37.Pimenevässä illassa

Mike makasi yksin pimeässä huoneessa. Kattovaloa ei välttämättä tarvinnut pitää päällä Miken ollessa yksin, sillä hän ei olisi nähnyt mitään joka tapauksessa. Huoneen seinällä oli myös televisio jota Mike olisi voinut katsoa, jos hän vain näkisi. Siinä maatessaan Mike pohti, ettei hän tiennyt että oliko se kasvaimen vai alituisen kivun ja uupumuksen vaikutusta, mutta hän oli kadottanut ajantajunsa aivan täysin. Sairaalaansaapumispäivän hän sentään muisti kirkkaasti, mutta sen jälkeinen aika oli yksi sumuinen massa, jonka pituutta Mike ei kyennyt hahmottamaan.

Sairaalaansaapumispäivänä Miken päästä otettiin uusi magneettikuva. Silloin Mike oli äärimmäisen peloissaan. Pelkoa lisäsivät ennestään neurologi Robert Daltreyn ja Miken hoitotiimiin mukaan otetun onkologi Clarisse Albyn sanat. Uuden magneettikuvan perusteella kasvaimen sijaintipaikka varmistui otsalohkoksi. Kuva ei kuitenkaan kertonut riittävästi, vaan kasvaimesta piti saada näyte.

Näytteenottopäivästä Mike ei muistanut juuri mitään. Hänet vain nukutettiin, ja seuraavan kerran hänen herätessään näyte olikin jo otettu. Näytteenotossa oli hyödynnetty jotain uutta tekniikkaa, mikä ei vaatinut mitään monimutkaista leikkausta. Kalloon vain porattiin pieni reikä ja näyte saatiin otettua sen kautta. Sen vuoksi näytteenotosta syntynyt arpi peittyi helposti hiusten sekaan.

Kun näytteen tulokset olivat sitten lopulta tulleet, niin Mike tiesi heti, että tilanne oli todella paha. Hän näki sen lääkäreiden ilmeestä ja olemuksesta. Jossain sisällään Mike tunsi äärimmäistä pelkoa ja pakokauhua, mutta ulkokuori säilyi rauhallisena.
-Kertokaa nyt vain, kyllä minä kestän. Millainen se kasvain on?

Tilanne oli hyvin vaikea. Vaikka Robert olikin työskennellyt alalla jo vuosikymmeniä sekä nähnyt ja kokenut kaiken, mitä neurologi nyt vain voi työssään kokea, niin huonojen uutisten kertominen etenkin nuorille potilaille ei helpottunut ikinä. Clarisse ei vielä ollut aivan yhtä kokenut, mutta hänelle tilanteen haastavuus tulikin henkilökohtaisesta elämästä, sillä hänellä oli lähes päivälleen Miken ikäinen tytär.
-Haluatko sinä vanhempasi paikalle? Heidänkin olisi ehkä hyvä kuulla tämä, Clarisse tuli kysyneeksi.
Mike nyökkäsi hiljaa.
Robert huokaisi. Näiden puheluiden soittaminen ei ikinä ollut helppoa.
-Minä soitan heidät paikalle.

Miken olo oli samaan aikaan siedettävä, samaan aikaan aivan hirveä. Siedettäväksi se tuli ainoastaan siitä, että itsesyytöksiä ei enää tarvittu. Mikelle oli kerrottu, että vaikka hän olisi hakenut apua miten aikaisin tahansa, niin hän olisi tuskin parantunut. Neljännen luokan glioblastoomien ennuste oli useimmiten todella heikko, ja niin oli Mikenkin tapauksessa. Silti hoidot aloitettiin. Mike ei paranisi, mutta silloin uskottiin, että edes kasvaimesta aiheutuneet oireet saattaisivat helpottua.. Tilanne näytti kuitenkin päivä päivältä heikommalta. Kasvain jatkoi kasvamistaan hoidoista huolimatta eivätkä kivut todellakaan helpottaneet, päin vastoin.

