115.Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä

♫

Lukumusiikkia osan alkupuolelle. 

Aivan kuten silloin kun Simon joutui sairaalaan, niin tänäkin päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja keli oli muutenkin hyvin keväinen. Merkittävä ero tunnelmassa oli kuitenkin se, että tämä aamu ei ollut yhtään pelonsekainen, ahdistunut tai surullinen. Se oli iloinen, jännittynyt ja odottava.

Simonin vointi oli vihdoinkin sen verran hyvä, että hänet voitiin kotiuttaa psykiatriselta osastolta. Koko toipumismatka oli edelleen hyvin alussa ja avohoidon tukitoimet tulisivat olemaan osa hänen elämäänsä vielä pitkään, mutta oli tämä siitäkin huolimatta tärkeä askel kohti normaalia elämää.

Viimeisinä päivinään osastolla Simon oli tavannut ja hyvästellyt niin paljon hänen hoidossaan mukana ollutta henkilökuntaa, että hän oli auttamattomasti pudonnut laskuista. Sen hän kuitenkin muisti selkeästi, että viimeinen jonka hän tapasi sairaalassa oli tohtori Nelson, sama lääkäri joka oli hoitanut häntä hänen saavuttuaan tajuttomana päivystykseen sen melkein hukkumisen jäljiltä.

Tohtori Nelson kertoi olevansa hyvillään nähdessään, miten hyvin Simonin toipuminen oli lähtenyt käyntiin. Samalla hän esitti toiveen, että heidän ei tarvitsisi enää koskaan tavata toisiaan niissä merkeissä kun he olivat aiemmin tavanneet.

Simon vain naurahti huvittuneena ja kertoi itse toivovansa ihan samaa. Tällä kertaa hän myös ihan todella tarkoitti sitä. Ei se helppoa ollut eikä tulisi olemaankaan, sen Simon ymmärsi kyllä. Siitä huolimatta hän halusi yrittää parhaansa, eikä hänen onneksi tarvinnut tehdä sitä yksin.

Koko perhe oli tukemassa häntä lupauksiensa mukaisesti, äiti ja isä etunenässä. Osastolta päästyään Simon ei halunnut enää syödä minkään etukäteen tarkkaan määritellyn ohjelman mukaan, koska hän pelkäsi, että sen myötä hän sortuisi takaisin sairaalloiseen rajoittamiseen. Näin ollen ohjelmaa ei suunniteltu, mutta Tiffany piti silti tarkkaan huolen siitä, että Simon söi säännöllisesti ja ennen kaikkea ravitsevasti.

Edistyksestä huolimatta syöminen oli yhä Simonille yksi toipumisen kompastuskivistä. Olisi ollut valehtelua väittää, että ruokien energiamäärä ja vääjäämätön painonnousu eivät enää ahdistaneet häntä. Hänen teki yhä hetkittäin mieli oksentaa ulos kaikki syömänsä, mutta hän ymmärsi kyllä, ettei hän voisi enää tehdä niin. Kaikesta haastavuudesta huolimatta ahdistuskin helpotti kerta kerralta enemmän.

Yksi tärkeimmistä toipumisen kulmakivistä olivat isän kanssa tehdyt kevyet kävelylenkit. Jos syömishäiriö oli vienyt Simonilta paljon, niin oli se tuonut mukanaan myös jotain hyvää; hän oli löytänyt liikunnan ilon elämäänsä. Simon odotti malttamattomana, että hän saisi alkaa taas liikkua enemmän, tällä kertaa kuitenkin terveellisissä rajoissa. Toistaiseksi niin häntä hoitavat lääkärit kuin hänen vanhempansakin pitivät kuitenkin tarkkaan huolta, että liikunta olisi hyvin kevyttä ja siksi se rajoittuikin juurikin niihin isän kanssa tehtyihin kevyisiin kävelyihin.

Niiden kävelyretkien aikana he puhuivat paljon lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Toki myös Simonin sairaudesta, mutta monesta muustakin asiasta. Yhtenä suurimpana aiheena heillä oli Simonin lukion loppuminen ja yliopistoon lähtö. Tuloksia loppukokeista tai pääsykokeista ei ollut vielä tullut, mutta Colin koitti kovasti valaa uskoa poikaansa ja vähitellen Simonkin alkoi olla toiveikas.

Yhtenä lujittajana tälle toiveikkuudelle oli se, että Tiffany oli vihdoinkin hyväksynyt ajatuksen kesäyliopistosta. Ei se helppo myönnytys ollut, mutta etenkin äitinsä kertomaa pohdittuaan Tiffany oli lopulta taipunut. Oli totta, että eivät he voisi ikuisesti pitää pojastaan kiinni ja pian tämä lähtisi joka tapauksessa, joten ehkä asiat olisivat edes vähän helpompia näin.

Kun Simonin vointi parani paranemistaan, niin hän alkoi olla hieman hämmentynyt isänsä tilanteesta. Simon ei osannut sanoa, että mistä se tarkalleen ottaen johtui, mutta hän oli huomaavinaan, että isä ei voinut kovin hyvin. Kun hän sitten kerran kysyi isältään asiasta, Colin sanoi voivansa vallan mainiosti ja lisäsi vielä, että ei Simonin tarvitsisi huolehtia nyt kuin itsestään.

