Kootut selitykset part. En enää muista

Hei.

Tuntuu, että teen nykyään yhtä usein (tai no, "usein") näitä väliaikatietoja kuin teen itse tarinan osia. Ajattelin kuitenkin, että nyt kun viimeisimmästä elonmerkistä täällä päin internettiä alkaa olemaan jo lähemmäs viisi kuukautta, niin ehkä olisi hyvä kuitenkin vähän päivitellä, että mikä mahtaa olla tilanne. Ehkä jotakuta kiinnostaa, ehkä ei, mutta pääasiassa oman mielenrauhani vuoksi mä tätä tässä kirjoitankin.

Aloitettakoon vaikka siitä, että miksi mä en ole saanut tänne viime kuukausina aikaiseksi juuri mitään. Yksi suurimmista syistä on se, että kuten viime osan loppulätinöissä mainitsin, niin pääsin töihin. Voi kun olisin silloin tiennyt, millaista siitä lopulta tuleekaan... En halua tai oikeastaan edes voi mennä yksityiskohtiin, koska en halua ottaa sitä riskiä, että joutuisin vaikeuksiin, mutta sanotaanko nyt vaikka näin, että töissä on ollut aika hirveää suurimman osan ajasta. Olen kyllä naputellut työhakemuksia muualle niin paljon kuin vain suinkin olen jaksanut ja ehtinyt, mutta toistaiseksi mikään ei ole tuottanut tulosta. Kyseessä on kuitenkin määräaikainen työ, joten ehdin jo hetken elätellä toivetta, että viimeistään sopimuksen päättyessä pääsen sieltä pois. Voi kuitenkin olla, että en pääse. Paikan työntekijöiden vaihtuvuus on nimittäin aika kovatahtista (mistäköhän mahtaa johtua...)  ja voi olla, että mua pyydetään jatkamaan siellä. Tähän mennessä jatkosta ei kuitenkaan ole ollut mitään muuta puhetta kuin aiemmin kesällä yksi hyvin ympäripyöreä "kyllähän sä voisit ehkä täällä jatkaa"-tyyppinen lausahdus. Suoraan sanoen on siis vähän sellainen löysässä hirressä olemisen fiilis. Sopimus päättyy nimittäin elokuun viimeiseen päivään, mutta mitään ei vieläkään ole sovittu tai edes puhuttu. En siis tiedä, mitä teen ensi viikolla tähän aikaan. Vaikka lähtökohtaisesti olenkin mielummin töissä kuin makaan kotona pyörittelemässä peukaloitani, niin rehellisesti sanottuna en kyllä haluaisi jatkaa nykyisessä paikassa jos ei ole ihan pakko. Jos mulle nyt sitä jatkoa päädytään kuitenkin ihan oikeasti tarjoamaan, niin käytännössä mun on pakko suostua. Ei mulla kuitenkaan niitä muita töitäkään vielä ole, kuten ei myöskään kelan tai te-toimiston silmissä hyväksyttävää syytä kieltäytyä tarjotusta työstä. Taloudellinen tilannekin on vähän mikä on, joten ei tässä taida olla vaihtoehtoja. 

 

Ei kaikki kuitenkaan töistä johdu, vaikka se onkin ehkä suurin yksittäinen selkeä stressitekijä, jonka osaan nimetä. Päänvaivaa on aiheuttanut paljon myös mun kämppä. Olen joutunut viime aikoina pyytämään huoltoyhtiötä käymään täällä useampaan otteeseen hoitamassa pikkuvikoja ja vaikka ne on saatu selviteltyä ilman mitään isompia vahinkoja, niin silti mielen perukoilla pyörii jatkuvasti kaikenmoisia "noniin kohta löytyy vesivahinko, tulee kymppitonnien remppa ja vuoden lopussa helvetillinen tasauslasku jajaja..."-tyyppisiä ajatuksia. Tämä yhdistettynä siihen, että elinkunstannukset sen kuin nousevat, on aiheuttanut sen, että olen jo pidemmän aikaa harkinnut muuttavani pois tästä. Se kuitenkin vaatisi sellaisia taloudellisia resursseja ja jaksamista joita mulla ei ole, joten toistaiseksi en voi oikein muutakaan kuin kestää. Kaiken tämän päälle olen myös kärsinyt viime aikoina erinäisistä terveysongelmista. Ei edelleenkään mitään hengenvaarallista eikä mitään sellaista josta pitäisi tai kannattaisi huolestua, mutta kuitenkin sellaista, mikä aiheuttaa runsaasti stressiä ja ahdistusta.

