28.Ensiaskeleet

Aamu oli erittäin aikainen, mutta Cedric oli jo hautausmaalla. Hän oli käynyt siellä joka päivä Donnan hautajaisten jälkeen. Siitä Cedric ei enää ollut varma että kauanko hautajaisista oli kulunut aikaa, sillä hän oli jotenkin kadottanut ajantajunsa.

Donnan kuoleman jälkeen Cedric oli kulkenut kuin sumussa, mutta yhden asian hän muisti selkeääkin selkeämmin. Kuolinsyytutkimuksen tuloksen. Cedricin aiemmat päättelyt olivat osuneet oikeaan ja Donna oli kuollut kaatumisesta päähän koituneen iskun seurauksena.

Pahinta oli kuitenkin se, että kuolinsyyraportissa oli lukenut, että jos joku olisi löytänyt Donnan ajoissa ja hänet olisi toimitettu hoitoon, niin hän ei olisi ehkä kuollut. Cedric ei tiennyt, kuuluisiko hänen kokea syyllisyyttä. Ehkä kuuluisi, ehkä ei. Ei hän kuitenkaan kyennyt.

Ei hän kyennyt tuntemaan oikein mitään. Aivan kuten Jadenkin kuoltua, hautajaispäivään asti hän itki, mutta sitten kyyneleet vaan loppuivat. Silloin hänellä oli kuitenkin aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan aivan eri tavalla, mutta nyt hänellä oli työ ja kolme lasta joista huolehtia.

Pomo oli onneksi ollut erittäin armollinen ja myöntänyt Cedricille pitkän sairasloman. Lapsista ei kuitenkaan voinut ottaa lomaa. Cedric olikin hyvin kiitollinen siitä, että Rosanna oli jaksanut hoitaa lapsia käytännössä yksin jo pitkän aikaa. Näin ollen Cedricillä oli mahdollisuus poistua kotoa olemaan johonkin olemaan yksin ajatuksiensa kanssa. Poissaolo ei ollut kovin hyvä juttu sillä Cedric huomasi etääntyneensä lapsista hyvin paljon. Jossain sumuverhon takana Cedric kykeni ajattelemaan, että tilanteelle pitäisi tehdä jotain, mutta ei hän tiennyt mitä. Vaikka hän olisikin tiennyt, niin luultavasti hän ei olisi jaksanut.
***

Samaan aikaan kotona Rosanna makoili sängyllä, hänkin omien ajatustensa vallassa. Hän tuijotti seinällä olevaa hääkuvaa kevyt hymy kasvoillaan.

Hääpäivä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista päivistä. Kyllä, se päättyi kamalasti, mutta silti se oli myös yksi onnellisimmista. Eikä ainoastaan naimisiinmenon vuoksi.

Rosanna oli yhä surullinen Donnan kuolemasta, mutta enemmän kuin hän oli surullinen niin hän oli huolissaan Cedricin voinnista. Surusta ja huolesta huolimatta hän oli kuitenkin samaan aikaan myös erittäin onnellinen.

Cedric ei vielä tiennyt mitään. Rosanna oli toistaiseksi ainoa joka tiesi. Hän tiesi myös että Cedricille pitäisi kertoa, mutta hän halusi odottaa sopivaa hetkeä, tai edes sitä että Cedric kykenisi keskustelemaan ja kuuntelemaan. Viime aikoina Cedric ei ollut ollut kovinkaan vastaanottavainen ja Rosanna ymmärsi kyllä syynkin, mutta silti se harmitti. Rosanna kuitenkin tiesi myös, että vielä tulisi hyvä hetki.

Ajatukset katkesivat kuitenkin äkisti kun Rosanna tunsi vatsassaan kouraisun. Kylpyhuoneeseen rynnätessään Rosanna kerkesi ajattelemaan, että edellisellä kerralla hän pääsi ihmeen helpolla, mutta tällä kertaa hän näemmä keräsi aivan kaikki mahdolliset oireet.