Siinä hetkessä Colin sai pidettyä itsensä päällisin puolin kasassa, mutta pinnan alla kuohusivat pelko ja ahdistus. Hän oli kuvitellut salanneensa todellisen vointinsta melko hyvin, mutta jos nyt Simonkin alkoi jo huomata, niin ehkei peittely ollutkaan kovin onnistunutta.

Seuraavan yön Colin vietti valvoen työhuoneessaan ja vatvoen tilannetta ahdistuneena mielessään. Toisaalta hän ei halunnut kertoa Simonille totuutta. Pojan toipuminen oli kaikesta huolimatta hyvin alussa ja jos tämä saisi kuulla totuuden Colinin tilasta, se tuskin edistäisi asiaa. Pahimmassa tapauksessa Simon alkaisi tuntea syyllisyyttä isänsä tilasta, ja se oli vihoviimeinen asia mitä Colin halusi.

Toisaalta, Simon oli kyllä jo lähestulkoon aikuinen ihminen ja Colin uskoi, että kaikesta huolimatta kestäisi kuulla totuuden. Ainakin poika haluaisi kuulla, siitä Colin oli vakuuttunut. Simon arvosti suorapuheisuutta. Kaipa hänen pitäisi muutenkin näyttää esimerkkiä. Hän peräänkuulutti pojaltaan rehellisyyttä, joten mikäpä hän itse olisi valehtelemaan. Ei se helppo päätös ollut, mutta Colin tiesi, että se oli oikea.

Kun Colin sitten alkoi kertoa, ensimmäisenä hän pahoitteli vuolaasti sitä, ettei hän ollut rehellinen kun Simon kysyi asiasta ensimmäistä kertaa. Sitten hän kertoi hiljalleen totuuden henkisestä voinnistaan, sairaslomastaan ja lääkityksestään. Vähän samaan tapaan kuin Caseylle taannoin, mutta ei aivan yhtä laajasti. Loppuun hän painotti erittäin vahvasti sitä, että Simon ei saanut eikä hänen pitänyt tuntea minkäänlaista huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä isänsä tilanteesta. Se ei ollut millään lailla Simonin syytä, vaan ihan Colinin oma taakka kannettavaksi.

Kaiken kuultuaan Simon oli pitkän aikaa hyvin hiljaa ja tuijotti vain isäänsä järkyttyneenä. Kun kyyneleitä alkoi kihota pojan silmäkulmiin, Colin alkoi heti katua kertomista. Hän arvasi Simonin järkyttyvän, ja arvaus vaikutti osuvan oikeaan.

Simon kuitenkin kasasi itsensä nopeasti ja kertoi, ettei hän ollut varsinaisesti järkyttynyt, vaan pikemminkin surullinen. Surullinen ja äärimmäisen pahoillaan. Simon myönsi myös, että hän tunsi vähän huonoa omaatuntoa, mutta ajan myötä ymmärtäisi kyllä, että ei se hänen syytään ollut. Samalla hän oli iloinen siitä, että Colin oli hänelle rehellinen. Sitä paitsi, nythän he voisivat toipua molemmat yhdessä.

Niin he tavallaan tekivätkin. Ei Colin ihan samalla tavalla pojalleen avautunut kuin poika hänelle, mutta rehellisesti hän tunteistaan puhui ja se todella auttoi. Eniten häntä kuitenkin auttoi se, että hän näki, miten Simonin vointi koheni ja poika piristyi päivä päivältä.

Vaikka voinnin paraneminen piristi Simonia itseäänkin, niin sen ohella suurimpana piristysruiskeena toimi Arthur, joka tuli setänsä ja tätinsä hoiviin vanhempiensa työreissujen ajaksi. Simon nautti Arthurin seurasta erittäin paljon ja suurimpana syynä oli se, että Arthur oli oikeastaan ainoa, joka ei tehnyt hänen sairaudestaan numeroa.

Simon oli kyllä aivan varma, että asia pyöri Arthurillakin mielessä, mutta poika ei kuitenkaan tuonut sitä esiin ja siitä Simon oli kiitollinen. Hän ymmärsi kyllä kaiken huolen ja hössötyksen, mutta silti hänestä oli ihanaa, että edes hetkittäin hän sai olla jonkun seurassa ihan tavallinen.

Se oli Arthurilta täysin tietoinen valinta. Tietysti hän oli huolissaan, hetkittäin vielä paljonkin, mutta ei hän halunnut kaataa huoltaan Simonin niskaan. Sitä paitsi, hän halusi pitää vielä hetken kiinni niistä normaaliuden rippeistä mitä heidän välillään oli, sillä pian kaikki muuttuisi väistämättä. Simon muuttaisi mitä todennäköisimmin ihan pian opiskelujen perässä kauas pois ja vaikka he pitäisivät yhteyttä hyvinkin tiiviisti, niin ei se vain olisi sama asia. Simon oli kuitenkin paitsi Arthurin serkku, mutta myös paras ystävä ja Arthur oli ihan varma, että ainakin hänelle tulisi aivan suunnaton ikävä. Niin tulisi luultavasti Simonillekin.

