26.En vaihtaisi hetkeäkään

Cedric oli kulkenut viimeiset kuukaudet kuin sumussa. Hän ei olisi ikimaailmassa uskonut että ihminen voisi olla niin väsynyt kuin hän sillä hetkellä oli. Rosannnan kanssa hän ei ollut ehtinyt eikä varsinkaan jaksanut keskustella, mutta hän arveli että naisesta tuntui aivan samalta. He eivät onneksi olleet kuitenkaan yksin. Donna kävi heillä joka päivä, Daniel vieraili aamuisin ennen kuin lähti töihin ja Owen kävi joka ilta töidensä jälkeen paitsi silloin kun hän oli työmatkalla.

Silti, kaikesta avusta huolimatta, he olivat äärimmäisen väsyneitä. Pisin aina minkä kolmoset olivat nukkuneet yhtä aikaa oli noin kolme tuntia ja sekin oli jo harvinaista. Useimpina öinä he nukkuivat korkeintaan tunnin pätkissä kunnes joku alkoi taas huutaa. Niin kävi tänäkin yönä.

-Minä voin mennä, Cedric mutisi puoliksi unessa.
-Kiitos, Rosanna kuiskasi.

Cedric nousi puoliksi ylös ja venytteli hieman.
-Käyn katsomassa että kuka siellä huutaa. Sinä voit jatkaa unia, herätän sinut sitten jos tarve ilmenee, Cedric mutisi.
-Mmh, ympäri kierähtänyt Rosanna huokaisi.

Cedric raahautui vauvahuoneeseen ja sytytti valot huomatakseen että Nora tuhisi tyytyväisenä sängyssään eikä osoittanut minkäänlaisia heräämisen merkkejä. Tyttö olikin perinyt isänsä unenlahjat ja ainakin toistaiseksi hän oli ollut lapsista ehdottomasti helpoin.

Myös Toby oli umpiunessa eikä näyttänyt hätkähtävänkään kolmannesta pinnasängystä kantautuvaa meteliä. Normaalitilanteessa Cedric olisi saattanut hämmentyä tätä hieman koska aiemmin Toby oli ollut melko herkkäuninen, mutta nyt Cedric oli niin uupunut ettei hän yksinkertaisesti jaksanut miettiä.

Cedric käänsi katseensa kolmanteen pinnasänkyyn ja huomasi Miken huutavan kurkku suorana. Cedric ihmetteli että miten Nora ja Toby saivat oikein nukuttua siinä metelissä, sillä huuto särki hänenkin korviaan.

Cedric poimi huutavan Miken syliinsä ja hytkytteli häntä varovasti.
-Voi hyvä luoja, voisitko sinä nyt lopettaa tuon huutamisen?
Samassa Cedric soimasi itseään. Tietenkin Mike huusi. Jokin oli vialla eikä pikkuinen osannut vielä puhua joten ainoa kommunikointitapa oli itkeminen. Cedric totesi Miken vaipan tyhjäksi vilkaistuaan sitä joten hän päätteli että ehkä poika oli nälkäinen. Cedric hiipi yhä huutava Mike sylissään lämmittämään maitopulloa.

Cedric huokaisi helpotuksesta Miken hiljentyessä välittömästi maitopullon saatuaan. Vaikka päivisin vauvoille annettiinkin jo kiinteää ruokaa niin yöaikaan Rosanna imetti Noraa ja Tobya, mutta Mikeä ruokittiin pullosta. Mikeäkin oli yritetty imettää, mutta alun jälkeen siitä ei ollut tullut mitään. Koska Mike oli ollut syntyessään muita pienempi niin hänen ruokintaansa jouduttiin alkuun tehostamaan pullolla, mistä seurasi se ettei Mike enää suostunut syömään muualta kuin pullosta. Kun Mike oli syönyt niin Cedric laski pojan takaisin pinnasänkyyn ja huomasi että Mike ummisti silmänsä välittömästi.

