän on varmasti aivan yhtä innoissaan kuin sinäkin, ellei jopa enemmän innoissaan. Hänellä ei ole omaa perhettä, joten hän tahtoo todella kovasti tavata perheestäni heidät, jotka ovat vielä jäljellä.
***

Kun Andrei pääsi viimein kotiutumaan päivystysvuoroltaan, niin kello oli jo ohittanut keskiyön ja tähdet tuikkivat taivaalla. Hän oli äärimmäisen uupunut, mutta raikkaassa yöilmassa kävely sai hänet piristymään.

Naomi oli mennyt nukkumaan jo tunteja sitten, mutta Windsor pyrki sitkeästi pysymään hereillä. Hän halusi päästä keskustelemaan Andrein kanssa mahdollisimman pian. Hän huokaisikin helpotuksesta heti, kun ulko-ovi aukesi ja Andrei asteli sisään.

Andrei katseli hetken Windsoria ihmeissään, mutta muisti sitten tyttöystävänsä lähettämän tekstiviestin.
-Hei Windsor. Naomi kertoikin, että sinä olet täällä.

Windsor halasi Andreita tervehdykseksi.
-Mukava nähdä pitkästä aikaa. Ja hei, onnittelut perheenlisäyksestä.

Andrein kasvoille levisi väsynyt, mutta onnellinen hymy.
-Kiitos. Minulla kesti aikani totutella ajatukseen, mutta nyt olen siltä osin onnellinen.

Windsor vakavoitui hetkessä.
-Tiedän, että olet varmasti väsynyt päivystysvuorosi jäljiltä, mutta voisimmeko me silti istua hetkeksi alas? Haluaisin puhua kanssasi yhdestä asiasta.

Andrei nyökkäsi hieman hämmentyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että mistä Windsor halusi jutella.
-Kyllä se sopii.

Kun he olivat istuneet alas, niin Windsor päätti tälläkin kertaa esittää asiansa hyvin suoraan ja kiertelemättä.
-Ei tätä kai saa mitenkään kovin kauniisti sanottua. Andrei, minä olen huolissani sinusta.

-Sinä olet huolissasi minusta? Miksi ihmeessä?

-Naomi kertoi minulle, että sinä olet pitänyt todella hyvää huolta hänen sekä vauvan hyvinvoinnista maanjäristyksen jälkeen, ja minä olen siitä kovin kiitollinen. Naomi on toinen elämäni tärkeimmistä ihmisistä, joten on ihanaa, että hänellä on joku, joka huolehtii. Sen vuoksi minä olenkin hieman huolissani. Sinä keskität kaikki voimasi Naomiin, tulevaan vauvaan ja erikoistumisopintoihisi. Oletko sinä muistanut huolehtia itsestäsi ja omasta voinnistasi ollenkaan? Koskettaahan tämä tragedia voimakkaasti sinuakin. Siinä meni sinunkin läheisesi.

Tilaan lankesi painostava hiljaisuus, jonka aikana Andrei tuijotti tyhjyyteen hyvin pitkään. Lopulta tilanne purkautui Andrein lohduttomaan itkuun. Windsor nousi ylös sohvalta ja veti miehen syleilyynsä. Sillä kertaa hän sai pidettyä omat tunteensa onneksi kurissa. Kun Andrei nyyhkytti hänen olkapäätään vasten, niin Windsor tajusi osuneensa oikeaan. Andrei ei tosiaankaan ollut ilmeisestikään käsitellyt omaa suruaan.

Myös Andrei itse taisi tehdä saman havainnon. Hän pyyhki kyyneleet pikaisesti pois kasvoiltaan.
-Anteeksi, minä olen ihan hemmetin väsynyt, ja sinä... Sinä olet ihan oikeassa. Minulla ei vain ole oikein ollut ketään kelle puhua. En minä viitsi rasittaa Naomiakaan tällä, kun hänellä on raskaudessa ja oman menetyksensä käsittelyssä ihan tarpeeksi sietämistä. Ehkä minunkin pitäisi käydä juttelemassa jollekin terapeutille, niin ehkä tällaisia itkuromahduksia ei enää tulisi.

