84.Kun olit totta hetken

Kaija Koo - Jos sua ei ois ollut

Ei lukumusiikkia, vain otsikkolähde.

-Rose, oletko sinä kunnossa?

Vaimeasta mutinasta ei saanut kunnolla selvää, mutta Dylan tulkitsi sanojen sävyn myöntäväksi. Vastaus ei kuitenkaan vakuuttanut häntä yhtään. Olihan tämä jo viides kerta tänään.

Jos Rosen sanat eivät auttaneet hillitsemään huolta, niin ei siihen pystynyt myöskään naisen olemus. Kun hän lopulta tuli ulos vessasta, hän hoiperteli suorinta tietä sohvalle, kävi kerälle ja painoi silmänsä kiinni.

Dylan istui toiselle sohvalle ja jäi katsomaan tytärtään huolestuneena. Syystä Rosen voinnin taustalla Dylanilla oli esittää vain arvauksia, mutta jos ne osuivat oikeaan, niin se itsessään ei häntä huolettanut. Enemmän häntä huoletti itse vointi. Ei se viimeksi ollut yhtään tällaista.

Arvaukset eivät kuitenkaan olleet yhtä kuin tieto, joten Dylanin oli avattava suunsa.

-Rose, onko minulle ja Joylle tulossa uusi lapsenlapsi?

-En minä tiedä.

-Ehkä sinun kannattaisi sitten tehdä testi. Vai oletko sinä varma, että tuo on pelkkää vatsatautia?

Rose kääntyi selälleen kokeillakseen, josko siinä asennossa olisi helpompi olla. Pahoinvointi ei tuntunut hellittävän, mutta ainakin hän pystyi puhumaan.

-Tarkennettakoon sen verran, että en minä siitä lapsenlapsesta tiedä, mutta raskaudessa ei ole mitään epäselvää. Se verikoetulos ei jättänyt mitään arvailun varaan.

Dylan nyökkäsi itsekseen.

-Vai niin. Oletteko te puhuneet asiasta?

-James tietää, mutta emme ole vielä päättäneet mitään. Emme oikeastaan edes jutelleet. Sen verran vain, että hän tietää.

Dylan siirtyi sohvalta lattialle Rosen viereen ja yritti tavoitella tyttärensä katsetta. Silmät pysyivät kuitenkin kiinni, joten Dylan luovutti ja alkoi vain puhua.

-Selvä on. Asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, kun te olette kumminkin jo aikuisia ihmisiä, mutta mikä teitä oikein epäilyttää siinä? Teillähän on jo kaksi ihanaa lasta ja pärjäätte heidän kanssaan haasteista huolimatta, suhteenne vaikuttaa olevan tasapainoinen ja teillä on muutenkin asiat hyvin.

-En minä halua puhua siitä sinun kanssasi. En ainakaan vielä.

Dylan oli hetken hiljaa. Hän olisi halunnut puhua ja auttaa Rosea selventämään ajatuksiaan, mutta ei hän voisi pakottaa. Ehkä tällaisessa tilanteessa olisi muutenkin parempi perata ajatuksia jonkun muun kuin oman isän kanssa.

-Aivan. No, vaikka minun mielipiteelläni ei väliä olekaan, niin kerron sen silti. Jos te päädytte keskeytykseen, niin minä hyväksyn sen kyllä. Tiedän, että jos te tekisitte niin, niin sille olisi varmasti olemassa todella hyvä peruste. Sama koskee myös adoptioon antamista. Jos te taas päädytte pitämään vauvan, niin hän on tervetullut tähän perheeseen aivan kuten Colin ja Casey. Neljäs makuuhuone on vielä tyhjillään, joten tilanpuutekaan ei ole ongelma. Oli teidän päätöksenne mikä hyvänsä, niin teitä tuetaan kyllä.

***

Rosella oli vahva aavistus siitä, että jos äiti ei ollut itse arvannut, niin vähintään isä oli kertonut hänelle mikä tilanne oli. He kaikki tiesivät, että James palaisi Breckenridgestä sinä iltana. Vain hetkeä ennen odotettua paluuajankohtaa Dylan ja Joy ottivat pojat vaunuihin ja lähtivät pitkälle kävelylenkille saatesanoilla “jotta te kaksi saisitte rauhan keskustella”.