Cedric sulki oven takanaan ja oli juuri menossa takaisin makuuhuoneeseen että hän saisi nukuttua edes pienen pätkän ennen kuin joku kolmosista alkaisi taas huutamaan, mutta hänen suunnitelmansa muuttuivat äkisti. Tilanne tapahtui niin nopeasti ettei Cedric kyennyt väsymyksen korventamilla aivoillaan pohtimaan sitä sen tarkemmin, mutta hän tunsi matonreunan jaloissaan ja pian hän havaitsikin makaavansa maassa.

Cedric oli juuri nousemaisillaan ylös, kun hänen mieleensä hiipi ajatus että matto olikin oikeastaan ihan mukava alusta. Sen enempää hän ei ehtinyt ajatella kun hänen silmänsä painuivatkin jo väkisin kiinni ja ajatukset väistyivät unen tieltä.
***

Seuraavana aamuna Cedric havahtui siihen että hän heräsi vauvojen huoneen keinutuolista. Hänellä ei ollut mitään havaintoa että miten hän oli siihen päätynyt, viimeisin asia minkä hän muisti oli se, että hän oli nukahtanut keskelle olohuoneen lattiaa.

Cedricillä kesti hetki saada silmät auki, mutta pian hän havaitsi että Rosanna seisoi hänen edessään. Rosanna oli ilmeisesti juuri syöttänyt Noran ja oli laskemassa häntä takaisin pinnasänkyyn.

-Cedric, oletko sinä hereillä? Rosanna kysyi varovaisesti.

-Luulisin niin, keinutuolista noussut Cedric vastasi ja haukotteli leveästi.

-Huomasin äsken että kaapit ovat tyhjillään. Pitäisi siis varmaan mennä kauppaan. Pärjäätkö sinä täällä pari tuntia jos minä menen? Nora ja Toby ovat juuri syöneet joten heille ei varmaan tule nälkä ihan heti, Rosanna kysyi.

-Tietysti pärjään, mene vaan. Kyllähän me tarvitsemme ruokaa ja nopeammin sinä siitä reissusta selviät yksinäsi kuin jos me menisimme molemmat ja ottaisimme vauvat mukaan, Cedric mutisi.

-Oletko sinä aivan varma? Vaikutat todella väsyneeltä ja olet varmaan väsyneempi kuin minä, tai ainakaan minä en ole kertaakaan nukahtanut keskelle olohuoneen lattiaa...

Cedric hymähti kevyesti Rosannan toteamukselle.
-Olenhan minä väsynyt, mutta en niin väsynyt ettenkö jaksaisi huolehtia lapsistani. Kyllä sinä ihan oikeasti voit mennä, ja tekee se sinullekin hyvää että pääset edes hetkeksi pois kotoa, olkoonkin että kyseessä on pelkkä kauppareissu.

Rosanna halasi Cedriciä.
-Kyllä tämä tästä. Eikös se niin mene että ensimmäinen vuosi on vaikein ja sitten pitäisi helpottaa?

Cedric kohautti olkapäitään.
-Toivottavasti. Onneksi siihen ei ole enää kauaa.
***

Kun Rosanna lähti niin hän päästi Danielin sisään samalla ovenavauksella. Daniel tervehti parasta ystäväänsä halaamalla.
-Mitenkäs sinä olet jaksellut?

-Ihan hyvin, olen vain todella väsynyt. Viime yönäkin...
Cedricin lauseen keskeytti makuuhuoneeesta kuuluva itku.
-Anteeksi. Tulen kohta takaisin.

Nora ja Mike nukkuivat, joten itkijä oli Toby. Cedric käveli pinnasängyn luokse ja poimi itkevän vauvan käsiinsä.
-Mikä on? Onko sinulla nälkä, vaippa märkä vai mikä harmittaa?

Toby hiljeni nopeasti, tuijotti isäänsä hetken ja pian hänen silmänsä alkoivat lupsahdella kiinni. Cedric hymähti kevyesti. Poika halusi vain huomiota eikä mikään ollutkaan vialla. Cedric laski nukkuvan Tobyn takaisin pinnasänkyyn ja hiippaili sitten hiljaa olohuoneeseen Danielin luokse.

