110.Anna käsi niin mä kanssas kuljen

♫

Otsikkolähde.

Rosen kuoltua koko perhe suri hyvän tovin niin yhdessä kuin omilla tahoillaan. Vähitellen he alkoivat kuitenkin päästä jaloilleen ja elämä jatkui normaalisti, aivan kuten Rose oli toivonutkin. Alkava syksy toi kuitenkin osalle heistä mukanaan aivan uusia murheita.

Simon oli ollut joskus aikaisemminkin taipuvainen stressiin ja ahdistukseen, mutta se ei ollut mitään verrattuna tähän. Viimeinen lukiovuosi kaikkine huolenaiheineen oli alkanut nakertamaan hänen henkistä hyvinvointiaan ihan urakalla.

Muiden huolien ohella myös jatko-opintoahdistus oli luikerrellut hänen mieleensä. Aikaa oli vielä, mutta sitä ei ollut paljon. Sitä ei ehkä ollut riittävästi. Simon ei tiennyt. Totta puhuen, hetkittäin hänestä tuntui siltä, että hän ei tiennyt mistään mitään.

Keskittyminen yliopiston informaatiosivuihin keskeytyi kuitenkin siltä erää ovelta kuuluvaan koputukseen.
-Sisään, Simon vastasi kyllästyneenä.

Colin astui varovasti sisään aistiessaan poikansa kireän mielentilan.
-Tuolla olisi iltaruokaa tarjolla.
-Ei ole nälkä, Simon vastasi kääntämättä edes katsettaan.
-Oletko ihan varma? Äitisi grillasi lohta. Sehän on sinun suosikkiruokaasi.
-No hyvä on sitten.

Simon seurasi isäänsä ruokapöydän ääreen ja otti kohteliaasti lautaselleen yhden lohipalan. Tuoksu oli kieltämättä herkullinen, mutta ei. Ei hän vain pystynyt. Kaikki se ahdistus oli saanut hänen ruokahalunsa häviämään.
-Anteeksi, mutta ei minulle ihan oikeasti nyt maistu.

Tiffany katsoi poikaansa hämmentyneenä.
-Miksei? Sinähän rakastat lohta. Tai eipä sillä väliä ole. Haluaisitko jotain muuta? Jääkaapissa on jogurttia ja pakastimessa marjoja, söisitkö sinä niitä ennemmin? On tuolla myös jäätelöä...
-Ei se ole siitä kiinni. Tämä on varmasti todella hyvää, mutta en minä tahdo nyt syödä, Simon totesi äkäisenä ja nousi pöydästä.

Tiffany oli jo kipittämässä poikansa perään, mutta Colin sai hänet pysäytettyä.
-Älä. Minä puhun hänelle, mutta antaa hänen ensin rauhoittua hetken.

Tiffanylta pääsi turhautunut huokaus.
-Mikä ihme häntä oikein vaivaa? Hän on ollut tuollainen jo monta viikkoa.
-Minä taidan tietää, tai ainakin arvata. Varma en kuitenkaan ole ennen kuin saan hänet puhumaan.

Kun Colin oli syönyt, hän meni koputtamaan poikansa oven taakse. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ei minkäänlaista.
-Simon, oletko sinä siellä? Simon?
Vastausta ei vieläkään kuulunut, ei myöntävää eikä kieltävää. Lopulta Colin päätti vain astella sisään huoneeseen. Siellä hän kohtasi näyn, joka oli sydäntäsärkevä.

Vauvaiän jälkeen hän ei ollut nähnyt Simonin itkevän montaakaan kertaa. Nyt Colin kuitenkin kuuli ja ennen kaikkea näki Simonin nyyhkyttävän hyvin ahdistuneen oloisena. Tosin heti isänsä läsnäolon havaittuaan poika yritti pyyhkiä kyyneleet pois ja vetää suojakuoren takaisin ylleen.
-No mitä sinä nyt haluat?

Colin kyyristyi huolestuneena poikansa eteen.
-Simon, mikä sinun on?
-Kaikki on hyvin, poika tiuskaisi.
-Näenhän minä ettei ole. Puhuisit nyt, niin voisin auttaa, Colin pyysi kauniisti.

Simon yritti vielä hetken taistella vastaan, mutta lopulta pakka hajosi sen verran pahasti, että hän ei vain enää jaksanut.
-No kun… No kun minä… Minua ahdistaa niin hirveästi.

