tiistai 26. maaliskuuta 2019

36.Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään

Ikkunasta näkyvä merimaisema peilasi Miken senhetkistä mielialaa täydellisesti. Molemmat olivat aivan täydellisen harmaita ja tyhjiä.
Varmistunut diagnoosi aivokasvaimesta ei yllättänyt Mikeä laisinkaan. Jo pitkään jatkuneet oireet sekä tohtori Daltreyn ja magneettikuvia ottaneen radiologin puheet olivat saaneet Miken epäilemään kaikenlaista, ja kun tieto aivokasvaimesta oli varmaa, niin Mike ei reagoinut siihen mitenkään. Oikeastaan päin vastoin. Ennen diagnoosia hän oli ollut peloissaan, suorastaan paniikissa, nyt hän oli pelkästään uupunut ja turta.
Ainoa asia minkä Mike tiesi varmasti oli se, että kasvain sijaitsi jossain päin hänen aivojaan. Kokoa tai tarkkaa sijaintia hän ei kuitenkaan tiennyt. Huomenna Miken pitäisi lähteä sairaalalle lisätutkimuksia ja hoitojen aloittamista varten. Mike ei tiennyt, millaista siitä tulisi, mutta tie tulisi mitä luultavimmin olemaan erittäin pitkä ja kivinen.
Pahimmassa tapauksessa voisi käydä niinkin, että kun Mike astelisi sairaalan ovista sisään niin hän ei tulisi enää ikinä pois sieltä. Sitä Mike ei kuitenkaan osannut vielä pelätä. Hän tiesi, että pelko tulisi esiin vielä jossain vaiheessa, ehkä sitten kun varmistuisi, että onko kasvain pahanlaatuinen vai ei, mutta sillä hetkellä hän ei tuntenut mitään.
Mike ei kyennyt havainnoimaan ympäristöään enää kunnolla, joten häneltä jäi aivan täysin huomaamatta se, että isä oli astunut sisään hänen huoneeseensa. Hän havahtui Cedricin läsnäoloon vasta silloin, kun Cedric alkoi puhua.
-Soitin äidillesi, hän sanoi että lähtee töistä heti kun vain pääsee. Sinulle varmaankin sopii, että kerromme tästä myös Tobylle, Noralle ja Lilylle? Emme tietenkään puhu jos kiellät, mutta jotenkin se pitäisi heillekin selittää, että missä sinä tulet oikein viettämään seuraavat kuukaudet ja minkä vuoksi.
-Kertokaa vain totuus, Mike mutisi.
Cedric katsoi Mikeä murtuneena. Tilanne oli vaikea koko perheelle, mutta kaikkein vaikeinta se oli tietenkin Mikelle. Cedric ei tiennyt, että miten Mike oikein selviäisi. Vai selviäisikö edes, Cedric lisäsi hiljaa mielessään.
-Mike, minä tiedän ettei sinulle maistu ruoka, mutta olisi hyvä jos saisit syötyä edes vähän jotain. Olen lähdössä kohta kauppaan. Toisinko minä sinulle vaikka mehukeittoa tai jäätelöä?
-Tuo vaan, Mike sai sanottua.
-Minä tuon. Pidän puhelimen taskussa, joten soita jos haluat jotain muutakin tai jos tulee ihan mitä tahansa asiaa, Cedric korosti.
-Väsyttää. Voitko mennä pois? Haluan nukkua, Mike sanoi niin hiljaa, ettei Cedric meinannut kuulla.
-Tietenkin, Cedric sanoi ja sulki oven mennessään.
Mike sai hädin tuskin vaihdettua uniasun ylleen ja hän nukahti heti painettuaan päänsä tyynyyn. Ennen nukahtamistaan hän ehti kuitenkin ajatella, että miten vinoutunutta oli, että hän meni nukkumaan siihen aikaan päivästä. Aamu oli vielä aikainen ja vain paria tuntia aiemmin Mike oli herännyt yöunilta. Toisaalta, sellaista Miken koko elämä oli sillä hetkellä. Vinoutunutta.
