31.Mielenmuutos

Bridgeportissa oli meneillään rauhallinen perjantai-iltapäivä. Myös Leedsien kotona oli rauhallista. Danielin ja Owenin kaksiviikkoinen oli nyt puolivälissä, ja he olivat pärjänneet yllättävän hyvin omiin odotuksiinsa nähden, vaikka ei heillä kuitenkaan ollut ollut helppoa.

Owen naputteli kyllästyneenä vastausta työsähköpostiinsa. Hän rakasti työtään hyvin paljon, mutta oli hänen myös pakko myöntää, että se oli toisinaan hyvin pitkästyttävää. Oikeastaan Owen ei tiennyt sitä, että oliko hän pitkästynyt vain työhönsä vai johonkin muuhun, mutta jonkinlaista muutosta hän kyllä kaipasi. Owen mietti että Cedricin ja Rosannan matka oli kyllä tullut niin hyvään hetkeen. Hän pääsi hetkeksi edes osittain irti tutuista kuvioista.

Daniel oli aivan hurmiossa leikittäessään pientä Lilyä. Lily oli niin innokas ja pirteä tapaus, ettei hänestä oikein voinut olla pitämättä.

Myös Lily nautti Danielin seurasta. Alkuun hän oli vierastanut sekä Danielia ja Owenia jonkin verran, mutta tottui heihin kuitenkin pian.

Kun Lily alkoi hiljalleen torkahdella, niin Daniel nappasi hänet syliinsä ja meni Owenin luokse.
-Menen viemään Lilyn päiväunille.
-Mm, Owen mutisi tietokoneensa takaa.

Yläkerrassa Daniel yritti laskea uinahtelevaa Lilyä pinnasänkyynsä, mutta Lily oli tilanteesta aivan eri mieltä.
-Ei väsytä. Ei päiväunia. Leikitään, taapero ehdotti.

Daniel naurahti ja pudisti päätään hyväntahtoisesti.
-Sinä tarvitset päiväunesi, pikkuinen. Lepo on tärkeää ihan kaikille, mutta etenkin pienille lapsille.

-Ei, Lily valitti ja tarttui Danielin käteen kiinni.
Daniel irroitteli itsensä varovasti ja astui muutaman askeleen taaksepäin.
-Nuku nyt vain.

Aivan kuten Daniel oli arvellutkin, niin Lily nukahti välittömästi kun hän oli saanut päänsä tyynyyn.

Daniel jäi vielä hetkeksi tarkkailemaan, että Lily olisi varmasti unessa. Uinuvaa taaperoa katsellessaan Daniel tunsi, miten pala nousi hänen kurkkuunsa. Hän yritti nopeasti työntää ajatuksensa pois, mutta jostain syystä hän ei kyennytkään siihen.

Aiemmin Daniel kuvitteli olleensa niin varma, ettei hän haluaisi lasta tai osaisi huolehtia sellaisesta. Nyt Cedricin ja Rosannan lapsia hoitaessa vietetty viikko oli saanut kuitenkin jo pidempään jossain ajatusten perukoilla kyteneen kipinän roihahtamaan liekkiin. Daniel tiesi, että hän saattaisi sittenkin haluta lapsen. Daniel tiesi myös, että seuraava askel asian mahdolliselle eteenpäinviemiselle olisi Owenille puhuminen. Se tuntui hankalalta, mutta samalla Daniel päätti että puhuisi vielä samana iltana. Asian venyttäminen ei tekisi siitä ainakaan helpompaa.
***

Myöhemmin samana päivänä Daniel toi alakertaan Lilyn sekä yhden hänen leluistaan, että tytön perään olisi helpompi katsoa.

Koska Lily leikki rauhallisesti eikä sillä hetkellä vaatinut huomiota, niin Daniel yritti kiinnittää suurimman huomionsa televisioon. Ruudulla pyörivät uutiset, mutta Daniel ei varsinaisesti katsonut niitä.

Kun Daniel antoi vihdoinkin itselleen luvan ajatella, niin vasta silloin hän tajusi, että miten tuskallisen paljon hän oikein toivoi sitä, että he saisivat Owenin kanssa lapsen. Danielia myös pelotti. Hän tiesi, ettei Owen ollut ainakaan aiemmin halunnut lasta. Entä jos Owenin mieli ei ollut muuttunut ja hän olisi yhä sitä mieltä ettei heidän pitäisi hankkia lasta? Se tietäisi loppua heidän avioliitolleen.

Daniel havahtui ajatuksistaan vasta sitten, kun ulko-ovi kävi ja kolmoset saapuivat koulusta.

