tiistai 11. huhtikuuta 2023

107.Elämä ikkunan takana

Otsikkolähde.
Muutama vuosi myöhemmin
Aikaa oli kulunut. Sitä oli kulunut paljon. Paljon oli myös tapahtunut. Muutoksista huolimatta elämä oli jatkanut kulkuaan hämmästyttävän tasaisena ja onnellisena.
Simon ja Arthur vierailivat säännöllisesti yökylässä isovanhempiensa ja toistensa luona, eikä se kesäloman viimeinen viikonloppu ollut poikkeus. Yleenssä heillä oli todella hauskaa yhdessä, mutta tällä kertaa Arthur oli hyvin hiljainen ja suorastaan vaisu. Syykin sille oli hyvin tiedossa. Hänellä oli maanantaina luvassa ensimmäinen koulupäivä, ja se jännitti aivan tolkuttoman paljon.
Simon koitti kuitenkin parhaansa mukaan lieventää serkkunsa jännitystä.
-Hyvin se menee. Kyllä minuakin jännitti silloin, mutta ei siinä oikeasti ollut mitään jännitettävää. Etkä sinä myöskään yksin tule jäämään. Jos ei muuta, niin tule leikkimään minun ja kavereideni kanssa välitunnilla.
Arthur oli kuitenkin hyvin epäileväinen.
-Näinköhän he tahtovat, että joku minun kaltaiseni pikkukakara tulisi sotkemaan teidän leikkejänne? Sitä paitsi, eikö sinua hävettäisi jos minä vain roikkuisin sinun kintereilläsi koko ajan?
Simon pudisti päätään huvittuneena.
-Vai että pikkukakara... No, onhan meillä ikäeroa huimat kaksi vuotta. Oli miten oli, niin ei minua hävettäisi. Enhän minä ehdottaisi tätä jos minua haittaisi. Sitä paitsi, olemme sopineet kavereideni kanssa, että kyllä sinä voit tulla. Etkä sinä muuten olisi edes ainoa. Aika monella luokkalaisellani on pikkusisaruksia aloittamassa koulua nyt. Sovimme, että te voitte halutessanne tulla leikkimään meidän kanssamme.
-Mutta enhän minä oikeasti ole sinun veljesi, Arthur huokaisi.
-Kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan.
-Niin, niin tiedänkin. Kiitos, mutta en minä osaa vielä sanoa. Katsotaan sitä sitten maanantaina.
Poikien keskustelu keskeytyi ovelta kuuluvaan hiljaiseen koputukseen. Tiffany ilmestyi oviaukkoon.
-Mitä te haluatte iltapalaksi?
-Voitko tehdä meille pizzaa? Simon ehdotti.
-Se ei ehkä varsinaisesti ole iltapalaa, mutta kesäloman lopun kunniaksi voin tämän kerran, Tiffany myöntyi.
Oven sulkeuduttua Simon kääntyi vielä Arthurin puoleen.
-Yritä vain olla murehtimatta sitä. Kyllä sinä pärjäät.
Tiffany paistoi pizzan keittiön puu-uunissa ja molemmat pojat söivät sitä hyvällä halulla. Myös Arthur oli onnistunut jättämään jännityksen pois ajatuksistaan hetkeksi ja oli kiitollinen, ettei Simon nostanut aihetta enää esiin.
Yön edetessä Arthuria alkoi kuitenkin taas hieman ahdistaa. Simon oli nukkunut jo hyvän tovin, kun taas hän itse ei saanut unen päästä kiinni sitten millään ja olikin pyörinyt ahdistuneena vierashuoneen sängyllä jo ihan liian kauan.
Kello oli vartin yli kolme, kun Arthur luovutti ja nousi ylös. Hän hiipi hiljaa takaovelle ja astui ulos. Loppukesän aamuyö oli yllättävän viileä, mutta juuri sillä hetkellä Arthur ei jaksanut välittää asiasta pätkän vertaa. Hänellä oli suurempiakin murheita.
Hetken taivaalle tuijoteltuaan hän vetäytyi kerälle toiseen lepotuoliin pohtimaan tilannettaan. Arthur ei oikein ymmärtänyt itsekään, että miksi häntä nyt niin jännitti. Olihan hän ollut jo esikoulussa ja se ei ollut mitenkään paha rasti, joten miksi tämä tuntui niin pelottavalta? Järjenvastaista pelkoa, hän pohti. Hetken kuluttua hän sai kokea todellista pelkoa, kun aukeavan oven ääni havahdutti hänet ajatuksistaan.
Arthur luuli sulkeneensa oven hiljaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan tarpeeksi hiljaa, kun se oli riittänyt herättämään Colinin. Colin ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään vihaiselta, vaan pikemminkin huolestuneelta. Väsyneeltä myös, mutta ennen kaikkea huolestuneelta.
-Arthur, mitä ihmettä sinä istut ulkona tähän aikaan? Etkö saa unta?
Arthur ei saanut säikähdykseltään sanoja suustaan.
-Minä…Tuota…Äh…
Colin katsoi poikaa säälien. Hän taisi jo tietää, mistä tässä oli kyse. Hiljaa hän käveli toisen lepotuolin luo ja istui alas.
-Vieläkö sinä murehdit sitä kouluasiaa? Colin kysyi rauhallisesti.
-Mistä sinä tiesit?
-Kunhan arvasin. Tahdotko kertoa, että mikä sinua siinä pelottaa? Tiedän kyllä, että olet puhunut asiasta vanhemmillesi ja ilmeisesti te olette Simoninkin kanssa jutelleet, mutta ehkä minäkin voin auttaa.
