104.Tähtenä taivaalla

Caseylla ei ollut pienintäkään aavistusta kellonajasta, mutta tähdet taivaalla kertoivat, että ei se vielä kovin paljoa voinut olla. Olivathan kaikki muut vielä nukkumassakin.

Tarkemmin sanottuna kaikki muut paitsi Arthur. Viime viikkoina oli käynyt ilmi, että yhtenäiset yöunet eivät selvästikään olleet pojan juttu, kuten ei myöskään hiljaa kehdossa oleminen.

Casey kurottautui varovasti ylös ja vilkaisi viereensä. Myös Jonah oli selkeästi havahtunut huutoon.
-Hänellä on varmaan nälkä. Voitko käydä lämmittämässä pullon maitoa, niin minä syötän hänet sitten?

Jonah nousi haukotellen ylös ja loi ärtyneen silmäyksen jälkikasvunsa suuntaan.
-Tietenkin minä käyn. Annan hänet kuitenkin sinulle ensin, niin voit yrittää rauhoitella häntä sillä välin kun pullo lämpiää.
Tämän jälkeen Jonah poistui keittiöön. Välillä häntä kyllästytti olla aina se, joka sai yöaikaan juosta lämmittämässä pulloja vaihtamassa vaippoja, mutta eipä sille mitään voinut. Casey oli yhä liikuntarajoitteinen ja akuuteilla hetkillä tärkeintä oli, että asia saataisiin hoidettua ja poika hiljaiseksi eikä se, että kuka hoitaisi ja miten.

Arthur hiljeni heti kun sai maitoa juodakseen. Siinä poikaa syöttäessään Caseylle nousi mieleen eräs kysymys, joka hänen oli tarkoitus esittää miehelleen.
-Harold kysyi minulta yksi päivä, että josko hän voisi tulla jonain päivänä katsomaan vauvaa. Hän ei kuitenkaan halua tungetella, joten hän sanoi kyllä ymmärtävänsä jos kieltäydymme. Minä ajattelin, että hän voisi kyllä tulla. Onhan hän kuitenkin merkittävä osa sitä, että meidän tilanteemme on nyt näin hyvä kuin on. Minäkin pystyn jo melkein kävelemään ilman tukea ja kaikkea.

Jonah nyökkäsi varmasti.
-Tietenkin hän voi tulla. Katsotaan vain joku sopiva ajankohta. Tuosta muuten tuli mieleeni, että juttelin yhtenä päivänä Luken kanssa ja hän pyysi välittämään hänen ja Sherrien onnittelut myös sinulle. Hän sanoi myös, että he voisivat lähettää joitakin Pearlin vanhoja vaatteita meille, jos vain tahdomme. Ne saattavat kyllä olla vähän tyttömäisiä, mutta ei kai sillä nyt ole niin väliä?

-Ei ole. Se sopii vallan mainiosti. Saammehan me myös Simonin vanhoja vaatteita, mutta tämä pikkuinen kasvaa niin kovaa vauhtia, että kyllähän ne varmasti tulevat kaikki käyttöön, Casey pohti.

-Niin. Niinhän hän kasvaa. Kohta tuo sylivauvavaihekin on vain kaukainen muisto, Jonah henkäisi haikeana.

Vaikka väsymys ja ärtymys olivatkin hetkittäin hyvin vahvasti läsnä, niin siltikin päällimmäinen tunne mielessä oli nimenomaan onnellisuus.

***

Harold tuli käymään heti seuraavana vapaapäivänään.

Harold sai pitää Arthuria sylissään ja pientä poikaa katsellessaan hänen sydämensä oli lähellä särkyä. Jos vain… Ei, minä en ajattele sitä nyt, hän päätti ja käänsi ajatuksensa johonkin aivan muualle.
-Onpa hän rauhallinen tapaus. Vierastaako Arthur yleensä kovasti?

-Nyt hän on kyllä varsin rauhallinen, mutta näkisitpä hänet nälkäisenä, Casey totesi huvittuneena mutta vakavoitui kuitenkin nopeasti. 

