keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

23.Kannan sut varovasti vaikka hautaan asti

Vanhassa kivikappelissa oli sinä päivänä hyytävän kylmää. Vaikka Twinbrookissa olikin kesä ympäri vuoden, niin sinä päivänä oli kuitenkin poikkeuksellisen viileää.
Kylmyydestä huolimatta ehdottomasti kamalinta sinä päivänä oli kuitenkin se, että piti jättää lopulliset hyvästit.
Jade näytti hyvin rauhalliselta arkussa maatessaan. Jos ei olisi tiennyt paremmin, niin olisi voinut melkein luulla että hän olisi vain nukkunut. Vihkisormus oli yhä Jaden vasemmassa nimettömässä. Donna oli jättänyt sen siihen ja se oli Jaden oma toive, että siihen se myös jäisi. 
Kuten arvata saattaa, niin Donna oli kaikista eniten romuna koko porukasta. Olihan se raskasta menettää rakas ihminen jonka kanssa oli jakanut koko elämänsä jo vuosikymmenten ajan. Donna ei ollut Jaden kuoleman jälkeen tehnyt juuri muuta kuin itkenyt. Rosanna ja Cedric olivat toki katsoneet hänen peräänsä ja tarkkailleet että hän muistaisi välillä syödä edes jotain.
Cedric tiedosti jollain tapaa, että hänen kuuluisi olla surullinen, mutta ei hän ollut. Ei hän kyllä ollut iloinenkaan. Ei hän tuntenut oikein mitään. Cedric ei tiennyt, että oliko parempi näin vai että hän tuntisi kaiken kuten kuuluukin. Toki Cedric tiesi, että yleensä pinnan alle patoutunut suru purkautuisi esille ennemmin tai myöhemmin, mutta ainakaan vielä sitä ei ollut tapahtunut.
Rosanna oli tietenkin surullinen myös Jaden kuolemasta, mutta häntä suretti myös eräs toinen asia. Cedric ei ollut Jaden kuoleman jälkeen ollut kovinkaan vastaanottavainen joten Rosanna ei ollut saanut kerrotuksi raskaudestaan. Jos raskaus oli niin pitkällä kuin Rosanna epäili niin päätös pitämisestä täytyisi tehdä mahdollisimman pian. Toisaalta Rosannan mieleen ei tullut yhtäkään syytä että miksi Cedric ei haluaisi pitää vauvaa, mutta eihän hän voinut tietää ennen kuin he keskustelisivat. Totuus oli kuitenkin se, että he eivät olleet vielä suunnitelleet hankkivansa lasta.
Owen oli myös surullinen Jaden kuoleman johdosta, mutta enemmän kuin hän oli surullinen, hän oli huolissaan Cedricin voinnista. Cedricillä ei ollut tapana puhua murheistaan ääneen, ja se lisäsi Owenin huolta entisestään. Cedric ei vaikuttanut ulospäin kovin surulliselta, mutta Owen tunsi ystävänsä ja tiesi että mitä rauhallisemmalta Cedric vaikuttaa ulospäin kriisin hetkellä niin sitä huonommin hän todellisuudessa voi.
Danielkin oli huolissaan Cedricistä ja mietti jatkuvasti, että miten hän voisi olla ystävänsä apuna. Toistaiseksi hän ei keksinyt muuta kuin puhumisen, ja Cedric ei vain puhunut niin eipä hän voinut enää tehdä oikein muutakaan. Lisäksi Danielilla oli ikävä Jadea. Hän oli niin paljosta kiitollinen Jadelle. Ilman Jadea hänestä ja Owenista ei ehkä olisi tullut koskaan mitään. Daniel oli Jaden avusta kiitollinen muttei koskaan ehtinyt kertoa sitä Jadelle. Daniel toivoi että Jade olisi tiennyt sen sanomattakin.
