torstai 8. syyskuuta 2022

105.Ennen kuin lähdet

Otsikkolähde.
Harold ei ollut aivan varma, että kuvitteliko hän vain vai oliko se oikeasti niin, mutta mereltä puhaltavaa kylmänraikasta ilmaa vaikutti olevan paljon helpompi hengittää kuin vanhan kotikaupungin tunkkaista sisämaailmaa.
Harold oli tosiaankin päätynyt muuttamaan Sunset Valleyhyn. Hän oli muutenkin taipumassa sille kannalle, mutta viimeistään Colinin talotarjous sinetöi päätöksen. Alkuun tarjous oli myös hieman hämmentänyt, koska Harold oli siinä käsityksessä, että Casey pystyisi auttamaan nimenomaan työpaikan eikä asumisen kanssa. Colin kuitenkin kertoi, että talon myynti oli noussut esille vasta myöhemmin ja Casey oli maininnut vain, että Harold oli kokenut kovia ja siksi kaipasi uutta alkua. Koska heidän talonsa oli samaan aikaan menossa myyntiin, niin miksipä hän ei tarjoaisi sitä Haroldille.
Vaikka Harold ei ollut Colinin kanssa lainkaan niin läheinen kuin Caseyn, niin jokin miehen välittömässä ystävällisyydessä sai hänet kertomaan koko totuuden. Ensialkuun Colin oli järkyttynyt, sittemmin vain pahoillaan. Aluinperin he olivat Tiffanyn kanssa suunnitelleet pyytävänsä talosta ihan normaalin hinnan, mutta kaiken kuultuaan he päättivät yhteisymmärryksessä, että talosta maksettava korvaus olisi korkeintaan nimellinen. Harold ei olisi halunnut ottaa säälin värittämää tarjousta vastaan vaan olisi ollut valmis maksamaan täyden hinnan, mutta Colin totesi järkähtämättömästi, että hän tahtoi auttaa veljensä ystävää. Harold ei jaksanut väittää vastaan enää enempää, joten kauppakirjat allekirjoitettiin ja talo vaihtoi omistajaa.
Asumisasian ratkettua Harold alkoi murehtia töitä, mutta sitäkään ei tarvinnut kauaa pohtia. Hänen oletetusti viimeisenä työpäivänään traumatologian osaston johtajana toimiva Rose tuli juttelemaan Haroldille ja kertomaan, että mikäli mies vain haluaisi, olisi virka mahdollista vakinaistaa. Harold ihmetteli, että miksi juuri Rose tuli ilmoittamaan asiasta, mutta Rose totesi vain, että sairaalan johtokunnan jäsenenä hänellä oli paljon sananvaltaa myös muiden kuin oman osastonsa rekrytoinneissa. Rose myös luonnollisesti kiisti, että hänen pojallaan olisi mitään tekemistä asian kanssa, vaan syynä vakinaistamiselle olisi ihan vain työvoiman tarve ja Haroldin toiminnasta tullut hyvä palaute. Se saattoi ehkä olla ainakin osittain totta, mutta Harold oli varma, että Caseylla oli tässäkin asiassa näppinsä pelissä. No, ainakin tämä ratkaisisi hänen ongelmistaan kaikki ne jotka olivat ylipäätään ratkottavissa, joten ei hän viitsinyt tässäkään asiassa väittää vastaan.
Harold oli joutunut asumaan vielä tovin sairaalan järjestämässä väliaikaismajoituksessa, kun Colin ja Tiffany rakennuttivat uutta taloaan ja vanhaan tehtiin pientä pintaremonttia Haroldin toiveita silmälläpitäen. Nyt kaikki oli kuitenkin valmista ja Harold oli päässyt muuttamaan uuteen kotiinsa. Sen myötä työ- ja asumiskuviot olivat kunnossa.
Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi unohtanut. Tuulen käydessä vähitellen liian viileäksi hän siirtyi takaisin sisälle, missä askeleet johdattivat hänet yläkertaan tuijottamaan niitä samaa kahta valokuvaa, joita hän tuijotti joka päivä.
Ne kuvat olivat niin erilaisia, mutta toisaalta niissä oli jotain niin samaa. Molempina päivinä hän oli itkenyt silmänsä päästä. Syyt olivat vain täysin erilaiset. Ensimmäisessä hän oli itkenyt ilosta päivänä, joka oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Toisessa hän oli itkenyt surusta päivänä, joka oli yksi kauheimmista.
