27.Itketään kun siltä tuntuu

Se päivä oli alkanut kuten tavalliset perjantaipäivät heidän taloudessaan yleensäkin. Aamun Cedric ja Rosanna olivat kotona kolmosten kanssa. Iltapäivällä Rosanna lähti työkavereidensa kanssa matkustamaan kohti Appaloosa Plainsia, missä he viettäisivät viikonlopun edustamassa työpaikkaansa jossakin ravintolamessuilla.

Myös Cedric oli palannut isyysvapaalta töihin, mutta tänään hänellä oli vapaapäivä. Lapset olivat olleet koko päivän hyvin iloisia, pirteitä ja tottelevaisia joten Cedricillä ei ollut mitään suurempia ongelmia heidän kanssaan. Hänen ajatuksensa kuitenkin liikuskelivat jossain aivan muualla.

Donna oli käynyt heillä joka päivä, yleensä jo aamulla. Jos hän ei jostain syystä päässyt niin hän oli kuitenkin vähintään soittanut kysyäkseen lapsenlastensa kuulumisia. Nyt kello lähestyi kuitenkin jo iltaa kovaa vauhtia eikä Donnasta ollut kuulunut yhtään mitään.

Cedric päätti yrittää vielä kerran. Puheluun ei kuitenkaan tälläkään kertaa vastattu. Se oli Cedricille selvä merkki siitä, että jokin oli pielessä. Hän toivoi sydämensä pohjasta että Donna olisi vain nukkumassa tai unohtanut laittaa puhelimensa päälle. Koska Donna ei vastannut, niin Cedric soitti yhden puhelun johonkin aivan muualle.

Daniel vastasi välittömästi. Cedric koitti pitää äänensä mahdollisimman iloisena peittääkseen huolestuneisuutensa.
-Hei Daniel! Oletteko sinä ja Owen vielä töissä?
-Owenilla on joku iltakokous mutta minä pääsin jo pari tuntia sitten. Oliko sinulla mielessä jotain?
-Voisitko sinä tulla vahtimaan lapsia hetkeksi? Äidin piti tulla tänään hoitamaan heitä minun kanssani mutta häntä ei ole ole näkynyt eikä hän myöskään vastaa puhelimeen.
-Tietysti minä voin. Olen siellä ihan kohta.
-Kiitos.

Koska Daniel ja Owen asuivat yhä tien toisella puolella niin Daniel oli paikalla alta aikayksikön.
-Mene vaan, kyllä minä pikkuisten kanssa pärjään. Toivottavasti Donnalle ei ole sattunut mitään.

Cedric pudisti päätään.
-En minä usko että hänelle on tapahtunut mitään. Ehkä hän vaan nukkuu tai hänen puhelimestaan on vain loppunut akku. Tuskinpa tässä on mistään sen vakavammasta kyse, mutta haluan kuitenkin käydä varmistamassa.
***

Huoli vain kasvoi Cedricin sisällä ja mitä lähemmäs lapsuudenkotiaan hän saapui, niin sitä varmempi hän oli siitä että jotain oli vialla. Sitä Cedric ei osannut määritellä että mitä hän oikein odotti, mutta hän vain jotenkin tiesi ettei kaikki ollut kunnossa.

Ensimmäisenä Cedric meni vanhasta tottumuksesta omaan huoneeseensa. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin ikkunassa roikkuvat verhot ja kasa pahvilaatikoita.

Mitään ei ole vialla, mitään ei ole vialla, mitään ei ole vialla... Cedric toisteli lausetta mielessään ja toivoi kovasti että uskoisi ajatukseen itsekin.

Talon puolella olohuone oli tyhjä ja Cedricin mielestä jopa pahaenteisen hiljainen.

Ehkä hän on vain lähtenyt kävelylle tai jotain. Ei tässä mitään hätää ole, Cedric ajatteli tarkistettuaan loput huoneista ja todettuaan nekin tyhjiksi.

