38.Yötä vasten vaikka lähdet

Cedric ei ollut aivan varma, että kuvitteliko hän vain, vai oliko asia todella niin, että sää oli ollut poikkeuksellisen harmaa ja synkkä jo useampana päivänä peräkkäin. Ulkona satoi lähes koko ajan ja päivät taivas oli melkein kokonaan pilvien peittämä. No, kai se on tämä kevät, Cedric pohti itsekseen ja siirtyi takaisin kirjansa pariin.

Silloin kun Mike saapui sairaalasta kotiin, niin hänen sänkynsä oli siirretty alakertaan. Yläkerrassa ei ollut enää mitään, mitä Mike tarvitsi, joten oli kaikkien kannalta helpompaa kun häntä ei enää tarvinnut kanniskella portaissa. Kotisairaanhoidosta oli käyty aamulla antamassa Mikelle uusi ravinnetippa ja kipulääkkeitä. Sen jälkeen Mike oli vain maannut paikallaan, kenties nukkuen.

Cedric ei enää ollut aina aivan varma siitä, että oliko Mike hereillä vai unessa, sillä valveilla ollessaankin hän useimmiten vain makasi paikoillaan silmät kiinni. Miken voimat olivat jo niin lopussa, ettei hän enää juurikaan jaksanut puhua tai tehdä mitään.

Sen ajan kun Cedric ei hoitanut Mikeä, hän kulutti kirjojen lukemiseen. Hän ei uskaltanut poistua kovin kauas Miken viereltä tai tehdä mitään kovaa keskittymistä vaativaa sen varalta, että jos Mike tarvitsisi jotain, niin hän huomaisi sen nopeasti. Nytkin Cedric luki kirjaansa vain puoliksi ajatuksella. Toinen puoli oli koko ajan kiinni Mikessä.
***

Iltapäivään mennessä ilma oli jo kirkastunut hieman, mutta sade jatkoi putoamistaan. Sateesta huolimatta koulusta saapuva Lily jäi hetkeksi kuistille seisomaan. Rehellisyyden nimissä hänen ei tehnyt edes mieli astua sisään edessä olevasta kotiovesta. Kotona oli niin surullinen tunnelma nykyisin.

Lily kyllä ymmärsi syyn paremmin kuin hyvin eikä hän todellakaan syyllistänyt ketään, mutta ei se muuttanut tilannetta. Lilykin oli surullinen, ja hän tiesi sen, että suru tulisi vain pahenemaan. Yhtäkkiä Lily kuitenkin koki eräänlaisen oivalluksen. Surusta huolimatta hän voisi koittaa tehdä jotain piristävää. Lily kaivoi avaimen taskustaan ja avasi oven.

Lily näki, että Mike makasi sängyllään, kuten tavallista. Isä puolestaan oli nukahtanut pöydän päälle kirjansa ääreen. Lily yritti toteuttaa suunnitelmansa mahdollisimman hiljaa ja häiritsemättä.

Lily ei tiennyt, että piristäisivätkö pelkät muffinit juuri yhtään. Juuri muuta hän ei kumminkaan keksinyt, joten idea oli vähintään yrittämisen arvoinen.

Lily onnistui saattamaan muffinit valmiiksi asti herättämättä Mikeä tai Cedriciä. Aivan yhtä hiljaa Lily keräsi muffinit tarjoilulautaselle, jonka hän laski hiljaa leikkiuuninsa päälle. Vasta sitten hän lähti herättelemään isäänsä.

Cedric oli torkahtanut hyvin sikeästi, ja havahtuikin vasta kun pöydän päässä olevaan tuoliin istahtanut Lily tökkäsi häntä.
-Isä, minä tein muffinsseja. Ajattelin, että sinä ja Mike voisitte piristyä niistä. Tiedän kyllä että Mike ei enää oikein syö juuri mitään, mutta ajattelin silti yrittää, Lily kertoi vakavana.