Evan. Se olisi ollut heidän poikansa nimi, jos... Harold pohti, että voi kun hän olisi tiennyt, että päivä jona he kävivät katsomassa Evania ruumishuoneella oli samalla päivä, kun Amelia hymyili viimeisen kerran.
Jos hän vain olisi tiennyt… Musertavasta surusta huolimatta Harold oli ollut sinäkin päivänä varma, että hän selviäisi. He selviäisivät yhdessä. Ei se sitten mennytkään ihan niin.
Kaikesta huolimatta Harold tiesi nyt, että ajassa ei pääsisi taaksepäin eikä hän saisi takaisin mitään menettämäänsä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi tullut sinuiksi menetyksiensä kanssa, saati sitten päässyt niistä yli. Nyt hänellä oli kuitenkin jotain, mikä auttaisi häntä eteenpäin. Uusi kotikaupunki ja työpaikka sekä ystäviä, ainakin tavallaan. Casey perheineen vaikutti ainakin pitävän hänestä. Harold ei aina ollut aivan varma, että oliko se aitoa välittämistä vai ainoastaan sääliä, mutta yhtä kaikki, ainakaan hän ei ollut enää yksinäinen.
Siltikään ylipääsy ei ollut vielä lähellä. Tapahtuisiko sitä koskaan, sitäkään Harold ei tiennyt. Sen hän kuitenkin tiesi, että ainakin hänellä oli jotain, joka piti elämässä kiinni ja se tuntui oikeastaan ihan mukavalta.
***
Arthurin yksivuotispäivää juhlitiin pienimuotoisesti Tiffanyn ja Colinin uudessa kodissa. Paikalla olivat vain perheenjäsenet sekä Harold.
Juhlat olivat tosiaankin hyvin pienimuotoiset, sillä ohjelmakin käsitti vain kakku- ja teetarjoilun sekä lahjojen avaamisen. Arthur ei kuitenkaan vielä ymmärtänyt pakettien päälle juuri ollenkaan, vaan serkun lelut olivat hänestä paljon kiinnostavampia.
Casey ja Colin olivatkin jo poistuneet pöydästä vahtimaan leikkiviä lapsia. Leikkejä katsellessaan Casey uppoutui pohtimaan taloa ja mietti, että sisustukseltaan se muistutti hyvin paljon Colinin ja Tiffanyn vanhaa kotia. Tämä oli vain vähän vähemmän vaaleanpunainen. Casey arveli, että Colinilla oli osansa siinä. Samalla hän pohti sitäkin, että itse hän kaipasi vähän enemmän väriä elämäänsä. Nopeasti hän kuitenkin jätti sisustuspohdinnat sikseen ja jäi katselemaan edessään olevaa hellyyttävää näkyä.
Vaikka heillä olikin pari vuotta ikäeroa, niin Simon ja Arthur tulivat toimeen suoraan loistavasti. Jos ei olisi tiennyt paremmin, niin heitä olisi voinut jopa luulla veljeksiksi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että he viettivät todella paljon aikaa yhdessä. Colin oli hiljattain palannut työelämään erään maahantuontiyrityksen taloushallintoon ja Casey oli saanut kunnian vahtia poikia päivisin. Hän viihtyi mainiosti koti-isänä ja hoiti mielellään myös veljenpoikaansa samalla, niin Simonia ei tarvinnut laittaa päiväkotiin.
Caseysta oli mainiota seurata Arthurin ja Simonin välistä kommunikaatiota. Arthur ei osannut vielä puhua kunnolla, mutta siltikin Simon vaikutti ymmärtävän häntä todella hyvin ja muutenkin heidän välillään vaikutti olevan jokin erityinen yhteys.
Oli miten oli, niin Casey oli iloinen siitä, että pojat viihtyivät yhdessä ja toivoi kovasti, että ystävyys kantaisi pidemmällekin. Colin ja Catalina olivat Caseyn elämän tärkeimpiä ihmisiä hänen puolisonsa ja lapsensa ohella, aivan kuten Tiffany oli Jonahin. Casey ei halunnut Arthurin jäävän paitsi sellaisesta, kuten ei myöskään Simonin.
Omalta osaltaan he kuitenkin Jonahin kanssa tiesivät, että Arthur jäisi heidän ainoakseen ja he olivat suhteellisen vakuuttuneita, että tilanne oli sama myös Colinin ja Tiffanyn osalta. Kyllähän pojat varmaan saisivat muitakin kavereita viimeistään kouluun mennessään, mutta ei se ollut sama kuin oma sisarus.