-Hän heräilee öisin lähes tuskastuttavan usein, mutta se nyt on ihan normaalia. Muuten hän on yleensä ihan rauhallinen. Vierastamisesta en osaa sanoa, koska ennen tätä hän ei ole oikein ollut tekemisissä muiden kuin perheen kanssa, mutta jos tämän perusteella pitäisi muodostaa jotain päätelmiä, niin ei vierasta.

Se taisi olla oikea taikasana, sillä Arthur alkoi huutaa välittömästi.
-Oletko aivan varma? Harold kysyi huvittuneena.

Jonah nosti huutavan pojan Haroldin sylistä olalleen.
-Ei tässä taida olla mitään sen kummempaa kuin päiväuniaika. Casey, jos minä vien Arthurin kehtoon niin voitko sinä nukuttaa hänet?
-Tietenkin.

Harold oivalsi, että nyt olisi varmaankin hyvä hetki poistua.
-Minä taidankin tästä lähteä, että saatte pojan nukutettua rauhassa. Kiitos kun sain tulla käymään, tämä oli oikein mukavaa.

Kun Jonah oli käynyt viemässä Arthurin kehtoon ja Casey oli jäänyt nukuttamaan pikkuista, hän itse ryntäsi kiireesti ulos. Toivottavasti hän ei ole ehtinyt kauas, Jonah mietti.
-Harold, odota!

Harold katsoi aavistuksen hämmentyneenä peräänsä rynnännyttä Jonahia.
-Jäikö minulta jotain?

Jonah pudisti päätään.
-Ei jäänyt. Minä vain… Voisimmeko hetkeksi mennä istumaan tuonne? Haluan sanoa sinulle jotain, mitä en voinut äsken kertoa Caseyn kuullen. Älä pelkää, tämä on ihan hyvä juttu.
Harold nyökkäsi yhä aavistuksen hämmentyneenä ja seurasi Jonahia puutarhapenkille.

Jonah haki sanojaan hetken. Tämä ei ollut helppoa, mutta hän koki olevansa sen velkaa Haroldille.
-Niin… Oikeastaan se mitä minä halusin sanoa oli vain se, että olen kiitollinen sinulle. Tämä voi kuulostaa aika kauhealta sanoa ääneen, mutta minä tiedän, että Casey ei aina ole ihmisenä ihan sieltä helpoimmasta päästä. Viime aikoina hän on ollut vielä normaaliakin vaikeampi tapaus, mutta on alkanut vähitellen kuitenkin muuttua omaksi itsekseen ja uskallan väittää, että se on aika pitkälti sinun ansiotasi, joten kiitos.

Harold hymyili aavistuksen nolostuneena. Hänen oli välillä todella vaikeaa ottaa kehuja vastaan.
-Myönnettäköön, että ennen kuin aloitin Caseyn kanssa työskentelyn, minua varoitettiin siitä, että hän on melko haastava potilas. Ei hän minusta kuitenkaan ollut mitenkään poikkeuksellisen vaikea, mutta ehkä se johtui siitä, että tiesin hänet jo ennestään ja yliopistoaikoina teimme paljon ryhmätöitä yhdessä, joten tiesin miten hänen kanssaan on helpointa työskennellä. Oli miten oli, niin ei sinun tarvitse minua kiitellä. Työtänihän minä vain tein. Toisaalta, ymmärrän kyllä myös tuon kiitollisuuden ja helpotuksen ja olen iloinen, että sain autettua teitä. Jos minä pystyn toimillani estämään jonkun toisen käymästä läpi kaikkea sitä mitä minä kävin, niin otan sen ilolla vastaan.

Jonah vakavoitui hetkessä.
-Aivan, vaimosi onnettomuus. Minä olen kuitenkin Caseyn puheista ymmärtänyt, että kuntoutuminen sujui ihan hyvin. Eikö se sitten ollutkaan niin?

Kysymyksen kuultuaan Haroldin koko olemus painui kasaan tavalla, joka sai Jonahin toivomaan, ettei hän olisi sittenkään kysynyt.
-Kyllähän Amelian kuntoutus sujui oikein hyvin, fyysinen kuntoutus nimenomaan. Henkinen taas… Hän menetti siinä onnettomuudessa jotain muutakin kuin kävelykykynsä. Me molemmat menetimme. Se oli jotain niin rankkaa, että auttamisyrityksistä huolimatta hän ei vain päässyt yli ja lopulta päätyi tekemään omat ratkaisunsa.