-Niin, siitä viime yöstä... Mike heräsi huutamaan jossain vaiheessa yötä ja minä kävin syöttämässä hänet. Olin menossa takaisin makuuhuoneeseen kun kompastuin matonreunaan ja lensin naamalleni. Olin niin väsynyt että en jaksanut edes nousta ylös vaan nukahdin siihen lattialle, Cedric päätti kertomuksensa.

Daniel yritti selvästi pidättää nauruaan, mutta kun yksi pieni naurunpyrskähdys pääsi ulos niin sitten hän ei kyennyt enää hillitsemään itseään ja hekottikin ihan ääneen.
-Anteeksi.

Cedric pudisti päätään.
-Ei se mitään, kyllä sinä saat nauraa. Olihan se aika huvittava tilanne.

Cedric ja Daniel istuivat sohvalle jatkamaan keskustelua. Cedric päätti kysyä yhden kysymyksen joka oli pyörinyt hänen mielessään suunnilleen siitä asti kun kolmoset olivat syntyneet. Kyseessä oli hyvin henkilökohtainen asia, mutta Cedric tiesi että Daniel ei pahastuisi.
-Oletteko te harkinneet Owenin kanssa että adoptoisitte jossain vaiheessa lapsen?
Daniel nyökkäsi.
-Olemme me siitä puhuneet, mutta näillä näkymin olemme molemmat sitä mieltä että emme aio tehdä sitä.

Cedric hätkähti hieman.
-Miksi ihmeessä? Emme kai minä ja Rosanna ole säikyttäneet teitä väsymysvalituksellanne?

Daniel pudisti päätään rauhoittelevasti.
-Ette ole. Me vain... Ei se ole meidän juttumme. Kumpikaan meistä ei edes halua lasta ja vaikka minä haluaisinkin niin tuskinpa minusta olisi isäksi. Älä nyt käsitä väärin, minä ja Owen autamme sinua ja Rosannaa pienokaistenne kanssa enemmän kuin mielellämme, mutta omia me emme tahdo. Owen on hyvin kunnianhimoinen kuten sinä tiedätkin ja töissä menestyminen on hänelle erittäin tärkeää. Hän tekee pitkää päivää ja hänen työtahtinsa on hyvin tiivis, joten ei lapsi edes sopisi siihen. Ei se kaikki työnteko ole kyllä onneksi hukkaan mennyt. Hän yleni juuri sijoituspäälliköksi, Daniel paljasti.

Cedric nyökytteli ja päätti jättää aiheen sikseen.
-Hieno juttu, täytyykin onnitella häntä seuraavan kerran kun puhumme. Korkeampi asema tarkoittaa varmaankin entistä pidempiä työpäiviä ja enemmän työmatkoja?

Daniel nyökkäsi.
-Olet oikeassa. Valehtelisin jos väittäisin ettei se harmittaisi. Tietenkin minä olen onnellinen siitä että Owen pääsee etenemään urallaan ja tavoittelemaan unelmiaan, mutta kyllä se hieman surettaa että meidän yhteinen aikamme vähenee. Minä kuitenkin tiesin miten merkityksellisiä työt ovat hänelle jo silloin kuin menimme naimisiin ja minä rakastan Owenia, joten jos hän on onnellinen niin minäkin olen.
***

Danielin lähdettyä Cedric lähetti Owenille ylennysonnittelut viestitse ja kävi katsomassa että kolmosilla oli kaikki hyvin. Koska kaikki kolme nukkuivat niin Cedric päätti itsekin mennä. Hän oli ehtinyt hädin tuskin nukahtaa kun ovikello soi. Cedric ei jaksanut reagoida, joten hän säikähti oikein kunnolla kun ovikellon soiminen loppui ja lukossa rapisivat avaimet. Cedric nousi ylös ja ryntäsi olohuoneeseen.

Donna katsoi poikaansa aavistuksen huolestuneena. Cedric vaikutti juuri niin uupuneelta kuin hän oli Rosannan puhelun perusteella ajatellutkin.
-Hei. Tulin katsomaan että miten täällä menee.