***
Kun he olivat käyneet kappelissa hyvästelemässä Jaden niin sen jälkeen he menivät Leedsien luokse. Aluinperin heidän oli tarkoitus syödä lounasta yhdessä, Rosanna oli jopa laittanut ruoat valmiiksi jääkaappiin, mutta kenelläkään ei ollut oikein nälkää tai ruokahalua.
Cedric ja Rosanna istuivat vierekkäin sohvalla, eikä mennyt kauaa kun Rosanna uinahti pää Cedricin olalle.
Cedric meinasi kysyä, että haluaisiko Rosanna mennä nukkumaan, mutta ei sitten saanutkaan sanaa suustaan. Niinpä hän tyytyi vain istumaan hiljaa paikallaan ja antoi Rosannan nukkua.
Donna, Daniel ja Owen istuivat pöydän ääressä. Donna vilkuili välillä Cedriciä ja Rosannaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä että mitä Jade oli tarkoittanut sillä että Donnan täytyisi pitää Rosannaa silmällä. Donna oli kyllä tehnyt niin parhaansa mukaan, mutta ei hän ollut keksinyt syytä. Donna mietti että pitäisi kai kysyä ihan suoraan, ei asiaan muuten tulisi selvyyttä.
Huoneessa oli ollut pitkään hiljaista eikä kukaan ollut tehnyt tai sanonut mitään, joten hämmästys oli suuri kun yhtäkkiä sanaakaan sanomatta Cedric ponkaisi ylös sohvalta, ryntäsi kohti ulko-ovea ja poistui johonkin.
Rosanna oli herännyt hätkähtäen kun Cedric yhtäkkiä katosi hänen viereltään ja häneltä kesti hetki ennen kuin hän oli sen verran hereillä että hän edes ymmärsi mitä oli tapahtunut.
-Pitäisikö meidän lähteä perään? Owen kysyi Danielilta.
-Mennään, Daniel totesi ja molemmat miehet nousivat pöydästä.
Rosanna nousi ylös sohvalta.
-Minäkin tulen mukaan.
Pöydän ääressä edelleen istuva Donna esti kuitenkin Rosannan aikeet.
-Älä mene mihinkään. Meidän pitää puhua.
Rosanna pysähtyi ja antoi Danielin ja Owenin mennä. Hetken päästä hän siirtyi Donnan luokse.
Rosanna istui pöydän ääreen Donnaa vastapäätä.
-Mistä sinä haluat keskustella?
Donna päätti kysyä suoraan, ilman mitään selittelyjä.
-Onko sinulla jotain meneillään?
Rosanna hätkähti. Oliko Donna alkanut aavistelemaan jotain?
-Mitä sinä tarkoitat?
-Hieman ennen kuolemaansa Jade pyysi minua pitämään sinua silmällä koska sinulla on kuulemma jotain meneillään. Hän ei suostunut kuitenkaan kertomaan sen enempää, sillä on kuulemma parempi että sinä kerrot itse. Minä olen vain hieman huolissani sinusta ja haluaisin tietää että mistä on kyse.
Rosanna veti syvään henkeä. Hän kertoisi jälleen jollekin ennen Cedriciä, mutta ei hän oikein voinut muutakaan. Hän ei halunnut lisätä jo ennestään rasittuneen vanhuksen huolikuormaa entisestään.
-Tätä on aika vaikea kertoa.
Donna nousi pöydästä järkyttyneenä.
-Älä nyt sano että sinäkin olet sairas.
Rosanna ryntäsi järkyttyneen Donnan perään.
-Ei, en todellakaan. Minun vointini on erittäin hyvä. Tämä uutinen on iloinen ja hyvä asia, ainakin luulisin niin.
Donna nyyhkäisi kevyesti.
-Mistä on kyse?
-Jos kaikki sujuu hyvin loppuun asti niin sinusta tulee isoäiti vähän päälle puolen vuoden kuluttua.
Donnan oli ensialkuun vaikea uskoa korviaan.
-Oletko sinä raskaana?
Rosanna nyökkäsi säteilevä hymy kasvoillaan.
-Ihanaa, minusta tulee mummo! Donna huudahti ja ryntäsi halaamaan miniäänsä.
