111.Edistysaskel

Huomio!

En ihan hirveästi harrasta trigger warningeja, mutta mielestäni tässä sellainen on ehkä ihan paikallaan. Itsekin syömishäiriötaustaa omaavana tiedän, miten aihetta käsittelevä media saattaa toisinaan olla... No, triggeröivää. Jos siis tiedostat, että kyseisen aihealueen käsittely saattaa olla itsellesi epämukavaa syystä tai toisesta, niin suosittelen suhtautumaan tämän ja muutamien seuraavien osien lukemiseen varauksella. Mitään hirvittävän graafista tai yksityiskohtaista tuskin tullaan ainakaan näillä näkymin tarinassa näyttämään, mutta kuitenkin.

*****

Tiffany piti lupauksensa eikä kertonut Arthurin ja Marian suhteesta muille kuin Colinille. Tieto kuitenkin saavutti Caseyn ja Jonahin ennen kuin Arthur ehti sitä heille kertoa. Teknisesti ottaen se ei kyllä ollut tietoa, vaan arvaus, joka sittemmin osoittautui oikeaksi.

Arthuria ei juuri enää kotona näkynyt ja silloin kun näkyi, hän oli koko ajan aivan omissa maailmoissaan ja suorastaan epäilyttävän hyväntuulinen. Selityksen keksiminen ei tosiaan vaatinut hirveästi päättelykykyä.

Casey ja Jonah päättivät kuitenkin teeskennellä tietämätöntä siihen asti, että poika kertoisi heille asiasta itse. Lopulta se päivä koitti, kun Arthur sitten kertoi. Casey ja Jonah kertoivat olevansa vain ja ainoastaan iloisia poikansa puolesta ja esittivät samassa yhteydessä toiveen, että Arthur voisi tuoda Marian joskus näytille. Arthur sanoi, että ei ihan vielä, mutta toivottavasti pian.

Lopulta myös se “pian” koitti. Maria oli yhä pelokas, suorastaan kauhuissaan, mutta Arthur koitti rauhoitella häntä.
-Älä huoli, hyvin se menee.
-Mutta entä jos ei mene? Entä jos he eivät pidä minusta?

Arthur vain pudisteli päätään hämmentyneenä.

-Miksi ihmeessä eivät pitäisi? En minä keksi yhtäkään syytä.

Arthur saattoi tuntea Marian käsien tärisevän.

-Mutta minua hermostuttaa niin paljon. Sopisiko sittenkin joku toinen kerta? Ehdimme vielä lähteä. Ihan tosi, minä voin tulla joskus toiste.

Siihen Arthur ei ehtinyt reagoida ennen kuin ovi kävi ja Jonah astui pihalle.

-Hei. Tulkaahan toki sisälle sieltä. Isäsi sai juuri ruoan valmiiksi, hän vielä lisäsi Arthuria katsoen.

Kun Jonah oli jättänyt heidät kahden kesken, Maria kääntyi kummastuneena poikaystävänsä puoleen.

-Miksi hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa?

Samassa Arthur tajusi jättäneensä kertomatta jotain hyvin olennaista. Nyt ei kuitenkaan ollut enää aikaa selittää.

-Ei hän puhu. Tajuat kohta mitä tarkoitan.

Kun Arthur esitteli Marian vanhemmilleen ja toisin päin, tyttö tajusi heti mistä oli kyse. Hän ei ollut hämmentynyt tai pahoillaan siitä ettei Arthur kertonut. Yllättynyt korkeintaan ja samalla vähän utelias. Kysymykset saisivat kuitenkin odottaa siihen asti, että he olisivat Arthurin kanssa kahden kesken.

Arthur ilahtui huomatessaan, miten aterian edetessä Marian jännitys tuntui karisevan ja tyttö rentoutui ihan silmissä. Hän vastaili hyvin vapautuneesti Caseyn ja Jonahin kysymystulvaan; mistä hän oli kotoisin, mikä sai hänet innostumaan vaihtoon lähdöstä ja sitä rataa. Samalla Arthuria vähän hävetti vanhempiensa uteliaisuus, mutta Maria ei ollut enää millänsäkään.

