lauantai 8. joulukuuta 2018

32.Ei rakkaus käyttämällä kulu

Muutaman vuoden päästä
Cedric katsoi edessään seisovaa kerrostaloa uteliaan jännittyneenä. Olihan hän toki käynyt siellä jo aiemmin remontissa avustaessaan sekä muuton yhteydessä, mutta nyt taloon oli saapunut jotain sellaista, minkä kohtaaminen jännitti Cedriciä suuresti.
Asunnon oven taakse saapuessaan Cedric meinasi ensin painaa ovikelloa, mutta muisti sitten Danielin toiveen olla painamatta. Niinpä Cedric lähettikin vain Danielille tekstiviestin, jotta mies tulisi avaamaan oven.
Daniel tuli heti avaamaan oven ja miehet halasivat toisiaan tervehdykseksi.
-Hei Daniel, miten teillä menee?
-Meillä menee oikein hyvin, kiitos kysymästä. Owen työskentelee yhä lujasti, vaikka onhan hän tietysti vähentänyt työtuntejaan reilusti. Hänen uusi pomonsa on oikein avokätinen vapaapäivien suhteen, sillä hän on itsekin käynyt tämän saman tilanteen läpi joitakin vuosia sitten. Minä puolestani olen viihtynyt oikein hyvin kotona, vaikka kyllä minäkin aion palata töihin sitten joskus tilanteen tasaannuttua. Entä sinä, Rosanna ja lapset? Miten teillä menee?
-Erittäin hyvin. Lapsille kuuluu hyvää, minulla ja Rosannalla menee hyvin ja töissäkin kulkee.
Cedric piti pienen hetken taukoa ennen kuin esitti seuraavan kysymyksensä.
-Miten Felix voi?
Danielin kasvoille ilmaantui leveä hymy, kun hän kuuli poikansa nimen mainittavan.
-Erittäin hyvin. Meidän mielestämme hän on sopeutunut tänne hienosti eivätkä jälkiseurantaa tehneet sosiaaliviranomaisetkaan ole huomanneet mitään valitettavaa. Tietysti hän on hieman arka, mutta se on ihan normaalia tässä tilanteessa.
Daniel vilkaisi nopeasti puhelintaan.
-Kello alkaa itseasiassa olla jo sen verran, että minä voisin kohta hakea Felixin päiväuniltaan. Haluatko sinä tavata hänet?
-Tietenkin, Cedric nyökkäsi.
Cedric jäi hymy kasvoillaan katselemaan, kun Daniel lähti marssimaan kohti poikansa huonetta. Oven takana Daniel pysähtyi, painoi varovasti korvansa ovea vasten, koputti oveen ja asteli sisään sulkien oven perässään.
Danielin perään katsoessaan Cedricin mieleen muistui hetki hieman kolmosten syntymän jälkeen. Donna oli sanonut hänelle, että isyys oli muuttanut Cedriciä selkeästi. Silloin Cedric ei aivan täysin ymmärtänyt mitä Donna oli tarkoittanut, mutta nyt kun hän pystyi näkemään sen saman vaikutuksen jossakussa ulkopuolisessa, niin nyt hän ymmärsi selkeästi.
Pian huoneen ovi aukesi ja olohuoneeseen asteli pieni, ruskeasilmäinen poika. Olihan Cedric toki nähnyt valokuvia Felixistä, mutta silti hän kykeni hämmentymään hieman. Pieni poika oli yksi suloisimmista lapsista minkä hän oli ikinä nähnyt.
Felix jämähti keskelle lattiaa seisomaan ja tuijottamaan Cedriciä, joten Daniel poimi hänet syliinsä.
-Joo, hän on Cedric. Käydään sanomassa moi, Daniel ehdotti pojalleen.
Daniel meni Cedricin luokse Felix sylissään.
-Hei, Cedric sanoi iloisesti pienelle pojalle.
Felix ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän vain tuijotti hänelle täysin vierasta miestä aavistuksen epäluuloisesti.
-Felix on aika ujo uusia ihmisiä kohtaan, mutta kai sinä ymmärrät sen? Daniel varmisti kysyvästi.
Cedric nyökytteli ymmärtäväisenä.