Kaiken kivun ja tuskan lisäksi hoidot saivat Miken jo valmiiksi heikon voinnin suorastaan romahtamaan. Hän laihtui aivan silmissä ja hiukset tippuivat. Hoitojen vuoksi ajoittaisista kivuista ja väsymyksestä oli tullut jatkuvaa. Suureneva kasvain painoi näköhermoa, ja paine vei Miken näkökykyä pala kerrallaan jättäen hänet lopulta täysin sokeaksi. Joskus Mike sai syötyä, mutta suurimman osan ajasta ruoka ei maistunut. Sen vuoksi hänelle annettiin välillä ravinteita tiputuksessa.

Kun Mike sanoi, että hänen vointinsa oli romahtanut, niin se ei todellakaan ollut liioittelua. Aiemmin hän oli jaksanut vaikka ja mitä, mutta nykyään hän ei kyennyt pysymään jaloillaan edes yhden vessareissun mittaista aikaa, vaan sinnekin hänen täytyi siirtyä pyörätuolilla.

Pelko ja epävarmuus eivät enää kalvaneet Miken mieltä, eivät ainakaan siltä osin, että miten hänelle tulisi käymään. Vaikka kukaan ei ollutkaan sanonut Mikelle suoraan, että hän tulisi kuolemaan, niin hän tiesi sen silti. Ainoa asia mitä Mike enää mietti, oli, että kauanko vielä.
***

Vaikka Mike olikin suurimman osan ajasta unessa tai muuten vain uupunut ja kivuissaan, niin joinain päivinä hänellä oli energiaa jopa sen verran, että hän jaksoi kommunikoida hänen luonaan vierailevien kanssa. Tämä oli piristävää vaihtelua, sillä vaikka vähintään äiti ja isä kävivätkin joka päivä, niin useimmite Mike vietti nekin hetket nukkuen.

Koska hoidot olivat vetäneet Miken vastustuskyvyn lähelle nollaa, niin kaikkien osastolla vierailevien oli pidettävä kumihanskat käsissään ehkäistääkseen bakteerien ja virusten leviämistä. Myös kasvosuojain oli pakollinen varuste samasta syystä.

-Milloin sinä paranet ja pääset kotiin? Lily kysyi uteliaana veljeltään.

Mike huokaisi hiljaa. Miten hän oikein saisi kerrottua Lilylle, ettei hän tulisi enää parantumaan tai edes palaamaan kotiin? Aivan suoraan sitä ei ainakaan voisi sanoa. Lily oli kovin järkyttynyt jo siitäkin, että Mike oli sokeutunut.
-En minä oikein tiedä vielä. Tilannetta tutkitaan joka päivä, mutta mitään aika-arvioita minä en ole ainakaan vielä saanut, Mike tyytyi lopulta toteamaan.

Rosanna tuijotti eteensä aivan turtana. Hän oli täydellisen voimaton poikansa parantumattoman sairauden edessä. Ensin Rosanna oli pelännyt Miken puolesta, ja kun lääkärit olivat kertoneet ettei parantumismahdollisuuksia enää ollut, niin pelon tilalle oli astunut pelkkä lamauttava tyhjyys.

Yhtäkkiä Lily nousi tuolistaan ja pomppasi Miken syliin. Mike ähkäisi kivusta, mutta ei kuitenkaan häätänyt Lilyä pois luotaan.
-Minä ainakin toivon, että sinä paranet mahdollisimman pian ja pääset kotiin, Lily sanoi toiveikkaana.
-Kiitos, Mike vastasi ja sai väännettyä kasvoilleen hymyn.

Cedric vilkaisi nopeasti Rosannaa ja käänsi sitten katseensa takaisin Mikeen. Cedricin olo oli samalla tavalla tyhjä kuin Rosannankin. Poikansa tunteita Cedric ei kyennyt lukemaan sillä hetkellä. Mike ainakin vaikutti varsin rennolta ja rauhalliselta tilanteeseen nähden, mutta Cedric tiesi, että Mikellä on taipumusta peitellä todellisia tunteitaan. Myös vahvoilla kipulääkkeillä oli varmasti osansa.