Cedric siirtyi takaisin kuistille ja käveli hetken hermostuneena ympyrää pohtien seuraavaa liikettään. Hänen askeleensa kuitenkin pysähtyivät äkisti kun hän näki jotain mitä hän ei olisi todellakaan halunnut nähdä.

Cedric jäätyi paikalleen. Hän ei ollut tunnistaa maassa makaavaa hahmoa, mutta jotenkin hän vain varmistui hetkessä että kenestä oli kyse.

-Äiti! Cedric rääkäisi kauhuissaan ja lähti ryntäämään portaita alas.

Donnan vasenta silmäkulmaa koristi suuri mustelma joka kieli siitä että hän oli todennäköisesti kolauttanut päänsä johonkin ja hänen ihonsa oli kalpea, suorastaan kelmeä. Cedric huomasi myös välittömästi, että Donna ei enää hengittänyt.

Cedric huomasi heti ensivilkaisusta äitiinsä, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Siitä huolimatta Cedric kävi polvilleen maahan ja laski sormensa Donnan kaulalle etsiäkseen sykettä, jota ei kuitenkaan löytynyt.

Cedric ravisti Donnaa varovasti. Ei mitään reaktiota. Cedric pyrki kiivaasti estämään silmiin kihoavat kyyneleet. Hän ravisti Donnaa vielä uudestaan.
-Äiti, herää!

-Äiti...
***

Ilta alkoi pimetä ja Daniel alkoi olla huolissaan. Cedric oli ollut poissa jo tunteja. Daniel tiesi, että jos kyse ei ollut mistään vakavasta, niin Cedric olisi jo palannut. Nyt oli kuitenkin kulunut niin paljon aikaa, että Daniel tiesi jonkin olevan vinossa. Hän ei kuitenkaan näyttänyt huoltaan kolmosille mitenkään.

Nora ja Mike olivat lastenhuoneessa leikkimässä nukkekodilla, mutta Toby ei perustanut nukeilla leikkimisestä joten Daniel alkoi lukea hänelle satua. Satu kertoi kissasta, joka oli karannut perheensä luota. Hän oli juuri päässyt sadun loppuun kun hän kuuli auton kaartavan pihaan.
-...Ja niin kissa löysi takaisin perheensä luokse.

-Kissa! Toby taputti ja hihkui innoissaan.

Daniel nosti kirjan pöydälle, poimi Tobyn syliinsä ja nousi ylös lattialla. Samassa avain kääntyi lukossa ja Cedric astui sisään. Hänen kasvoillaan oli tyhjä katse, josta Daniel tunnisti että jokin oli pahasti vialla.

Daniel katsoi Cedriciä kulmat kurtussa. Jotain oli selvästi tapahtunut ja Danielilla oli siitä selkeä aavistus, mutta hän ei tiennyt miten kysyä siitä Tobyn läsnäollessa.
-Löysitkö hänet? Oliko kaikki kunnossa?

Cedric koitti saada jotain sanottua, mutta sanat kuivuivat kasaan ennen kuin ne tulivat suusta ulos. Kyyneleet alkoivat jälleen virrata Cedricin poskille ja hän ryntäsi Danielin ja Tobyn ohi suoraan makuuhuoneeseen.

-Isi itkee, Toby totesi kummastuneena.
-Niin itkee, Daniel totesi pienen hiljaisuuden jälkeen.

-Lohduttaa, Toby ehdotti toiveikas ilme kasvoillaan.
Daniel nyökkäsi pienesti hymyillen.
-Jos sinä menisit leikkimään siskon ja veljen kanssa niin minä menen lohduttamaan isiä.
Toby totteli Danielia mukisematta.

Daniel sulki lastenhuoneen oven hiljaa perässään ja jäi hetkeksi seisomaan makuuhuoneen oven taakse. Oven takaa kuului hiljaista nyyhkytystä. Daniel päätti astua sisään.