Windsor katsoi Andreita sympaattisena.
-Ei se haittaa, kyllä sinä saat minun olkapäätäni vasten itkeä jos se vain yhtään helpottaa sinun oloasi. Terapeutille juttelu ei kyllä varmastikaan olisi pahaksi, mutta ei se muuta mihinkään sitä, mitä minä juuri sanoin.

Kun Andrei oli rauhoittunut, niin hän jäi katsomaan Windsoria vakavana.
-Entä sinä? Onhan sinulla joku, jolle purkaa tunteitasi?

Windsor nyökkäsi epävarmasti.
-On minulla.
Hetken Windsor käytti pohtien, että miten hän muotoilisi asian Andreille. Hän ei halunnut hehkuttaa parisuhdeonneaan liiaksi sellaisessa tilanteessa, mutta hän halusi kuitenkin olla myös rehellinen. Lopulta hän päätyi kertomaan Gabrielista saman tarinan kuin Naomille aiemmin, hieman lyhyempänä versiona vain.

Andrei otti uutisen onneksi vastaan todella hyvin.
-Onneksi olkoon. Gabriel kuulostaa hienolta tyypiltä ja minä odotan innolla, että saan tavata hänet.

-Kiitos. Hän on oikein hieno tyyppi ja on tuonut suuresti iloa elämääni tämän kaiken keskellä. En malta odottaa, että saan esitellä hänet teille.
***

Naomin raskaus alkoi hiljalleen lähestyä loppuaan. Windsor oli jäänyt hetkeksi aikaa asumaan siskonsa ja tämän miehen luo, että hän voisi auttaa pariskuntaa heidän arkiaskareissaan. Samaan aikaan hän etsi innoissaan taloa itselleen ja Gabrielille. He olivat jo jonkin aikaa miettineet Windsorin kotimaahan asettumista, ja tieto Naomin vauvasta sai Windsorin haluamaan sitä vain entistä enemmän, eikä Gabrielillakaan ollut mitään sitä vastaan.

Lopulta myös itse Gabriel matkusti Riverviewiin hieman ennen Naomin laskettua aikaa. Windsor halusi esitellä puolisonsa perheelleen hyvissä ajoin. Kun Naomi katsoi sohvalla kuhertelevaa paria, niin hänelle tuli lämmin olo.

Naomi ei itse pitänyt Gabrielina viehättävänä, mutta hänen oli helppo ymmärtää, että miksi Windsor piti, muutenkin kuin ulkonäön puolesta. Vaikka hän ei ymmärtänyt sanaakaan pariskunnan keskusteluista, niin pelkästään katseiden perusteella oli ilmiselvää, että he olivat aivan umpirakastuneita.

Pelkkä puolison esittely ja yhteisen kodin etsintä eivät olleet ainoa syy sille, miksi Gabriel matkusti Twinbrookiin. Andrei ja Naomi olivat nimittäin päättäneet, että he halusivat mennä naimisiin vielä ennen kuin Naomi synnyttäisi. Eihän avioliitto varsinaisesti mitään takaisi, mutta pariskunta halusi tehdä kaikkensa, että he kykenisivät tarjoamaan pojalleen ehjän perheen.

Häät järjestettiin lopulta juuri samana päivänä, kun Naomilla oli laskettu aika. Juuri ennen vihkitilaisuutta Andrei ihmetteli, että mihin Naomi oli kadonnut. Lopulta hän löysi naisen makuuhuoneesta tuijottamasta petaamatonta sänkyä.
-Kaikki hyvin?

-On. Minä vain pohdin taas sitä, että elämässäni juuri mikään ei ole mennyt siten kuin minä olen sen suunnitellut. Ei ura, parisuhde tai oikein mikään. Eivät edes nämä häät. Minä haaveilin aina isoista häistä, joissa isä olisi saattanut minut alttarille ja minulla olisi ollut ylläni äidin vanha hääpuku. Nyt he ovat kuolleita molemmat ja se pukukin on mennyttä. Enhän minä edes mahtuisi siihen tässä tilassa, Naomi totesi huokaisten.

Andrei tiesi Naomin ajoittaisen taipumuksen melankoliaan, mutta silti naisen sanat säikäyttivät.
-Oletko sinä tullut katumapäälle naimisiinmenon suhteen?

