83.Umpikuja

Kun Rose ja James olivat menneet naimisiin, niin James oli vähitellen lakannut juomasta kahvia. Edes poikien vauvavuotena tai sen jälkeenkään hän ei enää juonut. Kun kukaan muukaan perheestä ei juonut, niin ei James viitsinyt pelkästään itselleen keittää ja vähitellen se oli jäänyt kokonaan. Hänkin oli siirtynyt juomaan pelkkää teetä muun perheen tapaan.

Nyt teemuki oli kuitenkin tyhjentynyt, James istui tietokoneensa ääressä turhautuneena ja yritti viimeistellä seuraavan luennon suunnitelmaa. Oksidatiivinen fosforylaatio oli kyllä kiinnostava aihe, mutta keskittyminen oli lähellä herpaantua koko ajan. Ajatukset seikkailivat jossain aivan muualla.

Vähäinenkin keskittyminen luentosuunnitelmaan katkesi kuin seinään puhelimen soidessa. Ruudulla näkyvä nimi oli iloinen yllätys, sillä yleensä naisella ei ollut aikaa soitella kesken työvuoron.
-Hei rakas, miten sinulla menee?
-Älä nyt säikähdä, mutta olen sairaalassa…
James tuhahti huvittuneena.
-Rose, sinä olet kolmannen vuoden erikoistuja ja olet heittänyt tuon vitsin jo aika monta kertaa.
-Anteeksi. Pääsin juuri pois leikkauksesta ja minulla olisi kerrankin aikaa pitää edes jonkinlainen lounastauko. Tulisitko seurakseni?
-Tietenkin tulen. Otanko pojatkin mukaan?
-Älä ota. Heidän kanssaan lähteminen on aina vähän vaivalloista, eikä tämä minun taukoni nyt ihan hirvittävän pitkä kuitenkaan ole.
-Hyvä on. Nähdään kohta!

Kun James saapui sairaalalle hetkeä myöhemmin, Rose oli odottamassa häntä pääsisäänkäynnin edessä. James lähestyi häntä iloisena ja antoi tervehdyssuukon hänen poskelleen.
-Et sitten malttanut vaihtaa pois työvaatteistasi?
-En minä ehtinyt. Sanoinhan minä sinulle, että ei tämä tauko kovin pitkä ole.

Sairaalan lähistöllä oli yksi ravintola, joka oli vakiintunut sairaalan henkilökunnan lounaspaikaksi. Ennen sisäänkäyntiä James oli juuri aikeissa kysyä vaimoltaan, että mitä tämä meinasi tilata, mutta hän ei ehtinyt ennen kuin Rosen puhelin päästi merkkiäänen ja nainen kaivoi puhelimen takkinsa taskusta.

James ei tiennyt, mitä Rosen saama viesti käsitteli, mutta naisen ilme kieli, että ei se mitään kovin hyvää ainakaan ollut.
-Meidän lounaamme taisi päättyä ennen kuin se ehti edes alkaa?

Rose nyökkäsi järkyttyneenä.
-Olen pahoillani. Minun laboratorio… Siis minun potilaani laboratoriokokeiden tulokset tulivat ja minun pitää… James, olen oikeasti pahoillani.

James olisi halunnut kertoa, ettei Rosella ollut mitään syytä olla pahoillaan, mutta hän ei kerennyt ennen kuin nainen kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin kohti sairaalaa. No, lääkärit ja heidän kiireiset aikataulunsa, James mutisi mielessään ja meni tilaamaan ruokaa vain itselleen.

Kotiin palatessaan James huomasi, että pojat olivat leikkikehässä leikkimässä. Pojat olivat yleensä melko vilkkaalla päällä, joten James ihmetteli hieman heidän välillään vallitsevaa hiljaisuutta. Vilkaisu kelloon kuitenkin paljasti, että pojat olivat todennäköisesti vasta heränneet päiväunilta, joten puoliunisuus todennäköisesti selitti rauhallisuuden.