Colinin huoli vain kasvoi sana sanalta.
-Mikä sinua ahdistaa? Miksi sinä et ole kertonut aikaisemmin?
-En minä halunnut vaivata! Sinulla on varmaan ihan riittävästi ongelmia ilman, että minä tulen vinkumaan joistain pienistä huolistani.

Colin istui lattialle ja veti Simonin kiinni kylkeensä.
-Voi rakas. Ei ole mitään niin suurta, ettetkö sinä ja sinun huolesi mahtuisi minun maailmaani. Voit tulla aina puhumaan minulle ja äidillesi. Aina. Kai sinä tiedät sen?
Simon ei saanut itkultaan puhuttua, mutta Colin näki hänen nyökkäävän.

Kun Simonin itku alkoi vähitellen hiipua, Colin toi ilmoille seuraavan ehdotuksensa.
-Mitä jos menisimme ulos hetkeksi? Raikkaassa yöilmassa sinunkin olisi helpompi hengittää, ja ehkä saisit sitten puhuttuakin. Mitäs sanot?
Simon ei vieläkään kyennyt puhumaan, mutta nyökkäys vaikutti olevan hyväksyvä.

Colin talutti Simonin pihapenkille ja hetken he istuivat siinä puhumatta mitään. Jossain vaiheessa Simon käänsi katseen taivaalta isäänsä.

-Alkuun haluan sanoa, että tiedän tämän olevan ihan naurettavan pieni asia ja…
Colin keskeytti poikansa nopeasti.
-Ei sillä ole mitään väliä, vaikka olisikin. En kuitenkaan usko, että on. Sen verran minä sinua kuitenkin tunnen, että pakko tämän on olla jotain suurta, koska et sinä pikkujutuista näin paljoa ahdistuisi.

Simon huokaisi syvään.
-Niin kai. Mutta siis… Minua on jo aika pitkään stressannut ja ahdistanut todella paljon. Aina en osaa sanoa edes syytä sille, mutta viime aikoina se on ollut jatko-opintoihin hakeminen. Kun en minä oikein tiedä, vaikka kohta pitäisi jo päättää. Siksi minä en ole puhunut tästä teille, kun te äidin kanssa jo tiesitte silloin kun olitte tämän ikäisiä. Minua pelotti, että te alatte arvostelemaan minua.

Colin nyökytteli hyvin ymmärtäväisenä.
-No nyt minä tajuan, miksi sinä olet käyttäytynyt oudosti. Ahdistuminen tuosta ei ehkä ole tarpeellista, mutta hyvin ymmärrettävää. Älä kuitenkaan huoli, kyllä sinä keksit juttusi ja me autamme sinua siinä. Toisekseen, olet osittain väärässä. Äitisi toki tiesi mitä halusi ja on sillä tiellä edelleen, mutta minä hain opiskelemaan liiketaloutta lähinnä veljeni vanavedessä, ja sen sinä tiedät miten siinä kävi. Ensin päädyimme työhön, mikä ei loppujen lopuksi liittynyt tutkintoon juuri mitenkään, ja nyttemmin ainoastaan minä olen enää alalla ja Casey tekee jotain aivan muuta, vaikka liiketalousopinnot olivat nimenomaan hänen ideansa. Sitä paitsi, ei se ole mikään loppuelämää sitova päätös. Jos sinä opiskelisitkin jotain ja jälkikäteen toteaisit, että ei se ollutkaan sinun juttusi, niin voithan sinä vaihtaa alaa. Aikaa se ehkä vie, mutta kyllä sinäkin lopulta tiesi löydät, olen varma siitä.

Simon painautui isänsä kylkeen ja Colin otti sen ilolla vastaan. Hän tunsi, miten poika rentoutui ja se sai hänet itsensäkin paremmalle tuulelle.
-Anteeksi kun minä kiukuttelin aikaisemmin, Simon kuiskasi.

Colin vain silitteli Simonin selkää rauhallisena.
-Eipä mitään. Hyvä, että sinä voit nyt paremmin. Oletko ihan varma, ettei sinulle maistu se lohi?
Simon naurahti epäuskoisena.
-Olen minä. Ei minulla ole nälkä. Yritän syödä aamulla, mutta nyt minä haluan nukkumaan. Olen niin tajuttoman väsynyt.
-Tietenkin. Hyvää yötä, rakas.
-Hyvää yötä.