-Tietenkin. Kaikki lapset ovat erilaisia, ja hänelle on tullut viime aikoina niin paljon kaikenlaista uutta ettei hän vain voi olla vastaanottavainen kaikelle. Annetaan hänelle aikaa.
Felix alkoi yhtäkkia tempoilla itseään pois Danielin otteesta, joten Daniel päätyi laskemaan pojan maahan.
Felix lähti taapertamaan kohti huonettaan ja Daniel jäi katsomaan hymyillen poikansa perään.
-Sinusta on näemmä tullut ihan todella onnellinen sen jälkeen kun te saitte lapsen. Mikä on tietysti erittäin hyvä ja toivottava asia, Cedric lisäsi.
Daniel seisoi hetken hiljaa paikoillaan haaveileva hymy kasvoillaan.
-Minä olen aina ollut onnellinen, mutta jotain on puuttunut. Ainoa ero entiseen on se, että nyt ei puutu enää mitään.
***
Mike käveli päättäväisenä kohti veljensä huoneen ovea. Hänellä oli suunnitelmia ja hän toivoi kovasti, että Toby sanoisi tällä kertaa kyllä.
Mike astui sisään, mutta Toby ei kääntänyt edes katsettaan häntä kohti.
-Toby?
-No mitä nyt? Toby vastasi pitäen katseensa yhä tiukasti paperissa.
-Lähtisitkö kanssani salille?
-Etkö sinä muka osaa treenata yksin?
-Tietenkin osaan. Ajattelin vain kysyä sinua seuraksi, sillä yksin treenaaminen on toisinaan aika tylsää, emmekä me muutenkaan vietä enää juurikaan aikaa kahdestaan... Mike mutisi aavistuksen harmistuneena.
Vaikka Tobyn suurin keskittyminen olikin piirrustuksessa, niin siitä huolimatta hän kykeni huomaamaan muutoksen Miken mielentilassa.
-Anteeksi. En minä mitään pahaa tarkoittanut, minun vain pitää saada tämä piirros valmiiksi mahdollisimman pian. Voin lähteä seuraavalla kerralla.
Seuraavalla kerralla. Aina sinä sanot seuraavalla kerralla, mutta et koskaan lähde, Mike mutisi mielessään.
-Ei se haittaa, kyllä minä ymmärrän. Käyn kysymässä, josko Nora lähtisi kanssani, Mike sanoi ja sulki oven perässään.
Nora oli huoneessaan keskustelemassa tietokoneen välityksellä erään koulukaverinsa kanssa, mutta hän pimensi ruudun välittömästi kuullessaan oven aukeavan.
-Mikä hemmetti siinä oikein on että sinä et ikinä osaa koputtaa! Nora sähähti huoneeseen astuneelle veljelleen.
Mike astui pari askelta taaksepäin mutta koitti pitää säikähtyneisyytensä piilossa.
-Anteeksi. Minä vain... Minä meinasin vain kysyä, että olisitko sinä lähtenyt salille kanssani.
Nora tyyntyi nopeasti. Miken ehdotus ilahdutti, sillä he eivät kovinkaan usein tehneet mitään kahdestaan.
-Kuulostaa ihan kivalta, mutta minulla on muuta tekemistä. Lähden kyllä mielelläni joskus toiste.
-Kaipa minä lähden sitten yksin, Mike huokaisi.
Nora sai mieleensä idean.
-Niin, tai mitä jos treenaisit kotona? Jotain kehonpainotreeniä vaikka, ja onhan sinulla se leuanvetotankokin. Säästyisit ikävystyttävän pitkältä metromatkalta. Isä ei kuitenkaan pääsisi viemään, sillä hän on kylässä Danielin ja muiden luona.
Mike jäi hetkeksi pohtimaan Noran ehdotusta.
-Tuo on hyvä idea. Kiitos.
Mike palasi huoneeseensa, vaihtoi treenivaatteet ylleen, laittoi musiikka soimaan, venytteli kevyesti ja aloitti sitten treeninsä. Treenin lomassa ajatukset äskeisistä pettymyksistä haihtuivat tyystin.
***
Samaan aikaan alakerrassa Lily oli leipomassa mustikkamuffinseja. Oikeaan uuniin hän sai koskea vain tiukan valvonnan alaisena, mutta Cedric ja Rosanna olivat ostaneet Lilylle leikkiuunin mitä hän saattoi käyttää ilman, että joku vahti vieressä koko ajan.