Naomi käveli Andrein luo ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
-En tietenkään ole. Minä vain ajauduin taas hyvin mietteliääseen tilaan. Tiedän kyllä, että menneisyyttä ei saa enää muutettua. Silti se surettaa.

Andrei huokaisi helpotuksesta.
-Tiedän, että tämä ei kyllä auta kovin paljoa, mutta tuokin mekko pukee sinua kyllä upeasti. Kaiken lisäksi, minulle on aivan se ja sama, että minkälainen mekko sinulla on. Minä rakastan sinua hyvin paljon ja haluan kanssasi naimisiin, olit sinä sitten minkä näköinen tahansa. Eiköhän mennä ulos, Windsor ja Gabriel odottavat meitä jo.

Hetken päästä pari seisoikin jo juhlatarvikeliikkeestä vuokratun hääkaaren alla. Molemmat olivat kovin jännittyneitä, vaikka paikalla olivat heidän kahden lisäksi vain Windsor ja Gabriel.

Naomi pujotti ensin sormuksen Andrein nimettömään. Samassa hän oivalsi, ettei ollut aiemmin ajatellutkaan sellaista aihetta kuin häävalat. Niinpä hän päättikin puhua ihan vain sydämestään.

-Andrei, vaikka tämä kaikki onkin tapahtunut todella yllättäen ja osin traagisten tapahtumien siivittämänä, niin haluan sinun tietävän, että minä en kadu mitään. On tapahtunut ikäviä asioita, mutta meidän liittomme ja vauva ovat todella onnellisia asioita. Mitä tulee kokemiimme menetyksiin, niin niiden käsittely ottaa varmasti aikansa, mutta me selviämme siitä kyllä yhdessä aivan varmasti. Sinä, minä ja meidän poikamme.

Andrein kädet tärisivät yhä, kun tuli hänen vuoronsa laittaa sormus Naomin nimettömään. Hän sai sen kuitenkin laitettua ilman suurempia vaikeuksia.

Andrei oli kovin liikuttunut Naomin kauniista sanoista, joten hänen äänensä tärisi, kun hän alkoi vannomaan omia valojaan.
-Naomi, sinä tiedät, että kun minä lupaan jotain, niin se lupaus pitää. Kun minä lupasin käsitellä ajatukseni ja tunteeni sinua kohtaan, niin minä tein sen. Kun minä lupasin tehdä kaikkeni meidän kahdenvälisen luottamuksen palautumiseksi, niin minä tein sen. Kun minä lupasin tukea sinua sen suhteen, mitä päätät raskautesi suhteen, niin sekin piti. Nyt minä lupaan sen, että minä pysyn sinulle uskollisena aina, ja rakastan sinua ikuisesti.

Naomi yritti vastata Andrein kauniisiin sanoihin jotain, mutta ei kyennyt liikutukseltaan puhumaan kovin paljoa. Lopulta hän esitti vain sen viimeisen sanansa, sen, joka antaisi sinetin kaikelle.
-Tahdon.
Andrei hymyili herkistyneenä.
-Minäkin tahdon.

Heidän pieni ja yksityinen vihkiseremoniansa oli nopeasti ohitse, ja he vaihtoivat ensimmäisen suudelmansa avioparina. Se oli verrattain melko siveellinen, sillä he eivät kehdanneet alkaa muhinoimaan täysillä Windsorin ja Gabrielin edessä.

Windsor katseli tuoretta avioparia herkistyneenä. Jossain mielensä perukoilla hän mietti, että hän ei olisi kyllä villeimmissä kuvitelmissaankaan ajatellut, että Andrei ja Naomi olisivat jonain päivänä pari. Ei Windsorilla kyllä ollut mitään asiaa vastaankaan. Kunhan vain Naomi olisi onnellinen, niin hän hyväksyisi kyllä kaiken.

Gabriel puolestaan oli hyvin periranskalaiseen tapaan toivoton romantikko pahimmasta päästä, eivätkä herkistymisen kyyneleet olleet nytkään kovin kaukana, kun hän katseli toisten onnea, vaikka tuore pari olikin hänelle vielä lähes täysin tuntematon.

