96.Toivotaan, toivotaan

♫

Otsikkolähde.

Casey ja Jonah halusivat aluksi keskittyä vain toisistaan nauttimiseen, joten he päättivät pitää liittonsa salaisuutena siihen asti, että he olisivat aviopari myös lain edessä. Salailu ei vain onnistunut kovin hyvin. Colin ja Tiffany tiesivät jo avaimenhakureissun ja Rose ja James sormusten vuoksi. Catalina puolestaan törmäsi työpaikkansa yläkerrassa asuvaan Jonahiin ja arvasi heti, mikä on homman nimi eikä Caseysta ollut valehtelemaan siskolleen. Näin ollen ainoat, jotka liitosta eivät vielä tienneet, olivat Jonahin vanhemmat.

Kun nimet olivat lopulta papereissa, niin Jonah saattoi lopettaa baarin yläkerrassa piileskelyn ja mennä kertomaan uutisensa ihan kasvokkain. Ikäväkseen hän kuitenkin huomasi perille saapuessaan, että ainoastaan isä oli kotona. Jonah ei ollut kovin läheinen kummankaan vanhempansa kanssa, mutta äitinsä kanssa hän oli kuitenkin vähän läheisempi kuin isänsä ja kertominen olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos äitikin olisi ollut paikalla. Nyt vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri ollut. Hän oli ilmoittanut tulevansa käymään, koska hänellä olisi uutisia kerrottavana, joten ei hän oikein voinut lähteä sanomatta sanaakaan.

Kun Jonah oli vihdoin jännityksensekaisen änkytyksen helpotettua saanut sanat suustaan, niin Halen oli pitkään hiljaa. Sanat, jotka hän lopulta sanoi, saivat Jonahin hyvin, hyvin hämmentyneeksi.
-Minä olen pettynyt tähän tilanteeseen. Niin pettynyt.

Hämmennyksen haihtuessa Jonahin mieleen nousi viha.
-Et voi olla tosissasi. En voi uskoa, että vielä tänä päivänä kukaan on noin ahdasmielinen, varsinkaan oma isäni. Tiedän kyllä, että me kaksi emme ole kovin läheisiä, mutta ethän sinä nyt jumalauta voi--.

Halen hiljensi poikansa yhdellä katseella.
-Anna minun puhua loppuun. En syytä sinua mistään, itsehän minä olen tämän pettymyksen aiheuttanut, kun en ole onnistunut luomaan meidän välillemme kestävää luottamusta. Kaikesta huolimatta olisin toivonut, että olisit uskaltanut kertoa tästä aikaisemmin. Vaikka minä en osaakaan sanoa sitä ääneen, niin sinä olet minulle todella rakas ja tulen aina pitämään puoliasi. Aina, oli tilanne mikä hyvänsä. Ei minulle ole mikään ongelma, että puolisosi on mies. Siksi olen pettynyt, että saan kuulla tästä vasta nyt, kun te olette jo naimisissa ja asutte saman katon alla. Ketkä kaikki tästä tiesivät jo aikaisemmin? Voisitko sinä nyt kertoa minulle, miten te kaksi päädyitte tuohon pisteeseen?

Jonah kääntyi häpeissään katsomaan isäänsä.
-Anteeksi, että minä ajattelin heti pahinta. Tästä tiesivät aikaisemmin... No, oikeastaan kaikki muut paitsi sinä ja äiti. Caseyn perheelle me kerroimme oikeastaan olosuhteiden pakosta, mutta pyysimme heitä olemaan hiljaa siihen asti, että... No, minä kerron koko tarinan. Ehkä minunkin on istuttava alas, koska se on aika pitkä juttu.

Jonah istahti nojatuoliin, keräsi vielä hetken rohkeutensa rippeitä ja alkoi sitten puhua. Hän kertoi tanssiaisillasta, sitä seuranneista viikoista, heidän sopimuksestaan, hautajaispäivän kohtaamisesta, sitä seuranneista ajoista ja lopulta kaiken siitä, miten hän oli Tiffanyn ja Colinin hääpäivän iltana hakenut pariskunnalta vara-avaimen Caseyn kotiin, he olivat viimein kohdanneet toisensa ihan kunnolla ja miten kaikki oli päättynyt. Aivan kaikkia yksityiskohtia hän ei tietenkään isälleen kertonut, mutta kuitenkin sen verran, että tapahtumien kulku kävi kokonaisuudessaan selväksi. Kun Jonah oli saanut kerrottua tarinansa loppuun, hän hiljentyi ja jäi odottamaan isänsä reaktiota.