Rose arvosti elettä, mutta edessä odottava keskustelu pelotti häntä. Hän ei vieläkään ollut täysin varma siitä mitä hän halusi. Toivottavasti James olisi omasta kannastaan edes vähän varmempi. Muuten he kaksi olisivat oikeasti vaikeuksissa kohta. Aikaa oli vielä, mutta ei kuitenkaan loputtomasti.

Hetken kuluttua Rose kuuli ovikellon soivan. Ovella ei kuitenkaan ollut avaimensa unohtanut James tai hänen vanhempansa, vaan Vanessa. Hämmentyneenä Rose päästi ystävänsä sisään. Hän ei ehtinyt kysyä yllätysvierailun syytä, kun Vanessa alkoi jo puhua.
-James tuli äsken meille ja hän vaikutti olevan todella ahdistunut. He juttelivat Halenin kanssa jotain mitä minä en kuullut, James soitti puhelun ja he häipyivät kiireellä johonkin. Sitten sinun vanhempasi saapuivat teidän poikienne kanssa paikalle. He lupasivat vahtia kaikkia neljää lasta sen aikaa kun tarvitsee ja pyysivät, että minä tulisin juttelemaan kanssasi. En kyllä tiedä mistä meidän pitäisi puhua, mutta selkeästi jotain on meneillään.

Rose halasi Vanessaa helpottuneena. Jos tämä keskustelu ei auttaisi häntä selventämään ajatuksia, niin hän ei enää tiennyt, että mikä auttaisi. Vanessa auttaisi häntä varmasti löytämään jonkun uuden näkökulman, joka ehkä ratkaisisi kaiken.
-Minä laitan teeveden kiehumaan. Meillä on aika paljon puhuttavaa.

Sillä välin toisaalla käytiin samankaltaista keskustelua hieman erilaisessa ympäristössä. Kumpikaan heistä ei yleensä ollut mikään alkoholin suurkuluttaja, mutta Halen tiesi, että jos tätä ongelmaa ei saatu ratkottua viinipullon ääressä, niin sitten ei missään.

-Kerrohan, että mikä sinua sitten eniten epäilyttää.
-Ei oikeastaan mikään. Alkuun minä olin aivan yhtä järkyttynyt kuin hänkin, mutta nyt kun olen ehtinyt ajatella asiaa, niin olen jopa hieman innoissani. Vaikka olenkin enemmän uraihminen kuin perheihminen, niin ei minua ahdista ajatus uudesta lapsesta. Päin vastoin. Sellainen olisi oikein tervetullut.

-No mikä tässä sitten on ongelma?

-Rose. Tai ei hän itsessään ole ongelma, vaan se, etten usko hänen olevan laisinkaan näin innoissaan. Jos pitäisimme vauvan, hänen erikoistumisensa lykkääntyisi entisestään. Me muutenkin aikoinaan sovimme, että hän on raskaana vain kerran, tuli sieltä sitten kuinka monta lasta hyvänsä. En usko hänen pyörtäneen sitä päätöstä, vaikka hänen edellinen raskautensa olikin melko helppo. Jos hän haluaisi keskeytyksen niin ei sekään sinänsä olisi minulle mikään ongelma, mutta…
-Mutta…?

Ahdistus huokui pitkälle Jamesin olemuksesta.
-Minä tiedän, mitä te jouduitte käymään läpi Vanessan kanssa, kun te yrititte saada lapsia. Se oli yhtä helvettiä teille. Miten minä voisin enää ikinä katsoa kumpaakaan teistä silmiin, kun olen luopunut lapsestani vapaaehtoisesti sen jälkeen, kun paras ystäväni vaimoineen on joutunut käymään sellaisen taistelun omiensa eteen?

-James, älä ajattele sitä noin. Arvostan toki huomaavaisuuttasi, mutta teidän elämänne ei ole meidän elämämme. Vanessakin ymmärtää sen kyllä.

James nappasi lasinsa pöydältä ja tyhjensi sen parilla kulauksella. Hän oli jo aikeissa kaataa uuden lasillisen, mutta vilkaisu pulloon paljasti sen olevan tyhjä.