***
Alkuillasta Cedric ja Rosanna istuivat alakerran sohvalla odottamassa, että Toby, Nora ja Lily palaisivat koulusta. Huone oli painostavan hiljainen. Cedric ja Rosanna eivät olleet koskaan aiemmin joutuneet yhtä pelottavan tilanteen eteen, ja ainoa asia minkä he sillä hetkellä tiesivät varmasti oli se, että tilanne olisi hyvin vaikea koko perheelle.
-Minua mietityttää, että miten he oikein ottavat tämän. Toby ja Nora ovat jo sen ikäisiä, että he kyllä ymmärtävät ja osaavat käsitellä asiaa , mutta Lily... Lily on niin pieni vielä, Cedric huokaisi.
Rosanna pudisti päätään.
-Ei Lily nyt enää niin kovin pieni ole. Kyllä hän jo ymmärtää. Muuten olen kyllä samaa mieltä kanssasi. Tästä tulee todella vaikeaa.
Sen enempää he eivät kerenneetkään keskustelemaan, kun lapset saapuivatkin jo kotiin. Tytöt vaikuttivat olevan omissa ajatuksissaan joten he eivät kiinnittäneet mitään huomiota vallitsevaan tunnelmaan, mutta Toby kykeni heti havainnoimaan vanhempiensa välillä vallitsevan hyytävän hiljaisuuden. Hiljaisuuden syystä hänellä ei ollut mitään varmaa tietoa, mutta jotenkin hän vain arvasi, tai kuten hetkeä myöhemmin selvisi, tiesi.
-Tulkaapas käymään täällä, meillä on teille tärkeää asiaa, Rosanna kehotti.
Nyt myös Nora ja Lily havaitsivat, että jokin oli vinossa. Toby oli jo aivan varma että mistä oli kyse, ja Rosannan sanat vahvistivat hänen arvionsa oikeaksi.
-Onko Mike vieläkin kipeänä kun hän ei tänäänkään lähtenyt kouluun? Lily ennätti kysymään vanhemmiltaan.
Cedric ei saanut sanaakaan suustaan, joten Rosanna sai hoitaa puhumisen. Ei se hänellekään mitenkään helppoa ollut, mutta hän sai kuitenkin sanottua edes jotain.
-On, ja tulee olemaan vielä pitkän aikaa, katsokaas kun... Mikeltä on löytynyt aivokasvain. Me emme tiedä vielä aivan tarkkaan että millainen se on, mutta Mike lähtee huomenna sairaalaan jatkotutkimuksia ja hoitoja varten. Sen vuoksi hän on ollut viime ajat niin väsynyt ja huonovointinen.
Toby kiroili hiljaa. Rosanna, Cedric tai Lily eivät huomanneet sitä, mutta hänen vieressään istuva Nora kyllä huomasi.
-Sinä tiesit? Nora kuiskasi.
-Arvasin. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, Toby mutisi.
Nora katsoi veljeään rauhallisena.
-Tule, Nora kuiskasi ja lähti sitten juoksuaskelin kohti yläkertaa. Toby seurasi hänen perässään.
Muu perhe vain katseli hämmentyneenä Noran ja Tobyn ryntäilyä, mutta he eivät kuitenkaan lähteneet perään. Tilaan laskeutui jälleen täysi hiljaisuus, mikä katkesi Lilyn lähes äänettömään itkuun.
Cedric nousi sohvalta ja otti nuorimmaisensa halausotteeseen.
-Älä pelkää. Lääkärit tekevät varmasti parhaansa auttaakseen Mikeä, Cedric yritti rauhoitella Lilyä.
-Mutta entä jos Mike ei selviä? Lily nyyhkytti lohduttomana isänsä olkapäätä vasten.
-Kyllä selviää. Mike on vahva ja hän selviää kyllä, Cedric vakuutteli Lilylle, vaikkei hän itsekään ollut millään tasolla varma asiasta.
Nora ja Toby ryntäsivät yläkerrassa suoraan Miken huoneeseen. Vaikka varsinkin Nora vihasi sitä, että hänen huoneeseensa ilmaannuttiin ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, niin tällä kertaa kummallakaan ei käynyt edes mielessä, että pitäisi koputtaa.
Mike oli herännyt päiväuniltaan jo tovi sitten. Hän katseli huoneeseensa rynnänneitä järkyttyneitä Tobya ja Noraa todella hermostuneena.
-Äiti ja isä taisivat kertoa teille?