Simonin painuttua unten maille Colinkin meni valmistautumaan yöpuulle menoon. Makuuhuoneessa hän kohtasi Tiffanyn, jolla oli kysymyksiä.
-No, selvisikö mikä häntä vaivasi?

-Se oli juuri sitä mitä minä arvelinkin, Colin kertoi.
-Eli?
-Jatko-opintojansahan hän murehtii. Arvelinkin, että se saattaa ottaa hänellä koville, mutta en ihan noin koville. Onneksi hän nyt kuitenkin puhui ja hänen olonsa vaikutti helpottavan.

Tiffany veti henkeä surullisena.
-Ja minä melkein suutuin hänelle siitä kiukuttelusta… Poikaparka. Ei ihme, ettei hänelle maistunut ruoka tai meidän seuramme.

Colinkin alkoi kaivaa laatikosta pyjamaa päälleen.
-Hän oli siitä kiukuttelusta pahoillaan ja lupasi yrittää syödä aamulla. Nyt hän oli niin väsynyt, että ei yksinkertaisesti jaksanut. Minä puolestani lupasin, että autamme häntä keksimään, mitä hän aikoo opiskella. Kai sinäkin autat minua siinä?

-Tietenkin minä autan. Kyllä me yhdessä jotain keksimme, ja jos hän ei seuraaviin hakuihin keksikään, niin ei hänellä ole mikään kiire. Jos hän tahtoisi pitää välivuoden, niin ei se olisi minulle mikään ongelma.

Colinkin siirtyi sängylle ja veti Tiffanyn kainaloonsa.
-Ei se olisi minullekaan. Eiköhän jätetä asian pohdinta kuitenkin tuonnemmaksi ja käydä nukkumaan, niin jaksamme sitten huomenna pohtia tätä tarkemmin.
-Erittäin samaa mieltä, Tiffany vastasi väsyneenä.
***

Jos Simonin elämässä tuntuikin sillä hetkellä olevan pelkkiä huolia, niin Arthurin tilanne oli täysin päinvastainen. Hänelle kaikki tuntui olevan yhtä päivänpaistetta ja siihen oli tasan yksi syy. Se syy oli Maria, Maria Cascella.

Arthur ja Maria olivat tavanneet ensi kerran kouluvuoden alussa, kun joukko uusia vaihto-oppilaita, Maria mukaan lukien, oli tullut tutustumaan koulun tarjoamiin harrastustoimintoihin ja sitä myötä musiikkikerhoon, jonka jäsen Arthurkin oli.

Maria oli viattomasti kysynyt Arthurilta, mitä soitinta tämä osasi soittaa. Siinä hetkessä Arthur oli saanut hädin tuskin änkytettyä, että kitaraa. Maria kertoi, että kotona Italiassa hänkin oli joskus soittanut kitaraa, mutta taidot olivat jo vähän ruostuneet. Ehkä hän voisi kuitenkin liittyä musiikikerhoon taitojaan verestämään.

Jälkikäteen Maria tunnusti Arthurille, että se oli täysi valhe. Hän ei ymmärtänyt kitaransoitosta mitään tai ollut muutenkaan järin musikaalinen ihminen. Hän oli vain tarvinnut jonkin tekosyyn päästäkseen juttelemaan Arthurille.

Arthuria se valhe ei haitannut, ei sitten niin lainkaan. Hänkin oli ihastunut tyttöön heti heidän katseidensa kohdattua ja ilahtui valtavasti siitä, että hän ei ollut yksin tunteidensa kanssa.

Niin umpirakastuneita kuin he olivatkin, niin he olivat kuitenkin päättäneet toistaiseksi pitää seurustelunsa pääasiassa kahdenkeskeisenä tietona. Arthur oli kertonut Simonille, mutta muut eivät vielä tienneet.

Arthurilla oli kuitenkin selkeä halu kertoa asiasta jo muillekin.
-Minä tahtoisin esitellä sinut vanhemmilleni.
-Minä en tiedä, onko se kovin hyvä idea, Maria mutisi.
-Miksi ihmeessä ei olisi?

Marian katse oli hyvin vakava, lähes pelokas.
-Totta puhuen, minä en ole vielä ihan valmis siihen. Älä nyt ymmärrä väärin, minä pidän sinusta kovasti, mutta se on kuitenkin iso askel ja minua jännittää valtavasti. En ole vielä kertonut edes omille vanhemmilleni sinusta. Haluan kyllä, mutta vielä en ole uskaltanut. Ethän sinä ole vihainen minulle?