-Minä käyn hakemassa uuden pullon. Jäätkö sinä seurakseni vai lähdetkö jo kotiin?

-Jään tänne. Sinä kaipaat seuraa, tuo viini on hyvää enkä minä muutenkaan voi antaa sinun tyhjentää koko pulloa yksin.

***

Seuraavana aamuna Jamesin olo oli lievästä krapulasta huolimatta harvinaisen kirkas. Suihkun, särkylääkkeen ja aamupalan jälkeen hän vei Rosen ulos ja istutti hänet puutarhapenkille. Ensin he juttelivat vain tavanomaisia, arkisia asioita: miten Jamesin reissu oli sujunut, millaista kotona oli ollut sinä aikana ja niin edespäin. Kun raikas ulkoilma oli taittanut Jamesin päänsärystä viimeisenkin kärjen, he siirtyivät siihen asiaan, mistä heidän olisi kaikista tarpeellisinta puhua.

-Minä tiedän, että tämä on viime kädessä sinun päätöksesi, mutta toivon, että edes kuuntelet kantani. Tiedän mitä me aikoinaan sovimme. Nyt olen kuitenkin miettinyt tätä kaikkea ja tajunnut, että voisin ehkä sittenkin haluta vielä lisää lapsia. En tietenkään aio pakottaa sinua siihen, mutta toivon, että edes harkitset asiaa. Jos työ on sinulle kynnyskysymys, niin voimme tehdä vaikka niin, että sinä jatkat töitä heti synnytyksestä toivuttuasi ja minä jään hetkeksi kotiin vauvan kanssa. Tai vauvojen, jos niikseen tulee. Mitä mieltä sinä olet?

-Hyvä on.
-Mitä?
-Minä suostun.

James nousi penkiltä ja veti Rosen syliinsä.
-Oletko sinä nyt aivan varma? En tahdo painostaa sinua pitämään lasta, jota sinä et oikeasti halua.

Rosen hymy oli vakuuttava.

-Olen minä. Olin jo muutenkin kallistumassa tälle kannalle, mutta keskustelu Vanessan kanssa auttoi minua tekemään lopullisen päätöksen. En ehkä vielä ole tästä niin innoissani kuin edellisestä raskaudesta olin, mutta en minä tähän ryhtyisi jos en olisi varma.

***

Kun Rose ja James olivat tehneet päätöksen vauvan pitämisestä, niin vähitellen heidän molempien mieliala alkoi kohota ja he odottivat lasta aivan yhtä innoissaan kuin poikia aikoinaan. Dylanille ja Joylle kertomisen jälkeen oli Vanessan ja Halenin vuoro. Sen vuoksi pariskunta oli lapsineen ystäviensä luona kylässä. Miehet olivat lähteneet ulos, sillä Halenilla oli joku projekti mitä esitellä Jamesille. Naiset olivat jääneet sisälle juttelemaan ja vahtimaan lapsia.

-Miten sinun vanhempasi reagoivat, kun kerroitte heille?

Vaikka aihe olikin iloinen, niin Rose oli vakava. Viime päivinä vaivannut sitkeä huonovointisuus esti häntä tuntemasta mitään muuta kuin tuskaa ja väsymystä.

-No hehän tiesivät asiasta jo ennen kuin me ehdimme kertoa heille, mutta todella iloisiahan he olivat. He vannoivat kyllä tukevansa meitä, oli päätös mikä tahansa, mutta uskon, että tämä on heille kaikista mieluisin vaihtoehto.

Vanessa nyökkäsi.
-Niin uskon minäkin.

Ei tämä mitään vakavaa ole. Viimeksi minä en voinut näin huonosti, mutta silloin en ollutkaan näin kiireinen ja stressaantunut. Rose veti syvään henkeä ja päätti siirtää keskustelun aivan muualle, että hän saisi ajatuksensa muualle kuin huonoon oloonsa.

-Mikä se Halenin projekti muuten on?