Nora ei enää kestänyt enempää, vaan pakeni nyyhkyttäen omaan huoneeseensa. Toby puolestaan siirtyi halaamaan Mikeä, mutta halaus jäi hyvin vajaaksi. Toby ei uskaltanut pitää kiinni sen lujempaa, sillä hän pelkäsi satuttavansa Mikeä.
Tobyn oli vaikea myöntää sitä edes itselleen, mutta sen lisäksi että hän oli erittäin surullinen, hän oli myös hieman hermostunut.
-Miksi ihmeessä sinä et kertonut minulle? Silloin kun sinä pyörryit kuntosalilla, niin sinä vakuuttelit että kaikki on kunnossa. Olisit kertonut, niin minä olisin voinut ehkä auttaa sinua jotenkin!
Mike ei oikein tiennyt miten reagoida muiden tunteisiin, kun juuri sillä hetkellä hän ei oikein osannut käsitellä omiaankaan.
-Toby, sillä hetkellä minä ihan oikeasti luulin, että kaikki on hyvin. Aloin pelkäämään vasta hieman myöhemmin, ja sitten minä en enää uskaltanut kertoa. Olen kyllä pahoillani tästä salailusta. Ethän sinä ole vihainen?
Toby vetäytyi kauemmas päätään pudistellen.
-Sinun ei missään nimessä tarvitse olla pahoillasi enkä minä tietenkään ole vihainen. En minä edes voisi olla vihainen kenellekään tuossa tilanteessa olevalle, mutta tuskinpa olisin muutenkaan. Tästä eteenpäin minä en voi muuta kuin toivoa parasta ja todeta, että jos sinä tarvitset apua, tukea tai ihan mitä vaan, niin voit kyllä kääntyä minun puoleeni. Minä autan sinua parhaani mukaan.
-Kiitos, Mike sanoi ja jäi katselemaan Tobya hiljaisena.
Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää mitään.
Hetken päästä Toby jätti Miken yksin ja siirtyi käytävän puolelle soittamaan tyttöystävälleen.
-Hei Rachel. Onko sinulla kiire? Meidän pitäisi tavata ja puhua.
-Toby, mikä on? Sinä kuulostat ahdistuneelta.
-Voisimmeko me nyt vain tavata? Minun pitää kertoa yksi juttu.
-Onko jotain sattunut? Mutta joo, kyllä me voimme. Keskustassa tunnin päästä?
-Se käy. Sovitaan sitten tarkemmin sitten kun olen tulossa sinne. Nähdään.
Toby sulki puhelun raskaan huokaisun saattelemana. Hän ei ollut itsekään aivan varma siitä, mitä hän oikein oli tekemässä, mutta ratkaisu tuntui sillä hetkellä ainoalta oikealta.
Ilta pimeni kovaa vauhtia, kun Toby matkusti metrolla keskustaan ja siellä kaupungintalon luona olevaan puistoon, missä Rachel tekstasi odottavansa häntä.
Rachel oli tosiaankin saapunut paikalle jo tovin ennen Tobya. Tobyn puhelu oli kuulostanut niin pahaenteiseltä, että Rachel oli halunnut saada Tobyn mahdollisen ongelman selville mahdollisimman pian.
Jo pelkästään Tobyn olemus kertoi ettei kaikki ollut kunnossa, ja hänen sanansa vahvistivat sen.
-Kiitos että sinä tulit. Vaikka minä en paljoa mistään mitään tiedäkään, niin sen minäkin tajuan ettei tällaisia vakavia asioita voida hoitaa viestitse.
Rachelin sydän alkoi lyödä hieman kovempaa, ihan vain puhtaasta huolesta. Tobyn sanat vaikuttivat niin pahaenteisiltä.
-Toby, mikä sinua oikein painaa? Kerro minulle, olen huolissani.
Toby oli pyrkinyt välttämään itkemistä siihen asti, ja se oli yhä erittäin haastavaa. Kyyneleet eivät olleet kaukana, kun hän teki tunnustuksensa Rachelille.
-Mikellä on aivokasvain. Kukaan meistä ei tiedä tarkkaan, että miten vakava se on, mutta Mike on voinut huonosti jo pitkään ja minua pelottaa.
Rachel veti henkeä järkyttyneenä.