Arthur pudisti päätään ja yritti parhaansa mukaan pitää pettymyksen sisällään. Hän olisi jo halunnut viedä Marian kotiinsa ja esitellä vanhemmilleen, mutta kyllä hän sen tajusi, ettei tyttö ollut vielä valmis.
-En todellakaan. Kyllä minä ymmärrän, sitä paitsi minuakin jännittää. Suoraan sanottuna vähän pelottaakin. Siksi minä ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Ei meillä ole kiire.

Maria painautui Arthurin kainaloon.
-Kiitos, että sinä olet niin ymmärtäväinen. Asiasta toiseen, minulla olisi idea.
-Millainen? Arthur kysyi uteliaana.
-Mitä jos lähtisimme käymään kahvilla? Minun tekee ihan hirveästi mieli jäälattea.

Arthur naurahti ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
-Mennään vain. Minä tiedän hyvän kahvilan, hän vielä kertoi ja painoi kevyen suudelman tyttöystävänsä huulille.

Arthur nappasi Mariaa kädestä ja he lähtivät kävelemään kohti kahvilaa. Pitkälle he eivät kuitenkaan ehtineet ennen kuin puhelin alkoi soida Arthurin taskussa.

Arthur ei kuitenkaan tehnyt elettäkään vastatakseen. Oli siellä kuka hyvänsä, niin se ei varmasti olisi niin tärkeää tai mielenkiintoista kuin tämä. Maria kuitenkin jäi katsomaan häntä kysyvästi.
-Etkö aio vastata?

-En todellakaan, koska haluan nyt keskittyä sinuun. Soitan takaisin myöhemmin, Arthur totesi.

Puhelin kuitenkin jatkoi soimistaan eikä se jäänyt huomaamatta Marialtakaan.
-Ehkä sinun kuitenkin kannattaisi. Se voi olla jotain tärkeää.

Huokaisten Arthur kaivoi puhelimen taskustaan ja vilkaisi, kuka häntä oikein kehtasi häiritä.
-Hei Colin, hän vastasi hieman tuohtuneempana kuin oli tarkoitus.
-No hei Arthur. Enhän minä keskeyttänyt mitään tärkeää?
-No tuota…
-Ei tarvitse vastata. Minulla oli ihan oikeasti asiaa. Voisitko tulla käymään sitten kun ehdit?
-Miksi? Tai tietenkin minä voin, mutta onko siihen jotain erityistä syytä?
-Simon tarvitsee sinua. Ei tässä mitään akuuttia hätää ole, mutta tule sitten kun muilta jutuiltasi ehdit.
-Hyvä on, minä tulen.

Puhelun päätyttyä Maria katsoi Arthuria kummastuneena.
-Kuka se oli? Oliko siellä jotain huonoja uutisia? Sinä et näytä iloiselta.

Arthur kohautti olkiaan.
-Minun setäni. Hän pyysi käymään. Simon kuulemma tarvitsee minua nyt. En tiedä mistä on kyse, mutta hänen äänensävynsä ei kuulostanut kovin lupaavalta.

Maria nyökkäsi.
-Sitten sinun pitää varmaan mennä.
-Mutta minä lupasin viedä sinut kahville, Arthur mutisi.
-Me ehdimme huomennakin. Mene nyt vain. He ovat kuitenkin perhettäsi ja tärkeitä sinulle.
-Ehkä minä sitten menen.

Ensin Arthur kuitenkin vetäisi Marian vielä kerran takaisin lähelleen.
-Huomenna siis?

Maria nyökkäsi.
-Kyllä. Nähdään huomenna.

Koska matka ei ollut pitkä, Arthur päätti kävellä perille. Matkalla hän havahtui pohtimaan sitä, että hän ei ollut jutellut Simonin kanssa pitkään aikaan kunnolla. Kyllähän he koulussa näkivät ja juttelivat päivittäin, mutta vapaa-ajalla he eivät olleet juuri viettäneet aikaa yhdessä, koska Arthur oli ollut niin kiinni Mariassa.

Arthur ei olisi ikinä uskonut, että hän on niitä tyyppejä, jotka seurustelemaan alettuaan unohtaisivat kaverinsa kokonaan, mutta huomaamattaan hänestä oli tullut sellainen. Sen pidemmälle hän ei kuitenkaan ajatuksessaan ehtinyt ennen ovikellon painamista.