Vanessa tuhahti huvittuneena.
-Hän löysi jostain nettikirpputorilta vanhan romuauton, jonka hän on päättänyt korjata ajokuntoiseksi.  Suoraan sanoen en ihan ymmärrä tuota hänen innostustaan kun ei hän ole ennen pahemmin autoista välittänyt, mutta onhan se hyvä, että hänelläkin on joku harrastus.

Sillä välin autotallissa Halen keskittyi korjaamaan sitä vanhaa romuautoa ja samalla selittämään Jamesille projektistaan.
-Tuleehan tämä viemään kauan, mutta kyllä tästä vielä kelvollisen ajopelin saa. Vanessakin oli oikein suotuisa tälle projektille, vaikka tiedänkin, että sisimmässään hän varmaan pyörittelee silmiään.

James kuunteli ystävänsä puhetta mietteliäänä.
-Vai niin. Se on hyvä juttu.

Vaikka näennäisesti James vastailikin, niin Halen huomasi heti, ettei mies ollut aidosti läsnä. Hän laski jakoavaimen pois kädestään ja meni Jamesin luo.
-Mikä on? Et kai sinä ole alkanut sittenkin katua päätöstänne pitää lapsi?
-En.
-Mitä sinä sitten mietit? Sitä apurahaako?
James ei sanonut mitään, mutta Halen havaitsi pienen nyökkäyksen.

Halen istutti Jamesin alas ja alkoi puhua vakavana.
-Kuule, minä tiedän, että tilanne sen suhteen on nyt vielä heikompi kuin aikaisemmin. Sanoisin kuitenkin, että puhu Roselle. Kyllä te saisitte sen jotenkin järjestymään. Ette ehkä nyt, mutta muutaman vuoden päästä, kun lapsenne ovat isompia.

James kohautti olkapäitään surkeana.

-En minä oikein tiedä. Vaikka minä tekisin sen väitöskirjan, niin olisiko siitä loppujen lopuksi mitään iloa, jos en pääsisi hyödyntämään sen tuomia uramahdollisuuksia? Rose ei varmasti halua muuttaa täältä Breckenridgeen. Hän sinnitteli siellä viisi vuotta, koska opiskelujen vuoksi oli pakko, mutta ei hän sinne takaisin halua. Ei varsinkaan nyt kun meillä on työt ja lapset ja kaikkea. En minä voi yksinkään lähteä. Se ei olisi oikein, ja vaikka olisikin, niin en minä halua jättää perhettäni. Ehkä minä joskus puhun vielä hänelle, mutta nyt on täydellisen väärä hetki. Hän ei kaipaa yhtään ylimääräistä rasitusta, koska hän on ollut viime päivinä todella tuskainen. Tiedän kyllä, että pahoinvointi ja kivut kuuluvat raskauteen, mutta...

James ei ehtinyt loppuun lauseensa kanssa, kun Vanessa ryntäsi autotalliin hengästyneenä.
-James, sinä… Tule äkkiä sisälle!
James ei ehtinyt kysyä syytä tai mitään muutakaan, kun Vanessa lähti takaisin sisälle. Nainen vaikutti sen verran hätääntyneeltä, että James päätti seurata ja Halenkin lähti hänen matkaansa.

Sisällä Vanessa oli istahtanut sohvalle tasaamaan hengitystään.
-James, minä… Minä en tiedä, mutta… Ambulanssi on tulossa. Me voimme vahtia lapsia ja pyytää vaikka Rosen vanhemmat hakemaan heidät illalla…

Vanessan sanat saivat Jamesin hätääntymään entistä enemmän.
-Vanessa, mitä sinä oikein puhut? Missä Rose on?
Vanessa viittoi kohti kylpyhuonetta ja James tempaisi oven auki.  Eteen avautunut näky Rosesta istumassa verilammikossa sai Jamesin haukkomaan henkeä järkyttyneenä. Sen enempää hän ei ehtinytkään ajatella ennen ensihoitajien saapumista.

Sairaalassa James hylättiin kylmästi odotushuoneeseen ja Rosea lähdettiin viemään johonkin. Tuntien kuluessa Jamesin hätääntyminen kasvoi todella suuriin mittoihin.
Mitä tapahtuu?
Missä hän on?
Miksei kukaan kerro minulle mitään?
Vasta illalla sairaanhoitaja tuli Jamesin luo ja saattoi hänet Rosen luokse tarkkailuosastolle.