Casey ja Jonah olivat näkemäänsä ja kuulemaansa hyvin tyytyväisiä. Erityisen iloiseksi heidät teki sen näkeminen, miten Arthur oli niin onnellinen. Umpirakastunut suorastaan. Samalla Caseyn mieleen syttyi pieni huolenliekki. Siitä puhuminen saisi kuitenkin odottaa siihen, että Arthur ja Maria eivät olisi kuulemassa hänen sanojaan.

Nuorten liuettua paikalta Casey ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Jonah avasi suunsa laittaessaan lautasia pesuun.
-No, mitä mieltä sinä olet?
-En minä oikein tiedä, Casey mutisi.
-Miten niin et tiedä? Minusta hän vaikutti ihan kivalta.

Casey ei oikein tiennyt miten asetella sanansa.

-Niin hän vaikuttaakin ja Arthur on selvästi onnellisempi kuin koskaan, mutta… Jotenkin Maria vähän epäilyttää minua. En tiedä miksi, ei hän ole antanut mitään syytä siihen, mutta jokin siinä vain on. En tahdo, että meidän pikkuisemme sydän särkyy jos jotain pahaa tapahtuukin.

Jonahin kasvoille kohosi kevyt virne, kun hän tajusi mistä kenkä puristi.

-Vai voisiko ehkä olla niin, että sinun on vain vaikea sisäistää, että meidän pieni poikamme ei enää olekaan niin kovin pieni?

Jonahin sanat sisäistettyään Casey oli hetken hyvin hiljaa ymmärryksen ja sen myötä järkytyksen levitessä hänen mieleensä.

-Jestas sentään. Missä ihmeen välissä minusta on tullut näin vanha? Vasta hetki sitten minä itse olin teini ja murehdin tulevaisuutta, ja nyt minulla on sitten oma teini-ikäinen, jonka puolesta murehdin. Tältäkö meidän vanhemmistamme tuntui kun me olimme nuoria?

Jonah jäi katsomaan Caseyta silmiin.

-Rakas. En usko, että meillä on mitään syytä huoleen. Maria vaikuttaa hyvältä tyypiltä. Jos nyt pahin tapahtuisikin ja hän särkisi Arthurin sydämen tavalla tai toisella, niin sitten me olisimme poikamme tukena ja auttaisimme hänet takaisin jaloilleen. Mitä tulee vanhuuteesi, niin en tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta mielestäni sinusta on iän myötä tullut aina vain seksikkäämpi.

Casey tunsi punan leviävän poskilleen Jonahin sanojen johdosta.

-Kaipa sinä olet ihan oikeassa ainakin tuosta ensimmäisestä. Jälkimmäisestä en tiedä.

Jonah jäi katsomaan Caseyta leikillisen arvioivasti.

-Et kai sinä vain kyseenalaista minun sanojani?

Casey hymähti huvittuneena.
-En varsinaisesti, minun on vain vähän vaikea uskoa sinua. Myönnettäköön kuitenkin, että kyllähän tuo hivelee itsetuntoa.

-Mikä?

-Että kaikkien näiden vuosien jälkeen sinä näet minut yhä tuossa valossa.

-Totta hemmetissä näen. Mitä muutakaan minä voisin kun sinä olet tuollainen, Jonah kuiskasi.

Siihen Casey ei sanonut enää mitään, vaan veti miehen lähelleen suudelmaan.

Samaan aikaan Arthurin huoneessa käytiin vähän toisenlaista keskustelua. Arthur ehti jo pahoittelemaan ennen kuin Maria kerkesi sanoa yhtään mitään.
-Anteeksi, etten minä tajunnut kertoa sinulle etukäteen, että minulla on kaksi isää. Minulle se on vain niin normaali asia, etten aina edes tajua, että kaikille se ei ole. Eihän tämä haittaa sinua?