Dylan valvoi sivusilmällä poikien leikkihetkeä ja luki samalla kirjaa. Keskittyminen jo kahteen asiaan ei kuitenkaan estänyt häntä huomioimasta Jamesin saapumista.
-Hei, James!

James istui Dylanin viereen.
-Hei.
-Onko kaikki hyvin? Dylan kysyi huomattuaan, että Jamesin äänensävystä kuulsi pettymys.
-On toki, minua vain harmittaa yksi asia. Meidän piti mennä Rosen kanssa lounaalle ja jutella, mutta juuri ennen sitä hänelle tuli joku ilmeisen kiireellinen laboratoriotulos ja lounaamme meni siinä. Tietenkin minä ymmärrän, että erikoistuvan arki on joskus tuollaista, mutta silti harmittaa.

Dylan laski kirjansa alas ja katsoi Jamesia myötätuntoisena. Vaikka hänen oma arkensa ei aikoinaan ehkä niin kiireistä ollutkaan kuin Rosella ja Jamesilla nyt, niin hän muisti varsin hyvin sen, kun kahdenkeskeistä aikaa ei vain riittänyt Rosen ollessa pieni.

-Entä jos minä ja Joy ottaisimme päävastuun pojista täksi illaksi ja te menisitte vaikkapa treffeille? Jos te ette halua lähteä mihinkään, niin me voimme silti katsoa poikia, niin te voitte mennä vaikka saunomaan ja juttelemaan rauhassa. Saisitte ainakin pienen kahdenkeskeisen hetken.

-Kiitos, se voisi olla ihan hyvä ajatus. Minä taidan kuitenkin nyt palata luentosuunnitelmani pariin. Lähden huomenna hyvin aikaisin, joten minun on pakko saada se tänään valmiiksi.
***

Rosea ei kuulunut töistä kotiin, ja pitkäksi venynyttä päivää selitti vain Rosen tekstiviesti hätäleikkauksesta, jossa hän pääsi avustamaan. Kahdenkeskeisen illan sijaan James viimeisteli luentosuunnitelmansa ja vietti aikaa leikkien lastensa kanssa. Ei hän olisi poissa kuin kolme päivää, mutta pojat ikävöivät häntä aina ja hän yritti hyvittää sen jo etukäteen viettämällä heidän kanssaan aikaa niin paljon kuin mahdollista.

Rose ei ollut kotona vielä silloinkaan, kun tuli Colinin ja Caseyn nukkumaanmenoaika, joten James sai hoitaa nukuttamisen yksin. Yleensä se vei paljon enemmän aikaa verrattuna siihen jos nukuttajia olisi ollut kaksi, mutta tällä kertaa pojat nukahtivat yllättävän sovinnolla. Jopa Casey, joka oli pojista yleensä se hankalampi nukutettava.

Kun molemmat pojat olivat unten mailla, niin James sammutti valot hiljaa ja asteli takaisin olohuoneen puolelle. Se oli tyhjä. Ilmeisesti Dylan ja Joykin olivat jo nukkumassa. Hän olisi niin kovasti kaivannut juttuseuraa, mutta turha toivo. Oli jo niin myöhä, että Halenillekaan ei voinut enää soittaa. James huokaisi pettyneenä, sammutti valot ja avasi makuuhuoneen oven.

Yllätys oli suuri, kun James huomasi Rosen istumassa sängyllä.

Rosen paikallaolo oli pieni yllätys, mutta kuitenkin iloinen sellainen.

-Mistä ihmeestä sinä siihen tupsahdit? Minä luulin, että sinä olet vielä töissä.

Rose vaikutti kuitenkin olevan kaikkea muuta kuin iloinen. Se näkyi kauas hänen olemuksestaan.

-Tulin sillä välin kun sinä nukutit poikia. En viitsinyt häiritä, etteivät he herää uudelleen.