Cedric huomasi, miten surullinen Lily oli tilanteesta. Hän yritti vetää kasvoilleen mahdollisimman kannustavan hymyn piristääkseen nuorempaa tytärtään.
-Kiitos. Minä syön niitä oikein mielelläni. Mikelle ei ehkä maistu, mutta ainahan sinä voit kysyä. Ei sitä tiedä, jos hän vaikka tällä kertaa jaksaisikin syödä.

Lily asteli Miken vierelle ja silitti häntä varovasti käsivarresta. Mike heilautti kättään varovasti sen merkiksi, että hän oli hereillä.
-Minä tiedän että sinulla ei varmaankaan ole nälkä, mutta minä tein kuitenkin muffinseja. Ottaisitko sinä yhden?

Mike veti kevyesti henkeä. Hänellä ei ollut nälkä, ei todellakaan, ja ajatuskin pystyasennossa olemisesta tuskastutti. Mike kuitenkin tiesi Lilyn olevan surullinen, ja jos hän vain saisi ilahdutettua siskoaan syömällä yhden muffinin, niin kyllä hän sen verran kestäisi.
-Voin minä yhden ottaa. Isä, autatko minut ylös?

Cedric auttoi Miken istumaan pöydän ääreen ja Lily haki tarjoilulautaselta yhden muffinin, jonka hän ojensi suoraan Miken käteen. Mike alkoi syödä muffinia suorastaan yllättävän hyvällä halulla. Hetken Cedric ihmetteli Miken yhtäkkistä piristymistä, mutta pian hän aavisti, että mistä oli kyse. Cedric katsoi Mikeä herkistyneenä. Vielä kuolemansairaanakin hän jaksoi yrittää piristää siskoaan.

-Onko se hyvää? Lily kysyi varovasti.

-Kyllä, tämä on oikein maukasta. Lily, sinä olet hyvä leipuri, Mike kehui.
Todellisuudessa muffinin makeus lähinnä kuvotti Mikeä, mutta hän ei ikipäivänä myöntäisi sitä ääneen Lilylle. Eihän se Lilyn vika ollut, että sairaus oli vienyt hänen ruokahalunsa.

Kun Mike oli saanut muffininsa syötyä, niin Cedric auttoi hänet takaisin sängylle ja syventyi sitten taas kirjansa pariin. Lily puolestaan pakeni yläkertaan.

Pian Lily kuitenkin palasi alakertaan kirja mukanaan. Hän siirsi Miken pyörätuolin sängyn päädystä sen viereen ja kävi itse istumaan siihen.

Lily alkoi lukea ääneen Miken huoneesta hakemaansa urheilukirjaa. Se oli jonkun menestyneen kuntosaliketjun perustajan elämänkerta. Hän tiesi, että Mike oli joskus aloittanut tämän kirjan lukemisen, mutta se jäi pahasti kesken. Sen vuoksi Lily oli päättänyt, että Mike ansaitsisi kuulla tarinan loppuun.

Hetkeen Mike ei meinannut oivaltaa, että mitä oli meneillään, joten hänen oli suorastaan pakko kysyä.
-Lily, mitä ihmettä sinä teet?

-Sinähän et enää näe, mutta minä ajattelin, että sinä haluaisit kuitenkin kuulla tämän tarinan loppuun. Siksi minä luen tämän sinulle, Lily totesi ja jatkoi sitten kirjanlukua.

-Lue vain, Mike huokaisi.
Todellisuudessa Mike ei olisi jaksanut kuunnella yhtään mitään tai ketään, mutta mielessä pyöri sama ajatus kuin äsken muffinia syödessä. Jos tämä saa Lilyn piristymään edes vähän, niin kyllä minä kestän, Mike ajatteli.

***

Eräänä yönä Nora heräsi tuntemattomasta syystä keskellä yötä. Yrittämisestä huolimatta uni ei enää tullut, joten hän päätti lähteä alakertaan juomaan mukillisen vettä.

Nora hiippaili pimeässä käytävässä kohti alakertaan vieviä portaita. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa, ettei hän herättäisi Tobya ja Lilyä. Valoakaan hän ei viitsinyt sytyttää, vaikka ei se olisi ketään häirinnytkään.