Nora meni suorinta tietä yläkertaan, Toby meni juttelemaan Owenille ja Mike puolestaan lähestyi Danielia mielessään pieni pyyntö.
-Soittaisitko sinä tänään meille kitaraa?

Daniel nyökkäsi tyytyväisenä hymyillen.
-Toki. Minun pitää vain virittää se ensin.

Toby tarkkaili Owenia hiljaa. Mies näytti hyvin keskittyneeltä, kun hän naputteli tietokonettaan. Hän tekee varmaan jotain tärkeää, Toby mietti.
-Anteeksi, saisinko minä häiritä sinua hetken?

Owen painoi läppärinsä kannen alas ja kääntyi katsomaan Tobya.
-Tietenkin. Mitä sinulla on mielessä?

Toby veti itselleen tuolin Owenia vastapäätä ja kävi istumaan siihen.
-Oletko sinä ihan oikeasti pankinjohtaja?

Owen naurahti ja pudisti päätään.
-En sentään, en ihan vielä vaikka se onkin päämääräni.
Tobyn kysymys sai Owenin pysähtymään mielessään. Oliko se todella hänen päämääränsä?

Toby nyökkäsi hyväksyvästi.
-Okei. Voitko kertoa vähän lisää siitä, että mitä siellä pankissa oikein tehdään? Minua kiinnostaa.
Owen nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi kertoa. Toby kuunteli tyytyväisenä joka sanan. Heidän juttutuokionsa loppui vasta sitten, kun Daniel oli saanut kitaransa viritettyä.

Daniel oli hyvin tyytyväinen Miken kysymykseen. Soittaessa hän sai keskitettyä ajatuksensa vain ja ainoastaan musiikkin ja murheet unohtuivat kokonaan, edes hetkeksi. Sen vuoksi Daniel eläytyikin soittamiseen aivan täysillä.

Nora oli yläkerrassa omassa huoneessaan tekemässä läksyjä, mutta pojat jäivät alakertaan seuraamaan Danielin soittoa. Molemmat kuuntelivat kiinnostuneina.

Jopa pienen Lilyn huomio oli kiinnittynyt musiikkiin. Lily kikatti innostuneena, hytkyi musiikin tahtiin ja aina välillä hän myös pysähtyi taputtamaan käsiään yhteen.

Myös Owen seurasi Danielin soittoa, mutta aivan eri mielentilassa kuin muut. Owen oli kuunnellut Danielin soittoa jo niin kauan, että hän kykeni erottamaan siinä pienen sävyeron, mikä soittoon ilmaantui aina silloin kun Daniel oli surullinen tai hänen mieltään painoi jokin. Vaikka Daniel soitti tälläkin kertaa iloisia kappaleita, niin Owen erotti sävyn silti.
***

Ilta alkoi hiljalleen valua yötä kohti ja oli lasten nukkumaanmenoaika. Kuluneen viikon aikana Daniel oli nukuttanut Lilyn joka ilta, mutta tänä iltana Owen oli halunnut hoitaa sen joten Daniel meni huolehtimaan kolmoset yöpuulle. Daniel koputti Noran huoneen oveen, mutta vastausta ei kuulunut, joten Daniel raotti ovea varovasti katsoakseen, mikä tilanne oli.

Nora oli mitä ilmeisimmin syvässä unessa, koska hän ei ollut reagoinut koputukseen mitenkään. Daniel sulki oven varovasti ja meni sitten Miken oven taakse. Sielläkään koputukseen ei reagoitu ja oven avaus paljasti, että Mike ei edes ollut huoneessaan.

Daniel meni viimeisenä Tobyn oven taakse. Huoneesta kuului puheensorinaa, joten Daniel oletti myös Miken olevan siellä. Hän koputti oveen ja luvan saatuaan astui sisään. Mike ja Toby olivat syventyneet jonkinnäköiseen keskusteluun.

-Ikävä keskeyttää, mutta kello on jo sen verran paljon että teidän olisi varmaan jo aika mennä nukkumaan.

Toby totteli mukisematta ja kaivautui välittömästi peiton alle.
-Hyvää yötä.

Käytävässä Mike tarttui Danielin hihasta kiinni ja katsoi häntä anovasti.
-Voisitko sinä lukea minulle iltasadun?

Daniel nyökkäsi.
-Toki. Millaisen sadun sinä haluat kuulla?

Mike johdatteli Danielin huoneeseensa ja ojensi hänelle lempikirjansa yöpöydältään. Tämän jälkeen Mike istahti sängylleen ja jäi kuuntelemaan Danielin lukemista.