Jonkin ajan kuluttua Rosanna ja Lily lähtivät jo autolle päin, mutta Cedric jäi vielä hetkeksi Miken luo. Hänellä oli kysyttävänään yksi kysymys.
-Toby ei päässyt meidän mukaamme kun hänellä oli koulussa niin pitkä päivä, mutta hän tulisi kyllä mielellään illalla käymään, jos sinä vain jaksat ottaa hänet vastaan. Jaksatko?

Mike nyökkäsi.
-Tietenkin. Minun pitää ennen sitä kyllä levätä hetki, mutta onhan tässä aikaa. Ennen kuin sinäkin lähdet, niin voitko tehdä yhden palveluksen?
-Tietenkin voin. Millaisen? Cedric kysyi.
-Jalkojani paleltaa. Voitko antaa minulle sukat tuolta nurkkakaapista?

Cedric kaivoi sukat kaapista ja pujotteli ne vielä poikansa jalkoihin, vaikka Mike tuhahtelikin, että olisihan hän saanut itsekin puettua vaikkei mitään enää nähnytkään. Cedric halusi kuitenkin auttaa edes sellaisissa asioissa, mitkä olivat enää heidän omissa käsissään.

Cedric katsoi Mikeä silmiin pitkään. Vaikka Mike olikin sokeutunut, niin hän näytti useimpien silmiin vielä suhteellisen normaalilta. Cedric kuitenkin tunnisti, että katse oli lasittunut. Oikeammin sanottuna, mitään katsetta ei enää ollut. Cedric oli lähellä alkaa itkeä, mutta hän ei halunnut tehdä sitä Miken läsnäollessa.
-Jos sinulle vain sopii, niin minä ja äitisi kerromme tilastasi Lilylle tänään. Hän saattaa ehkä säikähtää vähän eikä uskalla hetkeen vierailla täällä, mutta sinä varmaan ymmärrät sen. Muut tietävät jo.
Mike nyökkäsi.
-Tietysti.

Lopuksi Mike jaksoi nousta pyörätuolista vielä sen verran, että Cedric sai halattua häntä.
-Koita pärjäillä. Minä ja äitisi tulemme taas huomenna. Daniel sanoi, että hekin voisivat tulla taas jonain päivänä käymään täällä, jos sinä vain jaksat ottaa vieraita vastaan, Cedric kertoi.
-Se olisi mukavaa, Mike huokaisi.
***

Toby tuli käymään vielä saman päivän iltana, aivan kuten hän oli luvannutkin. Mike ei sanonut paljoakaan, mutta hän antoi Tobyn puhua senkin edestä. Toby kertoikin kaikenlaista koulusta, heidän yhteisten tuttaviensa toilailuista ja omista piirrustusprojekteistaan. Mikeä ihmetytti hieman, että miksei Toby maininnut tyttöystäväänsä sanallakaan.

-Entä Rachel?
Toby hätkähti Miken kysymystä.
-Mitä hänestä?
-Et ole maininnut häntä sanallakaan sinä aikana, kun olet ollut täällä. Onko teillä kaikki hyvin?

Toby veti hitaasti henkeä. Hän ei ollut maininnut Rachelin ja hänen erosta sanaakaan Mikelle. Ei hän ollut viitsinyt rasittaa jo muutenkin sairauden uuvuttamaa veljeään. Ei valehtelukaan kuitenkaan ollut oikein, joten Tobyn oli pakko kertoa totuus.
-Emme me ole enää yhdessä. Emme ole olleet enää muutamaan kuukauteen.

Miken ilme oli hämmentynyt. Tätä hän ei ollenkaan osannut odottaa.
-Mitä ihmettä? Mitä tapahtui?

Toby painoi päänsä käsiinsä. Vaikka aikaa oli jo kulunut, niin silti tapahtuneen muisteleminen sattui ja paljon. Eiväthän hänen tunteensa olleet kadonneet mihinkään.
-Minä jätin hänet silloin kun sain tietää, että sinä olet sairas. Ajattelin, että minun pitäisi keskittää kaikki mahdollinen aikani ja huomioni sinun tukemiseesi, sillä emmehän me silloin tienneet, kuinka vakavaa tuo sinun sairautesi on. Tiedän kyllä, että Rachel olisi ymmärtänyt, tukenut ja antanut aikaa, mutta ensireaktioni niiden kaikkien tunteiden vallassa oli se, että jätin hänet. Sitten kun ajatteluun tuli mukaan myös järkeä, niin oli jo liian myöhäistä.