-Sinähän olet käynyt täällä joka päivä niin kyllä sinä tiedät, ja onhan sinulla omaa kokemustakin siitä millaista se on kun on pieni vauva hoidettavana. Olemme väsyneitä mutta kyllä me pärjäämme.
Donna pyöritteli päätään.
-Ei se ole enää normaalia että on niin väsynyt ettei jaksa nousta ylös kaaduttuaan.

Cedric oli sanomaisillaan jotain mutta Donna ehti jatkaa.
-Minä tiedän millaista se uuden vanhemman väsymys on. Sinä olet kuitenkin ainokaiseni, ja sinulla on vaimosi kanssa kolme pientä. En siis voi edes kuvitella että miten uupuneita te oikein olette. Siksi minä tulin tänne. Sinä menet nyt nukkumaan ja niin menee myös Rosanna kun hän kotiutuu kauppareissultaan ja te nukutte niin kauan kuin tarvitsee, minä katson lapsia sillä välin. Kumpikaan teistä ei ole nukkunut kunnolla lähes vuoteen ja te tarvitsette sitä.

Cedric ei ollut oikeastaan ikinä kehdannut väittää äidilleen vastaan kovin paljoa eikä hän tehnyt sitä nytkään.
-Kiitos. Tämä tulee tarpeeseen.

Cedric paineli suorinta tietä makuuhuoneeseen eikä jaksanut edes kaivautua peiton alle ennen kuin hän nukahti.

Donnan saapumisesta oli kulunut tuskin kymmentä minuuttia kun Rosanna saapui jo kotiin. Kun hän huomasi Donnan niin hän laski ostoskassin maahan ja syöksyi halaamaan anoppiaan.

-Luojan kiitos sinä tulit. Et uskokaan miten iso apu sinusta on ollut ja tulee varmasti olemaan jatkossakin.
Donna hymähti.
-Ilohan se on päästä huolehtimaan omista lapsenlapsistaan. Menehän sinäkin jo lepäämään, minä voin purkaa tuon kauppakassin.

Rosanna noudatti Donnan käskyä ilolla. Hän kävi äkkiä vaihtamassa univaatteet ylleen ja meni makaamaan sänkyyn Cedricin vierelle. Rosanna oli niin iloinen siitä että hän saisi vihdoinkin nukkua, että hän nukahti hymy kasvoillaan.

Donna meni istumaan vauvahuoneen keinutuoliin. Sekä Toby, Nora että Mike olivat hereillä mutta makasivat yhä rauhallisina sänkyissään, joten Donna päätti vain seurailla lapsenlapsiaan ja odottaa jospa joku heistä tarvitsisi kohta jotakin. Kevyt hymy hiipi Donnan kasvoille. Jaden kuoltua Donna oli ollut surullisempi kuin koskaan mutta lapsenlapset olivat tuoneet hänen elämäänsä aivan uudenlaista iloa ja valoa.
***

Cedricillä ei ollut mitään käsitystä siitä että kauanko hän oli nukkunut Rosannan kanssa, mutta kun he heräsivät niin taivas oli jo täynnä tähtiä. Donna oli kuitenkin urhoollisesti hoitanut Tobya, Noraa ja Mikeä koko sen ajan. Kunnollisten unien jälkeen Cedric ja Rosanna tunsivat itsensä melkeinpä pirteiksi.

Donna oli lupautunut vahtimaan kolmosia vielä hetken että Cedric ja Rosanna saisivat puhua rauhassa. Pariskunta siirtyi kuistille istumaan ja juttelemaan, mutta keskustelu ei lähtenytkään käyntiin vaan he istuivat täydessä hiljaisuudessa.

Ei heillä ollut mitään riitaa tai mitään sellaista mikä olisi suoranaisesti estänyt heitä keskustelemasta. Tuntui vaan niin oudolta olla kerrankin täysin kahdestaan ja puhua, sillä he olivat viimeksi keskustelleet kunnolla jostain muusta kuin vauvanhoidosta ennen kuin kolmoset syntyivät.