Alakerrassa Nora uskalsi sytyttää valot. Olohuoneessa ei nukkunut sillä hetkellä muita kuin Mike, ja Mikehän ei enää valoista häiriintyisi.

Nora laski itselleen ison mukillisen jääkylmää vettä ja istui keittiön pöydän ääreen siemailemaan sitä kaikessa rauhassa. Nora ei ollut kovin useasti hereillä aamuöisin, joten hän alkoi ihmetellä, että miten hiljaista talossa olikaan siihen aikaan. Ainoat äänet mitä Nora kuuli olivat jääkaappipakastimen hiljainen hurina ja Miken hengitys.

Kun Nora oli saanut mukin tyhjäksi, niin hän koitti työntää tuolin takaisin pöydän alle ja hiippailla vähin äänin yläkertaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt.
-Kuka siinä? Kuului Miken uninen kysymys.
-Nora. Minä tulin vain juomaan vettä. Anteeksi että herätin, Nora mutisi hiljaa.

-Nora, älä mene ihan vielä. Minä tarvitsen apuasi, Mike pyysi.
-Odota, minä käyn viemässä tämän mukin tiskikoneeseen. Autan sinua sitten, Nora totesi.

Nora kävi viemässä mukinsa pois ja kumartui Miken puoleen.
-Missä sinä tarvitset apuani?

Mike korjasi asentoaan hieman ennen kuin puhui.
-Voisitko sinä kirjoittaa muutaman kirjeen minun puolestani? Kirjoittaisin ne kyllä itse, jos vain näkisin kirjoittaa.
-Millaisia kirjeitä? Kenelle? Nora kysyi kummissaan.
-Jäähyväiskirjeitä. Äidille ja isälle yksi, Tobylle yksi, Lilylle yksi ja Danielille, Owenille ja Felixille yksi. Sinäkin saat kirjeen, mutta en halunnut sinun tietävän sen sisällöstä etukäteen, joten Toby sai kirjoittaa sen.

Miken pyyntö sai Noran sydämen särkymään. Mike taisi ihan todella aistia, että aikaa ei ollut enää paljoa.
-Tietenkin. Odota hetki, minä haen yläkerrasta kynän ja papereita. Sitten voimme aloittaa.

Nora kävi hakemassa kynän ja kirjoituspaperit, minkä jälkeen hän auttoi Miken pyörätuoliin ja työnsi hänet pöydän viereen. Ennen kirjoitusoperaation aloittamista Noralla oli vielä yksi kysymys.
-Mitä minä teen näille kirjeille sitten kun nämä ovat valmiita?

-Pistät ne johonkin hyvään piiloon, sellaiseen mistä muut eivät niitä löydä. Annat ne sitten vastaanottajilleen jonain sopivana hetkenä sen jälkeen kun minä olen mennyt. Hautajaisissa vaikka.
Mike tiesi, että Nora ei tekisi mitään sellaista, mutta hänen oli pakko varmistaa.
-Muista sitten, ettet voi etukäteen hiiskua kenellekään sanallakaan näiden kirjeiden sisällöistä, tai oikeastaan koko kirjeistä ylipäätään. Ainoastaan sinä ja Toby tiedätte näistä, ja tekin vain siksi, että olette kirjoittaneet nämä.

Siitä alkoi pitkä kirjoitusoperaatio. Mike saneli Noralle mitä mihinkin kirjeeseen tulee, ja Nora kirjoitti ylös tarkkaan joka sanan. Välillä hänen kätensä meinasi väsyä kaikesta siitä kirjoittamisesta, mutta hän ei valittanut kertaakaan. Välillä Nora tunsi olonsa suorastaan liikuttuneeksi. Mike sanoi kirjeissä niin kauniita asioita kaikista rakkaistaan.

Neljän kirjeen kirjoittamiseen kului yhteensä noin kolme tuntia, ja aurinko oli jo nousemaisillaan kun kirjeet olivat viimein valmiita. Onneksi aamulla ei tarvitse mennä kouluun, niin minä voin nukkua pitkään, Nora mietti.