Mike kuunteli Tobyn tarinan loppuun ja sen jälkeen heittäytyi selälleen sängylle. Liian nopea liike ei kuitenkaan ollut hyväksi, vaan päästä alkoi levitä voimakas kipuaalto ympäri kehoa. Mike keskittyi hetken ihan vain hengittelemään.
-Toby, sinä olet minulle rakas, mutta minun on pakko sanoa tämä. Toisinaan sinä olet ihan helvetin tyhmä, Mike napautti.

Toby nyökkäsi hiljaa, vaikkei Mike sitä nähnytkään.
-Minä tiedän sen, ja minä myös kadun tekoani aivan älyttömästi, mutta kuten sanottua, tehty mikä tehty ja sitä ei saa enää peruttua.
***

Mike ei ollut aivan varma ajankulusta, mutta hän epäili, että se oli iltapäivä, kun erään kerran hänen oveensa koputettiin. Mike oli aivan unessa, mutta ei kuitenkaan estänyt tulijaa mitenkään. Mike kuuli oven aukeamisen ja kevyet askeleet.
-Kuka siellä? Mike kysyi.
-Nora.

-Rachel on myös minun mukana, saako hänkin tulla? Nora kysyi.
-Tietenkin. Tulkaa sisään vain.
Nora avasi oven uudelleen ja vinkkasi Rachelille, että hänkin saisi tulla. Tytöt ottivat seinän vierestä tuolit ja istuivat niille Miken sängyn vierelle.

Mike nousi istumaan sängylleen. Aivan kuten Tobynkin kanssa, niin Mike ei itse sanonut juuri mitään, vaan antoi Rachelin ja Noran puhua hänelle. Tytöt kertoivat aivan samantapaisia juttuja kuin Tobykin. He varoivat puhumasta tulevaisuudesta, mutta Mike totesivat, että vaikka hänen tilansa oli mikä oli, niin ei hänen seurassaan tarvitse tulevaisuudensuunnitelmista puhumista vältellä. Sen inspiroimana Nora paljasti, että hän oli päättänyt, että hakisi opiskelemaan sairaanhoitajaksi heti sitten, kun lukio päättyisi.

Yhdessä kohtaa tilaan laskeutui hiljaisuus, ja sillä hetkellä Mike päätti, että hän voisi ottaa esille erään asian, mikä hänen mielessään pyöri.
-Rachel, minä haluan pyytää anteeksi sinulta.
-Miksi ihmeessä? Rachel kysyi äärimmäisen hämmentyneenä.
-Olen niin pahoillani siitä, mitä Toby teki sinulle. Minä en todellakaan käskenyt tai edes pyytänyt häntä tekemään niin. Oikeastaan minä en ole edes tiennyt teidän erostanne kovin kauaa. Toby kertoi minulle vasta ihan jonkin aikaa  sitten. Se mitä Toby teki, ja miten hän sen teki, oli todella väärin sinua kohtaan.

Hetken ajan Rachel keskittyi nielemään kyyneliään. Hän oli pyrkinyt välttämään Tobyn miettimistä parhaansa mukaan, ja aina kun poika tuli hänen mieleensä, niin se satutti. Sillä hetkellä Rachelia kuitenkin harmitti enemmän se, että Mike koki tarvetta pyydellä anteeksi.
-Mike, sinä et ole millään tavalla vastuussa veljesi tekemisistä. Sinun ei tarvitse olla pahoillasi eikä varsinkaan pyydellä anteeksi, teki Toby mitä teki. Se ei ole millään tavalla sinun vikasi.

Nora katsoi Mikeä hymyillen. Voi Mike, heikoimpinakin hetkinään poika jaksoi aina ajatella muita ihmisiä ja heidän tunteitaan. Nora pyyhkäisi yhden kyyneleen silmäkulmastaan. Hän ei halunnut surra nyt. Ei vielä.