Jonah veti terävästi henkeä tajuttuaan, mitä Harold tarkoitti.
-Apua. Anteeksi. Ei minulla ollut aavistustakaan. Ei Casey kertonut.

-Ei Casey tiedä, Harold sai sanottua ennen kuin hiljeni hetkeksi.
-Ei oikein ole ollut tilannetta, jossa sen kertominen olisi ollut soveliasta. Vaikka pidänkin Caseysta paljon ja voisi melkein sanoa, että olemme ystävystyneet, niin ainakaan toistaiseksi emme ole juurikaan olleet tekemisissä muuten kuin hänen kuntoutuksensa merkeissä. Ei tuollaisen kertominen oikein taitaisi sopia potilas-fysioterapeuttisuhteeseen, ei varsinkaan kun Casey itsekin oli ja on vielä niin rikki. Kyllä minä sen vielä jossain vaiheessa hänelle kerron, mutta vielä ei ole tullut otollista hetkeä. Toivon, ettet sinäkään tee sitä puolestani. Haluan kuitenkin itse olla se, jolta Casey lopulta uutisen kuulee.

Jonah nyökkäsi yhä hiukan järkyttyneenä.
-En kerro, sinä saat tehdä sen kun teet, mutta älä huoli. Casey ymmärtää kyllä ja on valmis tukemaan sinua, jos sellaista kaipaat.
***

James oli juuri saannut luentonsa päätettyä, kun ovelta kuului koputus.
-Sisään.

Casey sulki oven varovasti ja jäi katsomaan isäänsä.
-Pystyisitkö sinä tekemään pienen palveluksen?
-Millaisen?
-Ottaisit Arthurin vähäksi aikaa hoitaaksesi. Ota hänet vaikka vaunuihin ja lähde kävelylenkille tai jotain sellaista, että minä ja Jonah saisimme olla vähän aikaa ihan kahdestaan. Meidän pitää vähän puhua ja keskustelun aihe on sellainen, että en oikein kaipaa keskeytyksiä.

James nyökkäsi aavistuksen epävarmana. Palveluksessa ei ollut mitään ongelmaa, mutta jokin Caseyn äänensävyssä herätti huolta.
-Tokihan minä voin, mutta mistä teidän tarvitsee puhua? Onko jotain sattunut?

Casey veti syvään henkeä ja istui alas hyvin vakavana.
-No siis… Tavallaan. Sinä tiedät, millainen minä olin onnettomuuden jälkeen ja olen joskus yhä. Me kyllä puhuimme siitä kerran, mutta oikeastaan en ole koskaan pyytänyt sitä häneltä anteeksi ja siksi minulla on todella huono omatunto. En tiedä, onko hän minulle enää vihainen tai onko hän missään vaiheessa ollutkaan, mutta en halua jättää tätä selvittämättä.

James nousi ylös ja jäi katsomaan poikaansa hyvin vakavana.
-En minä usko, että hän on sinulle vihainen tai on missään vaiheessa ollutkaan. Ei hän ainakaan ole antanut minun ymmärtää niin vaan pikemminkin päin vastoin, mutta jos sinusta tuntuu tuolta, niin tokihan teidän kannattaa puhua tuo kaikki läpi. Minä otan pojan mukaan kävelylle ja te saatte olla kaksin ihan niin kauan kuin tarvitsee.

Jamesin lähdettyä Casey asteli varovasti hänen ja Jonahin huoneeseen ja jäi katsomaan puolisoaan hetkeksi kuin peläten. Tästä ei tulisi helppoa, hän tiesi sen. Tämä oli kuitenkin myös keskustelu, joka heidän olisi pakko käydä. Casey ei halunnut pitää mitään itsestäänselvyytenä ja siksi tämä keskustelu kannattikin käydä juuri nyt. Oikeastaan se olisi kannattanut käydä jo aikoja sitten, mutta parempi edes nyt kun tilanne oli ehkä vielä pelastettavissa.
-Pystytkö sinä olemaan minulle täysin rehellinen, jos esitän yhden kysymyksen?