Lily sekoitteli taikinaa rauhassa. Nuoresta iästään huolimatta hän oli ehtinyt leipoa jo aika paljon ja jonkinlaista perfektionismia oli havaittavissa. Lily ei tyytynyt hyviin leivoksiin. Niiden piti olla täydellisiä.
Lily työnsi raa'at muffinit uuniin ja jäi viereen seisomaan ja katsomaan kellosta paistoaikaa. Niiden piti olla uunissa juuri tietty aika, etteivät ne jäisi raaoiksi tai palaisi.
Onneksi äidin neuvot ja tarkka ohjeiden noudattaminen tuottivat tulosta tälläkin kertaa ja muffinsseista tuli juuri sellaisia kuin Lily halusi. Lily keräsi valmiit leivokset tarjoiluvadille ja ryntäsi äitinsä luo.
Rosanna oli katselemassa televisiota, joten Lily päätti odottaa että ohjelmassa tulisi sopiva kohta ennen kuin hän keskeyttäisi.
-Äiti?
Rosanna käänsi katseensa televisiosta kohti Lilyä.
-Niin, kultaseni?
Lily istahti sohvalle äitinsä viereen.
-Minä tein muffinsseja. Haluatko maistaa?
Rosanna katsoi innokasta tytärtään hymyillen.
-Toki. Millaisia muffinsseja sinä teit tällä kertaa?
Alkanut keskustelu keskeytyi ulko-oven aukeamiseen. Molemmat kääntyivät katsomaan ja huomasivat, että Cedric asteli sisään. Lily ryntäsi vastaanottamaan isäänsä.
-Isi! Lily huudahti innosta hihkuen.
Cedric kumartui halaamaan nuorimmaistaan.
-Minä tein mustikkamuffinseja. Niistä riittää kyllä sinullekin, Lily kertoi.
-Kiitos. Minä mietinkin että mikä täällä tuoksuu niin hyvältä, Cedric kehui.
Lily lähti vipeltämään kohti yläkertaa.
-Minä käyn hakemassa myös Tobyn, Noran ja Miken syömään, hän kertoi mennessään.
Cedric meni Rosannan luo ja suukotti naista. Cedric oli jo kauan sitten ottanut tavakseen antaa vaimolleen suukon aina kun hän saapui kotiin, sillä hän halusi varmistaa kaikin mahdollisin tavoin että romantiikka säilyisi heidän suhteessaan. Strategia oli toiminut loistavasti.
-Mitä Danielille, Owenille ja Felixille kuuluu? Rosanna kysyi iloisena.
-Heillä menee oikein hyvin. Daniel ja Owen vaikuttavat onnellisemmilta kuin koskaan, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi. Felix oli toki hieman arka, mutta se on ihan ymmärrettävää. Tämä oli ensimmäinen kerta kun me tapasimme ja hänen elämänsä on muuttunut viime kuukausina muutenkin niin kovasti. Lupasin heille, että he voisivat tulla kylään ensi viikonloppuna koko porukalla. Felixistä ja Lilystä voisi tulla toistensa leikkikavereita, kunhan Felix kasvaa vielä hieman. Heillä ei ole ikäeroa kovinkaan paljoa, Cedric pohti.
Rosanna nyökkäsi tyytyväisenä.
-Kuulostaa hyvältä. Tiedätkö sinä muuten että miksi he oikein odottivat näin kauan? Luulisi että he olisivat voineet adoptoida jo aiemmin, sillä onhan heidän elämäntilanteensa ollut vakaa jo pidemmän aikaa. Tai tiedätkö sinä edes, että mikä sai heidät muuttamaan mielensä? Minä olin jotenkin siinä käsityksessä etteivät he tahtoneet omia lapsia.
Cedric kohautti olkapäitään, vaikka hän tiesikin vastauksen varsin hyvin. Hän ei oikein tiennyt, että kuinka paljon hän oikeastaan voisi kertoa. Lopulta Cedric päätti kertoa koko totuuden.