Seremonian päätyttyä Gabriel ryntäsi välittömästi Naomin luo ja alkoi puhua.
-Mes félicitations, Naomi!

Naomi ei edelleenkään osannut juurikaan ranskaa, mutta tilanteen ja äänensävyn huomioiden Naomi päätteli, että kyseessä oli ilmeisesti onnittelu naimisiinmenon johdosta.
-Minä en ymmärtänyt sanomastasi muuta kuin oman nimeni, mutta uskon sen olleen jotain positiivista. Joten kiitos, Naomi sanoi Gabrielille onnellisesti hymyillen.

Windsor puolestaan meni onnittelemaan Andreita.
-Onneksi olkoon teille. On hienoa nähdä Naomi, ja tietenkin myös sinut edes hetken ajan onnellisena, vaikka tässä onkin kaikenlaista.

-Kiitos. Minä tunnen oloni kyllä edelleen hyvin surulliseksi, mutta tällaiset iloiset hetket auttavat todellakin menemään elämässä eteenpäin, Andrei huokaisi.

Vaikka kyseessä olivatkin pienet kotihäät, niin oli kaksi perinnettä, joista Naomi halusi pitää kiinni. Ensimmäinen niistä oli häävalssin tanssiminen. Samalla Naomi tuli tietämättään vaalineeksi suvussaan jo useiden polvien ajan kulkenutta perinnettä, jossa avioparin ensimmäinen tanssi tanssittiin heidän oman kotinsa olohuoneessa.

Tanssin lomassa Andrei jäi tuijottamaan Naomia hämmentyneenä. Hän oli toki rakastanut Naomia ihan todella koko heidän yhdessäoloaikansa ja jo ennen sitä, mutta se hetki oli ensimmäinen kerta, kun Andrei upposi aivan täysin jonkinlaiseen vaaleanpunaiseen rakastumisen pilvilinnaan. Siinä hetkessä Andrei unohti ympäriltään kaiken muun paitsi Naomin.

Gabriel pyöritteli Windsoria musiikin mukana, mutta jossain vaiheessa hekin pysähtyivät ja jäivät katselemaan tuoretta avioparia. Rakastuneisuus paistoi molempien kasvoilta niin selkeästi, että Windsoria alkoi melkein naurattaa. Ulkopuolisen silmiin se näytti nimittäin lähes huvittavalta. Windsor kuitenkin ymmärsi paremmin kuin hyvin, olihan hän itsekin aivan samanlaisen tunteen pyörteessä.

Kappaleen vaihtuessa Gabriel käänsi Windsorin takaisin kohti itseään ja jäi tuijottamaan tätä silmiin. Hetken päästä hän virnisti, kumartui hieman lähemmäs Windsoria ja kuiskasi jotain, joka sai Windsorin punastumaan todella nopeasti.

-Sinä olet aivan mahdoton, Windsor sanoi hekottaen, vaikka tiesi, ettei Gabriel ymmärtäisi.
Samassa hetkessä Windsor päätti, että Gabriel saisi opetella hänen kielensä mahdollisimman pian. Ei pelkästään siksi, että se helpottaisi perheen kanssa kommunikointia, vaan myös siksi, että se helpottaisi uuteen kotimaahan asettumista.

Naomi astui hetkeksi onnenkuplansa ulkopuolelle ja kiinnitti huomionsa veljeensä ja tämän puolisoon.
-Jos me kaksi olemme umpirakastuneita, niin he eivät kyllä jää paljon vähäisemmiksi, Naomi naurahti aviomiehelleen.

Andrei kääntyi katsomaan Windsorin ja Gabrielin suuntaan ja teki täsmälleen saman havainnon kuin vaimonsa.
-Sinä olet kyllä aivan oikeassa. Antaa heidän olla. Vaikka tämä onkin ensisijaisesti meidän kahden ilon ja rakkauden päivä, niin en minä halua riistää sitä tunnetta muiltakaan.

Naomi nyökytteli mietteliäänä ja päätti vaihtaa aihetta johonkin aivan muuhun.
-Pitäisikö meidän leikata kohta hääkakku? Minulla alkaa ainakin olla jo nälkä.

-Meinasin itse ehdottaa aivan samaa. Leikataan vain.