Arthur ei oikein tiennyt, mitä vastata. Eihän hän vieläkään tiennyt syytä pelolleen.
-Olemme me Simonin kanssa jutelleet ja hän lupasi, että voin tulla leikkimään hänen ja hänen luokkakavereidensa kanssa välitunneilla jos haluan. Ja tuosta pelosta, niin en minä tiedä. Minua vain pelottaa.
Colin kuunteli veljenpoikansa jutustelua rauhallisena. Kun Arthur hiljeni, hän aloitti oman puheenvuoronsa.
-Usko kun sanon, että ei sinun tarvitsisi pelätä, vaikka kyllä minä ymmärränkin. Kyllä minuakin silloin aikoinaan jännitti, ja Casey… Hän se vasta jännittikin.
-No mitäpä hän ei jännittäisi, Arthur tokaisi.
Colin nielaisi alkavan naurukohtauksen.
-Lupaan olla kertomatta veljelleni, että sanoit noin.
Colin pyysi Arthurin viereensä ja veti hieman tärisevän pojan kylkeensä kiinni.
-Sen minä voin ainakin sanoa, että ei se jännitys kauaa kestä. Ehkä muutamia päiviä, mutta sitten kun se on ohi, niin olosi on jo aivan normaali. Eiköhän nyt lähdetä kuitenkin sisälle? Olet selvästi väsynyt ja kylmissäsi ja minunkin pitäisi varmaan olla nukkumassa jo.
Arthur nyökkäsi varovasti.
-Mennään vaan. Kiitos kun kuuntelit.
Jos Colin oli äsken huvittunut, niin nyt hän oli miltei liikuttunut.
-Tietysti. Minä tahdon auttaa, koska sinä olet minulle tärkeä.
Vaikka juttutuokio Colinin kanssa rauhoittikin Arthurin mieltä, niin hän ei siltikään saanut nukuttua loppuyönä juuri yhtään. Aluinperin hänen oli tarkoitus jäädä leikkimään Simonin kanssa vielä päiväksi, mutta unettoman yön jäljiltä hän ei jaksanut. Colin ja Tiffany katsoivat parhaaksi viedä pojan takaisin kotiin heti aamupalan jälkeen.
Kun Casey ja Jonah olivat aikoinaan suunnitelleet muuttoa, he keskustelivat Rosen ja Jamesin kanssa asiasta paljon. Rose ja James keskustelivat myös keskenään ja pohtivat, että kun Casey, Jonah ja Arthur lähtisivät, niin mitä he tekisivät kahdestaan niin isolla talolla? Käytyjen keskustelujen lopputuloksena Rose ja James päätyivät tarjoamaan Caseylle ja Jonahille vaihtoehtoa, että josko nämä jäisivät poikansa kanssa taloon ja he itse muuttaisivat pois. Casey ja Jonah pitivät ideaa hyvänä eikä Colinilla ja Catalinallakaan ollut mitään ajatusta vastaan, joten näin toimittiin. Jamesin vanhasta työtilasta Casey teki pienen kotikuntosalin ja Rosen ja Jamesin makuuhuoneesta tehtiin yhdistetty työ- ja vierashuone, mutta muuten talo säilyi melko ennallaan.
Jonah oli vastassa uusvanhan kodin ovella ja ryntäsikin heti halaamaan poikaansa.
-Hei rakas! Miten yökyläily meni?
-Ihan hyvin. Minua vähän väsyttää. Saanko mennä päiväunille?
Jonah huomasi heti, että poika oli normaalia vaisumpi. Hän ei kuitenkaan halunnut alkaa kyselemään asiasta umpiväsyneeltä lapselta, joten hän päästi Arthurin menemään ilman sen kummempia kyselyitä.
Heti kun Arthurin huoneen ovi oli kiinni, niin Jonah kääntyi huolestuneena lankonsa puoleen ja lempeys äänensävyssä vaihtui huoleen.
-Onko Arthurille sattunut jotain? Ei hän yleensä ole noin uupunut ja vaisu.
Colin pudisti päätään.
-Ei hänelle ole sattunut mitään. Poikaparka vain murehtii koulun alkamista niin kovasti, että hän ei saanut viime yönä nukutuksi silmäystäkään.
Miehet siirtyivät sohvalle jatkamaan keskustelua.
-Me olemme kyllä puhuneet hänen kanssaan siitä ja yrittäneet lievittää hänen jännitystään, mutta olisi kai pitänyt tehdä jotain vielä enemmän, Jonah pohti epätoivoisena.
Colin pudisti päätään lempeästi.
-En minä usko, että te voitte tehdä enää enempää. Arthur kertoi kyllä, että te olette auttaneet parhaanne mukaan. Simonkin yritti auttaa. Hänellä on paljon luokkakavereita joiden pikkusisarukset ovat myös aloittelemassa koulua nyt, joten he ovat suunnitelleet jotain yhteisiä välituntileikkejä. Minullakin oli viime yönä oikein sydäntä lämmittävä keskustelu Arthurin kanssa ja se ehkä lievensi hänen pelkojaan hieman.
Jonah nousi ylös sohvalta ja halasi Colinia hyvin kiitollisena.
-Kiitos, että sinä autoit. Tietysti minä ja Casey teemme parhaamme, mutta joskus minusta tuntuu, että olisimme aivan hukassa ilman kaikkea saamaamme apua ja tukea.
Colin vastasi halaukseen iloisena.
-Eipä mitään, mielellämmehän me teitä autamme. Olettehan tekin auttaneet meitä paljon. Ja usko pois, mutta minustakin tuntuu aivan samalta. Kyllä me Tiffanyn kanssa pärjäisimme kahdestaankin jos olisi pakko, mutta onneksi ei tarvitse.