-He olivat erittäin epävarmoja. Varsinkin Owen. Häntä pelotti, että häneltä ei riittäisi rakkautta Danielin lisäksi myös lapselle. Onneksi he saivat kuitenkin puhuttua asian läpi, ettei se jäänyt kalvamaan koko loppuelämäksi.
***
Ilta oli vaihtunut yön puolelle ja taivaalla tuikki tähtiä. Päivisin niin äänekäs kaupunki alkoi vähitellen hiljentyä.
Myös Danielin, Owenin ja Felixin kotona oli hiljaista. Oli ollut jo jonkin aikaa. Hiljaisuus kuitenkin loppui siihen paikkaan, kun perheen pienimmän huoneesta alkoi kuulua raastavaa itkua.
Owen heräsi hätkähtäen.
-Minä menen, jatka sinä vaan unia, Owen huokaisi.
Daniel mutisi vastaukseksi jotain mistä Owen ei saanut selvää.
Owen vaelsi pimeän asunnon läpi kohti Felixin huonetta. Vaikka järjellä ajatellen Owen tiesi, että mitään äärimmäisen vakavaa oli tuskin käynyt, niin silti pieni pelko nosti aina päätään.
Felix oli noussut seisomaan ja hän puristi pienillä nyrkeillään sängyn reunaa. Huuto oli lähes korviarepivää. Jos Owen ei olisi ollut niin peloissaan, niin hän olisi saattanut kenties miettiä, että milloin naapurit tulevat valittamaan metelistä.
Silmät ristissä Owen asteli pinnasängyn luokse ja nosti huutavan taaperon syliinsä. Felix ei lopettanut itkemistä, mutta äänenvoimakkuus laski siedettävälle tasolle.
-No niin, ei mitään hätää.
-Onko sinulla nälkä?
Felix pudisti päätään ja Owen huokaisi turhautuneena. Vaikka hän rakasti poikaansa todella kovasti, niin pakko hänen oli myöntää että huolehtiminen ei aivan vielä tullut häneltä täysin luonnostaan.
-Syli, pieni poika sopersi alahuuli väpättäen.
-Joo. Isi on tässä. Ei mitään hätää.
Owen nosti Felixin hieman lähemmäs itseään ja otti tukevamman otteen. Hän ei ollut vieläkään oikein kunnolla tottunut kutsumaan itseään isäksi. Se tuntui samaan aikaan niin hirveän pelottavalta, mutta myös todella hyvältä.
Owen käveli ympyrää huoneessa hytkytellen poikaa olkaansa vasten. Vähitellen Felixin itku vaimeni ja lopulta hiljeni täysin siltä erää.
Kun Felix oli viimein nukahtanut uudestaan, niin Owen veti henkeä helpottuneena. Vaikka Felix ei ollutkaan ollut heillä vielä kovin kauaa, niin sinä aikana Owen oli ehtinyt huolestumaan lukemattomista asioista. Yksi niistä oli liian vähäiseksi jäävä unen määrä. Ei niinkään hänen omansa, vaan lapsen.
Owen sai siirrettyä Felixin takaisin omaan sänkyynsä herättämättä häntä. Owen jäi kuitenkin vielä hetkeksi tarkkailemaan, että poika varmasti myös pysyisi unessa. Kun Owen oli viimein täysin varma siitä, että poika oli vaipunut uneen, niin hän yritti sulkea oven mahdollisimman hiljaa perässään.
Owen lähti takaisin kohti hänen ja Danielin makuuhuonetta. Hän yritti avata oven mahdollisimman hiljaa ettei hän herättäisi Danieliakin uudelleen, mutta se ei onnistunut.
Owen oli jo kaivautumassa peiton alle luulen että Daniel oli täydessä unessa, joten hän hätkähti hieman kun Daniel alkoikin puhua.
-Mikä pojalla oli hätänä? Daniel kysyi äärimmäisen unisella äänellä.
-Sylinkaipuuta vain, eli mitään varsinaista hätää ei ollut. Sain hänet nukahtamaan jo uudestaan, Owen mutisi väsyneenä.
Unen rajamailla oleva Daniel kiskoi Owenin takaisin kainaloonsa.
-Kiitos. Minä rakastan teitä. Hyvää yötä.
-Samoin, minä myös, Owen sai vielä sanottua ennen nukahtamistaan.
*****