Rosanna ei ollut ehtinyt syödä tai juoda vielä mitään sinä aamuna, joten ulos tuli pelkkää sappinestettä. Lopulta ei enää sitäkään, mutta olo ei siltikään tuntunut helpottavan.

Kun paha olo alkoi vihdoinkin siltä erää hellittää, niin Rosanna painui huokaisten nojaamaan kylpyhuoneen seinää vasten kylmän hien valuessa hänen otsalleen. Sillä hetkellä Rosanna päätti, että Cedric saisi tietää vielä samana iltana.
***

Paria tuntia myöhemmin Rosanna oli antanut kolmosille aamupalan ja istui keittiön pöydän ääressä valvomassa heidän leikkiään. Ajatukset kuitenkin karkailivat Cedriciin ja hänen vointiinsa. Rosanna tiesi, että Cedric olisi saatava edes jollain tasolla kuntoon että he voisivat alkaa varautua tulevaan yhdessä.

Rosanna oli niin kiitollinen siitä, että kolmoset eivät enää olleet ihan pieniä ja ehtisivät vielä kasvaa ennen pikkusisaruksensa syntymää. Rosanna toivoi myös hyvin paljon, että Cedric ottaisi uutisen ilolla vastaan. Rosanna halusi todella pitää vauvan, mutta yksin hän ei siihen pystyisi.

Samassa Rosanna kuulikin askelia kuistilta ja näki, kun Cedric asteli sisään. Mies näytti poissaolevalta, aivan kuin hän oli näyttänyt jo pidemmän aikaa.

Cedric huomasi leikkivät lapset ja poimi Noran syliinsä. Aina ennen tyttö oli ilahtunut isänsä näkemisestä ja kietoutunut hänen kaulaansa kuin pieni takiainen, mutta nyt hän vetäytyi taaksepäin ja tuijotti Cedricin kasvoja hyvin epäluuloisena.

Myös Cedric huomasi Noran reaktion. Hän yritti halata tyttöä, mutta Nora alkoi pyristellä vastaan, joten Cedric päätti laskea hänet lattialle. Tyttö palasi leikkiensä pariin ja Cedric lukittautui makuuhuoneeseen.

Rosanna seurasi tilannetta sivusta ja hänen sydämensä särkyi hieman. Viimeistään se, että Nora hyljeksi isäänsä oli selvä merkki siitä että Cedric tarvitsisi apua. Onneksi sitä ei tarvinnut hakea kovin kaukaa.

Rosanna etsi Danielin numeron puhelimestaan, mutta ei sitten painanutkaan vihreää luuria. Hän alkoi epäröidä. Daniel ja Owen olivat tehneet Cedricin hyväksi jo hyvin paljon, voisiko heitä rasittaa enää enempää? Toisaalta, niin oli Rosannakin tehnyt kaiken mahdollisen edesauttaakseen Cedricin vointia mutta se ei kuitenkaan ollut parantunut.

Lopulta Rosanna veti syvään henkeä ja päätti soittaa. Hänen oli pakko tehdä se. Cedricin vuoksi, kolmosten vuoksi ja syntymättömän lapsen vuoksi. Ennen kaikkea Cedricin itsensä.

-Hei Daniel. Minä täällä.
-Hei Rosanna. Miten siellä menee?
-Huonosti. Cedricin vointi ei ole parantunut yhtään ja lapsetkin ovat alkaneet vierastaa häntä enkä minä tiedä mitä tehdä.
-Haluaisitko sinä että minä ja Owen tekisimme jotain? Olemme kyllä tehneet jo kaiken mitä voimme, mutta kyllä me voimme vielä yrittää jos siitä on yhtään mitään apua.
-Olisin siitä hyvin kiitollinen. Jos Cedric pysyy pitkäänkin tuossa tilassa niin se on huono juttu, sitä paitsi tässä on yksi tilanne päällä minä vuoksi hänet olisi tärkeää saada kuntoon mahdollisimman pian.
-Mikä tilanne?
-No...Tilanne. En minä voi vielä puhua siitä tämän enempää.
-Ei tarvitse, taisinkin jo ymmärtää että mistä on kyse. Minä ja Owen tulemme hakemaan hänet töiden jälkeen ja koitamme saada hänet puhumaan.
-Kiitos.
***

Kuten Daniel oli luvannutkin, niin vielä samana iltana hän ja Owen saapuivat Leedsien luokse. Suunnitelmana oli houkutella Cedric heidän mukaansa ja saada hänet puhumaan, tavalla tai toisella.