Maria pudisti päätään.
-Ei haittaa. Kyllä minä vähän yllätyin, mutta ei se haittaa. He vaikuttavat mukavilta ihmisiltä. Samalla minun sisälläni heräsi pieni uteliaisuus. Tiedän, ettei tämä ehkä ole kovin soveliasta, mutta saanko minä kysyä yhden asian?

Arthur nyökkäsi.

-Kysy pois vaan. Jos se on se kysymys mitä minä luulen, niin et ole ensimmäinen etkä varmaan viimeinenkään joka sitä kysyy.

Maria istahti alas sohvalle ja pohti hetken, miten saisi esitettyä kysymyksensä mahdollisimman kohteliaasti. Lopulta hän kuitenkin tajusi, ettei sitä saisi kohteliaasti kysyttyä, joten paras mennä suoraan asiaan.
-Kumpi heistä on oikeasti sinun isäsi? Tai siis, molemmathan he ovat, mutta… Kyllä sinä varmaan tajusit jo, mitä minä tarkoitan.
-Niin tajusinkin. En kuitenkaan voi vastata tuohon, koska minä en tiedä.
-Et tiedä?
-Niin, en tiedä.

Arthur istahti alas jatkamaan juttuaan.

-En minä oikeastaan edes halua tietää. Hyvä on, se olisi valehtelua, jos sanoisin, että ei ole käynyt edes mielessä. Tietenkin on. En minä kuitenkaan ole koskaan ihan tosissani halunnut saada sitä selville. Sen verran minä tiedän, että puolet geeneistäni on peräisin jommalta kummalta heistä ja toinen puoli anonyymilta lahjoittajalta, mutta siinä se.

Arthur piti pienen tauon.

-Koko totuuden tietävät ainoastaan he kaksi. He ovat luvanneet kertoa minulle jos haluan tietää, mutta en minä tee sillä tiedolla mitään. He molemmat rakastavat minua ehdoitta ja se riittää.

Maria nyökkäsi hyväksyvästi.

-Minä en kyllä osaisi elää tuollaisen epävarmuuden kanssa, mutta hyvä, että sinä osaat. Tällaisessa tilanteessa se onkin varmaan se, millä on eniten väliä. Siinä sinä kyllä olet ihan oikeassa, että he vaikuttavat hyvin rakastavilta ja välittäviltä.

Siinä hetkessä Arthur päätti pahoitella vielä toistakin asiaa.
-Pahoittelut muuten siitä, että he pitivät sinulle semmoisen ristikuulustelun. He ovat vain vähän uteliaita ja haluavat varmistaa, että sinä olet hyvä minulle etkä särje sydäntäni, Arthur mutisi häpeissään.
Maria vain naurahti.
-Ei se mitään, enhän minä nyt sellaista tekisi. Sitä paitsi, se on ihan luonnollista, että he ovat uteliaita. Olihan tämä ensimmäinen kerta kun me tapasimme. Nyt haluaisin kuitenkin unohtaa heidät hetkeksi ja tehdä jotain muuta.
-Mitä muuta?
-Voisitko soittaa minulle kitaraa? Minusta on niin kiva kuunnella ja ehkä vähän myös katsella, kun sinä soitat.
-Ilomielin, Arthur hykersi.

Arthur nousi ylös, nappasi kitaran käsiinsä ja esitti vielä yhden kysymyksen.

-Onko kappaletoiveita?

-Ei, sinä saat valita.

Sitten he molemmat hiljenivät ja kitaran kieliltä kohosi ilmaan kaunis instrumentaali.

Maria jäi katsomaan poikaystäväänsä lumoutuneena. Sen ei todellakaan pitänyt mennä näin, mutta vihdoin Maria kykeni myöntämään sen itselleen, että hän taisi olla kovaa vauhtia rakastumassa.