Jonah teki mielessään pikatulkinnan Caseyn äänensävystä, mutta ei saanut siitä irti oikein mitään. Sanojen sisältö kertoi kuitenkin jo sen, että ei tässä mistään hirveän hyvästä tainnut olla kyse.
-Pystyn tietenkin. Kysy ihmeessä, hän kuitenkin vastasi ja kääntyi Caseyn puoleen.

Casey istui rollaattorinsa päälle ja käänsi katseensa pois. Ei hän sitä ollut tahallaan tehnyt tai tietoisesti, ei ainakaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silti häntä hävetti aivan suunnattomasti. Hävetti ja kadutti.
-Haluatko sinä erota minusta?
-Miksi ihmeessä sinä nyt tuollaista mietit?
-No kun… Silloin kun minä olin… Henkisesti aika heikossa hapessa, sanotaanko vaikka näin, niin minä taisin sanoa useammankin kerran, että sinä et enää välitä minusta ja haluat erota. Eihän se ole niin?

Jonah jäi tuijottamaan Caseyta vakavana. Erittäin vakavana. Hän olisi ollut niin valmis jättämään tämän asian taakseen, mutta toisaalta ymmärsi, että Casey tahtoi vielä käydä sen läpi. Silti hän toivoi, että tämän keskustelun seurauksena he molemmat saisivat mielenrauhan eikä aiheeseen tarvitsisi enää palata.
-Aion olla nyt täysin rehellinen, aivan kuten sinä pyysitkin. Minä en ole koskaan halunnut erota sinusta, en halua nytkään enkä tule koskaan haluamaankaan. Minun on kuitenkin myönnettävä, että joskus kaikkein synkimmillä hetkilläni mietin, että kai minun olisi suostuttava jos se on se, mitä sinä ihan todella toivot. En olisi tehnyt sitä mielelläni, koska silloin sinun menettämisesi oli asia, jota pelkäsin kaikkein eniten. Se on yhä yksi suurimmista peloistani, mutta nykyään pelkään paljon myös sitä, että entä jos Arthurille sattuisi jotain. Minä rakastan teitä molempia niin paljon ja ajatuskin teidän menettämisestänne sattuu.

Casey oli lähellä alkaa itkeä, koska hän oli niin helpottunut ja herkistynyt.
-Hyvä kuulla. Minäkin rakastan teitä molempia aivan suunnattomasti. Siksi haluankin myös pyytää anteeksi. Ei kypsän, aikuisen ihmisen kuuluisi uhkailla erolla. Tai no, siitä kypsästä voidaan varmaan olla montaa mieltä, mutta ymmärrät kyllä mitä tarkoitan.

Jonah huokaisi hiljaa.
-Rakas, sinä olit masentunut silloin. Vaikka se tuntui pahalta, niin ymmärrän kyllä, miksi se oli sellaista kuin oli, ja ymmärrän myös sen, että täysissä järjissäsi et tekisi niin. Nyt kun asia on kuitenkin käsitelty, niin antaisin mielelläni sen olla, enkä enää palaisi siihen. Sopiiko tämä sinulle?
-Sopii, Casey totesi arasti.
-Hyvä, koska minulla on idea.
-Millainen?
-Isäsi lähti Arthurin kanssa ulos ja sanoi viipyvänsä ihan hyvän tovin. Äitisi on töissä ja siskosi vaimoineen on myös poissa täältä. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?
Caseyn kasvoille levisi virne kun hän tajusi, mihin suuntaan keskustelu oli johtamassa.
-Sitä, että tämä on ensimmäinen kerta sitten Arthurin syntymän kun me olemme täysin kahdestaan omassa rauhassamme?
-Juuri sitä.

Casey siirsi itsensä varovasti rollaattorin päältä sängylle istumaan.
-Tulehan tänne sieltä sitten.
Jonah noudatti kehoitusta enemmän kuin mielellään.
***

Yhden kerran Caseyn fysioterapian jälkeen Harold päätti, että tänään hän voisi kertoa. Ei kai se tilanne tämän paremmaksi enää muuttuisi ja hänhän oli luvannut Jonahille, että hän kertoisi. Aikaa ei muutenkaan ollut enää paljoa, sillä ei hän olisi täällä enää kauaa.
-Casey, onko sinulla kovin kiire kotiin?
-Ei ole. Kuinka niin?
-Koska… No, minä haluaisin jutella kanssasi. Tai pikemminkin kertoa yhden asian, minkä sinä ansaitset tietää.
-Minkä? Casey kysyi pelokkaana havaittuaan Haroldin särkyneen äänensävyn.