-Tietääkö Cedric että sinä olet raskaana? Donna kysyi epävarmana.
Rosanna pudisti päätään.
-Minä tein raskaustestin hääpäivämme aamuna ja yritin samana iltana kertoa hänelle, mutta sitten... Ei, ei hän tiedä.
Donna huokaisi kevyesti.
-No, hän ilahtuu kyllä varmasti kun saa tietää. Minä tunnen kyllä poikani sen verran hyvin että tiedän hänen kantavan vastuunsa, oli tilanne mikä hyvänsä.
***
Daniel ja Owen olivat kiertäneet lähes kaikki kuppilat, kaupat, ravintolat ja puistot Twinbrookin keskustassa ja lähialueilla mutta Cedricistä ei näkynyt jälkeäkään. Nyt he olivat saapuneet kotiinsa väliaikaisesti miettimään että mistä he voisivat vielä etsiä.
-Onko sinulla enää mitään ideaa mistä me voisimme vielä etsiä, vai pitäisikö jo soittaa poliisille? Cedric on kuitenkin ollut kateissa jo monta tuntia. Entä jos hän ei ole muistanut ottaa lääkettään tänä aamuna ja hän on tuupertunut johonkin?
Daniel hätkähti kevyesti tajutessaan, että Owen saattoi todellakin puhua totta.
-Toivottavasti ei. Ehkä meidän pitäisi vielä etsiä jostain ennen kuin sotkemme virkavallan tähän. Missäköhän hän voisi olla?
Hetkellisen hiljaisuuden jälkeen Daniel keksi vielä yhden paikan.
-Hautausmaalla me emme ole käyneet. Se on kyllä aika kaukana, mutta se olisi ainakin looginen paikka mennä suremaan kuollutta läheistä.
Owen nyökytteli.
-Niin olisi. Käydään siellä, mutta entä jos hän ei ole sielläkään niin mitä me sitten teemme?
-Sitten soitetaan Rosannalle, ja jos hän ei ole ilmaantunut kotiinsakaan niin sitten me soitamme poliisille.
Daniel ja Owen lähtivät matkaan. Vaikka se ei ehkä päällepäin näkynytkään, niin kummatkin olivat oikeasti äärimmäisen huolissaan Cedricistä.
Ilta oli alkanut jo pimetä kun he saapuivat hautausmaalle. Hautausmaata peitteli sankka sumu ja ilma antoi merkkejä siitä että ihan kohta alkaisi sataa.
Daniel katseli ympärilleen ja yritti tähyillä myös kauemmas muttei nähnyt Cedricistä vilaustakaan.
-Owen, näkyykö häntä?
Owen katseli hetken ympärilleen ja oli jo antamassa kieltävän vastauksen, mutta sitten hän havaitsi kauempana penkillä tutunoloisen hahmon.
-Onko tuo Cedric?
Tumma vaatetus ja sankka sumu eivät edesauttaneet näkyvyyttä laisinkaan, mutta hahmo oli kuitenkin tunnistettavissa Cedriciksi. Owen ja Daniel ryntäsivät juoksujalkaa hänen luokseen.
Cedric istui penkillä ja tärisi. Hän itki samalla, mutta tärinä johtui mitä todennäköisimmin kylmyydestä.
Daniel istahti Cedricin viereen, mutta Cedric ei tehnyt elettäkään huomioidakseen ystäviensä saapumista, joten Daniel aloitti keskustelun.
-Onko sinulla huono olo? Fyysisesti siis. Et ole syönyt tai juonut mitään tunteihin ja olet varmasti rasittunut kun olet tullut tänne asti ja täällä on aika kylmäkin.
Cedric ei vastannut mitään, mutta hänen itkunsa vain yltyi.
-Cedric, me olemme huolissamme sinusta ja haluamme vain auttaa. Kertoisit nyt että miltä sinusta tuntuu niin me tiedämme mitä tehdä.
Edes Owenin sanat eivät saaneet Cedricistä mitään reaktiota irti.