Jo toistamiseen sinä päivänä Halen onnistui yllättämään poikansa reaktiollaan. Ei Jonah varma siitä ollut, että mitä hän oli oikein odottanut, mutta ei ainakaan hersyvää naurua. Kun Halen sai rauhoiteltua itsensä, hän kiirehti selittämään.
-Kun minä silloin vuosia sitten olin kuuntelemassa uuden tutkijakollegani esittelyä hänen tekemästään eukaryoottisolututkimuksesta, niin minä ajattelin vain, että vaikuttaapa hän fiksulta tyypiltä. Ensivaikutelma osoittautui oikeaksi, mutta en minä olisi silloin arvannut, että tästä fiksusta tyypistä tulisi myös minun paras ystäväni ja molempien vävypoikieni isä.

Isä ei vaikuttanut vihaiselta, mutta vielä Jonah oli hiukan varuillaan.
-Mutta tämä ei siis haittaa sinua?

Halen vakavoitui ja jäi katsomaan Jonahia suoraan silmiin.
-Poikani, ei pienintäkään vähää. Valehtelisin jos sanoisin, että tämä ei yllättänyt yhtään, mutta ei tämä haittaa. Ei haittaisi muutenkaan, mutta äsken, kun sinä puhuit hänestä… En ole koskaan nähnyt silmissäsi sellaista säihkettä ja kasvoillasi niin onnellista hymyä. Nämä yksin riittävät vakuuttamaan minut siitä, että hän on hyvä sinulle ja sinä hänelle.

Kun tuli Jonahin aika lähteä, niin Halen päätti antaa pojalleen jäähyväishalauksen.
-Tuohan hänet joku päivä kylään kun äitisikin on kotona eikä juttukeikalla. Tokihan me tunnemme Caseyn jo melko hyvin, mutta täytyyhän sitä puoliso tuoda näytille vanhemmille. Häälahjakin on vielä antamatta.

Jonah huvittui isänsä sanoista kovasti.
-Tietenkin tuon, kunhan vaan saamme aikataulut sopimaan yhteen. Ei teidän kyllä lahjaa tarvitse hankkia jos ette ihan välttämättä halua.

Samaan aikaan Caseyn luona  tunnelma oli rauhallinen. Baari ei ollut vielä auki, joten yläkertaan ei kantautunut ylimääräistä melua. Casey ja Colin saivat siis keskustella ihan rauhassa.

Jo yliopistoaikoina alkaneet teehetket olivat muodostuneet heille perinteeksi. Tällä kertaa tunnelma oli vain hieman apea, mutta toisin kuin yleensä sellaisissa tilanteissa, niin nyt Colin oli heistä se, joka oli enemmän maassa. Casey ei olisi halunnut kysyä koska vastaus pelotti häntä, mutta hänestä tuntui siltä, että hänen olisi siitä huolimatta pakko.
-Onko teillä jotain ongelmia?
-On, Colin pamautti suoraan ja kiertelemättä.

-Ei siis suhteessa sinänsä, meidän välillämme kaikki on hyvin, mutta… No, sanotaanko näin, että ne ongelmat ovat lähinnä suhteen edistämisessä, Colin lisäsi nähtyään veljensä pelokkaan ilmeen.
Hän siemaisi kupistaan vielä kerran pohtiessaan, miten kertoa loputkin. Jos Casey oli toisinaan piilotellut salaisuuksiaan kauan, niin kyllä Colinkin taisi sen homman silloin kun tarve oli. Nyt kun hän oli vihdoin valmis puhumaan asiasta, se olikin yllättävän vaikeaa.
-Minä ja Tiffany haluamme lapsen, mutta kuten sinä olet varmasti huomannut, niin sellaista ei ole tullut. Et varmastikaan halua kuulla yksityiskohtia enkä minä niitä sinulle kertoisikaan, mutta voin vannoa, että yrittämisen puutteesta se ei ainakaan ole kiinni.