Daniel luki Mikelle sadun nuoresta urheilijasta, jonka tavoitteena oli kohota maailmanluokan tähdeksi. Mike oli kuullut tarinan jo useasti, mutta se ei häntä haitannut. Se oli niin kiinnostava tarina.

Tarinaan syventymiseltään Daniel ei ehtinyt huomata, että missä välissä Mike oli kaivautunut peiton alle ja nukahtanut. Kun Daniel oli saanut luettua kirjan loppuun, niin hän laski sen takaisin Miken yöpöydälle, sammutti valot ja sulki oven perässään.

Alakertaan saavuttuaan Daniel huomasi, että Owen oli mitä ilmeisimmin saanut Lilyn jo nukutettua. Kun Owen kuuli Danielin askeleet, niin hän nousi ylös ja ryntäsi huolestuneena miehensä luokse.

Owen ei yrittänyt kierrellä aihetta tai edes pohjustaa keskustelua mitenkään, vaan hän meni suoraan asiaan.
-Mikä sinulla on? Älä edes yritä väittää että kaikki on kunnossa. Minä tiedän ettei ole. Jotain sinun mielessäsi pyörii, eikä se selvästikään ole mitään positiivista.

Daniel ihmetteli itsekin, että miten hän kykeni pysyttelemään niin rauhallisena tilanteen vakavuuteen nähden.
-En minä oikein osaa sanoa että onko tämä positiivista vai negatiivista. Todella vakavaa se kyllä on. Tämä muuttaa meidän koko loppuelämäämme, suuntaan tai toiseen.

Owen ei tiennyt vieläkään mistä oli kyse, mutta kaikenlaiset kauhukuvat alkoivat tulvia hänen mieleensä.
-Daniel, kerro mistä on kyse. Minua pelottaa.

Ensitöikseen Daniel käveli keittiöön ja laski itselleen lasillisen vettä. Owen seurasi hänen perässään. Kun Daniel oli saanut lasinsa tyhjäksi, niin hän nojautui työtasoa vasten ja alkoi puhua.
-Silloin kun Cedric ja Rosanna alkoivat odottaa esikoistaan, tai kuten myöhemmin kävi ilmi, esikoisiaan, niin me puhuimme omasta lapsesta. Silloin me päätimme, että emme hankkisi lasta. Minä pelkäsin liikaa etten osaisi huolehtia lapsesta ja sinä et muutenkaan halunnut. Siitä on kuitenkin jo vuosia. Nämä päivät mitä me olemme viettäneet täällä ovat saaneet minut tajuamaan, että haluaisin ehkä sittenkin saada oman lapsen. Tai oikeastaan olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt minä kykenin myöntämään sen itselleni.

Owen jäi tuijottamaan Danielia jäätyneenä. Tilaan laskeutui aivan täysi hiljaisuus. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan ainakaan kymmeneen minuuttiin ja ainoa ääni tilassa oli ulkoa kuuluva sateen ropina.

Hiljaisuuden rikkoivat Owenin värisevät sanat.
-Aivan ensimmäiseksi minun on lienee toivottava, että sinä et suutu minulle siitä etten ole ollut täysin rehellinen.
Daniel pudisti päätään hämmentyneenä.
-En usko että minulla on muutenkaan tarvetta suuttua, mutta en ainakaan nyt kun en tiedä että mistä minun ehkä kuuluisi.

Owen nosti kätensä kasvojensa eteen peittääkseen alkavan itkun.
-Silloin kun me aluinperin puhuimme tästä, niin minä en ollut täysin rehellinen. Kyllä minä oikeasti halusin lapsen jo silloin. Minä olin vain niin helvetin epävarma ja pelokas.
Daniel hätkähti hieman. Owen ei kiroillut juuri koskaan. Daniel olisi voinut laskea kahden käden sormilla ne kerrat milloin hän oli kuullut Owenin kiroilevan.
-En minä oikeasti ole ihan niin työriippuvainen. Tietenkin rakastan työtäni ja haluan päästä urani huipulle, mutta ei se ole kaikkeni. Rakastan sinua niin paljon että se sattuu, ja pelkään että jos meillä olisi se lapsi niin riittäisikö minulta rakkautta hänellekin. Luultavasti riittäisi, mutta en minä voi olla varma.
Owen piti pienen tauon saadakseen itkuaan hillittyä.
-Aina kun Cedricillä on ollut vaikeaa ja me olemme saaneet ottaa lapset vastuullemme, niin minä olen salaa nauttinut niistä tilanteista. En tietenkään siksi että Cedric on saanut kärsiä, vaan siksi että minä olen päässyt kokemaan ihan kokonaisuudessaan mitä se lapsiarki on. Ei ystävän lapsista huolehtiminen ole tietenkään sama asia kuin oma, mutta se on kaikista läheisin vaihtoehto minkä minä olen päässyt kokemaan.