Kun tytöt olivat tekemässä lähtöä, niin Rachel pyysi Noraa lähtemään hetkeksi käytävälle, sillä hän halusi puhua Miken kanssa kahden kesken. Noran mentyä Rachel kietoi Miken tiukasti syleilyynsä.
-Mikäli minä olen tulkinnut Noran puheita oikein, niin sinun tilanteesi on aika... Huono. Kaikesta huolimatta minä...Minä haluan toivottaa sinulle voimia, että kestät tämän kaiken edes jotenkin.

Mike hymyili kevyesti.
-Onhan tämä tilanne aika heikko, mutta on tässä vielä hetki. En tiedä kuinka pitkä, mutta jonkinlainen hetki kuitenkin.
***

Myös Daniel ja Owen vierailivat osastolla aika ajoin. Toisinaan heillä oli myös Felix mukana. Tällaisina kertoina he keskittyivät vain olemaan hiljaa ja antoivat Felixin puhua, sillä hänellä riitti paljon juttua joka kerta.

Felix oli hiljattain innostunut jalkapallosta kovasti, joten tällä kertaa jutut liikkuivat hyvin pitkälti sen ympärillä. Felix kertoi myös, että hän oli liittynyt koulun jalkapallojoukkueeseen ja hän paljasti myös haaveilevansa ammattilaisurasta jalkapallon parissa.
-Aiot siis ammattipelaajaksi? Mike kysyi kiinnostuneena.
-Ei, minä haluan valmentaa. Mutta aion silti pelata muutaman vuoden, sillä sitten minun on helpompi valmentaa, kun tiedän ihan omasta kokemuksesta että millaista se pelaaminen on.
Felix piti hetken tauon ja alkoi kaivaa toista taskuaan. Sieltä hän otti taitellun paperinpalan ja ojensi sen Mikelle.
-Siinä on juliste, jossa on yksi minun lempipelaajistani. Sinä saat sen.

Mike liikuttui Felixin eleestä kovasti, mutta ojensi kuitenkin paperin takaisin pojalle. Eihän hän itse tehnyt sillä mitään.
-Voi Felix, tuo on ihana ajatus, mutta pidä sinä vain se juliste. Ei siitä olisi minulle paljoa iloa, kun minä en näe enää mitään.

Mike ei nähnyt Felixin hymyilevän, mutta se kuului hänen äänestään.
-Ei se haittaa, sinä voit pitää sen silti. Minulla on kotona toinen samanlainen.

Daniel nousi ylös tuolistaan.
-Minä voin laittaa sen tuonne seinälle.

Näin tapahtui, ja nyt Miken ankean valkoharmaata sairaalahuonetta oli piristämässä värikäs juliste, vaikka Mike ei sitä itse nähnytkään. Mike ja Felix syventyivät vielä hetkeksi jalkapallokeskusteluunsa, mutta kivut ja väsymys alkoivat pian taas saada Mikestä yliotetta, joten Daniel ja Owen katsoivat parhaimmaksi lähteä ja jättää Miken lepäämään.

Daniel ja Felix lähtivät jo kohti autoa, mutta Owen jäi vielä hetkeksi. Mike oli nukahtanut pyörätuoliin, ja Owen päätti koittaa siirtää hänet sängylle siten, että Mikeen sattuisi mahdollisimman vähän. Operaatio onnistui, sillä Mike ei edes herännyt siirron aikana.

Kun Owen katseli sängyllä makaavaa Mikeä, hänen sydämensä särkyi pieniin palasiin. Mike oli niin nuori ja niin viaton. Ei kukaan ansaitsisi tällaista kohtaloa, mutta ei etenkään kukaan Miken kaltainen.