Daniel nousi ylös penkiltä ja kävi maahan Cedricin eteen yrittäen tavoitella katsekontaktia, kuitenkin onnistumatta siinä.
-Cedric, nousisitko ylös niin lähdetään? Äitisi ja vaimosi ovat myös erittäin huolissaan sinusta ja he haluaisivat tietää missä sinä olet.
Koska Cedric ei vieläkään reagoinut mitenkään, niin Daniel hän alkoi miettiä että mitä ihmettä hän voisi enää tehdä. Yhtäkkiä hänen mieleensä pälkähti idea. Se saattoi olla vähän typerä, mutta siinä tilanteessa ehkä ainoa toimiva. Hän kaivoi taskustaan auton avaimen ja ojensi sen Owenille.
-Mene käynnistämään auto.
-Miksi? Hän ei selvästikään ole lähdössä täältä vielä mihinkään.
-Mene nyt vain.
Owen kohautti olkapäitään ja lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa. Seuraavaksi Daniel nousi ylös maasta ja kaappasi Cedricin käsivarsilleen.
Vasta tämä sai Cedricin havahtumaan.
-Daniel, mitä helkkaria sinä oikein teet?
-Autan sinua. Jos sinä et omin voimin kykene lähtemään niin en minä voi muuta kuin kantaa.
Cedric nyökkäsi voimattomana ja asetti toisen kätensä Danielin olkapäälle.
Daniel ei tiennyt mitä Cedricin mielessä liikkui sillä hetkellä, mutta hän koitti kuitenkin rohkaista ystäväänsä jotenkin.
-Jos sinä et halua puhua tästä jälkeenpäin niin meidän ei tarvitse, mutta jos sinä haluat niin olen valmis puhumaan milloin tahansa.
***
Hautausmaalta oli pitkä matka takaisin kaupunkiin joten tähdet tuikkivat jo taivaalla kun he olivat viimeinkin perillä, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Tärkeintä oli että Cedric oli kotona ja turvassa.
-Millainen olo sinulla on? Owen kysyi uupuneen oloiselta Cedriciltä.
-Väsyttää, Cedric mutisi vaimeasti.
Daniel nyökkäsi.
-Mene sinä nukkumaan niin me käymme puhumassa äidillesi. Hän ymmärtää kyllä että sinä tarvitset nyt lepoa.
Owen halasi vielä Cedriciä pikaisesti.
-Voimia vielä kerran. Sinä olet vahva tyyppi ja selviät tästä kyllä.
Cedric astui sisään hänen ja Rosannan huoneeseen ja huomasi heti Rosannan olevan nukkumassa päiväunia jotka olivat ilmeisesti venyneet vähän pitkiksi.
-Hei.
-Cedric? Rosanna kysyi epäröintiä äänessään.
-Minähän se, Cedric mutisi.
Rosanna kierähti ympäri, nousi ylös ja syöksyi Cedricin kaulaan.
-Vihdoinkin sinä olet siinä. Minä olin jo niin huolissani.
Rosannan sanat ja jo pidemmän aikaa sisään haudotut tunteet saivat Cedricin purskahtamaan itkuun.
-Anteeksi että minä katosin sillä tavalla ja anteeksi että minä olen tällainen nyt. Minulla on vain niin kova ikävä äitiä. Anteeksi että minä vaan itken enkä osaa puhua.
Rosanna silitteli Cedricin yläselkää ja hyssytteli häntä samalla.
-Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Itket niin kauan kuin itkettää ja me voimme puhua sen jälkeen.
Kun Cedric sai viimeinkin lopetettua itkemisen niin hän käänsi katseensa Rosannan silmiin eikä puhunut mitään hetkeen, mutta lopulta hän sai kuitenkin aloitettua.
-Mikä se sinun tärkeä juttusi oli, se mitä olit kertomassa ennen kuin äiti sai sydänkohtauksen? Olen pahoillani etten ole aiemmin jaksanut kuunnella, mutta nyt minä jaksan. Voisitko kertoa?