Simon ja Arthur olivat kuitenkin lähin mahdollinen vaihtoehto toisilleen. Aika näyttäisi, että pysyisivätkö poikien välit yhtä läheisinä heidän kasvaessaan isommiksi, mutta ainakin toistaiseksi vaikutti oikein lupaavalta.
Kun kakkupalat oli syöty ja teemukit tyhjennetty, niin Catalina siirtyi takapihan penkille vetämään henkeä. Hän rakasti perhettään, rakasti paljonkin, mutta hetkittäin heidän seuransa kuitenkin ahdisti. Viime aikoina ahdistus oli juontanut juurensa etenkin siihen, että oli jotain, mitä he eivät tienneet. Kukaan muu ei tiennyt kuin Lola, luonnollisesti. Catalina tiesi kyllä, että jossain vaiheessa pitäisi kertoa. Sillä hetkellä tuntui kuitenkin vielä siltä, että kaikkein yksinkertaisin vaihtoehto olisi vain venyttää kertomista niin pitkälle kuin suinkin.
Catalina ei ehtinyt upota kovinkaan syvälle ajatuksiinsa ennen Lolan saapumista. Lolan katse oli lempeä kuten myös sanojen sävy.
-Onko kaikki kunnossa?
Catalina nyökkäsi aavistuksen epävarmana.
-On kyllä, minä mietin vain… Kyllä sinä sen tiedät.
Lola istui vaimonsa viereen ja jäi katsomaan häntä silmiin.
-Niin tiedänkin, ja minusta meidän pitäisi alkaa jo vähitellen kertoa. Ei meillä ole enää montaakaan viikkoa aikaa, ja siksi olenkin laatinut kertomisen varalle suunnitelman.
-Joka on?
-Aloitetaan Caseysta ja Jonahista. Casey pelkää kuitenkin sen johtuvan heistä ja haluamme varmaan molemmat tehdä ensi tilassa selväksi, että ei se ole niin. Seuraavaksi voisimme kertoa Colinille ja Tiffanylle. Casey ja Colin juttelevat siitä keskenään kuitenkin ja minä tiedän, että sinun vanhemmillesi kertomisesta tulee kaikkein vaikeinta, joten heidät voimme jättää viimeiseksi. Ehkä se ei sitten tunnu enää niin vaikealta, kun muut tietävät jo.
Catalina pohti vaimonsa sanoja hetken aikaa hyvin mietteliäänä ja tuli siihen tulokseen, että ajatus oli oikeastaan ihan järkeenkäyvä. Aika oli todellakin käymässä vähiin.
-Ehkä niin on parasta. En minä varsinaisesti pelkää, että he olisivat vihaisia tai mitään sellaista, mutta silti minua kauhistuttaa ajatuskin kertomisesta. Pelkoa suurempi on kuitenkin onnellisuus, koska olen vakuuttunut, että teimme oikean päätöksen ja olen myös innoissani, koska kohta siitä kaikesta tulee totta.
Lola veti Catalinan lähelleen.
-Niin. Niinhän siitä tulee. Kyllä minuakin jännittää, mutta eiköhän se ihan hyvin mene.
***
Yhtenä aamuna Catalina ja Lola sopivat, että he kertoisivat asiasta yhdessä Caseylle ja Jonahille, kunhan Lola ja Jonah olisivat kotiutuneet töistään. Kellon liikkuessa hiljalleen kohti iltapäivää Catalina kuitenkin ajautui tuijottamaan itseään peilistä levottomana ja pohtimaan Arthurin syntymäpäivänä käytyä keskustelua.
He olivat tosiaan sopineet Lolan kanssa kertovansa yhdessä, mutta sisällä kasvava ahdistus sai aikaan sen, että Catalina ei kyennyt odottamaan enää yhtään.
Olohuoneen puolelle astuttuaan Catalina havaitsi, että Simon oli leikkikehässä ksylofonin kimpussa. Vieressä lelulla leikkivä Arthur ei juuri vaikuttanut epämääräisestä kilkutuksesta häiriintyvän, kuten ei myöskään sohvalla kirjaa lukeva Casey.