Sen tapahtuminen ei kuitenkaan ollut käsillä ihan vielä. Vielä hetken aikaa he saattoivat olla vain tavalliset serkukset nauttimassa niin tavallisesta arjesta ja elämästä kuin siinä tilanteessa vain oli mahdollista.

***

Kun loppukokeiden arvosanat ja pääsykoetulokset lopulta tulivat, Simon oli suunnattoman helpottunut ja samalla myös todella iloinen. Lukion loppukokeet menivät läpi ja Simonin valmistuminen varmistui. Arvosanat eivät olleet aivan sitä luokkaa kuin hän oli toivonut, mutta Colin ja Tiffany kehottivat poikaansa olemaan armollinen itseään kohtaan. Simon oli kuitenkin käynyt lähellä kuolemaa, ja niissä olosuhteissa koko valmistuminen ylipäätään oli jo erinomainen suoritus.

Lukion arvosanoilla ei kuitenkaan pohjimmiltaan ollut suurta merkitystä, koska hän oli kuitenkin saavuttanut myös sen, mistä hän haaveili kaikkein eniten: opiskelupaikka juuri siellä missä hän halusikin. Simon pääsi Breckenridgeen opiskelemaan pääaineenaan maantieteet ja sivuaineenaan pedagogia. Myös kesäyliopistopaikka irtosi, joten opiskelujen kannalta asiat eivät olisi voineet olla paremmin.

Kun varmuus valmistumisesta ja opiskelupaikasta oli saatu, Tiffany rutisti poikaansa onnellisena ja kertoi aloittavansa välittömästi valmistujaisjuhlavalmistelut.

Simon hymyili äidilleen, mutta se hymy peitti alleen äärimmäisen ahdistuksen. Ei hän halunnut juhlia, ei vieraita, ei minkäänlaista ylimääräistä huomiota. Jos hän olisi saanut itse päättää, hän ei olisi mennyt edes koululle vaan todistus olisi laitettu hänelle postissa. Mutta äidille se kaikki oli tärkeää, joten Simon yritti teeskennellä, että niin se olisi hänellekin.

Mitä lähemmäs juhlapäivä tuli, sitä enemmän ajatuskin juhlista ahdisti. Simon oli aivan varma, että ei hän kestäisi olla siellä. Kieltäytyä ei kuitenkaan enää voinut. Ei hän uskaltanut, eikä hän myöskään halunnut tuottaa pettymyksiä enää yhtään enempää kuin oli jo tuottanut.

Kun isä koputti myöhemmin samana iltana hänen huoneensa oveen, ei hän kuitenkaan enää kyennyt salailemaan todellisia tuntojaan.
-Äitisi pyysi kysymään juhlia varten, että… Simon, mikä on hätänä?

-Ei mikään, Simon kuitenkin yritti väittää.
-Älä edes aloita tuota. Puhuisit nyt vaan, sinua vaivaa selvästi jokin, Colin maanitteli.
-Hyvä on. Minä en halua niitä juhlia.

Colin kurtisti kulmiaan.
-Mitä sinä sanoit?
-Minä en halua niitä juhlia! En vieraita, en tarjoiluja, en huomion keskipisteenä olemista, en yhtään mitään niistä, enkä ole missään vaiheessa halunnutkaan, Simon vastasi napakasti.
-Jos sinusta on tuntunut tuolta alusta asti, niin miksi ihmeessä et ole sanonut aiemmin mitään? Älä pelkää, en minä ole vihainen, mutta haluan kuitenkin tietää syyn, Colin kysyi yhä kummastuneena.

Simonilta pääsi ahdistunut huokaus.
-No kun minä olen aiheuttanut teille niin paljon huolta, stressiä ja surua, niin en minä kehdannut kieltäytyä. Tiedän, että juhlat ja niiden järjestäminen saisivat ainakin äidin piristymään, niin ajattelin, että ehkä minä kuitenkin sen verran kestäisin. Totuus on, että en minä kestä. En minä haluaisi koulullekaan mennä, koska minua ahdistaa sekin niin paljon. Tiedän, että sana minun tilanteestani on kiirinyt, enkä jaksa kaikkea sitä supinaa ja tuijottelua mitä kuitenkin saisin osakseni.

Simon piti pienen hengähdystauon.
-Ymmärrän kyllä, että minun olisi pitänyt kieltäytyä heti alkuunsa, kun äiti alkoi edes miettiä koko juhlien järjestelyä. Minä en kuitenkaan kyennyt siihen ja nyt se on liian myöhäistä. Valmistelut ovat jo niin pitkällä ja Catalina ja Lolakin ovat varmasti maksaneet jo lentonsa. Anteeksi, minä yritän kasata itseni, että jaksan sitten leikkiä iloista juhlapäivän ajan.

Colin istahti sängylle poikansa viereen ja laittoi kätensä rauhoittavasti tämän harteille.
-Simon, ei sinun tarvitse leikkiä mitään eikä niitä juhlia pidetä, jos sinä et niitä halua. Niihin on vielä kolme päivää ja ehdimme vielä aivan hyvin perua ne. Äitisi on varmasti pettynyt, mutta ymmärtää kyllä. Catalina ja Lola olisivat muutenkin tulleet kylään piakkoin, joten ei sinun tarvitse murehtia heidän lennoistaankaan.