-Voi ei, olen niin pahoillani.
Rachel kääntyi katsomaan Tobya erittäin vakavana.
-Tuo on tietenkin erittäin ikävää ja surullista, mutta jotenkin minusta tuntuu siltä, ettei tuossa ollut vielä kaikki. Mieltäsi painaa joku muukin asia.
Toby kovetti itsensä että hän sai asiansa kerrottua.
-Rachel, minä rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan. Siksi tämä kai onkin niin raskasta. Sinä ansaitset jonkun sellaisen, joka pystyy kiinnittämään sinuun riittävästi aikaa, keskittymistä ja huomiota ja joka pystyy tukemaan sinua aina ja kaikessa missä sinä vain tukea tarvitset. Minusta ei ole enää siihen. Veljeni on vakavasti sairas, en tiedä selviääkö hän vai ei, ja jos ei selviä niin paljonko hänellä on aikaa jäljellä.
Rachel tunsi alahuulensa värisevän alkavan itkun voimasta.
-Toby, mitä tämä tarkoittaa? Jätätkö sinä minut? Eroammeko me?
Toby yritti peitellä suruaan hermostumisen alle.
-Kyllä. Kyllä jätän. Niin paljon kuin minä sinua rakastankin, niin ei minulla ole nyt aikaa tai voimia millekään parisuhteelle.
Ensijärkytyksensä vuoksi Rachel ei meinannyt sisäistää Tobyn sanoja lainkaan.
-Mutta ei meidän ole pakko erota! Minä tuen sinua kyllä ja ymmärrän ettei sinulla ole niin useasti aikaa soitella tai nähdä. Pahimman tapahtuessa tukisin sinua kyllä siinäkin. Toby, älä tee tätä!
-Rachel, olen pahoillani, mutta minun on pakko. Tämä on väistämättä hyvin tuskallista meille molemmille, mutta minä en halua satuttaa sinua tarkoituksellisesti, joten helpompi kun vain lopetamme tämän tähän, Toby selitti.
Rachel vain katsoi Tobya avuttomana. Järkytys löi häntä sellaisella voimalla, ettei hän vain kyennyt sanomaan mitään.
Toby yritti vielä halata Rachelia hyvästiksi, mutta yllättäen tyttö torjuikin hänet.
-Älä. Sinä sanoit ettet halua satuttaa minua enää tämän enempää. Jos sinä ihan todella tarkoitit sitä, niin sinä jätät minut nyt rauhaan.
-Tietenkin. Rachel, anteeksi ihan oikeasti. Minä en olisi halunnut tätä, mutta ei minulla ollut nyt muutakaan vaihtoehtoa. Toivon sinulle kaikkea hyvää, Toby vielä sanoi ennen kuin poistui.
Rachel jäi katsomaan metroaseman suuntaan poistuvan Tobyn perään ja samalla hänestä tuntui, kuin sydän olisi valunut ulos hänen rintakehästään. Rachel ja Toby olivat nuoria, mutta Rachel tiesi, että hän rakasti Tobya enemmän kuin mitään tai ketään muuta.
Rachel pyrki yleensä pitämään tunteensa kurissa julkisilla paikoilla, mutta nyt hän ei vain yksinkertaisesti kyennyt. Pikainen vilkaisu ympärille kertoi ettei lähistöllä ollut ketään, joten Rachel istahti hetkeksi maahan ja antoi kyyneltensä virrata aivan vapaasti. Kun itku oli hieman laantunut, niin Rachel kaivoi kännykkänsä esille ja soitti yhden puhelun.
***
Toby saapui kotiin pää täysin tyhjänä. Hän tunsi olonsa jokseenkin surulliseksi, mutta tavallaan ei sittenkään. Hän oli kuitenkin hyvin rauhallinen, eikä mikään valmistanut häntä kohtaamaan sitä, mikä odotti häntä sisällä.
Toby ei ollut koskaan nähnyt Noran kasvoilla niin vihaista ilmettä. Hän melkein säikähti. Noran vihainen tuijotus oli hyvin intensiivistä, ja hetken Toby ehti ihmetellä, että miksi Nora näytti tuolta. Samassa Toby tajusi. Niinpä tietysti, Rachel oli Noran paras ystävä. Tietysti Rachel oli soittanut Noralle ja kertonut.