Hääkakun leikkaus oli toinen niistä perinteistä, joista Naomi halusi pitää kiinni. Kakku oli tilattu paikallisesta konditoriasta, ja vaikka se näyttikin ihan hyvältä, niin he olivat varmoja siitä, ettei se vetäisi vertoja Lily-tädin leipomuksille.

Naomi oli juuri ottanut kakkulapion käteensä leikkaamista varten, mutta se tippui maahan kovan kolahduksen saattelemana, kun Naomi tunsi viiltävää kipua alavatsassaan. Kai nämä ovat sitten synnytyssupistuksia, Naomi ajatteli tuskansa keskeltä.

Gabriel ei ollut aiemmin oleskellut juuri ollenkaan raskaana olevien tai varsinkaan synnyttävien naisten seurassa, joten hän meni tilanteen johdosta täydelliseen paniikkiin. Windsor koitti parhaansa mukaan rauhoitella miestään, mutta se ei auttanut oikein mitään, koska hän oli itsekin melko järkyttynyt.

Andrei oli ainoa, jolla tilanne vaikutti pysyvän edes jotenkin hallinnassa. Hänkin oli shokissa, mutta tiesi kumminkin, että mitä oli tapahtumassa, ja sen ansiosta hän kykeni toimimaan täysin normaalisti.
-Tässä ei ole mitään hätää. Naomi, minä soitan meille taksin niin lähdetään sairaalaan.

Sairaala oli vain kivenheiton päässä heidän kotoaan, mutta Naomi ei olisi kyennyt kävelemään edes sitä matkaa aina vain yltyvien kipujensa kourissa. Nainen tarttui Andrein kädestä kiinni ja puristi sitä tiukasti.
-Älä huoli, hyvin se menee. Sinä olet nuori ja terve, joten riski yhtään millekään komplikaatiolle on hyvin pieni.
Jos Andrei olisi tiennyt, että mitä seuraavien tuntien aikana tulee tapahtumaan, niin hän olisi pitänyt suunsa tiukasti kiinni.
***

Andrei palasi sairaalasta muutama päivä myöhemmin mukanaan pieni Dylan-poika. Jossain sisimmässään hän tunsi iloa siitä, että poika oli elossa ja terve, mutta päällimmäisenä tunteena vuorottelivat kuitenkin pohjaton suru ja tyhjyys.

Vaikka raskaudet ja synnytykset eivät olleetkaan Andrein erikoistumisalaan kuuluvia asioita, niin siltikin hän tiesi, että ne voivat mennä pieleen useilla tavoilla. Ei hän silti ollut osannut pelätä, että niinkin harvinainen tila kuin lapsivesiembolia osuisi heidän kohdalleen ja veisi Naomin mukanaan. Ei hän ollut osannut pelätä oikein mitään vakavia komplikaatioita, vaikka järjellä ajateltuna hän tiesi niiden mahdollisuuden. Se mahdollisuus oli pieni, mutta silti. Jos minä olisin osannut miettiä enemmän kaikkeja riskejä siinä tilanteessa, niin olisinko minä saanut pelastettua hänet?

Andrei nousi keinutuolista ja oli juuri laskemassa Dylania kehtoon, kun ovelta kuului varovainen koputus. Windsor ja Gabriel astuivat sisään hyvin hiljaisina. Andrei päätyikin ojentamaan Dylanin enonsa syliin.

-Mes condoléances, Gabriel kuiskasi hiljaa.
Andreinkaan kielitaito ei ollut parhaimmasta päästä, mutta hän tiesi kyseisen lausahduksen tarkoittavan osanottoja. Se sai hänet romahtamaan täydellisesti. Siihen asti hän oli yrittänyt pitää itsensä kasassa Dylanin vuoksi, mutta nyt kun he olivat kotona, niin hän ei enää kestänyt. Andrei nyyhkytti lohduttomana Gabrielin olkapäätä vasten ja Gabriel piteli häntä siinä. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, niin ei hän kyennyt lohduttamaan oikein muutenkaan.