Daniel huomasi että Cedric oli käpertynyt sängylle ja itki hiljaa täristen. Daniel ei vieläkään tiennyt varmsti mistä oli kyse, mutta hän oli muodostanut Cedricin olemuksesta omat päätelmänsä ja Cedricin voimattomat sanat osoittivat ne oikeiksi.

-Äiti on kuollut. Hän oli kuollut jo silloin kun minä löysin hänet enkä minä voinut tehdä enää mitään.

Daniel nyökkäsi ja istahti Cedricin viereen.
-Cedric, minä olen niin pahoillani. Saanko minä kysyä että mitä tapahtui?

Danielin kysymys sai Cedricin hiljaisen nyyhkytyksen vaihtumaan äänekkääseen itkuun. Daniel nousi ylös ja kaappasi parkuvan ystävänsä käsiensä varaan. Hetkeen kumpikaan ei puhunut tai liikkunut. Lopulta Cedricin itku kuitenkin vaimeni hieman ja hän sai sanottua muutaman sanan.
-Sinä tiedät ne meidän vanhan kotitalon portaat mitkä vievät melkein vedenrajaan asti?
Daniel nyökkäsi.

-Äiti oli jostain syystä lähtenyt ulos yöpuvussaan ja portaita kävellessään hän oli ilmeisesti kaatunut ja kolauttanut päänsä. En tiedä miksi hän oli ulkona yöpuvussa tai että miksi hän oli lähtenyt kävelemään portaita alas vai oliko hän kompastunut kuistilla ja kierinyt portaat alas, mutta joka tapauksessa hän oli ollut kuollut jo useita tunteja silloin kun minä löysin hänet.

Daniel olisi halunnut sanoa jotain, mitä tahansa mikä helpottaisi Cedricin oloa. Nyt häneltä kuitenkin vain loppuivat sanat kesken eikä hän keksinyt mitään sanottavaa. Hän tyytyi vain pitämään Cedriciä otteessaan. Ehkä siitä oli jonkin verran apua, ainakin Cedricin itku vaimeni ajan mittaan.

Daniel kävi välillä katsomassa Noran, Tobyn ja Miken perään. Kaikki kolme leikkivät yhä täydessä sovussa, joten Daniel meni takaisin olohuoneeseen mihin myös Cedric oli äskettäin siirtynyt. Daniel istahti Cedricin viereen ja Cedric kävi makaamaan hänen syliinsä. Joku oli voinut pitää sitä outona, mutta Cedric oli vain niin läheinen toisen parhaan ystävänsä kanssa että se tuntui hänestä hyvältä eikä hän olisi muutenkaan jaksanut välittää, varsinkaan kun molemmat tiesivät ettei kyse ollut mistään sellaisesta mistä Rosannan tai Owenin pitäisi olla huolissaan. Daniel katkaisi jo pidemmän aikaa jatkuneen hiljaisuuden.
-Koska Rosanna palaa sieltä työmatkaltaan?
-Sunnuntai-iltana, Cedric sai sanottua hauraalla äänellään.

Daniel pohti hetken miten muotoilisi sanansa ilman että Cedric ymmärtäisi niitä väärin.
-Haluaisitko sinä että minä ja Owen ottaisimme lapset yökylään siihen asti? En minä siis sillä tarkoita ettetkö sinä kykenisi itse huolehtimaan lapsistasi, mutta minusta tuntuu että sinä kaipaisit nyt ennen kaikkea lepoa ja omaa tilaa.

Daniel yllättyi hieman, sillä Cedric ei vastustanut yhtään.
-Se voisi olla hyvä. En halua että lapset näkevät minua tällaisena enkä minä nyt muutenkaan oikein jaksa...
Cedric koitti sanoa vielä jotakin, mutta loput hänen sanoistaan peittyivät itkun alle.