Harold oli vakaasti päättänyt, että hän ei itkisi nyt. Ei hän saisi sanottua sanaakaan, jos antaisi periksi tunteilleen. Se päätös ei vain meinannut kestää kasassa, mutta vielä hetken hän jaksoi yrittää.
-Sinä varmasti muistat sen, kun kerroin Amelian onnettomuudesta. Olen pahoillani, mutta se oli valhe, ainakin tavallaan. Tai no, totta se oli, mutta jätin kertomatta aika suuren osan siitä totuudesta. Silloin kun se kolari tapahtui, Amelia oli aivan viimeisillään raskaana. Sen onnettomuuden seurauksena…
Harold ei vain kyennyt sanomaan sitä. Hän joutui pitämään pitkän tauon, että kykenisi ylipäätään sanomaan enää sanaakaan.
-Amelia syytti itseään siitä, vaikka ei se ollut millään tapaa hänen syytään ja minäkin tein sen hänelle selväksi. Siltikin, vaikka fyysisesti hän alkoikin kuntoutua melko nopeasti, niin henkisesti hänen vointinsa vain heikkeni heikkenemistään vaikka minä yritin kaikkeni ja enemmänkin. Kun hän sitten lopulta palasi sairaslomalta töihin… No, Amelia työskenteli apteekissa ja farmaseuttina tiesi vähän turhankin hyvin, millaiset lääkeyhdistelmät ovat ihmiselle hengenvaarallisia. Loput sinä voit varmasti päätellä ilman, että minun tarvitsee sanoa sitä ääneen.

Casey katsoi järkyttyneenä, kun Harold viimeinkin antoi periksi tunteilleen ja päästi ilmoille pidätellyn itkun ja alkoi sen seurauksena täristä niin voimakkaasti, että katsoi parhaaksi siirtyä lattialle huteralta jakkaralta. Kun nyyhke hiljalleen vaimeni, Casey alkoi muuntaa pohdintojaan sanoiksi.
-Jossain kohtaa minä mietin, että onko teillä kaikki ihan hyvin. Sinä olet kuitenkin ollut Sunset Valleyssa jo monta kuukautta, muttet tiettävästi ole kertaakaan käynyt kotona tänä aikana. Twinbrook ei kuitenkaan ole niin kaukana, etteikö siellä vierailu olisi mahdollista, mutta minä arvelin, että ehkä teillä on vain jotain riitaa tai suhteenne on katkolla jostain syystä. En minä olisi ikinä arvannut, että… Olen niin pahoillani.
-Älä turhaan, ethän sinä voinut tietää, Harold henkäisi.
-Miten tästä eteenpäin? Casey kysyi varovasti.

Harold jäi tuijottamaan tyhjyyteen.
-Sen kun tietäisi. Otin koko tämän määräaikaisuuden vastaan siksi, että pääsisin edes hetkeksi pakoon ja oikeastaan tämä on tuntunut ihan hyvältä. Tai no, ehkei hyvä ole ihan se sana mitä tässä yhteydessä sopii käyttää, mutta ainakin vointini on helpottanut hieman, kun olen saanut etäisyyttä siihen paikkaan. Virkani täällä on kuitenkin päättymäisillään, joten kaipa minä palaan Twinbrookiin. Se vain tuntuu ajatuksena niin vaikealta, koska siellä on tapahtunut niin paljon kaikkea ikävää. Melkein tekisi mieli jäädä tänne, mutta ei minulla ole täällä oikeastaan muuta kuin työt ja sairaalan väliaikaismajoitus ja pian ei enää niitäkään. En minä tiedä yhtään, mitä tekisin.