Nora auttoi Miken vielä takaisin sänkyyn. Pitkä istuma-asennossa oleminen tuntui tykyttävänä kipuna ympäri vartaloa, mutta siitä huolimatta Mike puristi itsestään vielä ne viimeiset voimat, että hän sai sanottua Noralle pari sanaa.
-Kiitos kun suostuit tähän. Hyvää yötä.

Noralle teki erittäin pahaa katsoa Miken kärsimistä. Se sai hänet melkein itkemään. Siitä huolimatta hän yritti pitää äänensä mahdollisimman vakaana.
-Ei se ollut iso vaiva. Hyvää yötä sinullekin.
Tämän sanottuaan Nora nosti kirjenipun pöydältä, sammutti valot alakerrasta ja palasi yläkertaan omaan huoneeseensa.
***

Yhtenä aamuna Cedric oli juuri auttanut Miken kylpyyn, kun hänen puhelimensa soi.
-Daniel soittaa. Pärjäätkö sinä hetken jos minä käyn vastaamassa? Cedric kysyi.
-Toki. Mene vain.

-Hei Daniel, mitä sinulla oli mielessä?
-Hei Cedric. Felix on korkeassa kuumeessa eikä hän voi mennä kouluun sen vuoksi, emmekä me oikein haluaisi jättää häntä yksin, koska hän on aika heikkona. Tässä on vain sellainen juttu, että Owenilla on tänään joku useamman tunnin mittainen tärkeä madolliseen tulevaan ylennykseen liittyvä kokous pankin johtoportaan kanssa ja hänen on aivan pakko olla siellä. Minulla taas on koko päivä iltaan asti täynnä terapia-asiakkaita, enkä minä voi oikein näin lyhyellä varoitusajalla alkaa näitä aikoja enää perumaankaan. Toki minä teen sen jos on pakko, mutta en kyllä kovin mielelläni. Minua inhottaa pyytää sinulta mitään palveluksia kun tilanne on mikä on, mutta voisitko sinä mitenkään tulla huolehtimaan Felixistä tämän päivän ajaksi? Tiedän kyllä, että olisit varmasti mielummin kotona Miken kanssa, mutta ajattelin nyt kuitenkin kysyä.

Cedric pohti Danielin pyyntöä hetken. Daniel oli kyllä oikeassa siinä, että tilanne ei ollut kovin otollinen, mutta toisaalta, Cedric oli Owenille ja Danielille useammankin palveluksen velkaa, joten hänen oli suostuttava. Olisi Cedric kyllä muutenkin auttanut ystäviään. Sitä paitsi, Felix oli mukava poika, joten kyllä Cedric pärjäisi hänen kanssaan päivän.
-Tietenkin minä tulen. Onneksi Rosannallakin sattuu olemaan tänään vapaapäivä, niin hän voi huolehtia Mikestä sen aikaa kun minä olen siellä. Autan vain Mikeä pukeutumaan ja lähden sitten tulemaan sinne päin.
-Kiitos Cedric, tämä merkitsee meille todella paljon.

Cedric kävi auttamassa Miken pois ammeesta ja kietoi hänet siniseen kylpytakkiin. Miken vaatteet oli siirretty Cedricin ja Rosannan huoneeseen. Matkalla sinne Cedric kuitenkin pysähtyi ja kertoi asiansa.
-Daniel soitti äsken ja pyysi minut hoitamaan kuumeista Felixiä täksi päiväksi. Heillä on molemmilla tärkeitä työjuttuja, ja minä lupasin auttaa. Jos sinulle ei sovi, niin minä voin kyllä soittaa ja perua.

-Et todellakaan peru. He ovat auttaneet sinua paljon, joten kyllä sinäkin voit auttaa välillä heitä. Kyllä äitikin osaa hoitaa minua, Mike mutisi väsyneenä.

Jonkin aikaa Cedricin lähdön Rosanna asteli olohuoneeseen ja jäi tuijottamaan jälleen nukkuvaa Mikeä. Siihen asti Rosanna oli tuntenut lähinnä tyhjyyttä ja lamautumista, mutta jokin sängyllä torkkuvassa Mikessä sai Rosannan sisimmän murtumaan.