Ajassa ollaan menty hieman eteenpäin, vähän kaikki ovat kasvaneet ja Danielin ja Owenin adoptioprosessi saatiin onnellisesti päätökseen ja heistä tuli pienen Felix-pojan vanhempia. :) Mitä mieltä olette Cedricin ja Rosannan lapsista, nousiko joku suosikiksi? Felixistä en kysy vielä mielipidettä, sillä taaperosta on aika hankala sanoa yhtään mitään. :D Ei toki muitakaan lapsia ja teinejä ole käyty läpi kovin tarkasti, mutta hekin saavat tulevaisuudessa kyllä enemmän näkyvyyttä.

Tässä vaiheessa voin jo melkein luvata, että uutta osaa ei tule enää tämän vuoden puolella. Mulla on niin kiire koulun kanssa, että aikaa tulee tuskin riittämään. En siis vanno mitään, mutta luulen että varsinaisia osia ei tule ainakaan ennen joulua.

Loppuun vielä extrakuva:
Rosanna ja Lily on tässä kuvassa kyllä niin äiti ja tytär kuin voi olla. :D

6 kommenttia:

  1. Oi, ihanaa että Danielin ja Owenin haaveet sitten toteutuivat. Felix tosiaan vaikuttaa oikein hurmaavalta tapaukselta. :) Cedricin ja Rosannan lapsista taas, tällä hetkellä he kaikki vaikuttavat kyllä kaikki mielenkiintoisilta. Jos pitäisi nyt valita lemppari, niin tykästyin ainakin Lilyyn. Hän vaikuttaa olevan jotenkin niin rauhallinen ja herttainen lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Danielin ja Owenin haave tosiaankin onneksi toteutui. :) Molemmat olisivat varmasti olleet todella surullisia jos adoptio ei olisikaan jostain syystä onnistunut.

      Lily on kyllä herttainen. :) Mä en oikein osaa sanoa että kuka Cedricin ja Rosannan lapsinelikosta olisi mun suosikki. :D

      Poista
  2. Kylläpä Felix onkin suloinen taapero! Saapa nähdä minkä näköinen ja minkä luontoinen hänestä ajan mittaan kehittyy =)

    Kolmosista kiinnostavin on varmaankin Nora salailujensa kanssa. Lilysta on vielä vaikea sanoa, sillä hän kehittyy tuosta paljonkin ja ties mihin suuntaan kunhan teini-ikään asti päästään. Joten toistaiseksi sanoisin näillä tiedoilla suosikiksi Noran =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Felix on todella suloinen. :) Pojan luonteen varalle on kaikenlaisia suunnitelmia, jonkinlainen kokonaiskuva mulla on mutta aivan kaikkia yksityiskohtia en ole vielä hionut.

      Nora on kyllä kiinnostava tapaus, mutta niin ovat kyllä pojatkin, sekä Lily kunhan hän vielä kasvaa tuosta hieman. :)

      Poista
  3. Ajattelinpa täs ku sanoit et niil Lilyllä ja Feluxillä ei ole paljon ikä eroa kun pari vuotta ni ajattelin että voisit ehkä tehä tehä sillee et ne ystävystyi ja lopulta rakastui toisiinsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Felix ja Lily ovat tosiaan molemmat vielä tosi nuoria, mutta eihän sitä vielä tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu... :)

      Poista