Miken voinnin jälkeen Owenia huoletti eniten se, että miten muu perhe selviäisi Miken kuolemasta sen koittaessa. Lapsille se olisi vaikeaa, mutta heidän Owen uskoi selviävän. Rosannan ja Cedricin puolesta Owenia pelotti kaikkein eniten.
***

Aikaa kului ja hoitoja jatkettiin, mutta tilanne vain huononi huononemistaan. Nyt Miken vointi oli jo niin heikko, ettei hän kyennyt liikkumaan itsenäisesti sitäkään vähää mitä aikaisemmin. Mike oli jo pidemmän aikaa anellut lääkäreiltään, että hoidot voitaisiin jo lopettaa, kun niistä ei ole mitään hyötyä, mutta suostumusta ei ollut herunut. Robert ja Clarisse halusivat toivottomuudesta huolimatta yrittää aivan kaikkea mahdollista. Kasvaimesta otettiin jopa uusi koepala, joka tutkittiin aivan perinpohjaisesti edes pienen toivon löytämiseksi.

Koska kasvain oli levinnyt jo hyvin laajalle, niin koepala otettiin hieman eri kohdasta kuin viimeksi. Sen ottamiseen vaadittiin jälleen nukutus ja tällä kertaa ihan kunnollinen leikkaus. Arpea suojasi pään ympärille sidottu harso. Koepala tutkittiin nopeasti ja tulokset kertoivat samaa surullista kieltä kuin kaikki muukin; mitään toivoa ei enää ollut.

Tätä Clarisse ja Robert olivat nyt kertomassa Mikelle. Tilanne oli Clarisselle hyvin vaikea, mutta Miken edessä hän yritti pitää kuitenkin itsensä kasassa.
-Sinun kantasi meillä onkin jo tiedossa, mutta onko se muuttunut?
Mike pudisti päätään kevyesti. Kovin voimakkaisiin liikkeisiin hän ei kivun vuoksi enää kyennyt.
-Aivan. Koska olet alaikäinen, niin päätös hoitojen keskeyttämisestä vaatii vanhempiesi suostumuksen, mutta jos he antavat luvan, niin hoidot voidaan keskeyttää tuloksettomina. Ovatko sinun vanhempasi tulossa tänään vierailemaan täällä?
Mike nyökkäsi.
-Me voimme keskustella asiasta sitten kun he tulevat, Clarisse totesi.

Pidempään jatkuva pystyasennossa oleminen sai Miken päänsäryn vain pahenemaan eikä hän toivonut sillä hetkellä mitään niin paljon kuin sitä, että hän pääsisi lepäämään. Ensin hänen olisi kuitenkin kysyttävä yksi kysymys.
-Jos hoidot lopetetaan, niin pääsisinkö minä sitten kotiin? Ei minun olisi enää mikään pakko olla täällä. Voin aivan hyvin makoilla sängyssä kotonakin.

Robert pohti tilannetta hetken ennen kuin vastasi.
-Tämäkin on viime kädessä sinun vanhempiesi päätettävissä, mutta luulisin sen kyllä onnistuvan, jos teille kotiin vain saadaan joku hoitamaan sinua. Olet sen verran heikossa kunnossa, että et enää oikein pärjää yksin.

Hetken kuluttua sairaanhoitaja saapui ja kävi viemässä Miken takaisin huoneeseensa. Hoitaja auttaisi Miken sänkyynsä ihan pian, mutta ensin hänen täytyi käydä hakemassa uusi kipulääke Mikelle. Hakureissun johdosta Mike jäi hetkeksi yksin. Sen lyhyen hetken aikana Mike purskahti itkuun ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

Mike tiesi, oli tiennyt jo pitkään, että hän tulisi kuolemaan sairauteensa. Nyt, kun hoitojen päättyminen oli enemmän kuin todennäköistä, niin pelko valtasi Miken mielen. Hän oli vasta nuori, ei hänen kuulunut kuolla. Kuolemanpelon lisäksi Mike suri sillä hetkellä eniten sitä, että hänen suuri ja pitkäaikainen haaveensa jäisi toteutumatta.
***

Clarisse oli aiemmin päivällä laittanut Rosannalle ja Cedricille viestin, ja pyytänyt, että he voisivat tulla keskustelemaan tilanteesta ennen kuin he vierailisivat Miken luona. Näin tapahtui, ja Clarisse kertoi yhdessä Robertin kanssa, että mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kun kaikki oli kerrottu, niin Clarisse ja Robert kysyivät vielä Cedricin ja Rosannan mielipidettä. Rosanna oli aivan murtumaisillaan, mutta hän koitti kuitenkin pysytellä vahvana.
-Tämä on aivan kamala tilanne, mutta me haluamme noudattaa Miken toivetta ja luotamme teidän asiantuntemukseenne, joten saatte suostumuksemme.