Olemuksen lisäksi myös Rosen äänensävy kieli siitä, että jokin oli pielessä. Sen vuoksi James istui sängylle ja veti Rosen syliinsä.
-Mikä on hätänä? Oliko sinulla tänään joku vaikea potilas?
-No… Tavallaan. Hän, kenen laboratoriotulokset sain juuri ennen meidän lounastamme...
-Kysyisin enemmän, mutta tiedän salassapitovelvollisuuden estävän sinua kertomasta. Onko jotain muuta mitä minä voisin tehdä olosi helpottamiseksi?

James hätkähti, kun Rose alkoi yhtäkkiä nyyhkyttää. Hän tiukensi otettaan eikä Rose onneksi pyrkinyt pois.
-Kyllä minä voin tällä kertaa kertoa, koska… Koska se potilas olen minä. Vaikka reaktiostani voisikin päätellä toisin, niin mikään ei ole hätänä. Ei varsinaisesti.

-Älä vaan sano…
-Kyllä.

James nousi ylös, veti Rosen perässään ja yritti tavoittaa naisen katseen.
-Meidän pitää miettiä mitä me teemme, mutta ei tämä mikään maailmanloppu ole. Nyt me molemmat kaipaamme kuitenkin unta, joten mitä jos jatkaisimme juttua aamulla? Meillä on molemmilla aikainen herätys, mutta kyllä me ehdimme vähän jutellakin ennen kuin kumpikaan meistä lähtee mihinkään.

Yhä itkuinen Rose nyökkäsi.
-En tiedä saanko minä silmäystäkään unta ensi yönä, mutta yritetään.
***

Rose heräsi melkein aina aikaisemmin kuin James, eikä se päivä ollut siinä mielessä poikkeus. Se aamu oli kuitenkin ilmeisesti vielä tavallistakin aikaisempi, sillä nainen ei ollut enää hänen vieressään ja sängynpuolikas oli siististi pedattu. James ei tiennyt, että oliko Rosen vuoroa aikaistettu vai oliko nainen lähtenyt jostain muusta syystä niin aikaisin.

Kun James oli hetken hieronut silmiään, niin hänen näkökenttäänsä osui yöpöydällä lepäävä kirje. Hämmentyneenä hän napsautti pöytälampun päälle, nappasi kirjeen käteensä ja alkoi lukea.

Hei kulta.
Olen pahoillani, että lähdin sanomatta mitään, mutta arvelin, että haluat nukkua tänä yönä niin paljon kuin vain kykenet. Joudut kuitenkin heräämään aikaisin ettet myöhästy junasta ja pidät ensimmäisen luentosi jo tänään. Sen lisäksi tarvitsen vähän miettimisaikaa ennen kuin voimme jutella ja tehdä päätöksiä. Älä huoli, en ole lähtenyt mihinkään työpaikkaani kauemmaksi ja sinun työreissusi riittää varsin hyvin miettimisajaksi. Puhutaan sitten kun palaat. Sinunkin pitää varmaan pohtia, mutta haluan antaa muutaman faktan pohtimisesi tueksi. Ensinnäkin, tiedät varmaan sanomattakin, että en tehnyt tätä tahallani sinun selkäsi takanasta. Tiedän mitä me aikoinaan sovimme kun suunnittelimme lasten hankkimista ja tämä sotii kaikkea sitä vastaan. Nyt kun tilanne kuitenkin on mikä on, niin en tiedä yhtään, mitä ajatella tästä. Minulla on sinulle kuitenkin yksi hyvä uutinen: raskaus on vielä todella alussa. Meillä on melkein kaksi kuukautta aikaa miettiä. Minä mietin asiaa tahollani, mieti sinä omallasi. Jutellaan sitten kun sinä palaat sieltä. James, minä rakastan sinua.
-Rose
PS: Äiti ja isä eivät vielä tiedä, joten älä sinäkään vielä kerro. Pakko heille on jossain vaiheessa sanoa, mutta odotetaan nyt ainakin siihen, että me tiedämme mitä aiomme.