 

Tätä taustaa vasten ei siis ehkä ole yllätys, että en ole juuri jaksanut tarinoida viime kuukausina. Motivaatio-ongelmista ei varsinaisesti ole kyse, mutta kun ei pysty ja jaksa niin ei vaan pysty ja jaksa vaikka haluaisikin. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että välillä mielessä on käynyt, että onko tässä enää mitään järkeä. Ehdin jopa tässä välissä kirjoittaa postauksen siitä, että tarina päättyi tähän, avata syyt sille (samoja kuin yllä) sekä semmoisen "näin olisi tapahtunut"-listauksen. Päätin kuitenkin jättää sen julkaisematta, koska kaikesta huolimatta haluaisin yhä edelleen saattaa tarinan valmiiksi asti ja tuntuisi vähän hölmöltä lyödä hanskat tiskiin näin lähellä loppua. Suunnitelmat loppuajalle ovat nimittäin olemassa ja jos ne pitävät, niin varovaisen arvion mukaan osia olisi jäljellä ~10 kappaletta + epilogi. Loppu tosiaan on jo lähellä ja suunnitelmissa on muutamia sellaisia juonikuvioita, jotka ainakin itse haluaisin saada päätökseen. Lukijoiden kiinnostuksesta en kyllä mene takuuseen. Mitään varmaa tarinan jatkumisesta en osaa sanoa, mutta näillä näkymin se kyllä tulee jatkumaan. En vaan tiedä milloin ehdin, jaksan ja kykenen. Sama koskee myös lukemiani tarinoita ja blogeja. Olen kyllä lukenut niitä ahkerasti, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kommentoida. Pahoittelut siitä, tarkoitus olisi kyllä palata asiaan.

 

TL;DR: Olen hengissä ja tarina todennäköisesti jatkuu, en vaan tiedä milloin.

Vaikka tämä postaus onkin pääasiassa tällaista semisynkkää ulinaa, niin haluan päättää tämän edes jokseenkin positiivisesti. Vaikka tarinointi onkin ollut aika lailla jäissä, niin ihan täysin en ole simsistä erossa pysytellyt. Olen ihan vain pelaillut, nelosta nimittäin, ja voin sanoa ehkä jopa vähän pitäväni siitä. Vaikka kolmonen onkin suosikkisimsini, niin pelkästään pelailutarkoitukseen nelonenkin on ihan toimiva. Osansa on varmasti sillä, että ainakin omalla koneellani nelonen aukeaa paljon nopeammin ja toimiikin jotenkin smoothimmin. Johtunee ehkä siitä, että mulla on nelosessa tosi vähän CC:tä ja/tai modeja, kun taas kolmosessa molempia löytyy runsaahkosti... Joka tapauksessa, haluaisin tähän loppuun esitellä perheen, jolla olen viime aikoina pelaillut.

Tämä herrasmies tässä on Oliver Daltrey. Oliver asuu San Sequoiassa perheensä kanssa ja työskentelee teknologia-alalla.

Tässä on Oliverin vaimo, Diana. Diana on ammatiltaan taidemaalari.

Oliverilla ja Dianalla ei ole kummoistakaan taustatarinaa, vaan molemmat ovat ihan vain CASin kautta peliin tupsahtaneita simejä.

Vaikka Diana maalaa ihan työkseenkin, niin iso osa vapaa-ajastakin tulee kulutettua maalaustelineen äärellä.

Oliverilla on vähän sama homma. Se aika, mitä mies ei kuluta perheensä parissa, menee pitkälti tietokoneen kanssa touhuillessa.

Jälkikasvua Oliverille ja Dianalle siunaantui yhden pojan verran. Tässä on heidän ainokaisensa, Charlie Daltrey. Kuten kuvasta näkyy, niin kovasti on isänsä näköinen poika.

Saman katon alla asuu myös Charlien aviomies Sidney, omaa sukua Price.

Charlie ja Sidney olivat aikoinaan samalla luokalla lukiossa, mutta paremmin he tutustuivat ja lopulta ystävystyivät yhteisen cheerleadingharrastuksen kautta. Charlie oli heistä se, joka ihastui ensimmäisenä, mutta Sidney oli lopulta se, joka kuitenkin teki aloitteen ja se olikin sitten menoa. Charlie ja Sidney menivät kihloihin ja naimisiin aika lailla heti aikuistuttuaan.

Lukion jälkeen Charlie jatkoi urheiluharrastuksena parissa ihan ammattilaiseksi asti, sillä hänestä tuli ammattiurheilija.

Sidneyllä urheilujutut jäivät harrastuksen tasolle ja ammatikseen hän keksi jotain muuta. Luontaisena hassuttelijana hänestä tuli loistava stand up-koomikko.

Lapsia heillä on (ainakin toistaiseksi) yksi, tieteen avulla alkunsa saanut esikoistytär Vanessa. Vanessa on ihan vasta kasvanut lapseksi, joten luonteesta en osaa sanoa vielä oikein mitään ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat vielä melko auki. Vähän olen miettinyt, että josko tytöstä tulisi isompana kirjailija, mutta saa nähdä.

Joo, eiköhän tämä ollut tältä erää tässä. Seuraavan kerran nähdään toivottavasti vähän iloisemmissa merkeissä, ehkä jopa osan parissa.