Simon katsoi isäänsä arasti.
-Oletko sinä ihan varma tästä kaikesta?

Colin nyökkäsi vakuuttavasti.
-Kyllä olen, poikaseni. Mitä taas koulun valmistujaisseremoniaan tulee, niin ei sinun tarvitse sinnekään mennä. Minä soitan aamulla rehtorille ja kysyn, josko voisimme hakea todistuksen häneltä ihan kaikessa rauhassa vaikka edellisenä päivänä. He kuitenkin koululla tietävät tilanteesi, niin uskoisin asian kyllä järjestyvän. Jos se ei jostain syystä järjestyisikään, niin minä kyllä laitan sen järjestymään. Mitäs siihen sanot?

Simon painoi päänsä isänsä olalle.
-Kiitos.
-Ei sinun tarvitse kiitellä, Colin kuiskasi hellästi ja veti poikansa lähelleen.

Kun Colin seuraavana aamuna soitti rehtorille, hänen ei tarvinnut edes selitellä mitään. Rehtori oli hyvin ymmärtäväinen Simonin tilanteen suhteen ja suostui välittömästi siihen, että Simon hakisi todistuksensa vanhempiensa kanssa päivää ennen virallista seremoniaa. 

Todistuksenhakupäivän aamuna Tiffany meni vierashuoneeseen Arthurin luo.
-Me olisimme nyt lähdössä. Haluaisitko sinäkin tulla mukaan?

Arthur nyökkäsi.
-Kyllä minä voisin tulla. Sen todistuksen saatte kyllä haettua ilman minuakin, mutta haluan silti tulla mukaan koululle. Maria nimittäin soitti äsken ja pyysi, että voisimmeko me nähdä tänään. Hänellä on kuulemma jotain tärkeää asiaa minkä hän tahtoo kertoa kasvokkain.
-Kyllähän se sopii. Eiköhän sitten lähdetä, Tiffany totesi.

Kun he saapuivat koululle, niin Tiffany, Simon ja Colin katosivat välittömästi sisätiloihin hakemaan todistusta. Arthur jäi penkille istumaan ja odottamaan tyttöystäväänsä.

Siinä odottaessaan Arthur pohti, että mitähän asiaa Marialla mahtoi olla, kerta se oli sellaista mitä ei voinut puhelimessa sanoa. Kovasti Arthur ainakin toivoi, että se olisi jotain hyvää. Ehkä Maria oli saanut vanhemmiltaan luvan, että Arthur saisi tulla kesäksi heidän luokseen? Kunhan Marian vanhemmat myöntyisivät, niin sitten Arthur voisi kysyä samaa asiaa omiltaan.

Sen pidemmälle Arthur ei ajatuksissaan päässyt, kun hän näkikin Marian kiipeävän ylös koulun rappusia. Vakava ilme tytön kasvoilla sai kaiken toivon haihtumaan Arthurin mielestä. Mitä tahansa kerrottavaa Marialla olikin, niin ei se tainnut mitään hyvää olla.

Arthur meni kuitenkin halaamaan Mariaa ja koitti vielä hetken elätellä toivetta, että ehkä se ei olisikaan ainakaan mitään ihan hirveää.
-Hei rakas.

-Hei, Maria niiskaisi hiljaa ja jäi halaukseen hetkeksi.

Vielä hetken hän halusi nauttia Arthurin läheisyydestä, sillä hän tiesi, että kun hän saisi sanottavansa sanottua, niin näitä hetkiä ei enää tulisi, sillä Arthur ei taatusti ottaisi hänen kertomaansa hyvin. Ei Maria siitä poikaa syyttänyt, vaan hän ymmärsi oikein hyvin. Ei hänkään olisi ottanut jos saisi kuulla saman kuin Arthur.

Lopulta Maria kuitenkin vetäytyi ja jäi katsomaan Arthuria surkeana.
-Ei tämä pitkittämällä yhtään helpommaksi muutu. Arthur, minun pitää kertoa sinulle jotain.
Arthurille tuli välittömästi pahaenteinen tunne. Maria kuulosti syylliseltä ja viimeistään nyt Arthur oli aivan varma, että mitä tahansa Maria olikin kertomassa, se olisi jotain ikävää. Hän kuitenkin yritti pitää pelon sisällään.
-Kerro vain, hän rohkaisi tyttöystäväänsä värisevällä äänellä.

Kun todistus oli annettu, Tiffany ja Colin jäivät vielä hetkeksi juttelemaan rehtorin kanssa. Simon kuitenkin poistui jo ulos hengittämään raikasta ilmaa eikä mikään valmistanut häntä siihen näkyyn minkä hän ulkona kohtasi.

Simon oli sen verran etäällä, että hän ei saanut keskustelun sisällöstä kunnolla selvää. Kiivassävyinen, suorastaan riitainen se kuitenkin oli ja sen hän olisi erottanut vielä kauempaakin.

Arthur ei ollut helposti suuttuvaa tyyppiä, mutta nyt poika vaikutti olevan todella vihainen. Suorastaan raivostunut. Simon oli täysin vakuuttunut, että hän ei ollut nähnyt Arthuria niin vihaisena koskaan aikaisemmin.