Caseyn mielessä alkoi välittömästi punoutua ajatuksia.
-Mutta jos sinulla olisi työpaikka ja asunto, niin voisit jäädä tänne?
-Niin kai. Olen edelleen aivan rikki, mutta olisi se parempi vaihtoehto kuin palata. Ei minulla kuitenkaan ole töitä tai asuntoa täällä, joten en minä voi jäädäkään.
-Älä ole niin varma. Minä voin ehkä auttaa.

Harold huokaisi uupuneena.
-Miten muka? Alkaisit luistaa harjoittelusta, että kuntoutumisesi hidastuisi ja minä jäisin pidemmäksi aikaa auttamaan sinua? Kaunis ajatus, mutta en minä halua sinulle yhtään takapakkia.

Caseyta alkoi melkein naurattaa.
-En mitään sellaista. Asuntoasialle en ehkä voi paljoakaan, mutta sen työpaikan suhteen voisin ehkä auttaakin. En uskalla luvata mitään, mutta minulla on hyödyllisiä kontakteja.
Harold oli hetken ihan hiljaa.
-Katsotaan. Minun pitää miettiä.
***

Yhtenä päivänä Colin soitti ja pyysi Caseyn kylään, koska hänellä olisi jotain tärkeää asiaa. Uteliaana Casey meni käymään veljensä luona. Uteliaana, mutta samalla vähän pelokkaana. Hän ei ollut aivan varma, että mitä Colinin mielessä pyöri, mutta veljen äänensävy oli vähintäänkin pahaenteinen.
-Niin, sinulla oli jotain asiaa?
-Tätä ei ole kovin helppoa sanoa, Colin lopulta aloitti.

Casey katsoi veljeään huolestuneena.
-Sinä vaikutat ahdistuneelta. Kerro nyt ihmeessä mikä painaa. Onko Simonille sattunut jotain?

Colin ei meinannut uskaltaa katsoa Caseyta puhuessaan, mutta sai kuitenkin lopulta kerättyä rohkeutensa.
-Ei, hänellä on kaikki hyvin. Häneen tämä tavallaan kyllä liittyy. Minä en vain tiedä, miten saisin sanottua tämän edes jokseenkin asiallisesti. Pakkohan tälle olisi jossain vaiheessa jotain tehdä, mutta kaikki miettimäni sanat saavat tämän kuulostamaan lähinnä siltä, että yrittäisin jotenkin hyötyä siitä mitä sinulle tapahtui.
Casey katsoi veljeään hyvin hämmentyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä Colin oikein puhui. Lopulta Colin sai kumminkin jatkettua.
-Niin, siis… Minä ja Tiffany olemme vähän miettineet, josko me myisimme tämän talon ja muuttaisimme pois. Vaikka periaatteessa me mahdummekin tänne, niin lapsiperheelle tämä on melko pieni. Lisäksi minä ja etenkin Tiffany pelkäämme jatkuvasti, että Simon kaatuu ja kierii nuo portaat alas satuttaen itsensä. Merenrantakin on tuossa ihan lähellä ja vaikka Simon ulkoileekin vain valvottuna, niin silti meitä pelottaa, että entä jos hän karkaa ja… Ei, en minä pysty edes ajattelemaan sitä.
-Kuinka kauas te sitten aiotte muuttaa? Casey kysyi epävarmana.
-Siihen minä olinkin juuri tulossa.

-Olemme Tiffanyn kanssa pohtineet sitä baarin tonttia. Sinä ja minä omistamme sen tontin yhä ja olemme Tiffanyn kanssa vähän miettineet, josko se baarirakennus purettaisiin ja me rakennuttaisimme talon siihen. Olen tarkistanut kaupungin kaavoituksesta, että sen muuntaminen liiketontista asuintontiksi olisi mahdollista. Sijainti on hyvä, ja mikä parasta, siinä ei ole vesialueita ihan lähellä. Tontti ja talo sillä siirtyisivät toki minun ja Tiffanyn nimiin, mutta tietysti sinä saisit oman osuutesi vaikka rahana tai jotain. Mitä mieltä sinä olet?