Kappaleen loppuun soitettuaan Arthur laski kitaransa alas, istui sohvalle ja veti Marian lähelleen. Arthurin sydän läpätti hurjasti, kun hän mietti seuraavaa peliliikettään. Hän halusi sanoa sen, halusi todella, mutta ei hän ollut koskaan aikaisemmin puhunut niin suoraan.
-Maria, minä rakastan sinua.

Maria ei vastannut mitään, huokaisi vain ihastuneena ja kurottautui uuteen suudelmaan.
***

Arthurin leijuessa onnensa kukkuloilla oli Simoninkin tilanne ottanut askeleen eteenpäin, ainakin osittain. Hän oli vihdoinkin keksinyt mitä opiskella ja sen tajuttuaan mietti, miten asian tajuamisessa kesti niin kauan.

Simon oli jo pitkän aikaa ollut kiinnostunut tähtitieteestä ja luonnonilmiöistä, joten hän päätti lähteä opiskelemaan maantieteitä. Alustavasti hän oli suunnitellut lukevansa sivuaineena pedagogiikkaa, että hän voisi sitten ryhtyä opettajaksi valmistuttuaan.

Toisin kun voisi kuvitella, niin opiskeluaiheen keksiminen ei vähentänyt Simonin ahdistusta laisinkaan, vaan pikemminkin päin vastoin. Nyt hän murehti sitä, että miten hän voisi ikinä päästä mihinkään yliopistoon, saati sitten Breckenridgeen. Kilpailu paikoista oli todella kovaa ja sisäänpääsy vaikeaa vaikka olisi kuinka fiksu, eikä Simon todellakaan ollut. Ainakaan omasta mielestään.

Simon kieltäytyi edelleen vahvasti ajattelemasta, että hänen heikkovointisuutensa taustalla olisi yhtään mitään muuta kuin opiskelustressiä. Hänhän oli todella stressaantunut ja hyvästä syystä. Lukio-opintojen viimeistely, yliopiston pääsykokeisiin valmistautuminen… Ei mikään ihme, että hän oli aivan loppu. Paitsi, että ei ollut. Hetkittäisestä ahdistuksesta huolimatta homma oli hänellä täydellisesti hallinnassa. Sitä hän jaksoi yhä edelleen uskotella itselleen. Silläkin kertaa Simon ravisteli ajatuksen päästään, nappasi kirjan käteensä, kävi sängylle ja alkoi lukea.

Pitkään hän ei kerennyt lukea ennen kuin ovelta kuului koputus ja Colin asteli sisään.
-Simon, laskisitko sen kirjan alas? Minulla on asiaa.
Simon ei tehnyt elettäkään lopettaakseen lukemista, joten Colin luovutti ja alkoi vain puhua.
-Me lähdemme kohta viemään äitisi juna-asemalle. Hän lähee sinne työreissulle, muistatko? Siitä menemme sitten Jamesin luokse illalliselle. Sinäkin tulet sinne ja tästä ei neuvotella.

Ajatus illallisesta Jamesin luona sai Simonin ahdistuksen kovenemaan aivan uusille kierroksille. Vika ei ollut Jamesissa, ei todellakaan. Mielellään Simon vieraili isoisänsä luona. Enemmän siinä ahdisti se illallinen.

-En minä ehdi, minun pitää lukea.

Colin kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.

-Sinä olet lukenut koko päivän. Sinulle tekisi varmasti hyvää siirtää ajatukset edes hetkeksi johonkin muualle.

Simon laski kirjan alas ja nousi huokaisten pystyyn.

-Ihan oikeasti, en minä halua lähteä. Minulla on vähän huono olo.

Colinilta pääsi kiukkuinen tuhahdus.
-Ihmekös tuo, kun sinä olet koko päivän istunut nenä kiinni kirjassa tekemättä mitään muuta.
Sen sanottuaan Colin piti pienen hengähdystauon, ettei sanoisi jotain vieläkin ilkeämpää.
-Anteeksi. En minä halua riidellä kanssasi. Sopiiko, jos minä käyn ensin viemässä äitisi ja tulen sitten hakemaan sinut? Ehtisit lukea sillä välin vielä hetken.
-Se sopii, Simon vastasi tyynesti.