Toby painoi katseensa maahan.
-Hän taisi kertoa sinulle?
Noran olisi tehnyt mieli huutaa, mutta hän ei kehdannut, sillä Cedric ja Rosanna olivat jo nukkumassa viereisessä huoneessa. Hänen äänensä oli kuitenkin erittäin jäinen ja siitä kuulsi läpi viha ja suoranainen raivo.
-Toby, mitä helvettiä sinä olet oikein mennyt tekemään? Jätit hänet ja vielä julkisella paikalla! Tajuatko ollenkaan, että miten nöyryyttävää tuollainen oikein on?
Toby säikähti Noran raivostuneisuutta.
-Anna minä selitän.
Nora veti syvään henkeä ja laski äänettömästi kymmeneen. Hän pyrki kaikin keinoin saamaan itsensä rauhalliseksi.
-Mikään selitys ei oikeuta sitä mitä sinä juuri teit, mutta minä kuuntelen tämän kerran. Mennään yläkertaan puhumaan etteivät äiti ja isä kuule, he kun ovat tuossa seinän takana.
Nora pyrki saamaan itsensä rauhalliseksi, mutta ei onnistunut siinä. Hän koitti kuitenkin hillitä itseään, mutta raivo kuulsi yhä läpi hänen äänestään.
-Toby, miksi helvetissä sinä oikein teit niin?
Nora ei juuri kiroillut, joten siitä merkistä Toby tunnisti, että Nora oli ihan oikeasti todella vihainen.
Toby ei ehtinyt vastata yhtään mitään, kun Nora jo jatkoikin.
-Halusitko sinä ihan tarkoituksellisesti nöyryyttää häntä, kun jätit hänet sillä tavalla julkisella paikalla? Rachelin sanojen mukaan kovin moni ei ollut paikalla näkemässä, mutta Toby, ihan oikeasti!
Toby pudisti päätään.
-En todellakaan, en minä halunnut hänelle mitään pahaa enkä halua edelleenkään! Se vain...Minä vain... Olin todella shokissa kun sain kuulla että Mike on vakavasti sairas ja olen edelleen erittäin järkyttynyt. Emme tiedä, kuinka paha se Miken kasvan oikein on, ja minä halusin varautua olemaan hänen tukenaan mahdollisimman paljon ja viettämään aikaa hänen kanssaan, sillä kumpikaan meistä ei tiedä, että jos se kasvain on pahanlaatuinen ja parantumaton, niin kuinka kauan hänellä on elinaikaa jäljellä. Rachel ansaitsee sellaisen kumppanin itselleen, jolla on aikaa ottaa hänen tunteensa ja tarpeensa huomioon. Minä en ole sellainen. En enää.
Noran raivon terävin kärki oli jo taittunut, mutta hän oli edelleen hyvin vihainen.
-Toby, kai sinä tajuat että miten typerästi sinä juuri teit? Rachel olisi kyllä ymmärtänyt tilanteen paremmin kuin hyvin, ja hyväksynyt että olisit ollut etäinen kenties kauan aikaa, ja hän olisi kyllä seissyt tukenasi kaiken tämän läpi, kävi tässä sitten miten hyvänsä! Eikö sinulla käynyt mielessä edes keskustella asiasta hänen kanssaan ennen kuin teit mitään päätöksiä?
Toby painoi katseensa maahan. Hän ei enää kyennyt katsomaan Noraan päinkään.
-Ehkä minä en ajatellut ihan loppuun asti ennen kuin toimin, mutta tehty mikä tehty.
Nora pohti Tobyn sanoja pitkään. Lopulta hän kertoi mielipiteensä.
-Nyt kun tiedän syyn temppusi taustalla, niin ymmärrän sinua ehkä hieman paremmin. Olen silti myös yhä todella vihainen, sillä parhaan ystäväni sydän on nyt murskana sinun vuoksesi.
Tämän sanottuaan Nora kääntyi ympäri ja marssi huoneeseensa vihaisena. Toby sammutti valot käytävästä ja poistui sitten omaan huoneeseensa.
Huoneessaan Toby istahti sängylleen raskaasti huokaisten. Toby alkoi pohtia tilannetta, ja mitä kauemmin hän pohti, niin sitä varmempi hän oli siitä, että hän oli tehnyt virheen.