James veti kevyesti henkeä. Kirjeen luettuaan hän laski sen pöydälle mistä hän oli sen äsken ottanut, nappasi puhelimensa latauksesta ja alkoi naputella Roselle viestiä.

Luin kirjeesi ja usko pois, mutta minun ajatukseni ovat yhtä sekaisin kuin sinunkin. Mietin asiaa ja jutellaan kun olen palannut. Hyvää työpäivää, rakas.

Olohuoneen puolelle mentyään James huomasi, että yhä yöasuinen Joy oli keittiössä hääräämässä. Myös Joy vaikutti huomaavan Jamesin läsnäolon.
-Huomenta. Pojat nukkuvat vielä ja minä ajattelin, että teen heille nyt aamupalan valmiiksi niin he eivät ehdi aloittaa nälkäkiukkuamista herättyään.

James oli vielä puoliunessa ja siitä kieli pitkä haukotus. Sumuinen mieli ei kuitenkaan estänyt häntä osoittamasta kiitollisuutta anopilleen.
-Kiitos. Onko Dylan vielä nukkumassa?
-Joo, on hän.
Joy oli vielä lisäämässä jotain, kun lastenhuoneesta alkoi kuulua kikatusta.
-Pojat taitavat ainakin olla jo hereillä. Minäpä käyn katsomassa, että mikä siellä on meno, James huokaisi.

Unihiekat karisivat silmistä välittömästi Jamesin saatua huoneeseen valot päälle. Peitot olivat lentäneet lattialle, Colin kiivennyt Caseyn reppuselkään ja pojat lähestyivät sängynreunaa ilmiselvästi aikeenaan pinnasängystä karkaaminen. Kauhistuneena James ryntäsi pinnasängyn luo ja nappasi Colinin syliinsä ennen kuin mitään sattui.

-Te olette aivan mahdottomia, James puuskahti pojalleen.
Mitään vakavaa ei ehtinyt tapahtua, mutta James ei uskaltanut ajatellakaan, että mitä olisi voinut käydä, jos Colin olisi saanut hilattua itsensä kaiteen yli ja vaikkapa tipahtanut pää edellä lattialle.

Vielä aavistuksen säikähtäneenä James veti Colinin rintakehäänsä vasten ja rutisti poikaa hellästi.

Olemme jo nyt ihan helisemässä teidän kanssanne, ja kohta teitä on ehkä jo kolme… Tai luoja paratkoon, vielä enemmänkin, James ajatteli kauhistuneena.

Kun James oli toipunut pahimmasta järkytyksestään ja saanut autettua pojat aamupalalle, hän siirtyi itse tekemään viimeiset valmistelut reissuaan varten. Kun matkalaukku oli täynnä, hän kaivoi lipastosta vielä solmionsa.

Jos minä jotain tässä työssä vihaan, niin se on muodollinen pukeutuminen, James tuumi solmiota asetellessaan. Toisaalta, kaikki muu työssä viehätti. Luennointi ja opettaminen olivat alkaneet vetää häntä puoleensa yhä enemmän ja enemmän. Jamesille oli jopa tarjottu apurahaa väitöskirjan tekemiseen ja sanottu, että sen valmistuttua vakinainen professorin virka olisi vain neuvottelukysymys. Mutta ei, ei se voisi toteutua.

Väitöskirjaa hän voisi työstää kotoa käsinkin, mutta jos hän ottaisi sen viran vastaan, niin heidän olisi pakko muuttaa Breckenridgeen, ja Rose tuskin haluaisi sitä. James ymmärsi kyllä. Kaupugin yliopisto oli huippuluokkaa, mutta se olikin ainoa asia, mikä kaupungista löytyi. Ei se olisi sopiva paikka lapsiperheelle, ja se ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi yksin ja jättäisi Rosen ja lapset jälkeensä. Ei varsinkaan nyt, kun pojat olivat vielä pieniä. Pikkulapsivaihe kestäisi vielä useamman vuoden, varsinkin jos he pitäisivät myös uusimman tulokkaan.