Colinin poistuttua Simon jäi pohtimaan tilannettaan. Illallista hän ei nähtävästikään onnistuisi välttämään, mutta vähän hän sai pelattua aikaa. Nyt hänen olisi kuitenkin pakko keksiä, miten hän voisi välttyä syömästä Jamesin kokkaamaa epäilemättä herkullista, mutta samalla tavattoman epäterveellistä ateriaa.

Hän oli joskus pohtinut, että entä jos hän joutuisi tällaiseen tilanteeseen ja kehittänyt sen varalta strategian. Hän tiesi, että se ei ehkä ollut fiksua tai tervettä. Hän tiesi myös sen, että tämä toimisi vain kerran. Jos hän pelaisi tämän kortin nyt, niin hän ei voisi tehdä sitä myöhemmin uudestaan. Muuten häntä alettaisiin aivan varmasti epäillä. Ehkä nyt oli kuitenkin oikea hetki.

Colin kävi heittämässä Tiffanyn rautatieasemalle ja tuli sitten hakemaan poikansa aivan kuten hän oli luvannutkin. James oli saanut illallisen valmiiksi juuri kun he saapuivat paikalle.

Höyryävä vadillinen pastaa odotti heitä keittiön tasolla. Herkullisen tuoksun leijuessa nenään Simon oli jo lähellä pyörtää päätöksensä. Ateriaa katsellessaan hän tuli siihen tulokseen, että ei. Ei hän vain voisi syödä tuota, ei vaikka haluaisi. Ei hän kyllä oikeastaan edes halunnut.

Kiltisti hän kuitenkin otti annoksen lautaselleen ja asettui pöytään isänsä ja isoisänsä kanssa. James ja Colin tyhjensivät lautasiaan hyvällä halulla jutellen siinä samalla kaikenlaista, kun Simon vain pyöritteli pastaa haarukassaan ja otti muutaman narun suuhunsa. Pakko minun on edes vähän syödä, että tämä on uskottavampaa, hän mietti.

James kuitenkin pani hänen ruokahaluttomuutensa välittömästi merkille ja huolestui.

-Poikaseni, miksei ruoka maistu? Minä luulin, että sinä pidät spagetista.

Simon nyökkäsi apeana.
-Niin minä pidänkin, mutta ei minulla ole nälkä ja muutenkin olen vähän huonovointinen.

Colin oli hämmentynyt. Hän luuli, että Simon oli vältellyt illalliselle lähtöä vain voidakseen lukea lisää, mutta ehkä se ei sitten ollutkaan niin.
-Oikeasti? Minä luulin, että sinä et vain halunnut lähteä. En minä tajunnut, että olet tosissasi.

Simon nousi pöydän äärestä nopeaa tahtia.
-Olen valitettavan tosissani, hän sai sanottua ennen yökkäystään.
James ja Colin jäivät katsomaan avuttomina perään, kun Simon ryntäsi kylpyhuoneeseen. Poika kerkesi juuri ja juuri sulkemaan oven perässään, mutta se ei estänyt oksennusääniä kuulumasta olohuoneen puolelle.

Hetken kuluttua Colin nousi ylös pöydän äärestä ja seurasi varovasti poikaansa kylpyhuoneeseen. Häntä alkoi puristaa rinnasta kun hän näki, miten Simon tärisi pöntön yllä silminnähden huonovointisena.

Varovasti Colin kyyristyi lattialle ja kävi katsomaan poikaansa. Kun mitään ei enää tullut, Simon nousi täristen pois pöntön edestä ja kävi nojaamaan vasten seinää. Vasta sitten Colin alkoi puhua.
-Jaksatko sinä nousta? Minä autan sinut ylös, niin pääset lepäämään, Colin lupasi.