Maria vaikutti enemmänkin surulliselta kuin vihaiselta. Suorastaan pahoittelevalta. Simon päätti lähestyä kaksikkoa selvittääkseen, että mitä ihmettä oikein oli meneillään, mutta ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan, Arthur otti jalat alleen ja lähti juoksemaan kohti keskustan vilinää.

Hämmentyneenä Simon meni Marian luo.
-Maria? Mitä ihmettä on tapahtunut?

Maria nyyhkäisi hiljaa. Itku ei ollut kaukana, mutta tyttö sai pidettyä kyyneleet sisällään.
-Mi dispiace, tyttö mutisi omalla äidinkielellään ja lähti sitten kävelemään toiseen suuntaan kuin mihin Arthur oli äsken poistunut.

Simon mietti, kummanko perään lähteä. Hän ei kuitenkaan saanut päätöstä aikaiseksi, vaan jäätyi avuttomana paikalleen. Pian sekä Arthur että Maria olivat kadonneet hänen näköpiiristään ja hämmennys alkoi vaihtua hätääntymiseksi. Paniikki vei Simonilta ajantajun, eikä hän osannut yhtään sanoa, että kauanko hän ehti siinä seistä. Lopulta hän kuitenkin havahtui siihen, kun isä puhutteli häntä.

-Simon, missä Arthur ja Maria ovat? Onko kaikki hyvin? Sinä näytät olevan poissa tolaltasi. Mitä on sattunut? Colin alkoi kysellä huolestuneena havaittuaan poikansa paniikinomaisen mielentilan.

Simon levitteli käsiään avuttomana.
-En minä tiedä! Kun tulin ulos ovista, näin Arthurin ja Marian juttelemassa. Tai ei se edes mikään keskustelu ollut, vaan kiivas riita. En kuitenkaan ehtinyt edes kysyä mitä on tapahtunut ennen kuin Arthur lähti juoksemaan karkuun tuonne suuntaan. Yritin sitten kysyä Marialta, mutta ei hänkään sanonut muuta kuin anteeksipyynnön ja minä…Minä… Minä vain jotenkin jäädyin ja nyt en tiedä mistään mitään.

Colin veti Simonin nopeaan halaukseen huomatessaan, miten poika alkoi mennä pois tolaltaan entistäkin pahemmin.
-Hengitä rakas, hengitä. Me selvitämme mihin hän on mennyt.

-Minä soitan hänelle, viereen kävellyt Tiffany mutisi ja nosti puhelimen korvalleen.
Vastausta ei kuitenkaan tullut. Puhelin hälytti pitkään, mutta mitään ei kuulunut. Seuraavat yritykset tuottivat ihan saman tuloksen.

Colin koitti pitää itsensä rauhallisena. Tilanne oli niin sekava ja huolestuttava valmiiksi, että hänen huolestumisensa ei edistäisi asiaa lainkaan.
-Yritetään soittaa hänelle vielä uudelleen ja uudelleen. Soitetaan myös muille ja yritetään etsiä häntä, Colin ehdotti.

Siitä alkoi raivoisa etsintäoperaatio. Jokainen heistä yritti vuorotellen soittaa Arthurille, mutta vastausta ei kuulunut. He tiedottivat tilanteesta myös muita perheenjäseniä ja ystäviä Caseyta ja Jonahia lukuunottamatta. Kukaan ei kuitenkaan onnistunut tavoittamaan Arthuria, joten lopulta he jalkautuivat keskustaan.

Tiffany kierteli kaikki keskustan kaupat, ravintolat, kahvilat ja kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat paikat, mistä Arthur saattaisi ehkä löytyä. Pojasta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään.

Colin kierteli auton kanssa syrjäisempiä paikkoja. Puistoja, rantoja ja sen sellaisia. Hän kävi myös veljensä tyhjässä talossa, isänsä luona, appivanhemmillaan ja Haroldin luona, mutta ei. Ei jälkeäkään Arthurista.

Simon tiesi Marian vaihto-oppilasperheen kodin osoitteen, joten hän lähti vierailemaan siellä. Arthurista ei ollut mitään havaintoa sielläkään. Sen Simon sai kuitenkin kuulla, että Maria oli aikaistanut paluulentoaan useammalla päivällä ja istui parhaillaan taksissa matkalla kohti lentokenttää. Mariastakaan ei siis saisi minkäänlaista apua etsintöihin. Jos nyt olisi muutenkaan saanut, Simon pohti.

Iltapäivän edetessä vesisade alkoi vallata kaupunkia. Colin kierteli yhä kaupungin kolkkia autollaan, mutta Tiffany pakeni sadetta kirjastoon ja pyysi pian poikansakin sinne.

Kun Simon saapui kirjastolle, Tiffany otti pojan tiukkaan halaukseen ja jäi sitten katsomaan tätä hyvin vakavana. Häntä kauhistutti ajatuskin siitä, että Simon katoaisi samalla tavalla. Tietysti hän oli myös hyvin huolissaan veljenpojastaan, mutta ei se aivan sama asia ollut.
-Oletko sinä kuullut hänestä mitään?
Simon ei sanonut mitään, pudisti vain päätään.
-En minäkään.