Windsor piti siskonpoikaansa käsiensä varassa ja katsoi tätä sydän murtuneena. Pieni poika oli kuin äitinsä kuva. Äitinsä, jota ei enää ollut. Kun poika avasi silmänsä, niin Windsor huomasi, että ne olivat aivan kuin Naomin silmät. Niitä silmiä tuijottaessaan Windsor teki päätöksen. Hei pikkuinen. Minä olen Windsor, sinun enosi. Tiedän, että isäsi rakastaa sinua varmasti ehdoitta, ja tekee kaikkensa sen eteen, että sinulla olisi hyvä olla. Hän pärjäisi varmasti yksinkin sinun kanssasi, minä en epäile sitä. Minä haluan kuitenkin auttaa. Minä ja Gabriel haluamme auttaa.

Se olisi varmasti ollut myös sinun äitisi toive.
*****

Kuten viime osan loppuhöpinöissä mainitsinkin, niin mulla oli muutto meneillään. Nyt se on kuitenkin takanapäin. Tavarat hakee vielä vähän paikkaansa, matot puuttuu lattioilta ja sen sellaista, mutta olen kuitenkin asettunut jo sen verran aloilleni, että ehdin tarinoidakin.

Nyt tuntuu vähän siltä, että mun on pakko vähän selittää, että miksi tässä kävi niin kuin kävi. Maanjäristyksessä kuolleiden oli tarkoituskin kuolla. Sekään ei kyllä kuulunut alkuperäisiin pitkällä tähtäimellä tehtyihin suunnitelmiin, mutta kuten tiedättekin, niin teknisten ongelmien vuoksi mun oli pakko pienentää perhekokoa ja sen vuoksi osa simeistä täytyi kirjoittaa tarinasta ulos. Mä en nimittäin pidä siitä, että osa hahmoista vain jätetään taaksepäin ilman mitään selityksiä. Ei se siis häiritse, jos joku muu tekee niin, mutta itse en vain tykkää tehdä niin. Sen vuoksi kirjoitin maanjäristyksen tapahtumaan. Sen vuoksi, ja siksi, että sekä itse järistyksellä, että sen seurauksilla oli tarkoitus olla vaikutuksensa Andrein, Naomin ja Dylanin elämässä. Tämän vuoksi toin Windsorin lisäksi tarinaan myös hänen puolisonsa, sillä heillä olisi ollut iso osa tämän perheen tulevaisuudessa. Peli vain alkoi heittelemään kapuloita rattaisiin.

Kaikki eteni jotakuinkin normaalisti siihen asti, että Naomin tuli aika synnyttää. Synnytys sujui ihan hyvin, mutta sairaalasta palattua alkoivat ongelmat. Naomi alkoi glitchaamaan aivan älyttömän paljon, eikä mikään oikein auttanut. Kokeilin pelin sammutusta ja uudelleenkäynnistystä, resetsimiä, koko kaupungin resetoimista... Mitä näitä nyt on. Nekään eivät kumminkaan auttaneet, joten viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi poistaa Naomi pelistä, ja sen seurauksena mun oli myös kirjoitettava hänet ulos tarinasta jotenkin. Sen vuoksi hänkin on kuollut, ja tulevaisuuden juonikuviot vesittyivät siinä samalla. Älkää huoliko, jatkan tarinaa kyllä, mutta tulevaisuuden juonikuviot menevät hyvin eri tavalla, kuin miten mä olin aluinperin ajatellut niiden menevän.

No mutta, se teknisistä ongelmista ja itse tarinaan. Taustalla oli ensimmäinen tragedia, jota ei oltu saatu käsiteltyä juuri ollenkaan, kun kävi toinen kamala tapahtuma. Miten luulette Andrein selviävän vaimonsa kuolemasta? Entä Windsorin siskonsa menetyksestä? Millainen Dylanin lapsuudesta tulee, kun hän kasvaa ja oppii, että hänellä ei ole äitiä? Millaisia mietteitä Windsorin puoliso Gabriel herättää? Näihin kysymyksiin tulee vastauksia tulevissa osissa.

En ole aivan varma, kuinka ahkerasti ehdin tätä tarinaa päivitellä. Pyrin saamaan aikaan osan viikossa, mutta en välttämättä pysty siihen. Jos se ei onnistu, niin yritän saada osan ulos edes kahden viikon välein. Sen pidempiä taukoja yritän vältellä parhaani mukaan.