Toby oli toiminut täysin tunteidensa vietävissä, ja nyt kun ajatteluun tuli mukaan tunteiden lisäksi myös järkeä, niin Toby alkoi itsekin ymmärtää, että miten typerästi hän oli juuri tehnyt.
Nora oli täysin oikeassa. Rachel olisi kyllä ymmärtänyt ja tukenut Tobya loppuun asti ja sen ylikin jos olisi tarvinnut. Rachel oli hyvin vaatimaton, auttavainen ja välittävä, ja Toby oli juuri päästänyt hänet menemään.
Ihan todella. Olisi tarvittu vain yksi puhelinsoitto mihin kellonaikaan tahansa, ja Rachel olisi ollut siinä. Toby olisi saattanut olla hiljaa, parkua tuskaansa tyttöystävänsä olkapäätä vasten tai ihan mitä vain, mutta Rachel olisi ollut hänen tukenaan ja ymmärtänyt. Mutta ei, ei enää. Toby oli tehnyt ehkä tyhmimmän asian minkä hänen tilanteessaan oleva henkilö voi vain tehdä ja työntänyt Rachelin pois luotaan.
Toby pomppasi ylös sängyltään, kaivoi puhelimen taskustaan ja etsi Rachelin numeron. Hetken hän harkitsi soittavansa ja selittävänsä. Pyytävänsä anteeksi. Äkkiä Toby kuitenkin pudisti päätään. Ei, hän oli satuttanut tyttöä jo liian pahasti eikä mikään anteeksipyyntö muuttaisi asiaa. Parempi vain antaa olla, Toby huokaisi ja poisti numeron puhelimestaan.
Toby oli siihen asti pyrkinyt välttämään itkemistä parhaansa mukaan, mutta enää hän ei vain yksinkertaisesti kyennyt. Kaiken surun ja tuskan pohjalta kumpuavan itkun seasta löytyi kuitenkin myös ripaus itsesääliä. Itse Toby oli tehnyt mitä tehnyt, joten itse hän saisi myös kärsiä tekonsa seuraukset.
***
Tieto Miken sairaudesta oli kulkeutunut illan aikana myös Hodgesien kotiin. Owen ja Daniel olivat molemmat aivan sekaisin huolesta, mutta he yrittivät kuitenkin parhaansa mukaan teeskennellä, että mitään ei ollut meneillään.
Silläkin hetkellä Owen luki Felixille aivan normaalisti iltasatua. Owenin oli vaikea saada pidettyä itsensä kasassa, mutta hänen oli pakko, sillä Felix ei vielä tiennyt mitään.
Hyvänyönsuukkoa pojalleen antaessaan Owen kuitenkin pohti, että pian olisi pakko kertoa. Lily oli kuitenkin Felixin paras ystävä, joten asia tulisi väkisin puheeksi lasten välillä. Parasta olisi kuitenkin, että Felix saisi kuulla asian ensimmäistä kertaa vanhemmiltaan.
Olohuoneeseen palatessaan Owen havaitsi Danielin istuvan sohvalla.
-Nukahtiko hän?
Owen vastasi Danielin kysymykseen kevyellä nyökkäyksellä ja kävi istumaan hänen viereensä.
Owen alkoi välittömästi purkaa tuntojaan Danielille.
-Minun käy heitä niin sääliksi. Tämä on todella väärin. Ei kenenkään pitäisi sairastua noin vakavasti, mutta ei etenkään noin nuorten. Lisäksi minua pelottaa sekin, että jos Mike ei toivukaan tuosta, niin Cedric... Se voisi olla jo liikaa hänelle.
-Mitä sinä tarkoitat? Daniel kysyi peloissaan.
-Sinä tiedät, millainen Cedric oli sen jälkeen, kun Jade ja Donna kuolivat. Okei, siitä on kulunut jo vuosia ja Cedric on varmasti kasvanut henkisesti tässä ajassa, mutta... On aivan eri asia menettää vanhempansa kuin menettää lapsensa. Useimmat meistä osaavat odottaa sitä, että meidän vanhempamme menehtyvät ennen meitä, mutta ei kukaan osaa todella varautua siihen, että oma lapsi kuolisi ennen meitä. Minäkään en osaa edes kuvitella miltä se tuntuisi, jos me menettäisimme Felixin, Owen selitti surullisena.