Catalina käveli arkana veljensä luo ja jäi hetkeksi pohtimaan, että pitäisikö sittenkään. Siltä seisomalta hän tajusi kuitenkin, että tämä päätös ei ollut enää pyörrettävissä. Aika loppuisi kuitenkin kohta kesken, joten helpompi aloittaa nyt, kun rohkeutta riitti vielä edes hieman.
-Casey, olisiko sinulla hetki aikaa?
Casey nyökkäsi.
-Mihin? Hän kuitenkin kysyi vielä.
-Keskusteluun, Catalina henkäisi.
-On toki, Casey totesi rauhallisesti ja laski kirjan käsistään.
Casey katsoi viereen istunutta Catalinaa ja huomasi välittömästi, että sisko vaikutti ahdistuneelta. Se sai heti huolen nousemaan.
-Onko jotain sattunut?
Catalina kohautti olkapäitään.
-Ei varsinaisesti, mutta minun pitää kertoa sinulle jotain. Meidän piti Lolan kanssa kertoa yhdessä ja odottaa, että Jonahkin on kuuntelemassa, mutta en minä kykene enää pitämään tätä sisälläni.
-Onko tämä jotain lasten korville sopimatonta? Casey kysyi pelokkaana.
-Ei, ei sentään. Tämä on… No, silloin kun Lola muutti tänne, niin jo silloin oli tiedossa, että järjestely olisi vain väliaikainen. Nyt on tullut se aika, kun meidän tulee lähteä. Rehellisesti sanoen minä kaipaan vähän enemmän omaa rauhaa ja yksityisyyttä. Me molemmat kaipaamme. Lisäksi meille on Lolan kanssa avautunut eteen loistava tilaisuus toteuttaa unelmamme omasta majoitusyrityksestä. Siksi me olemme muuttamassa Barnacle Bayhin tämän haaveen perässä.
Casey vajosi syvemmälle sohvaan, kun hän kuunteli siskonsa sanoja. Catalina saattoi suorastaan aistia Caseyn mielessä liikkuvan kysymyksen, jonka mies kohta esittikin.
-Ette kai te meidän takiamme lähde? Ei teidän tarvitsisi, emme mekään täällä aio ikuisesti asua ainakaan näillä näkymin.
Catalina pudisti päätään voimakkaasti.
-Emme todellakaan. Perhe on ainoa syy, mikä ylipäätään on saanut minut epäröimään lähtemistä. Minä tulen ikävöimään teitä kaikkia aivan valtavasti, mutta siltikin kaipaan myös omaa tilaa ja vähän etäisyyttä. Tietysti me tulemme välillä käymään täällä ja niin edespäin, mutta silti tämä muutto on meille oikea ratkaisu. Emme ole lähdössä teidän vuoksenne, mutta on tämä teillekin etu. Arthur saa oman huoneen siksi aikaa, kun te vielä asutte täällä. Viimeistään poika itse haluaa oman huoneen kasvaessaan, mutta etteköhän tekin Jonahin kanssa kaipaa edes jonkin tilan, missä saatte toisinaan olla suhteellisen rauhassa kahdestaan.
Casey pohti Catalinan sanoja ihan hyvän tovin, ja vaikka ulkokuoresta se ei vielä näkynytkään, niin vähitellen hän alkoi ymmärtää jo paremmin.
-Sinä olet ihan oikeassa. Se oma huone voisi olla ihan hyväkin, kun nythän hän nukkuu jo aika lailla täysiä öitä. Tietysti minulle tulee ikävä teitä, mutta tajuan kyllä, miksi haluatte lähteä. Oletteko te jo kertoneet muille?
-Emme vielä, sinä olet ensimmäinen. Kerromme seuraavaksi Colinille ja Tiffanylle, koska tiedämme, että sinä puhuisit siitä Colinin kanssa kuitenkin. Äiti ja isä jäävät viimeisiksi, koska heille kertominen tulee olemaan kaikkein vaikeinta. Etenkin isälle.
Casey katsoi siskoaan ymmärtäväisenä.
-Se voi kyllä olla aika hankalaa. Hän on kuitenkin niin suojelevainen. Uskoisin kuitenkin, että hän ymmärtää. Jos me voimme Jonahin kanssa auttaa jotenkin, niin pyytäkää vaan.
Catalina virnisti leveästi.
-Johan te jo nyt autatte jäämällä tänne. Äidillä ja isällä on edes yksi lapsi puolisoineen täällä ja vielä lapsenlapsikin paapottavana, niin he eivät jää ihan tyhjän päälle.