Daniel vain jatkoi Cedricin rauhoittelua.
-Mitä vain sinun vuoksesi. Ja jos sinusta alkaa tuntua ettet pärjää täällä yksin, niin voit soittaa tai tulla käymään, kellonajasta välittämättä.
***

-Saitko sinä heidät nukahtamaan?

Owen nyökkäsi poissaolevana.
-He ovat ihan umpiunessa kaikki.

Daniel huomasi välittömästi, että Owenilla ei ollut kaikki kunnossa.
-Painaako sinun mieltäsi jokin?

-Minä olen niin huolissani Cedricistä. Hän on hyvin vahvaluontoinen ihminen ja selvinnyt kaikenlaisesta, mutta en tiedä miten hän selviää tästä. Tietysti hänellä on Rosanna ja meidät tukenaan, mutta miten hän ehtii käydä suruprosessia läpi kun samalla pitää huolehtia kolmesta lapsesta?

-Minäkin olen äärimmäisen huolissani. Ja todella surullinen hänen puolestaan. Sen minä tiedän että hän selviää, ainakin silloin jos ei ole muita vaihtoehtoja kuin selvitä, mutta mihin sellainen lopulta johtaa? Ei ainakaan mihinkään hyvään.

Owen siirsi kätensä Danielin niskan taakse.
-Meidän täytyy keksiä joku tapa auttaa heitä että he pääsevät tämän kaiken läpi. Cedric, Rosanna ja koko perhe. Mutta ennen kaikkea Cedric.

Daniel nyökkäsi.
-Niin meidän pitääkin, ja kyllä me keksimme. Autammehan me nytkin huolehtimalla lapsista Rosannan paluuseen asti. Lapsista puheenollen, meidän pitäisi varmaan kohta mennä nukkumaan että jaksamme huomenna katsoa pikkuisten perään.

Owen suukotti Danielia kevyesti.
-Olet aivan oikeassa. Mennään.

Daniel ja Owen nukkuivat sen yön patjalla olohuoneen lattialla, koska vierashuone oli liian pieni heille ja kolmoset nukkuivat heidän huoneessaan. Daniel veti unissaan Owenin vielä tiiviimmin kiinni itseensä, sillä viltistä huolimatta hän paleli.

Takkatuli loimusi muutaman metrin päässä, mutta Danielilla oli silti kylmä.
*****

Ylioppilaskirjoitukset on mun kohdalla tältä syksyltä enemmän tai vähemmän (tulokset eivät ole vielä tulleet) onnellisesti ohi ja nyt on taas aikaa tarinoida. Mulla tulee kyllä olemaan ihan hemmetin kiireinen loppuvuosi ja ensi kevät, mutta nyt kun kirjoituksia ei tarvitse ihan heti stressata niin on aikaa paneutua vähän muuhunkin. Kuten jo sanoinkin, niin kiirettä on mutta siitä huolimatta mä pyrin tekemään osia ehtimisen ja jaksamisen mukaan ainakin seuraavien noin neljän kuukauden ajan. Sitten alkaakin taas lukuloma ja jään hetkeksi tauolle. Kyllähän minä alan toki lukemaan jo hiukan aiemmin kuin lukulomalla, mutta siitä alkaa sitten se loppurutistus.

Itse tarinassa päästiin jälleen tällaisen ikävämmänpuoleisen käänteen pariin. Nyt Cedric on ihan täydellisen orpo. Miten luulette, että miten Cedric, Rosanna ja muut tulevat nyt pärjäämään tässä tilanteessa? Helppoa ei ainakaan tule olemaan, sen voin jo sanoa ihan suoraan.

PS: Pahoittelut tekstin ajoittaisesta tönkköydestä. Tuntui vähän hakemiselta tämä kirjoittaminen ja osan teko ylipäätään näinkin "pitkän" tauon jälkeen. No, eiköhän tämä lähde tästä vähitellen sujumaan.