Hänen poikansa, hänen pieni poikansa. Rosanna ei kyennyt käsittämään, että miksi juuri Mike. Oli niin väärin, että täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva unelmia ja tulevaisuudenuskoa pursunnut poika kuihtui pois vain muutamassa kuukaudessa. Rosanna oli tarkkaillut Miken sairauden etenemistä jo jonkin aikaa, ja vaikka hän ei mikään kuolemaan johtavien sairauksien asiantuntija ollutkaan, kaikkea muuta, niin jokin Miken olemuksessa kertoi, että päätepiste oli aivan nurkan takana. Sitä ajatusta Rosanna ei enää kestänyt itkemättä.

Rosanna pakeni istumaan ulko-oven vieressä olevalle penkille. Hän ei halunnut Miken kiinnittävän huomiota itkuun, joten hän koitti pitää nyyhkäyksensä mahdollisimman hiljaisina.

Se ei vain ollut kovin helppoa, sillä Rosannan teki mieli parkua ääneen. Ajatus siitä, että kohta Mikeä ei olisi enää olemassa, sattui vain ihan liikaa. Surun lisäksi myös epätietoisuus valtasi alaa Rosannan mielessä. Hän ei todellakaan tiennyt, että miten hän kestäisi Miken kuoleman. Noran, Tobyn, Lilyn ja Cedricin vuoksi olisi pakko jaksaa, mutta miten, sitä Rosanna ei tiennyt.

Itkun peittely ei auttanut mitään. Mike havahtui silti. Rosanna näki kaukaa, kun Mike kääntyi ympäri ja yritti kohottautua istumaan.
-Äiti?

Rosanna pyyhki kyyneleet poskiltaan ja ryntäsi juoksuaskelin Miken luokse.
-Mitä, kultaseni?

-Itkitkö sinä?

Hetken ajan Rosanna harkitsi valehtelevansa. Lopulta hän päätti kuitenkin kertoa totuuden. Ei Miken tilanne muuttuisi siitä mihinkään, vaikka Rosanna peittelisikin tunteitaan.
-Kyllä. Kyllä minä itkin.
-Miksi? Rosanna kuuli Miken kysyvän.

Rosanna kumartui sängyn viereen ja jäi tuijottamaan takaisin makuuasentoon lysähtänyttä Mikeä. Rosanna mietti pitkään, miten muotoilla ajatuksensa sanoiksi. Ensin hän ei meinannut keksiä, mutta lopulta hän löysi sopivat lauseet.

-Mike, sinä olet minun rakas poikani. Olet rakkainta mitä minulla tässä elämässä on, Tobyn, Noran, Lilyn ja isäsi ohella. Ajatuskin siitä, että sinua ei kohta enää ole, tuntuu aivan kamalan pahalta. Minä rakastan sinua niin kovin, enkä haluaisi sopeutua siihen ajatukseen, että minä menetän sinut. Minun on kuitenkin pakko, ja se sattuu ihan hirveästi. Rakastan teitä kaikkia niin paljon.
Rosanna ihmetteli itsekin, että miten hän saikaan pidettyä äänensä niin vakaana koko puheen ajan.

Mike mietti Rosannan sanoja hetken ja oli itsekin lähellä itkeä. Kyllä hän sen oli koko ajan tiennyt, että muut olivat jo etukäteen surullisia, mutta vasta Rosannan sanat saivat hänet oivaltamaan, että kuinka voimakasta se suru oli.
-Äiti, minäkin rakastan teitä kaikkia. Minulla olisi kuitenkin yksi toive.
-No?
-Älkää itkekö, älkää ainakaan ennen kuin minä olen mennyt. En minä sitä voi tietenkään kieltää, mutta en halua teidän surevan etukäteen jotain, mille te ette voi yhtään mitään. Surkaa vasta sitten, kun minä olen kuollut.