Clarisse katsoi Rosannaa katse täynnä sääliä. Clarisse mietti, että työn puolesta hän sai pidettyä itsensä kasassa, mutta jos hän olisi ollut äitinä Rosannan asemassa, niin hän olisi luultavasti jo romahtanut.

-Saammeko me nyt vain hakea Miken ja lähteä? Cedric kysyi Robertilta.

Robert pudisti päätään pahoittelevasti.
-Ette aivan vielä, teidän pitää ensin allekirjoittaa muutamia papereita. Kotiutuskaavake ja sen sellaista.

Rosanna ja Cedric kävivät paperit läpi ja laittoivat nimet kaikkiin kohtiin mihin vain piti. Viimeistä nimeä laittaessaan Rosanna painoi silmänsä tiukasti kiinni. Kyyneleet olivat niin lähellä, mutta jotenkin hän sai ne vielä estettyä.

Cedric laittoi vain mahdollisimman nopeasti nimet kaikkiin kohtiin mihin niitä tarvittiin. Hän halusi saada asian mahdollisimman nopeasti pois alta, että he saisivat vain haettua Miken ja pääsisivät kotiin. Jossain mielen perukoilla vilahti ajatus siitä, että toivottavasti pomo suostuisi antamaan Cedricille palkatonta vapaata sen ajan minkä tarvitsisi. Cedric ei halunnut irtisanoutua, mutta tekisi sen kyllä, jos se olisi edellytys sille, että hän saisi olla poikansa kanssa loppuajan mitä oli jäljellä. Se aika nimittäin tuskin olisi kovin pitkä.

Kun kaikissa kaavakkeissa oli heidän nimensä, niin Rosanna kietoi kätensä Cedricin ympärille ja painoi pään hänen olalleen. Rosanna ei vieläkään itkenyt, mutta Cedric tunsi Rosannan tärisevän.
-Tämä on ihan kamalaa.

Cedric jatkoi vaimonsa halaamista. Hetken aikaa hän harkitsi sanovansa jotain, mutta ei sitten sanonutkaan mitään. Rosannan äskeinen lause oli siihen tilanteeseen niin osuva, ettei enempää tarvittu.

Hetkeä myöhemmin Cedric ja Rosanna olivat Miken huoneessa. Mike ei kääntynyt katsomaan tulijoita, sillä hän tiesi jo, että ketkä siellä olisivat.

-Tulitteko te hakemaan minut kotiin? Mike kysyi äärimmäisen uupuneella äänellä.

-Kyllä tulimme. Me toimme sinulle kotoa vaatteet. Äitisi pakkaa kaikki tavarasi täältä sillä välin kun minä autan sinua pukeutumaan. Sopiiko? Cedric kysyi.
-Joo, Mike huokaisi.

Näin tosiaan toimittiin. Rosanna alkoi pakata Miken tavaroita reppuun. Niitä ei ollut kovin paljoa, vain Miken vanhat vaatteet, ne jotka hänellä oli päällä sairaalaan tullessaan, puhelin latureineen, sekä Felixin antama juliste, jonka Rosanna otti pois seinältä.

Cedric oli juuri auttanut Mikelle vaatteet ylle ja oli juuri nostamassa poikaa pyörätuoliin, kun yhtäkkiä Mike tokaisi:
-Kaikkeen sitä ihminen joutuukin. Onhan tämä nyt ihan naurettavaa, että isä joutuu kanniskelemaan ja työntelemään lähes aikuista lastaan ympäriinsä.