Vaikka lausahdus olikin ainakin osaksi tarkoitettu vain huumoriksi, niin oli siinä myös totuuden siemen mukana. Joka tapauksessa se rauhoitti sekä Catalinan että Caseyn mieltä jonkin verran ja sai purskahtamaan vapautuneeseen nauruun.
***
Kun Casey ja Jonah oltiin hoidettu pois alta, niin seuraavana oli luvassa suunnitelman mukaisesti Colin ja Tiffany. Colinille kertominen olisi melko suurella todennäköisyydellä helpompaa kuin Caseylle ihan hänen rennon luonteensa vuoksi. Ainakin se olisi taatusti helpompaa kuin vanhemmille kertominen, Catalina pohti. Siellä he nyt sitten olivat, Tiffanyn ja Colinin luona kertomassa uutistaan.
Catalina ja Lola selostivat jännittyneinä ja innostuneina suunnitelmaansa Colinille, Tiffanylle ja Simonille, joista viimeisenä mainittu ei tosin ymmärtänyt juuri mitään. Colin ja Tiffany kuitenkin kuuntelivat tarkkaavaisesti.
Selitys kuitenkin katkesi siihen, kun äitinsä sylissä oleskellut Simon alkoi antaa orastavia merkkejä väsymyskiukusta.
-Minä taidan viedä tämän pikkuisen päiväunille ennen kuin hän alkaa ihan toden teolla kiukutella, Tiffany hymähti ja lähti nukuttamaan poikaansa.
Tiffanyn poistuttua Colin kääntyi Lolan puoleen.
-Miksi juuri Barnacle Bay? Entä miksi juuri motelli? Ei sillä, että epäilisin jotenkin teidän harkintakykyänne, mutta minua vain kiinnostaa.
Lola katsoi Colinia hymyillen.
-Barnacle Bay valikoitui sen vuoksi, että se on kaunis kaupunki, siellä on paljon hiekkarantoja ja se on lämmin ympäri vuoden. Aivan täydellinen turistikaupunki siis. Me myös kävimme häämatkalla siellä, joten sillä kaupungilla on myös sentimentaalista merkitystä meille. Toki samankaltaista merkitystä on myös Hidden Springsillä, kun siellähän me aluinperin tapasimme ja rehellisesti sanoen se on kaupunkina vielä kauniimpi. Se on kuitenkin myös pieni ja syrjässä, joten siellä bisnes ei toimisi. Motelli taas… Ehkä Catalina voisi selittää sen, koska häneltä se koko idea aluinperin lähti.
Colin nyökkäsi ja kääntyi katsomaan siskoaan.
Catalinaa alkoi vähän naurattaa asian kertominen. Ei sillä, että häntä olisi jotenkin hävettänyt tai mitään, mutta ei Colin ollut samalla tapaa hömppäromanttinen ihminen kuin hän.
-No siis… Aluinperinhän koko ajatus lähti meidän tapaamisestamme. Kyllähän sinä tiedät, että miten minä ja Lola aikoinaan tapasimme. Mielestäni tämä on oikein kiva jatkumo sille ja Lola oli onneksi kanssani samaa mieltä. Työnäkin se sopisi, koska Lolallahan on paljon kokemusta matkailualalta ja on minullakin palvelualasta kokemusta. Kyläbaari ja motellin aamupala tosin ovat varmasti hyvin erilaisia pyörittää, mutta ei se nyt niin vaikeaa ole ettenkö minä pystyisi siihen.
Colin katsoi siskoaan aavistuksen surullisena. Hän ymmärsi Catalinan ja Lolan päätöksen oikein hyvin, mutta silti hänen oli myönnettävä itselleen, että oli se myös vähän haikeaa kun sisko puolisoineen muuttaisi niin kauas. Siinä hetkessä hän päätti kuitenkin pitää tunteet sisällään, koska hän tiesi tilanteen olevan muutenkin todella haastava eikä hän halunnut vaikeuttaa sitä enää yhtään  enempää.
-Ei varmasti ole ja kyllä minä muutenkin uskon teidän pärjäävän siellä varsin mainiosti. Kyllä minulle tietenkin tulee vähän ikävä teitä, samoin kuin Tiffanylle. Ja Simon… Hänkin varmasti ikävöi teitä oikein kovasti.
Simonin huoneesta palannut Tiffany vahvisti miehensä sanat.