Daniel ja Owen olivat Cedricistä vähintään yhtä huolissaan kuin Rosanna. He halusivat saada parhaan ystävänsä takaisin kuntoon keinolla millä hyvänsä. Daniel uskoi että puhuminen riittäisi, Owen ei ollut yhtä toiveikas.

Daniel lähti puhumaan Cedricille ja Owen jäi olohuoneeseen keskustelemaan Rosannan kanssa. Rosanna yritti pukea sanoiksi ajatuksiaan Owenin ja Danielin apua kohtaan.
-Minä en tiedä miten minä sanoisin tämän, mutta olen erittäin kiitollinen siitä että te autatte meitä. Cedric on ollut jo ihan liian pitkään kaiken ja kaikkien ulottumattomissa enkä minä osaa enää auttaa. Toivottavasti te saatte hänet puhumaan.

Owen kaappasi Rosannan syleilyynsä.
-Kyllä kaikki kääntyy vielä parempaan päin, ennemmin tai myöhemmin. En minä usko että hänen mielenterveydelleen on tapahtunut mitään peruuttamatonta. Kunhan hän saa tukea ja aikaa, niin kyllä hän vielä kuntoutuu. Ei hän varmastikaan äitinsä kuolemaa unohda, mutta oppii kyllä elämään sen kanssa.

Rosanna hymyili leveästi Owenin sanoille.
-Minä niin toivon että sinä olet oikeassa.

Yhtäkkiä Rosanna vetäytyi taaksepäin Owenin otteesta vatsaansa pidellen.
-Anteeksi, tulen kohta takaisin, Rosanna mutisi ja ryntäsi kylpyhuoneeseen.
Owen jäi huolestuneena kuuntelemaan olohuoneeseen kantautuvia oksennusääniä.

Kun yhä hieman tärisevä Rosanna palasi olohuoneeseen muutamaa minuuttia myöhemmi niin Owen oli hänestä hyvin huolissaan.
-Rosanna, oletko sinä kunnossa?

Rosanna nyökkäsi hymy kasvoillaan.
-Kyllä olen, ei tuossa ollut mitään vakavaa.
-Mutta sinähän oksensit? Owen kysyi kummastuneena.
-Owen, minä en ole sairas. Kaikki on hyvin.
Rosanna jäi vielä tuijottamaan Owenia painokkaasti sanojensa vakuudeksi.

Owen oli vielä hetken erittäin hämmentynyt, mutta yhtäkkiä hän tajusikin että mitä Rosanna tarkoitti.
-Onneksi olkoon. Tietääkö Cedric jo?
Rosanna pudisti päätään.
-Ei tiedä. Ajattelin kertoa tänä iltana.

Samaan aikaan makuuhuoneessa käytiin aivan toisenlainen keskustelu. Daniel katsoi nurkassa musertuneena istuvaa Cedriciä ja veti järkyttyneenä henkeä. Daniel tiesi kyllä että Cedric ei voinut hyvin, mutta nyt hän tajusi miten paha tilanne todellisuudessa oli.
-Hei.
Cedric ei vastannut Danielin tervehdykseen mitenkään.

-Cedric, sinä lähdet nyt minun ja Owenin mukaan. Rosanna, minä ja Owen olemme todella huolissamme sinusta. Sinä olet vellonut omissa ajatuksissasi jo liian kauan, ja on kaikkien kannalta parempi että sinä saat puhuttua niistä että alat vähitellen toipumaan.

-Mihin te oikein aiotte viedä minut? Cedric sai kysyttyä erittäin hennoksi kuihtuneella äänellään.