Casey nyökkäsi harmistuneena.
-Ehkä teidän kannattaisi sitten mennä lääkäriin. Olettehan te vielä nuoria ja perusterveitä, mutta varmuuden vuoksi jos ei muuten.

Colin henkäisi raskaasti. Hankalin osuus oli vielä edessä.
-Kyllä me olemme käyneetkin! Pahoittelen, etten ole puhunut tästä aikaisemmin, mutta en minä oikein viitsinyt ennen kuin aloin itsekin olla huolissani. Tiffany jätti pillerit pois jo silloin, kun minä olin vielä yliopistossa, mutta oli varmaa, että minä ehtisin valmistua ennen kuin mahdollinen lapsi syntyisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja häiden jälkeen me sitten vihdoinkin menimme lääkärille, joka tutki meidät molemmat oikein perinpohjaisesti. En jaksa edes yrittää muistaa, kuinka monta ultraääntä, verikoetta ja vaikka mitä muuta näytettä meistä molemmista on otettu. Mitään selkeää syytä ei kuitenkaan ole löytynyt. Alkuun epäilimme sitä isän puolen suvusta tulevaa geenivirhettä, mutta se on jo suljettu pois. Lääkäri sanoikin meille, että joskus syytä ei vain valitettavasti löydy, mutta ottaen huomioon Tiffanyn sukuhistorian on mahdollista, että hän ei kykene tulemaan raskaaksi edes hoitojen avulla. Lääkäri kehoitti myös miettimään vaihtoehtoisia tapoja, mikä meidän tapauksessamme tarkoittaa käytännössä adoptiota.

Hetkeksi heidän välilleen laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Se päättyi, kun Casey nousi ylös pöydän ääreltä ja veti veljensä lohduttavaan halaukseen.
-Apua, minä en tiennyt yhtään, että teillä on tuollainen tilanne päällä. Jos minä en olisi keskittynyt niin itsekkäästi pelkästään omiin ajatuksiini, niin olisin ehkä tajunnut aiemmin jonkin olevan meneillään.

-Älä huoli, ei tämä ole millään tavalla sinun syytäsi enkä minä ole vihainen, ettet ole auttanut. Sitä paitsi, minä olen kyllä ihan kunnossa. Tai tietenkin tämä surettaa minuakin, mutta enemmän tämä vaivaa Tiffanya ja hän on suoraan sanottuna aika maassa. Ei hän sitä ääneen sano, mutta minusta tuntuu, että hän syyttää itseään tästä, vaikka selkeää syytä ei ole kyetty osoittamaan meistä kummastakaan, Colin kertoi vakavana.

Casey oli aistivinaan sanojen sävystä epätoivon lisäksi myös huolen, joten hän rutisti veljeään vähän kovemmin.
-Voin vain kuvitella. Kertokaa, jos on jotain miten minä ja Jonah voisimme auttaa. Emme me paljoa voi tehdä, mutta ainakin kuuntelijoina voimme olla jos sellaisia kaipaatte.
-Kiitos, me tiedämme sen kyllä, Colin henkäisi surullisena.

Caseyn luota lähdettyään Colin päätti mennä käymään lapsuudenkodissaan. Tiffany oli vielä töissä eikä yksin kotona rypeminen ollut siinä mielentilassa kovin houkuttava ajatus, mutta täältä löytyisi ehkä joku jolle purkaa ajatuksiaan.

Äiti oli sillä hetkellä ainoa, joka vaikutti olevan kotona ja Colin tajusi, että se oli ehkä ihan hyvä asia. Äiti voisi tarjota tähän ongelmaan omien kokemustensa lisäksi myös ammatillisen näkökulman. Niinpä hän päätyikin purkamaan sydäntään samasta asiasta, mistä hän oli puhunut Caseylle hetkeä aikaisemmin.

Rose kuunteli poikaansa keskeyttämättä ja pyrki pitämään ilmeensä neutraalina. Mieleen palautui viiltäviä muistoja vuosien takaa. Vaikka hän ja James eivät aikanaan suhtautuneetkaan asiaan yhtä intensiivisesti, niin kyllä hänkin tiesi, miltä tuntui yrittää lasta jota ei kuitenkaan tuntunut kuuluvan. Vaikka Colin ei ollut ennen tätä sanonut mitään, niin Rose oli aavistellut, että jotain saattaisi ehkä olla meneillään. Ei kuitenkaan ollut hänen asiansa puuttua ennen kuin Colin itse toisi asian esiin. Nyt kun se oli tapahtunut, niin Colinin kertomus tutkimuksista ja kaikesta oli melkoisen tyhjentävä. Sen päätteeksi Roselle tulikin mieleen oikeastaan vain yksi kysymys.
-Oletteko te harkinneet sijaissynnytystä?
-Olemme, mutta ei se taida olla vaihtoehto meille, Colin totesi.
-Miksi ei?