Tämä oli kyllä vihoviimeinen kerta kun työnnän sormet kurkkuuni, Simon pohti ääneti ja mietti, että näinköhän tämäkään lupaus tulisi pitämään. Nopeasti hän palasi kuitenkin tähän hetkeen ja nyökkäsi varovasti.
-Joo, jaksan minä.

Colin nousi ylös lattialta ja veti Simonin perässään.
-Kestätkö sinä pystyssä? Minä voin kyllä kantaa sinua jos tarvitsee.
Simon tuhahti huvittuneena.
-En minä nyt ihan niin heikossa hapessa ole.

Colin nyökkäsi epävarmasti.
-Anteeksi, että minä en uskonut, kun kerroit olevasi huonovointinen.

Simon vain pudisteli päätään.

-Ei se mitään. En minä ole vihainen.

Colin auttoi Simonin makuuhuoneeseen lepäämään. Hän avusti vielä pojan mukavasti sängylle.
-Minä tuon sinulle lasillisen vettä ja lepäät täällä vähän aikaa, että sinulle tulee parempi olo. Sitten lähdemme kotiin, sopiiko?
-Sopii.

Colin ei enää ollut huolissaan, vaan pikemminkin surullinen ja samalla äärimmäisen pahoillaan.
-Olen oikeasti pahoillani. Olisihan minun pitänyt tajuta, että et sinä tällaisista asioista valehtele.

Isän sanat viilsivät Simonia syvältä. En valehtele, en. En valehdellut ainakaan ennen.
-Ei se mitään.

Simon tyhjensi kiltisti isänsä tuoman vesilasillisen ja kävi sitten sängylle torkkumaan. Kun Colin lopulta sammutti valot ja jätti hänet yksin, kasvoille piirtyi pieni hymy. Se meni läpi.

James katsoi makuuhuoneesta ilmaantunuttua Colinia vakavana.
-Kuinka hän voi?
-Hän on vähän heikkona, mutta ihan hyvin olosuhteisiin nähden kai. Lupasin hänelle, että hän saa levätä tuolla hetken ennen kuin palaamme kotiin. Kai se käy?
-Tietenkin, James totesi lempeästi.

James ei ehtinyt sanoa enää mitään ennen kuin poissa tolaltaan oleva Colin alkoi vuodattaa.
-Minä olen ihan surkea isä. Simon sanoi minulle, että hänellä on huono olo, ja silti minä raahasin hänet väkisin mukanani tänne. Miksi minä en vain uskonut häntä?

James käveli lähemmäs ja laski kätensä rauhoittavasti poikansa olkapäälle.
-Colin, et sinä ole surkea isä. Päin vastoin pikemminkin. Mielestäni sinä olet vallan erinomainen. Välillä tällaista vain sattuu.
-Mutta kun ei saisi sattua! Minun olisi pitänyt uskoa!

Siihen James ei sanonut enää mitään. Hän jäi vain halaamaan poikaansa ymmärrettyään, että Colin oli nyt tilassa, jossa mikään järkipuhe ei menisi läpi. Kun Colin oli rauhoittunut, James talutti hänet sohvalle ja alkoi puhua.

-Colin, haluan heti alkuun sanoa, että minä en syytä sinua mistään. En minä syytä Simoniakaan. Haluan kuitenkin myös kysyä, että onko siihen joku syy, että sinä et uskonut häntä? Onko hänellä taipumusta tällaisista asioista valehteluun?

Colin pudisti päätään.
-No ei todellakaan ole. Ei ole ainakaan aikaisemmin ollut. Viime aikoina minä olen kyllä ollut hänestä vähän huolissani.
-Miksi?
-Hän on niin tavattoman ahdistunut ja stressaantunut. Lukion loppupuoli ja yliopiston pääsykokeet stressaavat häntä, minkä lisäksi hänen ruokahalunsa on viime aikoina kadonnut jäljettömiin ja hän on alkanut lenkkeillä aivan tolkuttomasti. Hän itse sanoo vain, että ahdistus on heikentänyt hänen ruokahaluaan ja lenkkeily auttaa stressiin, mutta minä olen alkanut pelätä, että onko tässä taustalla jotain muutakin.