-Se on ihan totta. Simon osaa jo puhua melko hyvin ja perheenjäsenet toistuvat hänen puheessaan varsin usein. Arthur-serkku on hänen suosikkinsa, Jonah-eno ja Casey vilahtelevat puheessa varsin usein, aivan kuten myös hänen isovanhempansa ja tietysti te kaksi. Epäilemättä hän ikävöisi teitä kuten Colin sanoi, mutta kyllä hän lienee ajan myötä oppisi ymmärtämään, että miksi tilanne on mikä on. Sitä paitsi, kyllähän me voisimme välillä tulla käymään siellä ja kai tekin kyläilette täällä edes ajoittain?
-Tietenkin, Lola lupasi.
-Ihan heti alkuun emme varmaan kerkeä käydä täällä kovin usein kun laitamme bisnestä pystyyn, mutta kunhan se saadaan rullaamaan, niin kyllä me tulemme täällä vierailemaan ja tekin voitte tietysti käydä siellä. Tuleva kotimme on tosin melko pieni, mutta motellilla tulee olemaan kyllä tilaa ja maksusta teidän ei tarvitse sitten murehtia.
Colin nousi ylös sohvalta halaamaan siskoaan.
-No ehkä minä siinä tapauksessa opin vielä tulemaan toimeen asian kanssa, hän kuiskasi huvittuneena.
-Niin minä vähän arvelinkin, Catalina vastasi aivan yhtä huvittuneena.
***
Vaikka Colin ja Casey olivatkin loppujen lopuksi hyvin ymmärtäväisiä, niin se ei saanut Catalinan hermostuneisuutta yhtään vähemmäksi. Äiti ymmärtäisi kyllä, tai vaikka ei ymmärtäisikään, niin ainakin hyväksyisi. Isä taas… Hänelle kertominen olisi paljon vaikeampi rasti. Kyllähän Catalina ymmärsi isäänsä, mutta silti. Tämä olisi kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän olisi pysyvästi niin kaukana vanhempiensa luota. Asian vältteleminen ei kuitenkaan auta yhtään, joten lopulta hän vain päätti kertoa asian sellaisena kuin se oli.
Vaikka Catalina arvelikin, että nimenomaan äidille selittäminen olisi helpompaa, niin ei se tarkoittanut, että se olisi varsinaisesti helppoa ollut. Niin Catalina luuli siihen asti, että Rose avasi suunsa.
-Joko sinä vihdoin aiot kertoa minulle siitä, että olette Lolan kanssa muuttamassa pois?
-Miten sinä voit siitä tietää?
Rose loi lämpimän katseen tyttäreensä.
-Kyllähän sinä olet varmaan tässä vuosien saatossa huomannut, että salaisuudet eivät kovinkaan usein pysy sellaisina kauaa tässä perheessä. Enhän minä tietenkään asian yksityiskohtia tiedä, mutta sen verran minäkin olen perillä, että mihin te olette lähdössä ja mitä te aiotte tehdä siellä. Onhan se tietysti haikeaa, että olette lähdössä niin kauas, mutta ainahan me voimme kyläillä puolin ja toisin. Tärkeintä on kuitenkin se, että te olette onnellisia ja pääsette toteuttamaan unelmianne.
Hetken Catalina jaksoi vielä olla hyvinkin hämmentynyt ja pelokas, mutta äidin sanat myös rauhoittivat. Ainakin osittain.
-Te kaikki olette olleet niin ihanan iloisia ja kannustavia tämän suhteen, myös Casey heti kun hän vain pääsi yli alkujärkytyksestään. On kuitenkin yksi, jolle en ole vielä kertonut ja…
Rose keskeytti tyttärensä lempeästi.
-Sinä olet niin hyväsydäminen, mutta ei sinun tarvitse hänestä huolta kantaa, vaikka teidän molempien tunteet tämän asian suhteen ovatkin hyvin ymmärrettäviä. Usko kuitenkin kun sanon, että sinä saatat yllättyä hänen suhtautumisestaan.
-Älä nyt sano, että hänkin tietää, Catalina huokaisi.
-Minä halusin tehdä kertomisesta vähän helpompaa sinulle. Hän kuitenkin odottaa uutisen kuulemista vielä sinultakin, joten ehkä sinun olisi hyvä tarttua tuumasta toimeen, Rose kehotti.