Daniel nielaisi. Owenin sanat oman lapsen menettämisen pelosta... Daniel yritti hetken kuvitella, miltä se tuntuisi, jos he menettäisivät Felixin. Kuvitelma oli ohimenevä, mutta se oli yksi hirveimmistä, minkä Daniel oli ikinä kokenut.
-Kunpa vain olisi jotain, mitä me voisimme tehdä, Owen huokaisi.
Daniel kasasi itsensä nopeasti. Kyllä, tilanne oli paha, mutta toistaiseksi mitään peruuttamatonta ei ollut tapahtunut.
-Ehkä onkin.
Ennen kuin Daniel jatkoi puhumista, niin hän veti Owenin tiukasti kainaloonsa. Daniel tunsi Owenin rentoutuvan välittömästi.
Daniel katsoi Owenia toiveikkaana.
-Emme me ehkä voi tehdä mitään kovin isoa, mutta me voimme olla heidän kaikkien tukenaan, aivan kuin tähänkin asti. En tiedä aivan tarkkaan että millaisia hoitoja Mike saa ja kauanko hän joutuu olemaan sairaalassa, mutta mehän voimme käydä aina välillä vierailemassa siellä. Se piristää häntä varmasti. Nämä ovat pieniä asioita, mutta onpahan edes jotain.
Owen katsoi Danielia suoraan silmiin.
-Sinähän puhut viisaita, hän totesi lopulta.
-Ainahan minä, Daniel kuiskasi ja kurottautui suutelemaan Owenia.
Owen ei sanonut mitään, hän keskittyi vain vastaamaan suudelmaan kaiken järjellisen ajattelun haihtuen vähitellen hänen mielestään.
Niin harmistuneita kuin he vallitsevasta tilanteesta olivatkin, niin vain ja ainoastaan toisiinsa keskittyminen sai heidät rentoutumaan edes hetkeksi ja unohtamaan kaiken ympärillä olevan.
Vielä tulisi yö, sitten seuraava aamu ja kaikki suru palaisi yhtenä vyörynä, mutta ainakin sen hetken kaikki oli hyvin heidän maailmassaan.
*****

Nyt se on varmaa, että Mike on sairas. Tilanne on vaikea kaikille, mutta ymmärrettävästi se on kaikkein vaikein Mikelle. Mitä luulette, kuinka vakavaksi Miken sairaus lopulta osoittautuu? Tätä asiaa tullaan käsittelemään runsaasti muutamissa tulevissa osissa. Vaikka Mikellä menee huonoiten, niin Tobyllakin menee aika heikosti. Hän katuu aivan älyttömästi sitä että hän jätti Rachelin. Miten hyvin uskotte Miken lopulta pääsevän asiasta yli? Entä Rachelin?

Seuraavan osan ilmestymisestä en uskalla luvata mitään, sillä lähestyvä pääsykoe ja Liigan pudotuspelien seuraaminen pitävät mut tällä hetkellä kiireisinä, mutta yritän parhaani. :)

2 kommenttia:

  1. Voi, ompas täällä kerennyt tapahtua paljon! Paljon myös hyvin ikäviä asioita. Todella surullista että Mike on nyt sitten tosiaan sairas. Hänellä on jo nyt todella rankkaa, mutta pahoin pelkään, että rankemmat ajat ovat vasta vielä edessä päin.

    Niin ja Toby. Minä todella toivon, että Toby ja Rachel päätyisivät tästä erosta huolimatta takaisin yhteen. He vaikuttivat oikein sopivalta nuorelta pariskunnalta. Kumpa Toby menisi ja yrittäisi vielä selittää tilanteen Rachelille, luulen että tyttö voisi ehkä ymmärtää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon on ehtinyt tapahtua, etenkin ikäviä juttuja. Miken sairaus on surullista, ja sen enempää paljastamatta voin kommentoida vain, että sun veikkaus rankempien aikojen edessäolemisesta osuu valitettavan oikeaan. :(

      Tobyn ja Rachelin tilanteesta... Ei se aivan tuossa vielä ollut, mutta tulevaisuus näyttää, että mitä heille lopulta tapahtuu.

      Poista