Casey henkäisi helpottuneena.
-Minä ehdin jo pelätä, että jokin olisi vakavasti pielessä tai te olisitte muuttamassa johonkin aivan älyttömän kauas. Mielestäni tuo on oikein hyvä idea, mutta en minä niitä rahoja välttämättä tarvitse. Tärkeintä on, että se tontti pääsee hyötykäyttöön ja te saatte kodin, jossa voitte elellä ihan rauhallisin mielin. Mitä taas tulee tämän talon myyntiin, niin minä tiedän erään, joka voisi ehkä jopa olla kiinnostunut ostamaan tämän.
-Kenet? Colin uteli.
-Harold Assange, minun fysioterapeuttini ja… Oikeastaan hän on myös minun ystäväni. Sinäkin saatat ehkä muistaa hänet opiskeluajoilta. Hän on kokenut aika kovia, kun… No, ei se ole minun asiani kertoa, mutta hän taitaa vähän kaivata uutta alkua ja mielestäni täältä voisi löytyä hänelle sellainen. En tietenkään voi luvata mitään hänen puolestaan, mutta uskoisin, että hän olisi valmis ainakin keskustelemaan asiasta.

Colin nyökytteli hiljaa, kun suunnitelmia alkoi muodostua hänen mielessään. Asioita pitäisi suunnitella ja keskusteluja käydä, mutta Caseyn ehdotuksen myötä hänen mielessään alkoi viritä hyvinkin kehityskelpoinen idea.
-Kyllähän tätä voisi hänelle tarjota, jos hän on todella kiinnostunut muuttamaan.  Täytyy vielä jutella Tiffanyn kanssa, että mitä mieltä hän on. Onhan tämä puoliksi meidän molempien. Entäpä sinä, mitä kotiin kuuluu? Joko Arthur on alkanut nukkumaan vähän paremmin?

Caseyn kasvoille levisi välittömästi hölmön, onnellisen miehen hymy.
-Kyllähän hän edelleen heräilee öisin, mutta on se jo helpottanutkin. Ei se yöheräily oikeastaan edes haittaa minua. Tai tietenkin olen väsynyt, mutta tämä on sellainen syy, että olen väsynyt ihan mielelläni. Hän on kuitenkin niin… Kyllähän minä nyt tiesin, että välittäisin omasta lapsestani, mutta en minä olisi ikipäivänä arvannut, että se olisi tällaista. Että voisin rakastaa jotakuta tällä tavalla ja näin paljon.

-Tiedän tunteen, Colin henkäisi ja uppoutui hetkeksi muistoihinsa.
Hän mietti sitä keskustelua, jonka he kävivät Caseyn kanssa silloin kun koko lapsiasia oli vasta suunnittelun tasolla. Jo silloin hän oli ihan varma, että kaikesta surusta ja huolesta huolimatta isyys tekisi Caseyn todella onnelliseksi. Oli niin hienoa nähdä, että hänen arvauksensa osui oikeaan.
***

Colin ja Tiffany keskustelivat keskenään Caseyn esittämästä myynti-ideasta ja tulivat siihen tulokseen, että ajatus oli oikein hyvä. Niinpä eräänä päivänä Colin lähti juttelemaan asiasta Haroldin kanssa. Samana päivänä Jonah tuli poikansa kanssa kylään siskonsa luo.

Tiffany oli juuri käynyt viemässä Simonin yläkertaan päiväunille ja samaan aikaan Jonah oli lämmittänyt pojalleen pullollisen maitoa. Ylhäältä palatessaan Tiffany jäi tuijottamaan näkyä mietteliäänä. Jonah näytti niin kovin onnelliselta, ettei tosikaan. Se näky nosti myös muistoja mieleen.
-Muistatko sinä niitä keskusteluja mitä kävimme silloin, kun minä olin raskaana ja silloin, kun Simon oli ihan pieni?

Jonah piti tiiviisti katseensa vauvassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi kyennyt kuulemaan hänelle esitettyä kysymystä.
-Hämärästi. Kuinka niin?

Tiffany istui sohvalle ennen kuin jatkoi puhettaan.
-Tuli vain mieleen. Sinä olit silloin jotenkin epävarma ja ehkä vähän pelokaskin, mutta olin siltikin varma, että isyys tekisi sinut onnelliseksi. Nyt kun katson sinua syöttämässä poikaasi ja hymyilemässä yhdellä onnellisimmista hymyistä mitä olen kasvoillasi nähnyt, en voi muuta kuin miettiä, että taisin osua oikeaan.