Yksi vilkaisu Rosen olemukseen riitti kertomaan lähes kaiken. James päätyikin esittämään vain sen yhden kysymyksen.
-Miksi?
-En minä tiedä. Lääkäri tulee kohta kertomaan lisää. Siis synnytyksiin ja naistentauteihin erikoistunut lääkäri. Hän osaa sanoa enemmän kuin minä, jolla on toistaiseksi vain arvauksia.

Kun lääkäri lopulta saapui, niin James keskittyi lähinnä pitelemään tärisevää Rosea kädestä. Hän koitti myös kuunnella lääkärin puhetta, mutta se osoittautui lähes mahdottomaksi.

James sai lääkärin sanoista irti lähinnä sen, että keskenmeno liittyi todenäköisesti jollain tavalla edellisen raskauden tapahtumiin. Ilmeisesti sektiossa oli mennyt jotain pieleen ja kohtuun oli muodostunut sen verran arpikudosta, että terveen, loppuun asti etenevän raskauden aikaansaaminen olisi käytännössä mahdotonta.

James huomasi Rosen itkevän. Vaikka hän ei itse kyennytkään näyttämään tunteitaan siinä hetkessä, niin hän ymmärsi kyllä syyn itkun taustalla paremmin kuin hyvin.

Kyllä, se oli saanut alkunsa vahingossa. Kyllä, he olivat molemmat olleet alkuun epävarmoja. Silti… Sen hetken he olivat olleet onnellisia, niin onnellisia. Nyt se onni oli viety heiltä pois ja tilalle annettu tieto, että uutta mahdollisuutta tuskin tulisi.

Koska James ei kyennyt käsittelemään omia tunteitaan, niin lääkärin poistuttua hän keskittyi rauhoittelemaan vaimoaan.
-Sinun pitäisi lähteä, Rose sai sanottua hiljaisen itkunsa keskeltä.
-Kaikella rakkaudella, mutta minä en todellakaan jätä sinua nyt yksin.

Hetken aikaa rauhoituttuaan Rose pyyhki kyyneleet kasvoiltaan ja jäi katsomaan muovituolille istahtanutta Jamesia vakavana.
-James, hyödyllisintä mitä sinä voit nyt tehdä on se, että menet kotiin poikiemme luokse ja olet heille läsnä. Minä joudun joka tapauksessa jäämään yöksi tarkkailuun tulehdusriskin vuoksi ja vierailuaika päättyy pian, joten sinun on pakko lähteä joka tapauksessa.

-Oletko sinä nyt aivan varma?
-Olen. Tietenkin meidän täytyy surra tätä yhdessäkin, mutta nyt ei ole sen aika.
-Hyvä on.

James antoi Roselle vielä hyvästelysuukon.
-Hyvää yötä. Soita heti kun he laskevat sinut pois, niin minä tulen hakemaan.
-Minä soitan. Hyvää yötä sinullekin.

James istahti voipuneena maahan sairaalan pääoven sulkeuduttua hänen takanaan. Silloin vuosia sitten Jasperin kuoltua James oli kuvitellut, että se olisi pahinta, mitä hän tulisi koskaan kokemaan. Tämä kuitenkin tuntui vähintään yhtä pahalta, eikä edes pelkästään siksi, että he olivat juuri menettäneet lapsensa.

James oli käytännössä luopunut jo yhdestä unelmasta. Nyt hänet pakotettiin luopumaan toisesta ja se ajoi hänet epätoivon partaalle.

Tähän on pakko tulla joku muutos, jos minä aion enää ikinä olla onnellinen.

*****

 

Lupasin vielä yhden osan ennen joulua ja tässä se nyt on.

 

Rose ja James joutuivat vaikean valinnan eteen ja päätöksen tehtyään ehtivät hetken iloita, mutta se onni vietiin heiltä pois aivan liian pian. Mitä luulette, miten he pääsevät tästä yli?

 

Tässä on vielä pari joulukalenteriluukkua, mutta ensi viikolla onkin jo laajamittaisen jouluextran aika. :)