Colin joutui hetken pohtimaan, miten voisi muotoilla asiansa.
-No tuota… Emme ole puhuneet asiasta kovinkaan paljoa, mutta en usko, että Tiffanykaan pitäisi sitä hyvänä ideana. Minä en ainakaan uskaltaisi laskea lapseni henkeä jonkun täysin tuntemattoman henkilön varaan niin pitkäksi aikaa, enkä usko, että Tiffanykaan uskaltaisi. Lähipiiristäkään ei oikein löydy ketään, kuka meitä voisi tällä tavalla auttaa. Ei millään pahalla, mutta te alatte Vanessan kanssa molemmat olla vähän turhan iäkkäitä siihen hommaan ja historianne huomioiden se ei muutenkaan ehkä onnistuisi.
-Entä Catalina? Rose ehdotti.
-Eihän hän halua lapsia.

-Niin, ei hän omia lapsia tahdokaan. Sijaissynnytys on kuitenkin mahdollista hoitaa myös siten, että lapsi olisi biologisesti täysin jonkun muun ja odottaja toimisi vain kantajana. Tietenkin normaaleihin raskauksiin ja synnytyksiin liittyvät riskit olisivat olemassa myös tällaisissa tilanteissa eikä ketään saisi painostaa sijaissynnytykseen, mutta kyllä tämä voisi olla teille ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto, Rose kertoi.

Colin nousi ylös pöydän äärestä ja alkoi haroa hiuksiaan ahdistuneena.
-Myönnetään, on se käynyt mielessä. En minä kuitenkaan voi tehdä sitä hänelle. Ei Catalina ehkä edes suostuisi, ja jos suostuisikin, niin minä joutuisin miettimään loppuikäni, oliko suostumuksen taustalla aito halu auttaa vai kokiko hän tehneensä sen pakon edestä? Kyllähän sinä tiedät hänen miellyttämisenhalunsa. Jos sitä ehdottaisi, niin uskaltaisiko hän edes kieltäytyä vai suostuisiko hän haluttomuudestaan huolimatta hylätyksi tulemisen pelossa? En halua rikkoa häntä henkisesti enää yhtään sen hajanaisemmaksi kuin hän jo on enkä myöskään tuhota sisarussuhdettamme. Sitä paitsi, jos hän suostuisikin siihen, mutta raskaudessa tai synnytyksessä menisikin jotain pieleen ja hän vammautuisi tai jopa kuolisi, niin miten minä voisin ikinä elää itseni kanssa sen jälkeen?

Rose nousi poikansa perässä ylös pöydän äärestä, risti kätensä vakavana ja jäi katsomaan poikaansa.
-Olet oikeassa, tässä on isoja asioita puntaroitavana ja päätöksenteko ottaa varmasti aikansa. Jos te päädytte siihen, että haluatte yrittää, niin minä autan teitä puhumaan Catalinalle ja voin ohjata teidät sairaalassa jollekin kollegalleni. Laillisesti en usko tästä koituvan mitään ylimääräisiä haasteita, tapahtuisihan tämä perhepiirissä, mutta henkisesti se olisi varmasti koettelemus kaikille osallisille.

Colin nyökkäsi, mutta Rose näki, että tämä ei juuri vakuuttunut. Sen vuoksi hän marssi poikansa eteen, tarttui tätä käsivarsista ja katsoi tiiviisti silmiin.
-Kuule, vaikka taustatilanne ja syyt olivatkin vähän erilaisia kuin teillä, niin minä tiedän ihan kokemuksesta, että mitä te käytte tällä hetkellä läpi. Usko minua kun sanon, että kaikesta selviää. Usko sekin, että kyllä teitäkin vielä onnistaa tavalla tai toisella, ja jos ei onnistakaan, niin siitäkin selviää ajan kanssa. Mutta ihan oikeasti, juttele vielä vaimosi kanssa. Kaikki toivo ei ole mennyttä.