Colin vastaanotti veljenpoikansa lämpimällä halauksella.
-Hei, kiva että pääsit tulemaan näin nopeasti.

-No, minä olin kaupungilla muutenkin, Arthur vastasi.

- Kertoisitko nyt kuitenkin, että miksi minun piti tulla tänne? Puhelimessa puhuit, että Simon tarvitsee minua, mutta onko hänelle siis sattunut jotain vai kuinka?

Colin oli hetken ihan hiljaa. Vasta silloin Arthur havaitsi kunnolla, että Colin vaikutti hyvin stressaantuneelta.
-Niin, katsos kun… Simon on viime aikoina ollut todella ahdistunut. Hän sanoi, ettei itsekään aina tiedä miksi, mutta kuulemma yksi suurimmista syistä on se, että hän ei tiedä, mihin hakisi opiskelemaan, vaikka kohta pitäisi jo tietää. Eilen se ahdistus vähän läikkyi yli ja hän… No, kai se oli jonkinasteinen hermoromahdus. Ajattelin, että josko sinä voisit jutella hänen kanssaan. Olette kuitenkin läheisiä ja hän luottaa sinuun. Ei sinun tarvitse kertoa mitä hän puhuu sinulle, jos puhuu, mutta yrittäisitkö kuitenkin?

Arthur nyökkäsi huolestuneena.
-Tietenkin. Onko hän huoneessaan vai missä?
-Siellä juuri. Hän saattaa ehkä olla nukkumassa, mutta voit kyllä herättää hänet.

Arthur lähti kävelemään kohti Simonin huonetta. Hän koputti oveen varovasti. Sisältä ei kuulunut mitään, mutta Arthur ei antanut sen häiritä. Olihan Colin sanonut, että Simon saattaisi nukkua. Varovasti hän astui sisään.

-Simon, oletko sinä hereillä? Simon?
-Isä taisi soittaa sinulle? Kuului vaimea kysymys sängyn pohjalta.
-Eh, tuota…
-Ei se haittaa. Sanoin kyllä, että ei hänen tarvitse, mutta en kieltänytkään.

-Miksi ihmeessä sinä et kertonut minulle? Arthur kysyi surullisena.
-Kertonut mitä?
-No…Mitään.

Simon huokaisi raskaasti.
-En minä halunnut.  Sinä joudut tähän ihan samaan tilanteeseen parin vuoden päästä, niin en minä tahdo pelotella sinua etukäteen.

Arthur istahti sängylle serkkunsa viereen.
-Kyllä sinä olisit voinut kertoa. Vaikka kaiken tai edes sen, että sinua ahdistaa, jos et olisi halunnut mennä yksityiskohtiin asti.

Simon nyökkäsi.
-Kyllä minä sen ymmärrän, mutta pysyn silti kannassani. En halua, että sinullekin tulee paha mieli, kun sinulla menee nyt niin hyvin.

Arthur nyökkäsi ja uppoutui saman tien haavemaailmaansa.
-Se on totta, että minulla menee nyt todella hyvin. Maria on aivan ihana. Kävin tänään taas tapaamassa häntä ja huomenna me menemme kahville. Olen myös ajatellut, että haluaisin esitellä hänet vanhemmilleni. Hän ei ole ihan vielä valmis, mutta ehkä pian.

Samassa Arthur hiljeni äkisti.
-Minun piti tulla tänne tukemaan sinua, mutta minä vain höpisen siitä, miten hyvin minulla menee. Olenpa minä ajattelematon. Anteeksi.

Simon huokaisi kyllästyneenä ja hilasi itsensä istuma-asentoon.
-Älä ole, ei sinun tarvitse. Minä olisin varmaan ihan samanlainen pilvilinnoissa leijuva sietämätön lässyttäjä, jos ikinä kelpaisin kenellekään.

-Mitä sinä oikein tarkoitat? Arthur kysyi kummastuneena.
-Äh, en oikeastaan mitään, Simon totesi ja nousi sängyltä.

Simon käveli peilin eteen ja jäi hetkeksi tuijottamaan itseään ilmeellä, joka suorastaan huokui tyytymättömyyttä.