Catalinan mieleen tulvi muistikuvia vuosien takaa ajasta, kun hän oli lähdössä käymään Hidden Springsissä. Näin se meni silloinkin. Hän kuulosteli varovasti oven takana, koputti havaittuaan tilanteen sopivaksi ja astui sisään saatuaan luvan. Hän muisti senkin, että silloinkin isä naputteli tutkimuslaitettaan ja oli se, joka aloitti keskustelun.
-Mitä sinulla oli mielessä?
Vaikka äidin aikaisemmat sanat rauhoittivatkin, niin ne eivät kuitenkaan estäneet sykettä kohoamasta pilviin jännityksen seurauksena. Jännityksen seurauksena sanojen sisältö ja ajatuskin oli jotain ihan muuta kuin tarkoitus oli.
-Kyllä sinä taidat tietää. Äiti sanoi jo puhuneensa sinulle, Catalina lopulta tokaisi.
James nyökkäsi.
-Kyllähän minä taidan. Paljonko te haluatte?
-Mitä?
-Niin, paljonko te haluatte rahaa meiltä?
-Mitä sinä nyt oikein höpiset? Catalina hämmästeli.
-Äitisi ei sitten tainnut kertoa sen keskustelun sisällöstä kovinkaan laajasti, James hymähti ja siirsi viimeinkin keskittymisensä pois laitteesta.
James kääntyi tyttärensä suuntaan ja vaikka hänellä olikin valtava pala kurkussaan, niin hän pystyi puhumaan yllättävän luonnollisesti.
-Kun äitisi kertoi teidän suunnitelmistanne, niin me mietimme samalla, että voisimme vähän avustaa teitä rahallisesti. Älä sano, että teillä on kyllä itsellännekin säästöjä ettekä tarvitse meidän rahojamme. Se on ehkä totta, mutta haluamme silti auttaa. Rahoitimmehan me poikien baariakin aikoinaan, joten on ainoastaan reilua, että autamme teitäkin.
Catalina oli sillä hetkellä todella hämmentynyt useammastakin syystä. Ensimmäinen oli se, että isä vaikutti ottavan asian niin hyvin. Toinen oli sitten se esitetty tarjous.
-En minä tiedä. Pitää miettiä ja jutella Lolan kanssa.
-Tietenkin. Yhdessähän te sitten toimitte, James totesi ja hiljeni sitten.
Se, että he molemmat hiljenivät, mutta kumpikaan ei poistunut paikalta, kertoi ettei keskustelua oltu vielä käyty loppuun. James tiesi kyllä, mitä Catalina ajatteli ja mitä hän itse halusi sanoa. Hän kaipasikin hetken vain rohkeutta kerätäkseen. Lopulta hän oli kuitenkin valmis puhumaan.
-En minä edes yritä valehdella, etteikö minulle tulisi ikävä. Tietenkin tulee. Tulen myös aina olemaan vähän peloissani sinun puolestasi. Tiedät kyllä miksi. Ei tämä teidän lähtönne kuitenkaan varsinaisesti mikään yllätys ole. Vaikka sinä oletkin viihtynyt täällä kauan ja pitäisimme sinut mieluusti pidempäänkin, niin kyllä minä tajuan, että et sinä ikuisesti meidän kanssamme asuisi. Oman tilan tarve on sinulle kuitenkin tärkeä asia ja vaikka muiden miellyttäminen onkin sinulle tärkeää, niin siltikin olet aina ollut vähän oman tiesi kulkija. Toki me tulemme käymään aina kuin suinkin ehdimme ja sinäkin voit tulla käymään täällä tai vaikka muuttaa takaisinkin jos niikseen tulee. Te molemmat voitte.
Catalina aavisteli, että isä olisi halunnut sanoa ehkä vielä jotain, muttei enää siinä hetkessä pystynyt puhumaan. Se ei häntä kuitenkaan haitannut. Hän ymmärsi sen kyllä. Itse hän ei pystynyt sanomaan sanaakaan, koska oli lähellä purskahtaa itkuun. Hän tiesi kuitenkin, että se halaus kertoi ihan riittävästi.