James henkäisi pettyneenä ja jäi tuijottamaan matkalaukkua. Hän ei katunut tekemiään valintoja, mutta ei myöskään kieltänyt sitä, että ajatus Rosen uudesta raskaudesta sai hänet tuntemaan olonsa lähinnä ahdistuneeksi. James tiesi, että heistä kumpikaan ei halunnut lisää lapsia. Ei ainakaan halunnut viimeksi, kun he puhuivat asiasta. Nyt kun sellainen oli kuitenkin tuloillaan, niin James ei tiennyt yhtään mitä ajatella asiasta. Toisaalta, ei tiennyt Rosekaan, joten ainakin he olivat hukassa yhdessä.

Kun James hetkeä myöhemmin asteli olohuoneen puolelle matkalaukku vanavedessään, hän huomasi poikien olevan iloisina puurolautastensa äärellä. Näky sai pienen hymyn piirtymään hänen kasvoilleen ja olon tuntumaan huomattavasti toiveikkaammalta kuin hetkeä aikaisemmin.

Päädyimme me sitten mihin tahansa ratkaisuun, niin kyllä me tästä selviämme. Me kaikki. Ainakin minä haluan uskoa niin.
*****

Joo. Tässä on kestänyt. Paljon pidempään kuin olisin halunnut, mutta tässä tämä osa nyt viimeinkin on. Voisin kirjoittaa tähän ne samat höpinät kuin jotakuinkin jokaisen osan loppuun, eli opiskelu ja muut harrastukset vievät aikaa. Säästän nyt kuitenkin sen vaivan, koska se olisi vain vanhan toistoa. Iloksenne voin kuitenkin ilmoittaa, että noin kolmen viikon päästä pahimman kiireen pitäisi hellittää ja jos asiat menevät kuten olen suunnitellut, niin ehdin ennen joulua julkaista vielä sen yhden osan ennen jouluextraa. Molempien (seuraava osa ja extra) valmistelut ovat hyvällä mallilla. Näillä näkymin joululomakin vaikuttaa suhteellisen tyhjältä, joten ehdin ehkä silloin kuvata ja kirjoittaa varastoon jonkin verran.

Itse osasta sen verran, että saatoittekin huomata sen olleen hiukan normaalia lyhyempi. Tilanne oli kuitenkin se, että tapahtumien järkevä sijoittaminen edellytti joko yhtä todella ylipitkää osaa tai yhtä hieman lyhyttä ja yhtä jotakuinkin normaalin mittaista osaa, ja päädyin jälkimmäiseen. Juonesta sen verran, että mitään kovin jännää ei tällä kertaa tapahtunut, mutta tavallaan tapahtui paljonkin. Mitä veikkaatte, pitävätkö Rose ja James uuden vauvan? Entäpä Jamesin apuraha ja urasuunnitelmat? Toistaiseksi mies vaikuttaa kovinkin varmalta siitä ettei aio tehdä asian eteen mitään Rosen vuoksi, mutta Rosehan ei vielä tiedä koko asiasta eli hänen kantansa ei ole vielä tiedossa...

PS: En malta odottaa, että Colin ja Casey kasvavat hieman. Ainakin tällä hetkellä he vaikuttavat perineen ulkoiset piirteensä hyvin pitkälti äitinsä puoleisesta suvusta, joten on mielenkiintoista päästä näkemään, että onko heissä yhtään isänsä näköä. Toisaalta, ehkä tämä on ihan hyvää vaihtelua, koska James on lähes sataprosenttisesti isänsä kopio.