***
Rose ja James olivat muuttaneet aivan lähelle kaupungin suurinta uimarantaa, saman kadun varrelle kuin missä Harold asui.
Heidän kotinsa oli keskikokoinen omakotitalo, jossa oli juuri sopivasti tilaa heille kahdelle, Jamesin työtilalle sekä ahkerasti kyläileville perheenjäsenille ja ystäville.
Sinäkin sunnuntaina Vanessa ja Halen tulivat käymään. Rose ja Vanessa jäivät olohuoneeseen vaihtamaan kuulumisia. James ja Halen lukittautuivat Jamesin työhuoneeseen, jossa Jamesin oli tarkoitus esitellä harjoitustutkimusta, jota hän oli suunnitellut erästä luentoa varten.
Halen katseli ystävänsä tekemistä mietteliäänä. James oli yleensäkin suuren osan ajasta hiljainen ja vakava, mutta nyt mies oli vielä normaaliakin vaiteliaampi. Ystävänsä tuntien Halen tajusi heti, että jokin oli nyt vinossa.
Halen keskeyttikin Jamesin puuhat nopeasti.
-No, mikä sinulla nyt on?
-Ei mikään, James sai mutistua.
-Älä yritä tuota. Sinä käyttäydyt oudosti ja minä haluan tietää miksi, Halen tiedusteli lähes isälliseen sävyyn.
James vetäytyi tutkimuslaitteensa luota ja oli hetken ihan hiljaa. Puhumisen aloittaminen oli vaikeaa, mutta hän teki sen silti. Kaikki tosiasiat huomioiden hän uskoi, että Halen ymmärtäisi kyllä.
-Hyvä on. Minä olen alkanut viime aikoina havahtua siihen faktaan, että minä olen vanha. Ei siinä mitään pahaa ole, tietenkään, mutta samalla se on saanut minut oivaltamaan jotain.
-Se taitaa olla joku huono juttu kun se vetää sinut noin vakavaksi, Halen arveli.
-En minä oikein tiedä. On ja ei. Osittainhan tilanne on ollut tämä jo pitkään, mutta siltikin… Minä ohitin jo kauan sitten sen iän, mihin isoveljeni ehti ennen menehtymistään. Nyt olen kuitenkin tajunnut myös sen, että olen iäkkäämpi kuin kumpikaan vanhemmistani ehti koskaan olemaan ja sen myötä olen tajunnut myös sen, kuinka paljon heiltä jäi näkemättä. Valmistumiseni lukiosta ja yliopistosta, liittoni Rosen kanssa, lapsenlapset… Aivan kaikki, mitä minä olen saavuttanut. Siitä tulee hieman haikea olo ja olen viime aikoina pohtinut usein, mitäköhän he olisivat ajatelleet, jos olisivat päässeet todistamaan tätä kaikkea.
-He olisivat varmasti olleet ylpeitä sinusta, Halen rohkaisi ystäväänsä ja jäi sitten hetkeksi miettimään.
-Minäkin olen pohtinut, mitä mieltä minun vanhempani olisivat olleet, jos he olisivat päässeet näkemään mitä minun elämässäni on tapahtunut. Yhtä lailla olen myös viime aikoina havahtunut vanhuuteeni. Hieman eri syystä vain. Pomoni kysyi vähän aikaa sitten, josko haluaisin jäädä jo eläkkeelle. Melkein järkytyin, koska enhän minä nyt vielä ihan niin vanha ole. Sitten tajusin kuitenkin, että olenhan minä. En minä kyllä vielä halua eläkkeelle, mutta iän puolesta voisin jäädä jos tahtoisin.
James ei itsekään oikein ymmärtänyt miksi, mutta häntä alkoi yhtäkkiä naurattaa kovasti.
-Anteeksi...
Nauru kuitenkin hiipui nopeasti.
-Jos nyt ihan vakavissaan, niin ei tämä nyt varsinaisesti masenna tai mitään sellaista. Tuntuu vain hyvin haikealta. Pääosin olen kuitenkin onnellinen. Minulla on vaimo, lapset, lapsenlapset, mielenkiintoinen työ ja hyviä ystäviä. En oikeastaan osaa toivoakaan enää enempää.
Tilassa oli sen päivän aikana koettu monia tunteita ja tunnelma oli vaihdellut ahkerasti surusta iloon, nauruun, liikutukseen ja lopulta haikeuteen. Halen päätti halata Jamesia herkistyneenä.
-Hyvä kuulla. Minä tiedän, että sinulla on ollut välillä vaikeaa. Hienoa, että sinä kuitenkin kykenet näkemään elämäntilanteesi noin positiivisessa valossa.
***
Kun se pelätty maanantai lopulta koitti, niin Arthur oli jännityksestään huolimatta hämmästyttävän rauhallinen. Sinä aamuna vaikuttikin siltä, että Casey oli heistä eniten tunteidensa vallassa. Hän ei vain yksinkertaisesti kyennyt hillitsemään liikutustaan sillä hetkellä, kun he Jonahin kanssa saattoivat pikkuisensa sisään koulun ovista ja lopulta jättivät pojan oikeaan luokkaan.
Jonahia harmitti, että hän oli saanut järjestettyä itselleen vapaaksi vain aamupäivän. Caseylla yrittäjänä oli kuitenkin enemmän valinnanvapautta työaikojensa järjestämisessä, joten onneksi edes toinen heistä pystyi olemaan koulusta palaavaa poikaa vastassa. Kellon lähestyessä hiljalleen iltapäivää Casey odotteli hermostuneena Arthurin paluuta. Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut odotella yksin.
Harold katsoi ystäväänsä hieman huvittuneena.