Rosanna niiskaisi kevyesti. Häntä itketti yhä, mutta hän koitti kuitenkin tehdä parhaansa Miken toiveen toteuttamiseksi.
-Minä yritän parhaani.
***

Seuraavana yönä Toby istui yksin huoneessaan piirtopöytänsä edessä ja pohti kaikenlaista, tai pikemminkin yritti pohtia. Ajatuksia risteili hänen päässään, mutta hän ei saanut yhdestäkään kiinni riittävän tiukasti.

Pöydällä oli keskeneräinen piirros, jonka jatkamista Toby harkitsi hetken, mutta hylkäsi ajatuksen hyvin pian. Siitä ei olisi kuitenkaan tullut mitään. Samassa Toby tajusi, että hän ei ollut piirtänyt kertaakaan sen jälkeen, kun Mike oli palannut sairaalasta kotiin.

Toby nousi ylös ja siirtyi peilin eteen tuijottamaan itseään. Ei, tähän olisi tultava nyt loppu. Oli aika lähteä selvittämään vähän ajatuksia.

Alakertaan saapuessaan Toby havaitsi, että sekä Mike, että patjalla torkkuva Cedric olivat sikeässä unessa. Toby jätti valon sytyttämättä ja yritti hiippailla mahdollisimman hiljaa kohti ulko-ovea.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt kovin kauas ennen kuin hän kuuli takaansa hiljaisen kuiskauksen.
-Toby, ota minut mukaan.

Toby käveli hieman lähemmäs Mikeä ja varmisti, että oli varmasti kuullut oikein.
-Mitä?

-Ota minut mukaan, Mike kuiskasi uudelleen varoen herättämästä isäänsä.

-Mutta nyt on yö ja siellä on varmasti aika viileää. Se ei ehkä ole kovin hyväksi sinulle, Toby totesi.
-Ei tämä tilanne tästä voi enää huonommaksi mennä. Sitä paitsi paraskin puhuja, minä olen aivan varma että sinä olet tälläkin hetkellä yöasussasi, Mike tuhahti.
-Hyvä on, mennään sitten.

Kuin ihmeen kaupalla Toby sai autettua Miken pyörätuoleineen ovesta ulos herättämättä Cedriciä. Pyörätuolin kantaminen alas piharappusia tuottikin jo vähän enemmän haastetta, mutta Toby onnistui siinäkin. Kun Toby lähti työntämään Mikeä kohti tontin reunaa, niin hän ihmetteli, että miten pehmeästi tuoli liikkuikaan sateesta märällä nurmikolla.

Hetken aikaa pojat olivat vain ihan hiljaa. Mike keskittyi kuuntelemaan kevyttä tuulen huminaa ja rantakallioon lyöviä laineita. Toby tuijotti tähtien peittämää taivasta. Se toi mieleen kirpeän muiston yöstä, jona hän suuteli Rachelia ensimmäisen kerran.

Toby siirsi katseensa taivaalta merelle. Laineiden liplatusta kuunnellessaan Toby mietti yhtä kysymystä, jonka hän oli halunnut kysyä Mikeltä jo pitkän aikaa. Toby tiesi kumminkin, että se voisi olla tahditonta. Siitäkin huolimatta hän päätti lopulta kysyä.

-Mike, pelottaako sinua?
-Mikä?

Toby ei meinannut millään saada sanaa ulos suustaan.
-Kuoleminen.

-Et sitten kliseisempää kysymystä keksinyt? Mike kysyi naurahtaen.
Toby ei vastannut mitään.

Toby näki kuitenkin, että kysymys veti Miken jälleen vakavaksi. Hän antoi Miken pohtia vastaustaan pitkän aikaa ihan rauhassa.
-Jos tuo sinun kysymyksesi oli kliseinen, niin vähintään yhtä kliseinen on kyllä tämä minun vastauksenikin.

-Jos minä nyt olen aivan rehellinen, niin ei pelota. Pelotti kyllä aiemmin, mutta nyt minä olen enemmän surullinen. Minulla oli tavoitteita ja unelmia, ja nyt minä tiedän, että minä en voi koskaan saavuttaa niitä. Se tekee minut hyvin surulliseksi. Ja niin hirveää kuin se onkin myöntää, niin kyllä minä odotankin sitä. Tämä sairaus, kivut, sokeutuminen ja kaikki... En minä jaksa tätä enää kauaa.