James kuunteli mietteliäänä.
-Mitä muuta? Jotain pientä stressiä vakavampaa psyykkistä oireilua vai kuinka?

-Niin, jotain sellaista. En vain tiedä, miten voisin ottaa sen esille ilman, että kuulostan syyttävältä tai painostavalta. Varsinkin, jos minä olen huolissani ihan turhaan. Silloin hän vain suuttuisi, eikä sitten ainakaan puhuisi minulle, jos jotain olisikin meneillään. Mitä ihmettä minä teen?

-Colin, mielestäni sinun kannattaisi puhua suoraan ja kertoa huolistasi ja peloistasi. On totta, että hän todennäköisesti hermostuu alkuun, mutta kyllä hän siitä sitten rauhoittuu. Simon on kuitenkin fiksu poika ja kuuntelee kyllä vaikkei kovin vastaanottavainen olisikaan. Muuta sinä et oikein voi enää tämän lisäksi tehdä, paitsi ehkä pitää häntä silmällä vaivihkaa ja hankkia hänelle ulkopuolista apua, jos sen tarve ilmenisi.

Colin nyökytteli mietteliäänä. Ehkä huolelle ei ollut mitään aihetta, mutta jos olikin, niin nyt hän ainakin tietäisi miten toimia.
-Kiitos, että sinä puhuit minulle järkeä.

James vain virnisti ja laittoi käden poikansa harteille.
-Eipä mitään. Sitä vartenhan isät ovat.

*****

 

Heipä hei. Osa per kuukausi-tavoitteessa pysytään edelleen. Sen suuremmin itsekehua harrastamatta totean olevani kohtalaisen tyytyväinen.

Arthurilla tuntuu edelleen menevän varsin hyvin. Hän sai vihdoin vietyä Marian vanhemmilleen näytille ja alkukangertelusta huolimatta vierailu meni lopulta ihan hyvin. Arthur sai myös vihdoin sanottua tyttöystävälleen ne kolme pientä sanaa. Maria ei kyllä sanonut sitä takaisin, mutta kyllä tyttö rakkautta tuntee. Tai ainakin jotain sinne päin... Simonin tunnelmat taas ovat hyvin kaksijakoiset. Yhdestä stressinaiheesta on päästy eroon, mutta se on korvautunut kasalla uusia, eikä poika itsekään tunnu tietävän, mikä on syytä ja mikä seurausta. Vaikka hän ei itse sitä myönnäkään, niin kaikki ei todellakaan ole kunnossa ja vähitellen muillekin alkaa käydä selväksi, että jotain on pielessä, mutta mitä ja kuinka pahasti? Se selviää ajan kanssa...

Mitä tulee seuraavaan/seuraaviin osiin, niin lokakuussa mulla on tosiaan se loma (vihdoin ja viimein), joten voi olla, että saatan julkaista useammankin osan. Mitään en lupaa, mutta yksi olisi tavoite, enemmänkin tulee jos ehdin ja jaksan.

Harvan asian kuvaaminen simssissä on muuten yhtä hanurista kuin illalliskohtausten. Koitapa saada edes kaksi, saati sitten useampi sim syömään yhtä aikaa saman pöydän ääreen. Jos jotenkin tässä ihmeessä onnistut, niin vähintäänkin ensimmäinen on saanut oman annoksensa jo syötyä ja on jo kiikuttamassa lautastaan tiskiin, kun viimeinen on vasta tulossa pöytään omansa kanssa. Mitä useampi sim, sitä isompi kaaos, ja menee ikä ja terveys, että saa aikaan edes jokseenkin siedettäviä kuvia. Joo joo, voisihan posejen kanssa kikkailla, mutta se on varsinkin useamman simin kanssa melkoisen aikaavievää.

Okei, seuraavaan kertaan!