Miken tuohtunut mutina alkoi huvittaa Cedriciä. Vaikka tilanteessa ei mitään hauskaa ollutkaan, niin Cedric ei kyennyt estämään pientä naurunpyrskähdystä.
-Isän tehtäviin kuuluu auttaa lastaan aina silloin kun lapsi tarvitsee apua, oli kyse sitten minkä ikäisestä lapsesta tahansa.

Rosanna oli saanut Miken vähäiset tavarat nopeasti kasaan.
-Oletteko te valmiita lähtemään? Rosanna kysyi.

-Kyllä vain, enemmän kuin valmiita, Mike tokaisi.
-Sitten lähdetään, Cedric totesi hymyillen ja lähti työntämään Mikeä kohti ovea.

Sairaalassa vietetty aika keskusteluineen ja kaikkineen oli venähtänyt niin pitkäksi, että taivaalla oli jo tähtiä, kun he viimeinkin pääsivät pois.

Käytävillä mutkittelun ja hissimatkan jälkeen he marssivat vihdoinkin ovesta ulos. Vaikka matka ei ajallisesti kovin pitkä ehkä ollutkaan, niin Mike oli ehtinyt jo nukahtaa sen aikana.

Cedric ihmetteli Miken unenlahjoja. Edes keskustasta kantautuva liikenteen melu tai kylmä yöviima eivät saaneet poikaa hereille. Toisaalta, Mike oli väsynyt ja vahvojen kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, joten ei se ehkä ollutkaan niin ihmeellistä.

Rosanna vilkaisi miestään ja poikaansa pikaisesti. Vaikka Miken ulkonäkö olikin sairauden myötä muuttunut hieman, niin silti Rosanna oli yhä sitä mieltä, että juuri Mike muistutti Cedriciä kaikkein eniten heidän lapsistaan, niin ulkonäkönsä kuin luonteensakin puolesta. Sääli, ettei Mike saisi kasvaa koskaan aikuiseksi. Kolmosten kahdeksantoistavuotispäivään ei kyllä todellisuudessa ollut enää kovin kauaa, mutta Rosanna tiesi, että Mike ei eläisi sinne asti.

Cedric vilkaisi nukkuvaa Mikeä ja hänet valtasi jokin käsittämätön tyyneys. Hirveästä tilanteesta huolimatta Cedricin kasvoille ilmaantui leveä hymy. Sillä hetkellä Cedric koki edes hieman hyvää oloa kaiken kamaluuden keskellä.

Mike tulisi kuolemaan aivan liian pian, mutta nyt he pääsisivät kotiin, ja saisivat vielä edes pienen hetken olla kuin normaali perhe. Sitä Cedric ei tiennyt, että kuinka pitkä se hetki olisi, mutta sillä ei ollut enää väliä. Vallitsevassa tilanteessa Cedric ja muut olivat iloisia jokaisesta pienestäkin hetkestä.
*****

Nyt se on viimeistään selvää, että miten Mikelle tulee käymään. Tilanne on jo nyt hyvin surullinen, ja tulee kehittymään vielä surullisempaan suuntaan. Voin kertoa, että aikaa ei ole tosiaan jäljellä enää kovin paljoa. Itseasiassa alkuperäisten suunnitelmien mukaan Mike olisi kuollut jo tässä osassa, mutta muutin niitä hieman, ja lopulta nuo sairaalassa kuvatut pätkät osoittautuivat sen verran pitkiksi, että parempi katkaista osa tähän. Mike on siis tarinassa mukana vielä yhden osan verran, eikä häntä unohdeta senkään jälkeen.

Seuraavasta osasta en osaa sanoa varmasti että milloin se tulee julki, mutta mitä luultavimmin joskus huhtikuun loppupuolella. Mulla on soteli-esivalintakoe 22.4, joten sitä ennen ei ainakaan. Olen toki jo harjoitellut siihen, mutta nyt kun olen saanut tämän osan valmiiksi, niin aion laittaa enemmän keskittymistä tuohon kokeeseen ja avata pelin seuraavan kerran vasta sitten, kun koe on jo ohitse. Kiitos siis kärsivällisyydestä, vaikka nämä välit joskus vähän venyvätkin. :)