-Minulla on nyt tosiaan vähän stressiä, mutta ei se oikeasti ole mitään vakavaa, ainakaan niin vakavaa, että sinun kannattaisi huolestua. Ei sinun tarvitse myöskään olla pahoillasi Mariasta. Minä olen vain ja ainoastaan onnellinen sinun  puolestasi. Se on kyllä ihan totta, että viime aikoina me emme ole juuri viettäneet aikaa yhdessä, kun te olette olleet niin kiinni toisissanne. Nyt kun sinä kuitenkin olet täällä, niin ehkä me voisimme tehdä jotain. Katsotaanko vaikka joku elokuva?

Arthurkin nousi seisomaan ja ilahtui heti huomatessaan, miten Simon kuulosti paljon iloisemmalta kuin aiemmin.
-Se olisi mukavaa.

Simon ja Arthur siirtyivät katsomaan elokuvaa ja jossain vaiheessa myös Colin liittyi heidän seuraansa. Vaivihkaa elokuvan katselun aikana Arthur tarkkaili Simonia ja huomasi, että Simon ainakin vaikutti iloisemmalta ja rentoutuneemmalta kuin aikaisemmin.

Ilta oli alkanut hiljalleen jo pimenemään, kun Colin lähti viemään Arthuria kotiinsa. Matkalla Colin alkoi jutella Arthurille.
-Arthur, kiitos ihan oikeasti siitä, että tulit niin pian. Minä tiedän, että sinulla oli varmasti mielekkäämpääkin tekemistä.
-No ei minulla oikeastaan…
-Ai tyttöystävän kanssa hengailuko ei ollut mielekkäämpää?
-Hetkinen, miten sinä siitä tiedät? Kertoiko Simon?

Colin pudisti päätään.
-Ei ehkä kannata treffailla keskuspuistossa, jos yrittää pitää seurustelunsa salassa, Colin totesi huvittuneena.
-Tiffany näki teidät. Hän kertoi vain minulle ja lupasi kyllä olla hiljaa, mutta… Sanon tämän kaikella rakkaudella vaimoani kohtaan, mutta hän ei aina ole kovin hyvä säilyttämään salaisuuksia. Suosittelen siis kertomaan vanhemmillesi piakkoin, jos haluat heidän kuulevan asian sinulta.

Arthur tunsi häpeän punan nousevan poskilleen.
-Sinä taidat olla ihan oikeassa. Kerron heille ihan pian.

Perille saapuessaan myös Colin tuli sisälle taloon. Hän jäi juomaan teetä ja vaihtamaan kuulumisia veljensä ja Jonahin kanssa. Arthur ei liittynyt seuraan, vaan vetäytyi nopeasti omaan huoneeseensa. Hänen oli pakko soittaa yksi puhelu.

Arthur etsi tyttöystävänsä numeron listasta ja soitti välittömästi.
-Hei, minulla on vähän huonoja uutisia.
-Mikä on? Oliko Simonilla joku isokin hätä?
-Ei sentään, se asia on jo ratkaistu, mutta… Tätini näki meidät siellä puistossa ja kertoi saman tien sedälleni. Täti kuulemma lupasi olla kertomatta eteenpäin, mutta…
-Voi ei.

-Saanko minä kertoa sinusta vanhemmilleni? Tiedän, että et ole valmis tapaamaan heitä, eikä siinä mitään, mutta saisinko minä edes kertoa heille sinusta? Riski on olemassa, että he kuulevat kohta joka tapauksessa, ja mieluummin kertoisin kuitenkin ihan itse.
-Tietenkin saat. Minäkin soitan pian vanhemmilleni videopuhelun ja ajattelin, että voisin kertoa heille. On siis ihan hyvä, että sinäkin kerrot omillesi. Kun he tietävät, niin ehkä voisin sitten tulla sinne kylään.
-Kiitos, tämä helpotti todella paljon. Olet rakas.
-Niin sinäkin olet. Nähdään huomenna.

Puhelun päätyttyä Arthur heittäytyi sängylle ja tunsi suuren helpotuksen aallon vyöryvän ylitseen. Katastrofi vältetty, ehkä. Vielä edessä oli itse kertominen, mutta se voisi odottaa huomiseenkin. Ensin hän tekisi jotain ihan muuta.

Arthur loi silmänsä kitaraansa. Hän halusi soittaa ja laulaa, mutta kappaletta hän ei meinannyt sille kerralle keksiä. Pienen pohdinnan jälkeen sopiva vaihtoehto kuitenkin ilmaantui mieleen. Vähemmän yllättäen kyseessä oli hempeä balladi.