Rosannasta tuntui aivan samalta. Hänkin olisi halunnut puhua, mutta hän ei vain tiennyt että mitä sanoa tai mistä aloittaa.

Cedric kääntyi katsomaan vaimoaan ja haki oikeita sanoja. Siinä kesti hetki, mutta lopulta hän keksi että mitä hän voisi sanoa.
-Rosanna, minä tiedän että minä en ole viime aikoina huomioinut sinua tai sinun tarpeitasi tarpeeksi hyvin. Olet minulle rakkainta maailmassa lastemme ohella, joten toivottavasti sinä et ole vihainen minulle etten ole ehtinyt tai jaksanut huomioida sinua viime aikoina niin paljoa.
Rosanna vain pudisti päätään.
-Cedric, minä ajattelin aivan tuota samaa. En vain osannut pukea sitä sanoiksi yhtä hyvin. Minä rakastan sinua ja sinä minua ja me molemmat tiedämme sen. En ole sinulle vihainen, ymmärrän sen paremmin kuin hyvin ettei meillä ole viime aikoina ollut juuri aikaa toisillemme. Tiedän että tämä on yksi kliseisimmistä asioista mitä vaan voi sanoa, mutta kaikesta tästä väsymyksestä ja rankkuudesta huolimatta minä en vaihtaisi hetkeäkään. Asiat ovat varsin erilaisia kuin mitä minä joskus ajattelin, mutta nyt minä tiedän että tämän kuuluikin mennä juuri näin.

Cedric laski kätensä Rosannan kädelle ja heidän välilleen laskeutui taas hiljaisuus. Tällä kertaa se ei kestänyt kovin pitkään.

-Kiitos että sinä olet niin ymmärtäväinen. Tämä on todellakin rankkaa ja oikeastaan koko lapsuus on täynnä erilaisia vaiheita. Vauvavuosi, uhmaikä, sitten myöhemmin teini-ikä... Onneksi meillä on kuitenkin paljon apua. Kyllä me selviämme tästä yhdessä.

Rosanna kääntyi Cedricin puoleen liikuttunut hymy kasvoillaan.
-Tuo oli kauniisti sanottu.

Cedric ja Rosanna jäivät vielä hetkeksi kuistille istumaan ja ihailemaan taivasta.
***

Cedric ja Rosanna olivat oikeassa. Ensimmäinen vuosi oli todella rankka, mutta he selvisivät siitä läheistensä tuella.

Kolmosten ensimmäistä syntymäpäivää juhlistettiin Danielin ja Owenin luona, koska heidän kotinsa oli tilavampi. Juhlat olivat hyvin pienimuotoiset.

Tobysta tuli kasvettuaan melko rauhallinen tapaus. Hän tykkäsi leikkiä palikoilla ja selata kuvakirjoja, mutta päätöntä riehumista ja kiellettyihin paikkoihin kiipeämistä hän ei harrastanut, toisin kuin sisaruksensa.

Tobyn kanssa leikkiessään Owenin aiemmat ajatukset adoptiosta vain vahvistuivat. Kyllä, nämä pienet olivat erittäin ihania ja hän hoiti heitä erittäin mielellään, mutta omia hän ei halunnut ja tulisi tuskin koskaan haluamaankaan.

Nora puolestaan oli ihan mummon tyttö ulkonäköä myöten. Cedric oli nähnyt joitakin äitinsä lapsuuskuvia ja huomannut että Nora näytti aivan samalta kuin Donna Noran ikäisenä.

Donnasta oli niin mahtavaa päästä näkemään lapsenlastensa kasvavan. Samalla jossain taka-alalla oli kuitenkin suru siitä, että Jade ei päässyt näkemään kolmosten syntymää tai kasvua. Donna oli kuitenkin iloinen siitä, että Jade oli ehtinyt kuulla tulevansa isoäidiksi ennen kuin hän kuoli.