Colin kohautti olkiaan toivottomana.
-Niin, ei kai.

Ilta oli jo pimennyt, kun Colin lähti kotiinsa. Avaimia taskusta kaivaessaan hän ihmetteli hieman, että miksi talo oli aivan pimeänä. Kello oli jo sen verran, ettei Tiffany voinut olla enää töissä, muttei kuitenkaan vielä niin paljoa, että nainen olisi jo mennyt nukkumaan.

-Kulta, olen kotona!
Colinin huudahdukseen ei kuitenkaan kuulunut vastausta. Varovasti hän lähti nousemaan portaita ylös varmistaakseen, etteikö Tiffany ihan todella ollut kotona.

-Rakas, oletko sinä täällä?
Mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Kylpyhuoneessa ei ollut ketään, ei myöskään varastotilan virkaa toimittavassa tyhjässä huoneessa. Heidän makuuhuoneensa oli siis viimeinen toivo.

Oven takaa avautunut näkymä oli hyvin ristiriitainen. Ensialkuun Colinin yli löi helpotuksen aalto. Tiffany oli kuin olikin kotona. Helpotus pyyhkiytyi kuitenkin pois hyvin nopeasti, kun hän huomasi naisen tilan.

Itkun syytä Colinin ei tarvinnut edes pohtia saati kysyä, sillä hän tiesi sen kyllä. Hiljaa Colin istui penkille vaimonsa viereen ja veti tämän syliinsä. Vaikka tilanne olikin todella surullinen, niin Colinista tuntui hyvältä, ettei Tiffany kuitenkaan vetäytynyt pois.

Tiffany sai sanottua kyyneltensä lävitse vain yhden lauseen.
-Minä olen pahoillani.

Colin oli jo valmiiksi murtunut, mutta Tiffanyn sanat saivat hänen sydämensä särkymään aivan täysin palasiksi. Hän ei tiennyt, miten saisi autettua vaimoaan ymmärtämään, että tilanne ei ollut tämän vika.

-En minä voi tunteitasi kieltää, mutta älä ole. Ei tämä ole sinun syytäsi.

Niiden sanojen jälkeen Colinin omakin pato vihdoin murtui. Kun asia oli ollut vain heidän kahden välinen, niin tunteet oli ollut suhteellisen helppo pitää pinnan alla piilossa. Nyt kun muutkin tiesivät, koko asia tuntui jotenkin konkreettisemmalta ja samalla niin paljon pahemmalta.

He istuivat pitkään siinä nyyhkeentäyteisessä hiljaisuudessa. Kun Tiffany lopulta vetäytyi hänen syleilystään, niin Colin pohti vielä hyvän tovin, että puhuako vai ei. Lopulta hän päätti, että kyllä hän puhuisi. Tilanne oli jo muutenkin niin huono, joten tuskinpa se puhumalla enää enempää pahenisi.
-Tuota noin… Minä kävin juttelemassa äidin kanssa. Puhuimme aika paljon, ja hän kehoitti meitä harkitsemaan sitä sijaissynnytystä vielä kerran. Hän ehdotti myös, että jos se synnyttäjän henkilöllisyys olisi meille kynnyskysymys, niin me voisimme kysyä Catalinaa. Olemmehan me sitäkin harkinneet, mutta… No, kyllä sinä tiedät.

Tiffany näytti pohdiskelevan hetken.
-Minä olen jo seurustelumme alkuajoista lähtien elätellyt toivetta siitä, että jonain päivänä meillä olisi iso perhe. Veljeni on yksi rakkaimmista ihmisistä joka minulla on ja sinunkin sisaruksesi ovat sinulle todella rakkaita. Siksi toivoin, että jonain päivänä meidän lapsemme olisivat yhtä hyvissä väleissä keskenään. Mutta nyt… Tyytyisin edes yhteen, koska en vain kestä sitä ajatusta, että me emme saisi omaa perhettä. Haluaisin ajatella, että biologia ei merkitse minulle mitään, eikä se periaatteessa merkitsekään. Se vain, että… No, jos me päätyisimme adoptioon, niin kyllä minä rakastaisin sitäkin lasta ehdoitta. En kuitenkaan voi estää itseäni ajattelemasta sitä, että kyseessä oli viimeinen varavaihtoehto. Millainen äiti minä olisin lapselle, josta minulla olisi tuon kaltaisia taka-ajatuksia? Joten jos siskosi vain suostuu, niin ehkä me voisimme yrittää sitä sijaissynnytystä.