Toby tiesi, että Mike toivoi, etteivät he itkisi ennen kuin Mike on kuollut. Sen vuoksi Toby ei sanonut mitään. Hän oli varma, että jos hän sanoisi enää sanaakaan, niin hän purskahtaisi itkuun. Sen vuoksi Toby vain laski kätensä rauhoittavasti Miken olkapäälle ja he jäivät taas täyteen hiljaisuuteen.

Takaisin sisälle mentäessä Toby auttoi Miken takaisin sänkyyn ja laittoi hänelle vielä peitonkin päälle. Mike yritti ensin vastustella, mutta Toby huomasi Miken tärisevän hieman, joten hän arveli Miken olevan kylmettynyt.
-Hyvää yötä Toby, Mike mutisi hiljaa.

Tobyn lävitse humahti kauhea aavistus. Hän ei halunnut edes ajatella sitä, mutta se lävisti hänen mielensä ja lopulta Tobyn oli pakko antaa periksi. Jokin kertoi hänelle, että Miken tilanteessa oli kyse korkeintaan päivistä.
-Hyvää yötä. Olet rakas, Toby lopulta kuiskasi ja pakeni yläkertaan.
***

Toby heräsi seuraavana aamuna varhain, ja heti vaatteet vaihdettuaan hän päätti rynnätä alakertaan tarkistamaan Miken vointia. Hänen aikeensa kuitenkin torpattiin käytävässä vastaan astelevan Cedricin toimesta.

-Toby, sinun ei kannata nyt mennä tuonne. Ei ennen kuin...

-Miksi ei? Ennen kuin mitä?

Cedric ei sanonut mitään. Katsoi vain poikaansa erittäin vaikeana. Se katse kertoi kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi.

Cedric yritti napata kohti alakertaa rynnänneen Tobyn käsivarresta kiinni, mutta tällä kertaa poika oli isäänsä nopeampi. Cedric jäi vain seisomaan avuttomana paikalleen Tobyn rymistellessä portaita alas.

Toby näki jo portaista, että mikä tilanne oli, mutta hän ei vain suostunut uskomaan sitä. Hän ryntäsi hädissään Miken luokse ja tarttui hänen kädestään kiinni.

Miken rintakehä ei enää kohoillut eikä hän värähtänytkään Tobyn koskettaessa häntä. Miken käsi oli suorastaan kylmänkelmeä, mutta siitäkin huolimatta Toby puristi hänen rannettaan kevyesti pulssia etsiäkseen.

Tobyn hengitys muuttui hyvin katkonaiseksi ja syke kohosi pilviin. Ei, ei, ei!

Toby ei enää kyennyt kontrolloimaan itseään. Hänen kurkustaan purkautuva hätäinen karjaisu oli niin voimakas, että se herätti aivan varmasti jokaisen talossa vielä nukkuvan.

Kun tapahtunut iskeytyi Tobyn tajuntaan ihan kunnolla, niin jalat pettivät hänen altaan ja tajunta alkoi sumeta. Kaikki oli vain yksinkertaisesti liikaa Tobyn sietokyvylle.
*****

Tällä kertaa mulla ei ole osasta juuri mitään sanottavaa, sillä osassa itsessään on mielestäni kaikki olennainen. Ensi osassa päästään sitten seuraamaan Miken hautajaisia ja muistotilaisuutta.

Seuraava osa voi tulla aika nopeastikin, ehkä jopa ensi viikolla, sillä nyt kun kirjoitukset ja se soteli-koe on ohi (varsinainen pääsykoe on kesäkuun alussa, ja jos mä pääsen sinne, niin kutsu tulee ehkä noin viikko ennen koetta), niin mulla ei ole juuri mitään aikatauluttamista vaativia menoja. Tämän ansiosta tarinallekin riittää enemmän aikaa.