Rosanna huokaisi ja käänsi katseensa ikkunaan päin.
-Ihan ensimmäisenä minun pitää toivoa että sinä et suutu siitä että olen salannut tätä näin kauan.
-En usko että suuttuisin muutenkaan, mutta en ainakaan nyt kun en tiedä että mistä on kyse.
Rosanna veti erittäin syvään henkeä ennen kuin hän viimein kertoi.
-Sinusta on ehkä tulossa isä.
Cedricin pää oli sillä hetkellä täynnä kysymysmerkkejä.
-Ehkä?
Rosanna nyökkäsi.
-Niin. Tai siis, minä olen jo raskaana mutta sen voi vielä perua. Vielä on noin kaksi viikkoa aikaa tehdä raskaudenkeskeytys. Jos sinä et siis halua pitää sitä. Vai haluatko?
Hetkeen Cedric ei sanonut mitään, tuijotti vain Rosannaa silmät pyöreänä. Sitten hän kuitenkin otti askeleen eteenpäin ja suuteli vaimoaan intohimoisesti.
-Tuo taisi olla myöntävä vastaus?
-Kyllä. Se oli erittäin myöntävä vastaus.
Cedric ja Rosanna istuivat sohvalle keskustelemaan tilanteesta.
-Tietääkö äiti jo?
Rosanna nyökkäsi.
-Mitä mieltä hän on?
Rosanna naurahti kevyesti.
-Oli innoissaan, kuten nyt mummit yleensäkin ovat.
Rosanna piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.
-Myös toinen äitisi tietää. Minä kerroin hänelle sairaalassa vähän ennen kuin hän kuoli. En muuten olisi kertonut, mutta halusin että hän saa tietää ennen kuin on liian myöhäistä.
Cedricille nousi pala kurkkuun kun Jade mainittiin, mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan purskahtanut itkuun.
-Hän olisi ollut niin onnellinen tästä. No, onneksi hän sai edes tietää.
-Nyt hän on meidän vauvamme oma suojelusenkeli, Rosanna totesi varovasti.
-Niin on, Cedric kuiskasi ja suukotti Rosannaa hellästi.
*****

Osassa liikuttiin vielä aika surullisissa tunnelmissa, mutta niitä iloisempiakin hetkiä oli jo jonkin verran. Rosanna sai vihdoinkin kerrottua raskaudestaan Cedricille ja mies otti uutisen vastaan erittäin hyvin. Mitä luulette, miten pariskunnan odotus mahtaa sujua? Ehtivätkö he löytää uuden kodin ennen kuin vauva syntyy? :)

2 kommenttia:

  1. Suloinen pari saa varmasti söpöjä lapsia mut tarviiko niitten ees löytää viel omaa kotia kun kuitenkin Donna menetti sen rakkaan ni ehkä niitte kannattaa olla sen tukena ennenku alkaa ees miettii omaa kotii ehtii ne Donna poismenon jälkeenkin ettimään itellee oman kodin (sori pitkästä kommentista)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on hyviä pointteja, mutta tässä asiassa on monta puolta. Yleensä mä en määrittele mun hahmojeni ikiä vuoden tarkkuudelta, mutta Cedric ja Rosanna on tällä hetkellä n. 25-vuotiaita. Kyllähän siinä alkaa olla jo kova hinku päästä omilleen. Lisäksi tuo heidän talonsa on aika pieni, siinä on vain kaksi makuuhuonetta, joten kolmen aikuisen ja vauvan kanssa siinä voisi tulla nopeasti aika ahdasta. Se on kyllä totta että Donna tarvitsee tukea, mutta eihän erillään asuminen sitä estä. He voivat vierailla toistensa luona vaikka joka päivä, ja jos Cedric ja Rosanna joutuvat muuttamaan pois Twinbrookista niin kyllähän viestit ja puhelut kulkevat. :)

      Pitkät kommentit ei haittaa, arvostan ihan jokaista kommenttia pituudesta riippumatta. :)

      Poista