*****

Olin kaavaillut tämän julkaisua vielä elokuun puolelle, mutta en nyt sitten ehtinyt/pystynytkään. Ei sitten mennytkään kuin vähän reilu viikolla yli…

Kunnianhimoinen tavoitteeni oli elokuun aikana tehdä osa/osia varastoon syksyn kiireitä silmälläpitäen, mutta enhän minä onnistunut siinä alkuunkaan. Motivaatio/kiinnostus tarinan tekoa kohtaan ei todellakaan ole hiipunut mihinkään, mutta muutamat viime viikot olen kärsinyt rehellisesti sanoen aivan helvetinmoisesta writer’s blockista ja pari-kolme edellistä viikkoa olen myös jostain syystä ollut aivan tolkuttoman väsynyt melkein koko ajan, joten en ole saanut aikaiseksi juuri mitään ja tämän osan kirjoitusprosessikin oli melkoisen hajanainen, mikä myös näkyy lopputuloksessa. Pelikin takkuili ihan kiitettävästi, mikä loi omat haasteensa osan tekemiseen. Olen kaikesta huolimatta iloinen, että sain tämän valmiiksi. Seuraavasta osasta ja sen julkaisusta ei ole aavistustakaan, koska opintokiireet… Tai no, tällä hetkellä lähinnä opintostressi, mikä rajoittaa kaikkea muuta tekemistä melko rankalla kädellä. Katsotaan, yritän kuitenkin parhaani. Sama koskee myös lukujonon lyhentämistä.

Itse osasta sitten… Harold päätti kuin päättikin tarttua Caseyn ja Colinin esittämiin tarjouksiin. Mies on edelleen henkisesti todella rikki, mutta ainakin hän on nyt ottanut konkreettisia askeleita eteenpäin vanhoista asioista, joten ehkä hän pääsee vähitellen jaloilleen. Muulla porukalla menee kuitenkin onneksi ihan hyvin. Casey on jo kunnossa ja perhe-elämä kukoistaa. Colinkin on palannut jo työelämään ja muillakin menee hyvin. Catalinan ja Lolan lähtö on toki järkytys, mutta kuten osasta saattoi huomata, niin perheeltään he saivat kaikesta huolimatta tukea ja ymmärrystä. Jos joku nyt pohtii, niin ei, Catalinaa ja Lolaa ei hylätä lopullisesti. Ihan yhtä tiiviisti he eivät välttämättä ole matkassa enää mukana kuin aiemmin, mutta heitäkin tullaan kyllä vielä näkemään.

Okei, seuraavaan kertaan siis, koitti se sitten milloin hyvänsä.

2 kommenttia:

  1. Ihanan seesteinen osa <3

    Mua mietityttää tuo Harold. Tulee sellainen tunne, että hänellä tulee olemaan erittäin suuri rooli jonkun muunkin kuin Caseyn elämässä. Jännä, koska Haroldhan on tullut tarinaan ns. täysin ulkopuolisena, olematta suoraan sukua hahmoille tai rakastunut heihin (kai? :D)

    Tosin... Voi Rose Rose Rose, tuollainen virkanimitys saattaa päätyä lainvastaisena paikalliseen hallintotuomioistuimeen ;D
    Jotenkin oletan, että asiasta ei tehdä valituksia eikä seuraava osa käsittele mitään rutikuivaa hallintojuridiikkaa XD
    (Toivottavasti ei! Pidän mielelläni nämä asiat ennemmin työpaikallani :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Jotain seesteisyyden kaltaista vähän tavoittelinkin, ihan jo senkin vuoksi, että muutamissa viime osissa on ollut melkoisen synkkää meininkiä, ja vähän myös tulevaisuutta silmälläpitäen…

      Haroldin kohdalla sä olet ainakin osittain oikeilla jäljillä. En vielä voi paljastaa tarkemmin, että kenelle ja millä tavalla, mutta hänellä tulee kyllä olemaan oma, tärkeä roolinsa perheen elämässä. Harold on tosiaan tullut tarinaan täysin ulkopuolisena, ei kuulu sukuun eikä ole rakastunut keneenkään eikä ole myöskään rakastumassa. Casey tosin kerran luuli, että Harold yritti iskeä häntä, mutta se oli ihan puhdas väärinkäsitys. :D

      Rosen toimista voin paljastaa sen verran, että asiaan tullaan vielä ensi osassa palaamaan, mutta ei hallintojuridiikan muodossa. :D Tiedän kyllä, että oikeasti tuollaista virkanimitystä ei ehkä katsottaisi ihan näin läpi sormien tai vähintäänkin Rosen olisi pitänyt jäävätä itsensä päätöksenteosta, mutta otin asiassa vähän taiteellisia vapauksia. :D

      Poista