Tiffany ja Simon istuivat alas. Tiffany esitteli seuraavan ideansa pojalleen.
-Luulen, että meidän on nyt parasta palata kotiin. Soitan isäsi hakemaan meidät. Ehkä Arthur on jo palannut sinne ja jos ei olekaan, niin sitten me voimme yhdessä miettiä kuinka toimimme seuraavaksi.

Simon nyökkäsi jäykästi.
-Se on varmaan hyvä ajatus.

Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä voimakkaammaksi sade koveni. Kun he lopulta saapuivat kotiin, vastassa oli tyhjä talo. Ei, Arthurista ei ollut merkkiäkään sielläkään.

Kolmisin he istuivat alas puimaan tilannetta ja miettimään, että mitä seuraavaksi. Kaikki paikat oli kierretty ja lähipiiriäkin hätyytelty, mutta Arthurista ei ollut havaintoakaan. Puhelimitse toteutettujen tavoitusyritysten määrä oli jo aivan lukematon, mutta ei Arthur vastannut. He eivät tienneet, eikö Arthur voinut vastata vai eikö hän vain halunnut, mutta siinä hetkessä sillä ei oikeastaan ollut edes merkitystä. Totuus oli joka tapauksessa se, että Arthur oli tavoittamattomissa.

Simon mietti epätoivoissaan, että mitä Arthurin ja Marian välillä oli tapahtunut ja mistä se riita oikein johtui. Ahdistuneena hän päätyi kerta toisensa jälkeen samaan lopputulokseen: ei hänellä ollut aavistustakaan. Samalla myös järjenvastainen syyllisyys oli luikerrellut hänen mieleensä. Simon oli melko varma, että mitä hyvänsä Arthurin ja Marian välillä olikin tapahtunut, niin ei se ollut hänen vikansa. Siksi se olikin niin järjetöntä, mutta syyllisyyttä hän silti tunsi.

Tiffany pohti samaa asiaa aivan yhtä ahdistuneena, minkä lisäksi hän mietti, että kohta hänen olisi pakko soittaa Jonahille ja Caseylle. Vaikka muu perhe tiesi jo asiasta, niin Arthurin vanhemmat eivät vielä tienneet. Tiffany oli tarkoituksella jättänyt soittamatta heille, koska eiväthän he voisi sieltä matkojen päästä tehdä muuta kuin murehtia. Tiffany tiesi kuitenkin, että kohta olisi pakko kertoa ja se olisi vaikeaa.

Colinkin pohti, että mitä he voisivat tehdä, muuta kuin jatkaa samaa kuin he olivat jo tehneet. Sillä hetkellä hänen mieleensä ei juolahtanut mitään uutta.

Eivät he voineet enää tehdä muuta kuin jatkaa samalla linjalla ja odottaa.

Illan ja yön myötä rankkasade yltyi vuosikymmenen pahimmaksi kevätmyrskyksi. Tuuli, sade ja salamointi peittivät alleen koko kaupungin. He kaikki olivat huolissaan. Niin uskomattoman huolissaan, että se suorastaan sattui. Myrsky vain lisäsi huolta entisestään. Oli Arthur sitten missä hyvänsä, niin myrsky teki tilanteesta olennaisesti huonomman.

Huolen ja ahdistuksen myötä kasvoi myös epätoivo. Colin tiesi, että hänen epäilyksensä oli todennäköisesti ihan turha, mutta pakko hänen oli kysyä. Koputus oveen oli napakka.

-Sisään, kuului vaimea ääni huoneesta.

Colin oli hetken ihan hiljaa katsoessaan Simonia. Hän ei olisi halunnut epäillä poikaansa, ei varsinkaan mistään sellaisesta, mutta ei hän enää kyennyt estämään itseään.

-Simon, olitko sinä aikaisemmin ihan rehellinen minulle?

-Kuinka niin?

-Kerroitko sinä varmasti kaiken mitä näit ja mitä tiesit siitä riidasta ja muusta? Jos sinä jätit jotain kertomatta ja tiedät enemmän kuin annat ymmärtää, se voi olla Arthurin kannalta oikeasti kohtalokasta.

Simonin hermostunut reaktio oli juuri sellainen kuin Colin arvelikin.
-Ymmärrän kyllä, että sinun voi tällä hetkellä olla vähän vaikea luottaa minuun kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta ethän sinä oikeasti luule, että minä salaisin jotain tällaista? Arthur voi pahimmillaan olla hengenvaarassa, ja sinä ihan tosissasi uskot, että minä tietoisesti pahentaisin hänen tilannettaan?

-Minä olen vain todella huolissani hänestä! Vastaa nyt, kerroitko sinä varmasti kaiken mitä tiedät? Colin ärisi.
-No kerroin tietenkin! Miten sinä voit edes epäillä, että minä alkaisin tällaisella hetkellä vielä heikentämään tilannetta entisestään? Arthur voi olla vaikka minkälaisessa vaaratilanteessa ja minä…

-...Minä ihan oikeasti pelkään hänen puolestaan. Ei hän käsittääkseni ole itsetuhoinen tai mitään sellaista, mutta onhan hän saattanut joutua onnettomuuteen ja tuolla on tuo myrskykin. Minä en ihan oikeasti kestä ajatusta siitä, että hänelle sattuisi jotain pahaa. Minä olen viime aikoina kärsinyt ihan tarpeeksi ja ajatuskin siitä, että menettäisin parhaan ystäväni…
Sen enempää Simon ei saanut sanottua ennen kuin purskahti lohduttomaan itkuun.