Mike oli alkuun ollut sisaruksiaan pienempi ja Cedric ja Rosanna olivat joutuneet pelkäämään hänen puolestaan ehkä eniten, mutta alun jälkeen kaikki oli sujunut mallikkaasti eikä Mikessä näkynyt enää mitään merkkiä siitä että hän oli ollut syntyessään muita sisaruksiaan pienempi.

Daniel mietti hiljaa mielessään että miten Cedric ja Rosanna olivat oikein jaksaneet ensimmäisen vuoden. Heillä oli varmasti ollut paljon rankempaa kuin Daniel osasi kuvitella. Samalla hänen ajatuksensa olivat hyvin samansuuntaiset kuin Owenilla. Hän auttoi Cedriciä ja Rosannaa kolmosten kanssa enemmän kuin mielellään, mutta omia hän ei tahtonut. Ei hänestä ollut kantamaan vastuuta lapsesta, saati sitten kolmesta.

Tätä kaikkea Cedric ja Rosanna seurasivat sohvalta hymyillen. Cedricin mieleen muistui hänen ja Rosannan taannoinen keskustelu. Vuosi oli todellakin ollut rankempi kuin kumpikaan heistä osasi aavistaa, mutta he selvisivät.
*****

Sellainen oli perheen vauvavuosi. Väsymystä oli ilmassa, mutta kaikesta selvittiin. :) Mitä mieltä olette kolmosten nimistä?

Seuraavaksi on luvassa hieman ilmoitusasiaa. Mä aion jäädä tauolle. Kuten olen jo aiemmin maininnut niin kirjoitustahti tulee koulun alkamisen myötä hiljenemään, mutta jo ihan oman jaksamisen ja mielenterveyden vuoksi päätin että ihan kunnollinen tauko on parempi ratkaisu tähän kohtaan. Syynä on ylioppilaskirjoitukset ja niihin valmistautuminen. Kirjoitan tänä syksynä kolme ainetta, joihin olen kaikkiin lukenut jo jonkin verran, mutta oon valmistautunut kuitenkin aika heikosti ja nyt pitäisi ottaa sellainen kunnollinen loppurutistus että mä voin ylipäätään päästä läpi. Siksi siis tauko. Tämän tarinan tekoon uppoaa kuitenkin aikaa melko paljon, joten vaikka tää ei nyt ehkä niin kovin stressaavaa hommaa olekaan niin oon sopinut itseni kanssa että en avaa simssiä ennen kirjoituksia ettei keskittyminen ala lipsua. Tässä syksyllä kun ei ole lukulomaakaan niin kirjoituksiin valmistautumisen lisäksi tässä on vielä kaikki normikurssit ja niihin liittyvät läksyt ja tehtävät, joten ylimääräistä aikaa ei ole _yhtään_. Kirjoitan viimeisen kokeeni syyskuun lopussa, joten seuraava osa tulee joskus syyskuun viimeisinä päivinä tai lokakuun alussa. Tiedän että näin pitkä tauko voi olla lukijoiden kannalta hieman ikävystyttävä, mutta koulumenestys ja mun oma hyvinvointi menee nyt tämän edelle. Kiitos ymmärryksestä. Vaikka uusia osia ei tulekaan niin käyn kuitenkin välillä kurkkimassa uudet kommentit, vastailemassa niihin ja kommentoimassa lukemiani tarinoita, täyttä yli kuukauden mittaista katoamistemppua en siis tee. :)

Sitten vielä loppukevennys...

Olin kuvaamassa Cedricin ja Rosannan luona jotain ja Daniel ja Owen olivat keskenään omassa kodissaan. Kuten olettekin varmaan jo huomanneet joistakin kuvista niin Danielin ja Owenin talossa on takka, joten heti kun jätin jätkät hetkeksi kahdestaan niin Daniel päätti mennä leikkimään tulella. Kirjaimellisesti. Kaiken kruunaa tapahtumaa taustalta seuraavan Owenin "Oh god, i've married an idiot..."-ilme. :D

Näkemisiin, nähdään sitten syys/lokakuun alussa!