Colin veti Tiffanyn kainaloonsa.
-Niin… Ehkä me nukumme yön yli ja mietimme tätä sitten, kun olemme vähän vähemmän tunteikkaassa tilassa kuin nyt. Tämä ajatus pelotti minua aiemmin ja pelottaa edelleen, mutta ehkä minä olen lopulta valmis ottamaan sen riskin, Colin totesi lopulta.
***

Virallisesti he nimittivät sitä pohdinta-ajaksi, mutta molemmat tiesivät, että kyllä se oli enemmän rohkeuden keräämistä. Lopulta molemmat kokivat olevansa riittävän varmoja päätöksensä suhteen, joten tuli aika esittää se paljon pelätty kysymys.

Heidän oli tarkoitus tehdä se yhdessä, mutta valitettavasti juuri sinä aamuna Tiffanylle tuli töistä puhelu, että kaksi hänen kollegaansa oli sairaana ja häntä tarvittaisiin kipeästi paikkaamaan poissaoloja. Hetken he miettivät, että siirtääkö kysymystä sittenkin, mutta aivan kuten hääpäivänäänkin, he päätyivät, että eivät siirtäisi. He olivat odottaneet jo niin kauan.

Colin kaivoi avaimet taskustaan, avasi lukon ja asteli sisälle lapsuudenkotiinsa. Ilokseen hän huomasi, että Catalina oli kotona. Missäpä muuallakaan, kun ei baarikaan ollut vielä auki siihen aikaan päivästä.
-Hei, siskoseni.

-No hei, veliseni. Mikäs sinut tänne tuo?

Colin käveli hieman lähemmäs ja jäi jännittyneenä katsomaan siskonsa teosta.
-Minä tulin, koska… Tuota, mitä sinä maalaat?

Catalina pyöräytti sivellintään palettia vasten ja hienosääti vielä yhden kerran työn alla olevaa yksityiskohtaa.
-Tästä tulee kukka-asetelma. Jäljittelen yhtä maalausta, jonka mummi aikoinaan teki. Sinä et varmaan kuitenkaan tullut juttelemaan minun taiteestani, vai?

Colin ei yleensä ollut kova jännittäjä, mutta nyt hän tunsi hikisten käsiensä tärisevän.
-Ei, en tullutkaan. Minä, tai siis me Tiffanyn kanssa mietimme, että… Tätä on aika vaikea kysyä.

Catalina laski paletin kädestään viereiselle pöydälle ja kääntyi Colinin puoleen.
-Vihdoinkin. Minä olen jo viikkokausia odottanut, että esittäisit asian vihdoin minullekin.
-Minkä asian? Colin kysyi ääni väristen.
-Älä viitsi. Minä tiedän.

Catalina heittäytyi rennosti selkänojan ylitse ja jäi sohvalle makaamaan.
-Minä olin kotona silloin, kun sinä kävit juttelemassa äidin kanssa ja äiti ehdotti sitä sijaissynnytysjuttua. Minä kuulin kaiken mitä te puhuitte, aivan kaiken. Olenkin tässä jo tovin odotellut, että mihin ratkaisuun sinä ja Tiffany päädytte, ja teidät tuntien en ole kauhean yllättynyt. Olen tässä odotteluaikana lukenut netistä kaikenlaista sijaissynnytyksiin liittyen ja etsinyt tietoa kaikista siihen liittyvistä prosesseista, joten ainakin teoriassa tiedän miten homma tulisi toimimaan, jos ryhtyisimme siihen.

Colin istui varovasti siskonsa viereen. Ainakaan vielä Catalina ei vaikuttanut epäileväiseltä tai torjuvalta, mikä oli kai hyvä merkki.
-No, mitä mieltä sinä olet?

-En vielä oikein mitään mieltä. Sinä tiedostat sen kyllä, että tässä on tehtävä aika paljon pohdintatyötä. Siksi minä tarvitsenkin aikaa. Aikaa ja vähän vapaata töistä. Järjestyykö se?