Välittömästi Simonin itkun havaittuaan Colin alkoi katua äskeisiä syytöksiään. Simon oli jo valmiiksi poissa tolaltaan ja hän vain pahensi tilannetta. Katuvaisena Colin kietoi poikansa syleilyynsä.
-Anteeksi. Minä vain olen hänestä niin huolissani ja… Äh, ei sillä ole mitään väliä. On epäreilua syyttää sinua yhtään mistään tähän liittyen. Anteeksi oikeasti.
-Kyllä minä ymmärrän. En minä ole vihainen, Simon sai sanottua nyyhkeensä välistä.
-Hyvä jos et ole, mutta kyllä minä ymmärtäisin jos olisitkin, Colin huokaisi ja jatkoi poikansa syleilyä siihen asti, että tämä rauhoittui.

Kun Simon ei enää itkenyt, Colin laski irti pojasta ja istui alas hieromaan särkevää päätään. Hän ei olisi halunnut tehdä tätä, ei todellakaan, mutta pian hänen olisi pakko. Oikeastaan se pakko oli varmaan mennyt jo kauan sitten.
-Ei meillä taida olla enää muita vaihtoehtoja kuin soittaa poliisille. Kukaan ei ole saanut hänestä mitään havaintoja ja Mariaankaan emme saa yhteyttä, joten muut keinot ovat jo melko hyvin käytetty. Simon, lupaathan kuitenkin yhden asian?
-Minkä?
-Jos kuulet Arthurista tai hänen liikkeistään yhtään mitään tai sinulle herää pienikin epäilys hänen mahdollisesta olinpaikastaan, niin tulet heti kertomaan meille?
-Kyllä, minä lupaan, Simon vakuutti.

Colinin poistuttua Simon kaivoi välittömästi puhelimen taskustaan ja etsi sieltä Arthurin numeron.

-Hei, en tiedä kuunteletko sinä näitä ääniviestejä tai onko sinulla enää edes akkua jäljellä, mutta jos kuulet tämän, niin tule nyt ihan oikeasti kotiin. Me kaikki olemme oikeasti ihan helvetin huolissamme. Jos sinä et jostain syystä halua, voi tai uskalla tulla tänne, niin anna itsestäsi edes jokin elonmerkki. Äiti ja isä ovat jo sotkemassa virkavaltaa asiaan, joten kohta olet oikeasti vaikeuksissa ellet sitten ole jo. Mutta ihan oikeasti, tulisit nyt. Mitä tahansa sinun ja Marian välillä tapahtuikin, niin me haluamme vain auttaa ja tukea sinua.

Ääniviestin jätettyään Simon laski puhelimen pöydälle ja heittäytyi ahdistuneena sängylleen. Hän oli oikeasti niin hemmetin surullinen ja ahdistunut, ettei hän ollut päätynyt sellaiseen tilaan kertaakaan osastolta päästyään. Nyt huoli oli kuitenkin pyyhkäissyt kaiken ylitse ja tuntui kuin hän olisi ollut takaisin lähtöpisteessä.

Kunpa Arthur tulisi pian takaisin kotiin. Minä annan ihan mitä tahansa, että hänet saataisiin ehjänä takaisin, Simonin mielessä pyöri samalla, kun kyyneliä alkoi jälleen valua.

Colin palasi Simonin luota Tiffanyn luokse makuuhuoneeseen. Sydän syrjällään hän katsoi, miten nainen selvästi pidätteli itkuaan.

Tiffany sai pidettyä kyyneleet sisällään, mutta äänestä kuului, että ne eivät olleet kovin kaukana.

-Kuten varmasti ymmärrät, niin minä olen todella huolissani Arthurin tilanteesta, mutta samalla mielessäni pyörivät myös Jonah ja Casey. Kun soitin heille aiemmin, he menivät aivan huolesta sekaisin, mielestäni täysin oikeutetusti. Jos Arthurille on käynyt jotain vakavaa tai hän on, herra paratkoon, menettänyt henkensä, niin he eivät kestäisi sitä.

Colin siirtyi Tiffanyn luo ja tarttui naista hellästi hartioista.
-Olet valitettavan oikeassa, rakkaani. Yritetään nyt kuitenkin toivoa, että kaikki on kunnossa ja poika vain piileksii jonkun kaverinsa nurkissa tai jotain. Ymmärrän kyllä, että toivoa ei ole helppo pitää yllä, mutta ei kai tässä enää muutakaan voi tehdä kuin yrittää.

Tiffany ei ehtinyt vastata ennen kuin hänen lipaston päälle jättämä puhelimensa värähti viestin merkiksi. Tuntui siltä kuin sydän olisi jättänyt lyönnin väliin, kun hän huomasi lähettäjän olevan Arthur. Nopeasti Tiffany painoi viestin auki ja alkoi lukea ääneen.