-Kumpaakohan teistä on oikein mahtanut jännittää enemmän?
Casey tuhahti hermostuneena.
-Ei minua vielä aamulla juurikaan jännittänyt. Olin vain niin ylpeä ja liikuttunut. En muista, koska olen viimeksi itkenyt niin paljon, mutta nyt… Miten päivä on mennyt? Onko hän löytänyt kavereita? Ei kai häntä ole alettu kiusaamaan? Entä jos hän on vaikka välitunnilla kiivennyt puuhun, tippunut korkealta ja murtanut jalkansa tai kätensä? Tai jos hän on vaikka jäänyt auton alle koulun parkkipaikalla–.
Harold istahti Caseyn viereen rauhoitellakseen.
-Eiköhän siellä ole mennyt kaikki ihan hyvin. Jos nyt jotain ihan hirveää olisikin tapahtunut, niin todennäköisesti sinä olisit jo kuullut siitä. Ehkä tässä tilanteessa on siis parasta luottaa siihen, että kaikki on kunnossa. Sitä paitsi, poikahan on kotona ihan pian, niin sinä pääset toteamaan asian ihan itse.
Casey koitti vetää henkeä rauhoittuakseen.
-Niinhän se kai on. En minä vain osaa olla murehtimatta.
-Älä huoli, en minäkään osaisi jos olisin tuossa tilanteessa.
-Anteeksi, Casey mutisi.
-Johan minä olen monta kertaa sanonut, että ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Jos juttusi alkaisivat harmittaa minua liikaa, niin kyllä minä sanoisin siitä. Tähän mennessä niin ei ole kuitenkaan kertaakaan käynyt, joten tuskin jatkossakaan tapahtuu niin.
Harold nousi ylös ja jäi katsomaan Caseyta vakavana.
-Älä nyt ymmärrä tätä väärin, mutta minun täytyy lähteä. En ole sinulle vihainen tai mitään sellaista. En siis lähde siksi. Minulla on töitä vielä tänään ja minun on pakko ehtiä vielä vähän levätä ennen sitä.
Casey nousi sohvalta halaamaan Haroldia hyvästiksi.
-Hyvä on, minä ymmärrän kyllä. Nähdään taas joku päivä.
-Nähdään.
Haroldin lähdettyä Casey alkoi keittämään kaakaota, koska hän oli aamulla mennyt lupaamaan Arthurille kaakaota ja keksejä välipalaksi. Hän oli juuri saanut juoman valmiiksi mukeihin kun ovi kävi.
Arthur heitti reppunsa maahan ja ryntäsi heti isänsä halattavaksi.
-Hei, pikkuinen. Miten koulupäivä meni?
-Se meni tosi hyvin!
Lähestulkoon kaikki huoli pyyhkiytyi Caseyn mielestä niiden sanojen myötä. Jos jotain olisikin sattunut, niin se kävisi ilmi viimeistään nyt. Mikään pojan sanoissa tai olemuksessa ei kuitenkaan kielinyt mistään ikävästä.
-Vai tosi hyvin?
-Kyllä, tosi hyvin. Mutta teitkö sinä sitä kaakaota kuten lupasit?
-Tein. Käydään pöytään, Casey ohjeisti nauraen.
Casey ja Arthur tyhjensivät mukejaan iloisen tunnelman vallitessa. Casey oli aikeissa kysellä pojaltaan vielä hieman lisää koulupäivän kulusta, mutta hänen ei tarvinnut. Arthurin oma kertomus opettajista, välituntileikeistä ja aivan kaikesta oli sen verran tyhjentävä. Lopulta Arthurilla itsellään oli yksi kysymys.
-Missä isä on?
-Tässähän minä istun.
-Olipa typerä vitsi. Kyllähän minä sen nyt tiedän ja sinäkin varmasti tajuat, etten minä sinua tarkoittanut, Arthur totesi lähestulkoon närkästyneenä.
-Töissä. Hän lupasi kyllä tulla ajoissa kotiin tänään ja sitten lähdemme yhdessä mummin ja vaarin luokse illalliselle. Colin, Tiffany ja Simon tulevat myös, Casey kertoi.
Arthur nyökkäsi.
-Selvä. Voitko sinä kuitenkin auttaa minua läksyissä sitä ennen?
Se oli jo toinen kerta sinä päivänä, kun Casey joutui nieleskelemään kyyneliään. Syykin oli käytännössä sama kuin aikaisemmin. Se pieni vauva, jota hän oli vain hetki sitten hytkytellyt käsivarsillaan olikin yhtäkkiä jo iso poika, joka kävi koulua ja pyysi apua läksyjentekoon.
-Voin toki. Onko teillä nykyään vielä paperisia läksyjä ollenkaan vai tehdäänkö kaikki tietokoneella?
-Enimmäkseen koneella, mutta kirjoitamme myös paperille jonkin verran.
-Selvä. Katsotaanpa niitä sitten.
Casey istahti lattialle läksyvihkonsa avanneen pojan viereen ja yritti vastata poikansa kysymyksiin mahdollisimman tyhjentävästi. Paljoa niitä kysymyksiä ei kyllä tullut, koska Arthur tuntui olevan fiksu poika, eikä hän tarvinnut juurikaan apua.
Läksyhetken jälkeen Arthur vetäytyi huoneeseensa torkkumaan ja Casey vastaili muutamaan työsähköpostiin. Jonahin saapuessa töistä he lähtivät suunnitelman mukaisesti illastamaan Rosen ja Jamesin luokse. Heillä kaikilla oli oikein mukava ilta. Arthurkin oli jälleen oma itsensä ja jo pidemmän aikaa jatkuneesta lähes lamauttavasta jännityksestä ei ollut nähtävissä enää merkkiäkään.
*****