-Kyllähän minä sen tiedostan ja vapaakin järjestyy, mutta mihin sinä tarvitset sitä?

-Ajattelin lähteä reissuun. En ole oikeastaan ikinä käynyt missään, ja haluaisin lähteä käymään yhdessä paikassa. Samalla minä saisin aikaa ajatella ja miettiä tätä kaikkea vähän etäämmältä. Ei tämä mikään ehto ole, tietenkään, mutta en minä halua tehdä mitään isoja päätöksiä todella hätäisesti, Catalina kertoi.
-Eihän siinä mitään sitten. Olet poissa niin kauan kuin tarvitsee. Casey ja minä hoidamme baarin kyllä. Jonah ja Tiffanykin voivat tarvittaessa auttaa, Colin kertoi helpottuneena.

Lähtiessään Colin halasi siskoaan hyvästiksi.
-Kiitos. Kiitos todella paljon.

Catalinaa alkoi naurattaa.
-Älä nyt vielä kiittele. En minä ole vielä suostunut mihinkään.

Colin pudisti päätään.
-Mutta sinä kuitenkin mietit asiaa. Sekin on jo paljon.

Koska matkakohde ja kulkuyhteydet olivat jo tiedossa, niin Catalinan ei tarvinnut muuta kuin pakata laukkunsa ja hän oli lähtövalmiina jo saman päivän iltana.

Varovasti hän viikkasi vielä viimeiset vaatteet laukkuunsa ja sulki sen. Nyt edessä olisi ehkä vaikein osuus, nimittäin isälle kertominen. Äiti kyllä ymmärtäisi, mutta isä… Isä oli luonteeltaan niin suojeleva. Hyvin ymmärrettävistä syistä toki, mutta silti. Hetken Catalina oli jo harkinnut lähtevänsä sanomatta mitään, mutta sen idean hän hylkäsi nopeasti. Se kaikkea muuta kuin vähentäisi isän huolta, eikä se olisi reilua muutenkaan.

Joyn ja Dylanin vanhasta makuuhuoneesta oli remontoitu Jamesille uusi, isompi työtila, mistä käsin hänen oli helpompi pitää luentojaan ja tehdä tutkimuksiaan. Varovasti Catalina painoi korvansa ovea vasten kuunnellakseen, ettei meneillään ollut luentoa. Koska mitään ei kuulunut, Catalina koputti.
-Sisään.

James naputteli keskittyneenä tutkimuslaitteensa näyttöä.
-Hei. Olen jo lopettanut varsinaiset työt tältä päivältä, mutta syötän vielä valmiiksi muutamat komennot huomista luentoa varten, ettei minun sitten tarvitse herätä aamulla tekemään tätä. Mitä asiaa sinulla oli?

Hetken Catalina seisoi hermostuneena paikallaan sanomatta sanaakaan. Siinä hetkessä mieleen juolahti, että hänen olisi ehkä kannattanut miettiä sanojen muotoilua etukäteen. No, se oli myöhäistä nyt.

-Tuota noin... Minä olen lähdössä.

Jamesin kiihkeä naputus pysähtyi kuin seinään.
-Lähdössä? Minne? Milloin? Miksi?

Catalinan sanat meinasivat juuttua kurkkuun. Isä kuulosti juuri niin järkyttyneeltä kun hän oli arvellutkin.
-No, sinä tiedät mikä Colinin ja Tiffanyn tilanne on ja mitä he ovat suunnitelleet. Tiedän kyllä, että äiti on kertonut sinullekin. Minä en ole varma mistään, mutta olen pyytänyt miettimisaikaa ja se on se, mihin minä aion tämän reissuni kuluttaa. Miettimiseen. Lähden huomenna aamulla. En ole ihan varma siitä, kauanko olen pois, mutta sen minä tiedän, että kyllä minä tulen takaisin. En minä ikuisuutta aio reissun päällä olla.

James jätti komentojen syöttämisen sikseen ja siirtyi halaamaan tytärtään tiukasti. Hieman hämmentyneenä Catalina vastasi halaukseen. Itkikö isä? Ei kai, eihän tässä mitään hätää ollut.

-Hei, älä nyt. Kuten minä sanoin, niin minä tulen takaisin kyllä, enkä minä ole edes lähdössä ulkomaille asti. Johonkin lähikyliä kauemmas vain. Kyllä minä pärjään, Catalina koitti rauhoitella isäänsä.