Daniel istahti maahan Cedricin eteen.
-Meidän kotiimme. Älä pelkää, emme me aio tehdä sinulle mitään pahaa. Yritämme vain saada sinut puhumaan. Tapahtuneen aiheuttamien tunteiden läpikäyminen on ensiaskel parantumiseen. Läheisen kuolemaa saa ja pitääkin surra, mutta sinä et ole tehnyt oikein sitäkään. Minä ja Owen autamme sinut alkuun että jonain päivänä sinä kykenisit jatkamaan elämääsi edes jokseenkin normaalisti.

Cedric huokaisi uupuneena. Hän ei olisi jaksanut tai halunnut puhua, mutta Danielin sanoissa oli järkeä. Ehkä nyt olisi aika aloittaa toipuminen ihan oikeasti.
-Hyvä on, mennään sitten.
***

Kun he saapuivat Danielin ja Owenin kotiin, niin Owen antoi Danielin ottaa tilanteen haltuunsa ja meni itse laittamaan takkaan tulia. Owenkin halusi auttaa, mutta hän ei tiennyt mistä aloittaa.

Daniel istutti Cedricin sohvalle ja kävi hänen viereensä. Daniel koitti muodostaa katsekontaktia, mutta siitä ei tullut mitään sillä Cedric vain tuijotti tyhjyyteen.

-Cedric? Millainen olo sinulla on nyt? Olisi tosi kiva, jos saisit sanottua edes jotain.

Cedric tunsi, kun ensimmäinen kyynel valahti hänen poskelleen. Hän olisi todellakin halunnut sanoa jotain, mutta hän ei vain kyennyt. Vähitellen kyyneliä ilmaantui lisää ja Cedric yritti nousta ylös ja juosta karkuun, mutta Daniel nappasi hänen kädestään kiinni.

Cedric yritti vielä hetken taistella vastaan, mutta lopulta hän ymmärsi ettei siinä ollut enää mitään järkeä, eikä oikeastaan ollut missään vaiheessa ollutkaan. Onneksi Daniel oli siinä vieressä. Cedric painoi päänsä ystävänsä olalle eikä tilassa kuulunut hetkeen mitään muuta kuin äänekästä parkumista.

Daniel ei ollut varsinaisesti iloinen siitä että Cedric itki, mutta hän oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että Cedric sai viimein aloitettua tunteidensa purkamisen jostakin. Jos itkeminen oli se tapa millä Cedric saisi helpotettua oloaan pahimman yli, niin sitten Daniel ottaisi sen vastaan.

Kun Cedricin itku oli viimein laantunut edes hieman, niin Daniel istutti hänet sohvalle ja kävi itse hänen viereensä. Myös Owen liittyi heidän seuraansa.

Owen tunsi hieman huonoa omatuntoa itsessään. Hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt tajuta aikaisemmin että miten huono Cedricin tilanne oli ja että hänen olisi pitänyt myös keksiä joku tehokkaampi tapa auttaa. Nytkään hän ei kuitenkaan tiennyt mitä tehdä, joten hän vain keskittyi kuuntelemaan Cedricin vuodatusta.

Cedric tosiaankin puhui, enemmän kuin mitä hän oli puhunut oikeastaan koskaan kenellekään. Vanhempiensa kuolemasta aiheutuneesta surusta, harmituksesta mikä johtui siitä että hän oli etääntynyt lapsistaan, huolesta joka hänellä oli sekä hänen omasta että perheensä tulevaisuudesta... Cedric puhui kauan ja Daniel kuunteli Owenin kanssa kärsivällisesti joka sanan.

Daniel esitti joitakin tarkentavia kysymyksiä Cedricille ja Cedric vastasi niihin kaikkiin. Daniel oli mielessään hyvin tyytyväinen. Cedricillä oli vielä pitkä tie edessä siihen että hän tulisi sinuiksi vanhempiensa menetyksen kanssa, mutta tämä oli hyvä alku.

Yhtäkkiä Cedric pomppasi ylös sohvalta. Itku oli äsken tauonnut hetkeksi, mutta nyt se alkoi taas.
-Minun täytyy mennä kotiin ja pyytää Rosannalta anteeksi. Olen viime aikoina ollut ihan hirveä häntä kohtaan.