Hetken Arthur tapaili sointuja ja palautteli sanoja mieleensä, mutta kauaa siinä ei kestänyt ja pian Enyan kappale kaikui huoneessa.

Who can say if your love grows
As your heart chose?
Only time.
And who can say where the road goes?
Where the day flows?
Only time.
Who knows? Only time.
Who knows? Only time…
***

Seuraavana yönä kaikki muut olivat olleet unilla jo tuntikausia, mutta Simon oli yhä valveilla. Hän olisi halunnut nukkua, väsymys tuntui lähes lamauttavalta, mutta ei hän olisi kuitenkaan saanut unta, joten ei hän viitsinyt edes yrittää. Päivällä hänen vointinsa oli ollut vähintäänkin kohtalainen, mutta nyt ahdistus tuntui jälleen sietämätömältä.

Isä oli kyllä sanonut, että Simon saisi tulla herättämään, jos häntä ahdistaisi liikaa ja hän tahtoisi vaikka jutella tai jotain, mutta ei hän voisi.

Simon kyllä tiesi, että eivät hänen vanhempansa olisivat suuttuneet, mutta silti. Yöllä vanhempien sängyn vieressä itkeminen oli taaperoikäisten hommaa ja hän oli lähestulkoon aikuinen ihminen, joten ei hän vain voisi. Ei, vaikka häntä kuinka ahdistaisi jatko-opinnot tai ihan mikä tahansa muu.

Hän tiesi kyseessä olevan itseään ruokkiva kierre, mutta ilmeisesti hänen viime aikojen stressaantuneisuutensa ja siitä seurannut ruokahaluttomuutensa olivat saaneet hänen vanhempansa kiinnittämään hänen olemukseensa vähän turhankin paljon huomiota. Sen vuoksi äitikin osteli kaapit täyteen ruokaa ja teki joka päivälle jotain, mistä tiesi Simonin pitävän. Simon ei kuitenkaan tajunnut. Eihän hänellä ollut syömisen suhteen mitään ongelmaa.

Ei ainakaan, jos vaa’an numeroita oli uskominen.

Hyvä on, ei se lukema ollut noussut enää aikoihin, mutta ei kyllä laskenutkaan siinä määrin kuin Simon olisi toivonut ja se oli omiaan lisäämään hänen ahdistustaan.

Onneksi Simon oli löytänyt ainakin osittaisen ratkaisun ongelmiinsa. Hetken ahdistuneena itkettyään hän pyyhki kyyneleet pois kasvoiltaan ja nousi ylös lattialta.

Simon hiippaili takaisin huoneeseensa ja alkoi etsiä urheiluvaatteitaan kaapista. Hän ei ollut ikinä pahemmin välittänyt urheilusta, mutta tämän keinon hän oli todennut toimivaksi ainakin hetkittäin.

Vaatteet vaihdettuaan Simon veti vielä takkinsa vetoketjun kiinni ja vilkaisi sitten nopeasti lasioven lävitse sisäpihan poikki vanhempiensa huoneeseen. Kyllä, molemmat olivat umpiunessa. Hän siis pystyisi todennäköisesti livahtamaan pääovesta kenenkään huomaamatta.

Simon sulki oven hyvin hiljaa ja lähti kävelemään kadulle päin, mutta heti kun hän oli kotipihan ulkopuolella, askeleet nopeutuivat juoksuksi.

Alkuun hänen jalkojaan jomotti, mutta se lakkasi nopeasti. Kivun unohduttua hän sai keskittyä juoksemiseen.

Simon ei tiennyt, että oliko juoksemisesta oikeasti mitään hyötyä, mutta ei siitä liene mitään haittaakaan olisi. Sen hän oli kuitenkin huomannut, että juoksemiseen keskittyessä häntä ei ahdistanut lainkaan niin paljon.

Sen ajatuksen siivittämänä Simon kadotti ajantajun ja lähti juoksemaan takaisin kohti kotiaan vasta sitten, kun aamu alkoi jo sarastaa.

*****

Tervehdys. Ei mennyt ihan sitä 8kk mikä mulla on pahimmillaan osien välissä!

Arthurilla tosiaan elämä hymyilee, mutta Simonilla ei niinkään. Poikaa ahdistaa kovasti vähän kaikki, ja asian käsittely on saanut ehkä vähän epäterveitä piireitä. Mitään oikeaa ongelmaa ei toki ole, ei ainakaan jos Simonilta itseltään kysytään...