Kun Owen hiljeni, niin heidän välillään oli pitkä hiljaisuus. Paljon pidempi kuin hetkeä aiemmin. Daniel yritti kiivaasti miettiä, että mitä hän voisi nyt sanoa tai tehdä.

Lopulta Daniel päätyi kietomaan kätensä Owenin ympärille. Rahoittavan kosketuksen myötä löytyivät myös sopivat sanat.
-Tietysti minä toivon, että sinä olisit puhunut alusta asti rehellisesti, mutta ymmärrän sinua, sillä onhan tämä vaikea aihe. Hyvä että saimme kuitenkin nyt otettua tämän puheeksi, niin voimme alkaa tehdä asialle jotain.

Owen katsoi Danielia ihmeissään.
-Sinäkö haluat varmasti tehdä tälle jotain?

Daniel nyökkäsi vakuuttava hymy kasvoillaan.
-Täysin varmasti. Tietenkin meidän pitää puhua ja miettiä että mikä se meidän ratkaisumme lopulta on, mutta kyllä, minä haluan tehdä tälle asialle jotain.
***

Toinen viikko kului kuin hujauksessa. Lastenhoidon ja Owenin töiden lomassa Daniel ja Owen keskustelivat ja pohdiskelivat kaikenlaista. He kävivät läpi useita eri ratkaisuja ja toimintatapoja, ja lopulta he uskoivat keksineensä sopivan tavan toimia.

Cedric ja Rosanna palasivat lomaltaan todella onnellisen ja levänneen näköisinä.

-Kolmoset ovat varmaan vielä koulussa, mutta entä Lily? Minulla on ollut niin kova ikävä heitä, Rosanna huokaisi.
-Owen meni juuri hakemaan häntä päiväunilta, Daniel hymähti.
Rosanna ryntäsi suorinta tietä yläkertaan jättäen Danielin ja Cedricin kahdestaan.

Cedric katsoi Danielia tutkivasti. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän vain, mutta Danielin olemus vaikutti jotenkin... Erilaiselta. Paremmin kuvaavaa sanaa Cedric ei keksinyt.
-Viestienne perusteella teillä on mennyt hyvin ja olette viihtyneet täällä, mutta on se varmaan ihan hauskaa päästä taas omaan rauhaan ilman että tarvitsee jatkuvasti katsoa jonkun perään?

Daniel naurahti ja kohautti olkapäitään.
-Kyllä meillä on sujunut. Nora on ollut erittäin rauhallinen ja tottelevainen. Pojat ovat olleet hieman villimpiä, mutta ovat hekin meitä totelleet. Mutta tuosta muiden perään katsomisesta...

-Mitä? Cedric kysyi silmät hämmästyksestä suurina.

-Tiedän mistä meillä oli puhetta silloin joskus, mutta tilanne on nyt muuttunut. Viime aikoina minä ja Owen olemme puhuneet vähän, tai aika paljonkin, ja me olemme päättäneet adoptoida lapsen!
Daniel lähestulkoon tärisi innosta kertoessaan. Hän tiesi, että Cedric olisi myös äärimmäisen innoissaan.

Danielin arvio osui oikeaan. Cedric kaappasi ystävänsä syleilyynsä.
-Onneksi olkoon! Jos tarvitsette mitä tahansa apua ikinä missään niin älkää epäröikö pyytää, minä ja Rosanna autamme enemmän kuin mielellämme.

-Kiitos. Sitä apua tullaan kyllä todella tarvitsemaan.
*****

Hei. Sori että tässä on ollut ihan liian pitkä väli. Voi olla, että tällaisilla pidemmillä väleillä mennään ainakin ensi kesään asti. Koulussa on ihan hemmetin kiireistä ja stressaavaa, helmikuussa alkaa lukuloma (tai "loma", koska eihän se nyt mitään oikeaa lomailua ole) ja kirjoitusten jälkeen sitten pääsykokeisiin luku. Pyrin tekemään osia aina välillä kun on aikaa ja jaksamista, mutta toivon että teiltä löytyy ymmärrystä harvanlaiselle julkaisutahdille. :)

Sitten itse osaan. Daniel ja Owen pärjäsivät lastenhoitajina yllättävän hyvin, ja sen ansiosta he alkoivat myös pohtimaan oman lapsen hankkimista. Mitä veikkaatte, miten Danielin ja Owenin lapsihaaveen käy? Voin paljastaa, että se selviää jo ensi osassa. ;)