Jonah kuunteli siskonsa sanoja ja pohdiskeli niitä hetken sanomatta yhtään mitään.
-Odotapa ihan hetki, minä hoidan tämän loppuun ja sanon sitten sanottavani, hän lopulta aloitti.

Jonah laski Arthurin varovaisesti leikkimatolle, istui sohvalle siskonsa viereen ja jäi katsomaan häntä silmiin ilmeellä, joka huokui rauhallisuutta ja vakautta.
-Olin onnellinen jo silloin, kun lapsi oli minulle ja Caseylle pelkkä haave. Silti pelkäsin salaa sisimmässäni, että jos se haave ei toteutuisikaan, niin kokisinko minä jääneeni paitsi jostain ja jäytäisikö se suru ja pettymys sisintäni niin, että se vaikuttaisi minun ja Caseyn väleihin? Nyt olen uskomattoman onnellinen siitä, ettei minun tarvitse enää miettiä tuota. Onhan sen jälkeenkin tapahtunut kaikenlaista kamalaa, mutta niin kierolta kuin se kuulostaakin, niin ehkä se vain lisää tätä onnellisuutta. Olen joutunut pelkäämään, että menettäisin jotain minulle niin kovin rakasta. En kuitenkaan menettänyt, vaan minulla kävi todella hyvä tuuri ja se saa minut arvostamaan tätä kaikkea jotenkin ihan eri tavalla. Toisaalta se saa myös pelkäämään menetystä entistä enemmän, koska nyt tiedän, kuinka paljon se voisi sattua. Enimmäkseen minä olen kuitenkin onnellinen.

Tiffany oli hetken ihan hiljaa tuijottaessaan veljeään mietteliäänä. Ei hän ollut koskaan pitänyt Jonahia varsinaisesti mitenkään tyhmänä, mutta silti hänestä tuntui, että viime aikoina veljestä oli tullut jotenkin paljon kypsempi ja fiksumpi. Ehkä kaikki viime aikojen kokemukset vain kasvattivat häntä henkisesti todella paljon, Tiffany pohti.

-Se on hyvä kuulla, hän lopulta tyytyi toteamaan.

Jossain kohtaa olisi ehkä lisääkin puhuttavaa, mutta sillä hetkellä heistä molemmista tuntui, että kaikki tarpeellinen asiasta oli nyt sanottu.
*****

Iltaa!

Kesätyöt ovat nyt onnellisesti takanapäin, samoiten kuin kesäopinnot (muutama arviointi vain puuttuu). Ensimmäinen viikko töiden päättymisen jälkeen meni hyvin pitkälti univelkojen pois nukkumiseen ynnä muuhun lepäilyyn, mutta tämän kuluneen viikon aikana sain vihdoin aikaiseksi saattaa tämän jo hyvän tovin työn alla olleen osan vihdoin julkaisuvalmiiksi.

Osassahan pyörittiin hyvin vahvasti kolmen asian ympärillä; Lapsiarjen, Caseyn ja Jonahin parisuhteen sekä Haroldin tilanteen. Arthur on hellyyttävä tapaus, vaikkakin myös vähän haastava. Siltikin hän tekee vanhempansa hyvin onnelliseksi. Casey ja Jonah puolestaan... Heillä on ollut haasteita ja tulee varmasti olemaan jatkossakin, mutta tällä hetkellä suurimmat ongelmat on kuitenkin selvitetty ja heillä menee hyvin. Harold taas... Hänellä menee tällä hetkellä todella heikosti. Saa nähdä, tarttuuko hän Caseyn ja Colinin tarjouksiin vai mitä hän tekee.

Seuraavan osan julkaisupäivää en uskalla luvata varmaksi, mutta veikkaisin, että kyllä se vielä elokuun aikana tulee. Pelissä on kyllä vielä vähän rakennushommia tiedossa, mutta teksti on jo hyvässä vaiheessa, joten kohta pääsenkin jo kuvaushommiin. Palataan asiaan sitten seuraavan osan merkeissä.