Tavoitteena oli, että valmistuttuani joutaisin kirjoitella enemmän, mutta tässähän se näkyy, miten hyvin on onnistunut. Eli ei ole. Aikaahan mulla kyllä oli enemmän kuin mille keksin käyttöä, mutta jaksamisen suhteen onkin sitten jo vähän eri tavalla. Lyhyesti: terveysongelmat ovat viime aikoina taas nostaneet vähän päätään. Niin mielenterveys kuin fyysinenkin terveys on viime aikoina ollut vähän mitä on. Ei edelleenkään mitään akuuttia hätää, mutta sen verran kuitenkin, että aika suurena osana tuosta ajasta jaksamista/kykenemistä ei ole riittänyt oikein mihinkään järkevään.

Nyt on kyllä käynyt niin, että onnistuin saamaan töitä. Se on tietysti ihan hyvä juttu, mutta niiden myötä saan sanoa hyvästit ylimääräiselle vapaa-ajalle, ja sen myötä myös tarinointiajalle. Toisaalta opiskeluun verrattuna tilanne on sikäli erilainen, että työt pystyn jättämään työpaikalle ja vapaa-aika on aidosti vapaata eikä enää tarvitse miettiä mitään kouluhommia tai sellaisia, eli tilanne on ehkä ihan hyvä. Varmasti en toki voi sitä sanoa ennen kuin ne työt huomenna (tai oikeastaan tänään, kun kello on jo selkeästi tiistain puolella, unirytmi kunnossa jne) alkavat, mutta sen näkee kai sitten ajan myötä. Joka tapauksessa pyrin töistä huolimatta jatkossa olemaan vähän aktiivisempi. Mitään en vieläkään uskalla luvata, mutta toivon saavani aikaiseksi julkaisukelpoista materiaalia useammin kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Tarinan loppu alkaa nimittäin jo häämöttää ja tässä on vielä muutamia (ainakin omasta mielestä) ihan mielenkiintoisia juonikuvioita, joihin tahtoisin päästä käsiksi niin pian kuin mahdollista.