Tulevaisuudessa tavoitteena olisi ylläpitää sellaista semisäännöllistä osa per kuukausi/tahtia. Mitään en lupaa, mutta se on tavoite. Nyt sen saavuttaminen on jopa ihan mahdollisuuksien rajoissa, koska olen tehnyt pari juttua, joiden avulla osien valmiiksi asti saattaminen on vähän helpompaa kuin aiemmin. Ensimmäinen niistä on se, että olen suunnitellut ihan kunnolla. Loput juonenkäänteet ja tarinan loppu ovat pääpiirteittäin olleet tiedossa mulla jo pitkään, mutta rehellisesti sanottuna, se suunnitelma on ollut hyvin suurpiirteinen. Nyt olen kuitenkin vihdoin saanut aikaiseksi kirjoittaa suunnitelman selkeään muotoon ja jaotellut sen niin, että tiedossa on osan tarkkuudella, mitä milloinkin tapahtuu. Mikäli suinkin pysyn suunnitelmassa, olisi osia tämän jälkeen vielä 10 + epilogi ja jouluextra, eli vaikka loppusuora häämöttääkin jo, niin on tässä vielä rämmittävää. Varsinkin, kun suunnitelmassa pysymisestä ei ole mitään varmuutta. Tai no, juoni on kyllä loppuunsa hiottu, mutta tuo julkaisutahti sitten... Kiekkokauden alku kolkuttelee jo ovella, joten se varmasti rajaa tähän harrastukseen käytettävissä olevaa aikaa, minkä lisäksi voi olla, että pimenevä syksy vie mukanaan ne loputkin mielenterveyden rippeet. Toisaalta, eihän sitä tiedä, vaikka ihan innostuisin ja osia tulisi vielä tuotakin useammin. "Kesä"lomalla ainakin olisi tarkoitus kirjoittaa varastoon jo valmiiksi, ja jos saan silloin jo useamman osan kasaan, niin voi olla, että saan julkaistua useamminkin kuin kerran kuussa, mutta  osa per kuukausi on se, mihin pyrin.

Toinen juttu on se, että olen vähän muuttanut tapaa, miten osia työstän. Perusprosessi on sama, mutta olen lähestynyt asiaa vähän rennommalla otteella. Vaikka viimeistään tekstiä ja kuvia yhteensovittaessa loppuhiontaa tapahtuu paljonkin, niin aikaisemmin olen tehnyt tekstien ns. first draftitkin sellaisiksi, että ne ovat olleet sellaisenaan lähes valmiita. Se on myös vaatinut jonkin verran energiaa ja keskittymistä, joten työpäivien jälkeen en ole yksinkertaisesti jaksanut tarttua toimeen. Nyt olen pyrkinyt olemaan itselleni vähän armollisempi ja todennut, että ei sen alkuvaiheen tarvitse olla ihan niin hyvä (ei sillä, että lopputuotoskaan välttämättä olisi, mutta you get the point) ja hiomaan ehtii myöhemminkin. Näin ollen olen saanut aikaiseksi kirjoittaa sellaisinakin ajankohtina, kun joskus aikaisemmin en olisi hommaan ryhtynyt. Tietenkin se on jossain määrin lisännyt puolivalmiin osan työstövaiheessa tapahtuvaa kirjoitusvirheiden korjailua ja muuta hienosäätöä, mutta kokonaisuudessaan prosessi on vähän vähemmän raskas ja olen kokenut tämän tavan itselleni toimivaksi.

Summa summarum: selkeän suunnitelman ja rennomman työotteen myötä toimeen on paljon helpompi tarttua, joten vaikka ihan en suunnitellussa tahdissa pysyisikään, niin tiiviimpi se tulee olemaan kuin on toisinaan ollut.

Loppuun vielä tällainen extrajuttu, kun peli päätti järjestää kunnon jännitysmomentin. Olin kuvaamassa tuota loppukohtausta Colinin, Tiffanyn ja Simonin kämpillä, kun yhtäkkiä kamera heitti mut takaisin kotitontille. Ehdin jo saada kunnon paskahalvauksen, että nyt siellä on joku potkaisemassa tyhjää. Ei se sitten ollutkaan ihan niin, vaan:

Arthur lähti pienelle vastentahtoiselle seikkailulle. :D

Okei, seuraavaan kertaan!