James oli todellakin lähellä alkaa itkeä, mutta hän pyrki kaikin voimin pitämään kyyneleet sisällään.
-Tietenkin sinä pärjäät, en minä sillä. Se vain, että toisinaan minun on vaikea käsittää, että pikkutyttöni on jo aikuinen. Ja sekin, että… No, kaikesta huolimatta minua pelottaa, että sinulle sattuukin jotain. Tiedän, että päätöksesi ovat täysin omiasi enkä minä ole kieltämässä mitään, mutta voitko luvata minulle jotain?
-Mitä?
-Pidä yhteyttä. Ei sinun tarvitse soitella monta kertaa päivässä, mutta jos voisit laittaa edes viestejä aina välillä. Sitten minä tietäisin, että sinulla on kaikki hyvin.
-Se järjestyy kyllä.

James veti henkeä huomattavasti rauhallisempana, muttei kuitenkaan päästänyt vielä irti.

-Hyvä on. Minä siirrän tilillesi hieman matkarahaa ja lisää saat kyllä pyytämällä, jos budjetti uhkaa loppua kesken reissun.

-Kiitos isä, Catalina kuiskasi nyt itsekin hieman herkistyneenä.

*****

Tervehdys. Kuten julkaisutahdista voi huomata, niin opiskelut ovat alkaneet/jatkuneet ja voin paljastaa, että ne etenevät hieman heikonpuoleisesti. Ei sinänsä mitään uutta tai yllättävää, mutta tällä hetkellä opintoihin liittyvät asiat tuottavat vielä runsaammin päänvaivaa kuin yleensä. Uskon/toivon lukijoilta kuitenkin löytyvän ymmärrystä, kun on tästä kumminkin varoiteltu jo aikaisemmin. Mutta tosiaan, julkaisutahti pysynee harvanlaisena jatkossakin. Pahoittelut siitä, mutta en voi asialle oikein mitään nykyistä enempää.

Itse tarinaan sitten...Colinin ja Tiffanyn tähän mennessä varsin aurinkoisella taivaalla näkyy nyt pilviä. Oikeastaan tilanne on kykenyt taustalla jo jonkin aikaa, mutta nyt se on ihan julkista ja ymmärrettävästä syystä molemmat ovat melkoisen hajalla. Ratkaisuvaihtoehtoja on kuitenkin näköpiirissä ja Catalina on yksi näistä. Hän on tosin vielä hyvin epävarma omasta kannastaan ja kaipaa miettimisaikaa. Ensi osassa päästäänkin seuraamaan naisen reissua ja pohdintaprosessia. Veikkauksia Catalinan matkakohteesta saa esittää, mutta pakko ei toki ole.

Kuten huomata saattaa, niin blogin ulkoasussa on tapahtunut muutamia pieniä muutoksia. Chatbox sai lähteä, koska koin sen omalta osaltani turhaksi. Kommentit ja tarvittaessa sähköposti ovat ihan riittäviä kommunikaatiokanavia minun ja lukijoiden välille. Tämän lisäksi yläpalkkiin on ilmestynyt Soittolista-välilehti. Se on nimensä mukaisesti soittolista, mutta millainen ja mille... No, vilkaisemalla selviää. ;)

Loppuun vielä tällainen huumorijuttu. Kuten myös tarinassa, niin pelissäkin sekä Colinin ja Tiffanyn että Caseyn ja Jonahin häät sattuivat peräkkäisille päiville. Se tarkoitti myös runsaasti häälahjoja postitse. Muulta perheeltä (myös Dylanilta ja Joylta haudan takaa) tuli melko normaaleja lahjoja mm. kukkien ja taulujen muodossa. Catalinalta puolestaan tuli jäätävän kokoinen suihkulähde (siitä ilmoituksesta en valitettavasti tajunnut napata kuvaa), mutta siitä huolimatta olen melko varma, että Halen voitti tämän "semisti hämmentävät häälahjat"-kilpailun:

 Tämä on siis ladattu koriste-ruumisarkku. :D

 

En tiedä onko tämä uhkaus, vihje vai ihan vain isän mielipide poikansa avioliitosta, mutta joka tapauksessa ehkä vähän sopimaton häälahja... :D