Daniel pudisti päätään.
-Ei sinun tarvitse anteeksi pyytää, mutta keskustelu voisi olla ihan paikallaan. Minusta tuntuu, että teillä taitaa olla aika isoja asioita keskusteltavana.

Ennen lähtöä Owen kävi vielä halaamassa Cedriciä.
-Jos vielä joskus tulee jotain, niin voitte tulla pyytämään apua. Tarjous on voimassa nyt ja aina.

-Te olette kyllä tehneet jo tarpeeksi ja enemmänkin, mutta pidetään mielessä.
***

Rosanna henkäisi helpotuksesta. Nora, Toby ja Mike olivat viimeinkin unten mailla kaikki. Rosanna ei tiennyt, oliko ilta muuten vain tavallista hankalampi vai oliko hän itse niin paljon väsyneempi että operaatio tuntui tavallista työläämmältä. Eipä sillä toisaalta ollut väliä, sillä kaikki kolme saatiin kuitenkin nukkumaan.

Rosanna oli juuri painamassa valonkatkaisijasta, kun hän kuuli ulko-oven aukeavan. Joko Cedric oli palannut? Rosanna sammutti valot ja hiipi hiljaa olohuoneeseen.

-Hei.

Rosanna katsoi Cedriciä aavistuksen yllättyneenä. Mieshän näytti melkein normaalilta.
-Hei.

Hetken he vain seisoivat paikoillaan ja tuijottivat toisiaan, mutta pian Cedric ryntäsi Rosannan luo ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
-Anteeksi että minä olen viime aikoina ollut niin poissaoleva sekä huono mies ja isä. Olin hyvin surullinen ja olen toki yhä, mutta nyt minä alan ihan oikeasti käsitellä ajatuksiani ja tunteitani että pystyisin jälleen olemaan läsnä tässä arjessa.

Rosanna vain pudisti päätään.
-Voi Cedric, et sinä ole huono mies etkä huono isä, eikä sillä ole enää väliä. Tärkeintä että olet nyt siinä, sillä meillä on yksi iso asia puhuttavana.

-Mitä sinä tarkoitat? Onko sinulle tai lapsille sattunut jotain vakavaa?

Rosanna ohitti Cedricin kysymyksen täysin.
-Muistatko, mikä oli ensimmäinen asia mikä teki sinut aidosti onnelliseksi Jaden kuoleman jälkeen?

Toisenkin äitinsä kuoleman muistelu veti Cedricin mielen hetkeksi hyvin matalaksi.
-Se, kun sinä kerroit olevasi raskaana. Se teki minut erittäin onnelliseksi. Kuinka niin?

Rosanna ei vastannut mitään. Tuijotti vain Cedriciä anovalla ilmeellä.

Hetkeen Cedric ei ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta ei kestänyt kauaa että hän tajusi.
-Hetkinen nyt. Tarkoitatko sinä, että sinä olet...
Rosanna nyökkäsi.

Cedric nappasi Rosannaa vyötäröltä kiinni ja heilautti hänet ilmaan. Rosanna alkoi kikattaa villisti.

-Tämä oli minulle pienoinen yllätys, mutta kyllä minä olen tästä myös erittäin onnellinen. Olethan sinäkin?

Cedricin hymy kertoi varmasti tarpeeksi, mutta hän halusi silti myös sanoa ääneen jotakin.
-Meidän pitää muuttaa isompaan taloon ja muutenkin järjestellä asioita, mutta kyllä tämä tekee minutkin hyvin onnelliseksi.
*****

Donnan kuolema oli Cedricille kova isku, mutta onneksi hän sai rakkaidensa tuella otettua ensiaskeleet toipumiseen. Mitä luulette, miten he pärjäävät nyt tästä eteenpäin kun on uusi lapsikin tulossa? Sen voin paljastaa, että tällä kertaa tulossa on vain yksi lapsi (ainakin toivottavasti). Sukupuolesta saa kyllä esittää veikkauksia, sillä se on toistaiseksi yllätys mullekin. :D