Okei, se siitä turhasta länkyttämisestä. Itse tarinassa liikuttiin tällä kertaa melko vakavien aihepiirien äärellä. Vakavista keskusteluista huolimatta ilmapiiri oli suhteellisen positiivinen. Caseyn toive Arthurin ja Simonin välien säilymisestä pidemmälläkin aikavälillä näyttää toteutuneen. Ihan hirveästi en seuraavasta osasta uskalla paljastaa, mutta sen verran voin, että tähän aiheeseen perehdytään vielä lisää. :)

Palataan sitten tosiaan sen seuraavan osan parissa!

2 kommenttia:

  1. Mä jotenki pelkäsin kaks viimeisintä osaa IHAN KOKO AJAN et jotain kauheeta tapahtuu. Ajattelin et Jonah joutuu kolariin eikä pääsekään kotiin tms. Helpotuksen huokaus kun kaikki meni hyvin!

    Tosin mulla on kutina, et nyt kun iästä puhutaan, joku kupsahtaa pian. D:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. :) En oikein tiedä mitä voisin vastata tähän spoilaamatta mitään, mutta sanottakoon nyt vaikka sen verran, että ei tässä mitään kauheaa ole tapahtumassa eikä kukaan todennäköisesti tule kuolemaankaan ihan lähitulevaisuudessa. Jonkin sortin draamaa on kyllä luvassa, mutta ei mitään sillä tavalla hirveää.

      Olen muuten huomannut DLT:n uusimman osan ja aion kyllä kommentoida sitä, mutta ajattelin säästää sen seuraaville vapaille, koska ajatuksenjuoksu on vähän mitä on ja tällä väsymyksen tasolla kommentista tulisi tuskin kovin laadukas. :D En ole siis jättänyt lukematta ihan muuten vaan tai unohtanut asiaa.

      Poista