“Anteeksi kun katosin tällä tavalla, mutta minun oli pakko päästä hetkeksi pois. Älkää pelätkö, minulla ei ole mitään hätää. Halusin vain päästä hetkeksi jonnekin missä saan olla ihan rauhassa. Kaikki on ihan kunnossa, mutta minä tarvitsen aikaa. Tulen kyllä kotiin jossain vaiheessa ja kerron sitten kaiken mitä tapahtui.” 

Viesti jätti heidät hämmennyksen valtaan.
-Puhuukohan hän ihan totta? Tiffany pohti surkeana.

-Ainakin tuo viesti tuli hänen numerostaan ja sen verran mitä minä hänen kirjoitustapaansa tunnen, niin tuo vaikuttaa kyllä ihan hänen kirjoittamaltaan. Eiköhän tuo siis ihan aito viesti ole, Colin vastasi.

Colin istahti sängylle äärimmäisen uupuneena.
-Jos nyt oletetaan, että Arthur puhuu totta, niin ehkä se soitto poliisille voi odottaa huomisaamuun. Arthur, oli hän sitten missä hyvänsä, vaikuttaa olevan olosuhteisiin nähden kunnossa, ja myrskytuhot kaikissa muodoissaan työllistävät varmasti pelastuslaitosta tänä iltana ihan tarpeeksi. Parhaassa tapauksessa Arthur tulee yön tai aamun aikana takaisin ja se soitto voidaan jättää kokonaan väliin.

Tiffany istahti sängylle ja jäi nojaamaan Colinia vasten.

-Tehdään niin. Pidetään nyt kuitenkin puhelimet päällä kaiken varalta, jos joku vaikka sattuukin kuulemaan hänestä ja soittaa.

-Minä voisin käydä tankilla varmistamassa, että autossa on tarpeeksi bensaa, jos hän vaikka soittaakin ja pyytää hakemaan jostain. Teen samalla pienen lenkin kaupungilla, että jos hän nyt sattuisikin tulemaan vastaan jossain, Colin mutisi.
-Se on hyvä idea, kiitos, Tiffany vastasi.

Colin lähti siltä istumalta ajamaan myrskyiseen yöhön. Tankki oli lähes täynnä ja hän oli tiennyt sen jo ennen lähtöään, mutta hänen oli pakko päästä hetkeksi pois, kun ahdistus meinasi käydä liialliseksi.

Colin toivoi niin paljon, että Arthur olisi kunnossa ja palaisi pian kotiin. Samalla mielessä kyti pieni hermostuksen kipinä. Mitä tahansa Arthurin ja hänen tyttöystävänsä välillä olikin tapahtunut, niin ei kai sitä nyt tarvitsisi näin konkreettisesti paeta? Toisaalta, Arthur oli vasta kuudentoista ja sen ikäiset eivät aina käsitelleet tunteitaan kaikkein kypsimmällä mahdollisella tavalla ja Colin ymmärsi sen kyllä. Sen vuoksi hermostus haihtui nopeasti ja jäljelle jäi pelkkä huoli.

Hetken aikaa ympäriinsä ajeltuaan Colin iski auton parkkiin ja jäi tuijottamaan taivaalle. Hiljaa hän lausui sanat, joista hän tiesi, että kohde ei niitä kuulisi. Samalla hän kuitenkin toivoi, että viesti menisi perille tavalla tai toisella.
Arthur, tule kotiin.

*****

 

Hei, ja mukavaa alkanutta syksyä. Tämänkertaisen osan viivästymisen voi tiivistää teknisten ja muiden ongelmien ohella yhteen meemiin:

Juuh. En edes pelleile, nimim. unettomuus- ja stressiperäiset rytmihäiriöt eivät ole kovin miellyttäviä (onneksi eivät myöskään kovin vaarallisia). Sen vaan sanon, että onneksi loman alkuun ei ole enää kovin montaa viikkoa.

  

Mutta niin, jos nyt itse osasta jotain… Simonin elämä alkaa hiljalleen hymyillä kaiken jälkeen, ja vaikka matka edessä on vielä pitkä, niin nyt voinee varmuudella sanoa pahimman olevan takana. Colinkin alkaa voida jo paremmin, joskin huoli pojasta painaa yhä, varsinkin kun Simon on ihan pian muuttamassa pois. Kaikesta huolimatta niin Colin kuin Tiffanykin tietävät vähintään sisimmässään, että se on oikea ratkaisu. Mutta Arthur… Pilvilinnoista tultiin alas niin, että rysähti. Tosin kukaan ei toistaiseksi tiedä tarkalleen, mitä on tapahtunut, mutta mitä ilmeisimmin ei mitään hyvää, kun poika meni niin pahasti poissa tolaltaan. Ensi osassa selvinnee, mihin ihmeeseen Arthur on kadonnut ja ennen kaikkea miksi.

 

Ja joo, en edes yritä luvata, milloin seuraava osa tulee. Työn alla se jo on, joten pidän nyt kaikki sormet ja varpaat ristissä, että siihen ei menisi hirveän kauaa. Lisäksi tavoite/toive olisi saada loman aikana ainakin yksi osa ulos ja ehkä jopa kirjoitettua varastoon, mutta saa nähdä.