66.Jälleennäkemisiä

Riverview oli kaupunki, tai no, kylä, jossa Dylan oli asunut noin puolet koko elämästään, joten se oli hänelle hyvin rakas paikka. Ei hän kaivannut sinne ihan niin paljon, että hän olisi tahtonut muuttaa takaisin, mutta siellä oli aina mukava vierailla. Myös itse kylän takia, mutta ennen kaikkea siellä asuvien ihmisten.

Kun taksi tiputti hänet talon eteen, niin Dylan juoksi muutamat viimeiset metrit. Ei pelkästään vesisateen vuoksi, vaan myös ikävän.

Dylanilla oli muutenkin kamala ikävä enoaan ja tämän puolisoa, minkä lisäksi hän odotti, että he pääsisivät puhumaan. Niin paljon kuin Dylan isäänsä rakastikin, niin Jasper-asiassa Andrei ei voinut oikeastaan auttaa enää enempää kuin hän oli jo auttanut, sillä hän ei ollut itse kokenut samankaltaista tilannetta. Gabriel ja Windsor voisivat ehkä osata auttaa Dylania sen kanssa.

Se sai kuitenkin odottaa toista hetkeä. Heti ovesta sisään astuttuaan Dylan hylkäsi reppunsa lattialle ja syöksyi Gabrielin syliin.
-Ihana nähdä! Ja voi hyvä luoja miten sinä oletkaan kasvanut, Gabriel päivitteli.

-Sellaista tapahtuu kun aikaa kuluu. Ihana nähdä sinuakin, Dylan huokaisi lähes liikuttuneena.

-Mitäs lapsille kuuluu? Dylan kysyi virnistäen.

Gabriel alkoi nauraa hervottomasti Dylanin kysymykselle.
-Heille kuuluu oikein hyvää, eivätpä he paljoa muuta teekään kuin syövät ja nukkuvat.

Lapsilla Dylan viittasi Windsorin ja Gabrielin kissoihin, Sarabiin ja Mufasaan. Ihmislapsia pariskunta ei ollut koskaan hankkinut. Niin paljon kuin he olivatkin tykänneet hoitaa Dylania tämän ollessa pieni, niin siitä huolimatta he olivat päätyneet siihen tulokseen, että omat lapset eivät olleet heidän juttunsa. Molemmat kuitenkin pitivät eläimistä todella paljon, ja kun eteen tuli tilaisuus adoptoida kaksi koditonta löytökissaa, niin ei heidän tarvinnut edes miettiä.

Gabriel ja Dylan istuivat alas jatkamaan keskustelua.
-No, mitä sinä olet ajatellut puuhailla kesän aikana? Onko Jasperkin tulossa käymään täällä?

Dylan meni vaikeaksi kuultuaan parhaan ystänsä nimen. Gabriel ei tiennyt vielä mitään Jasperin ja Dylanin tilanteesta, eikä saisi vielä tietääkään. Kyllä Dylan vielä puhuisi, mutta nyt ei ollut todellakaan oikea hetki sille.
-Ei hän ole tulossa. Minä puolestani... Varmaan ihan vain rentoudun ja kerään voimia opiskelujen alkua varten. Vietän toki aikaa sinun ja Windsorin kanssa, käyn kiertelemässä paikkoja missä on tullut vietettyä aikaa nuorempana, käyn varmaankin äidin haudalla... Missä Windsor muuten on?

Gabriel huomasi heti, että Dylan meni aivan puihin kuultuaan Jasperin nimen. Syytä Dylanin reaktioon Gabriel ei kuitenkaan tiennyt, eikä aikonut myöskään kysyä. Gabriel tiesi kyllä, että Dylan puhuisi sitten, kun kokisi sen tarpeelliseksi.
-Kuulostaapa kivalta. Windsor on työreissulla. Hän on naapurikaupungissa kuvaamassa hääjuhlia ja tulee sieltä kotiin vasta myöhään yöllä. Me olemme varmaan molemmat nukkumassa jo silloin, mutta pääset näkemään hänet sitten huomenna, ja usko tai älä, mutta hänelläkin on ollut aivan kamala ikävä sinua.

-Voi, minullakin on niin ikävä häntä. Ja sinua tietysti myös. Teitä molempia. Pitää jatkossa koittaa vierailla useammin, jos vain opiskeluaikataulut antavat myöten. Missä minä muuten nukun tämän ajan kun olen täällä?

-Sinä saat vanhan huoneesi. Se on ihan ennallaan, aivan kuin koko muukin talo. Kuten voit huomata, niin minä ja Windsor emme ole mitään sisustusihmisiä, Gabriel totesi naureskellen.

Dylan kävi hakemassa reppunsa ja ryntäsi vanhaan huoneeseensa todentaakseen Gabrielin sanat. Huone oli tosiaankin aivan niin kuin ennenkin. Kasvit, äidin valokuva, jopa hänen vanha tietokoneensa oli paikallaan. Kaikki oli aivan kuin ennenkin.

Kaikki oli niin samanlaista kuin ennen, mutta toisaalta kaikki oli myös niin erilaista.

Dylan laski reppunsa maahan ja istahti korituoliin. Istuessaan hän tajusi, että kesästä tulisi hyvin erilainen kuin mitä hän oli odottanut. Sen oli tarkoitus olla pelkkää rentoutumista ja hauskanpitoa, mutta sillä hetkellä Dylan tajusi, että jos nyt ei suurin, niin ainakin iso osa ajasta tulisi kulumaan itsetutkiskelun parissa.
***

Dylan vietti seuraavan yön lähinnä pyörien sängyssään. Vaikka väsymys tuntuikin, niin uni ei vain ollut tullakseen. Lopulta ei enää väsyttänytkään.

Pyörimiseen kyllästyttyään Dylan päätti nousta ylös. Kello oli vasta aamuyön puolella, mutta miksi pyöriä sängyssä, kun uni ei tullut? Niin, se olisi täysin hyödytöntä.

Dylan hiippaili keittiöön aikeenaan juoda lasillinen vettä, mutta aie unohtui lattianrajasta kuuluneeseen maukaisuun. Dylan huomasi, että Sarabi tuijotti häntä vaativasti silmiin. Hetken Dylan mietti, että mitä ihmettä, mutta pian hän tajusi nostaa selkeästi huomiota hakevan kissan syliinsä.

Dylan ei ollut ainakaan aiemmin ollut kovin lässyttävää tyyppiä, mutta pientä, suloista kissaa halatessaan hän ei vain kyennyt hillitsemään itseään.
-Voi kun sinä olet söpö ja jotenkin niin huolettoman oloinen. Voi kunpa minäkin olisin huoleton. Onneksi sinun ei tarvitse kokea mitään sydänsuruja. Ne ovat nimittäin aika ikäviä.

Sarabi keskittyi vain nauttimaan saamastaan huomiosta ja Dylanin höpinät menivät täysin ohi hänen korviensa. Eipä kissa olisi niistä mitään ymmärtänyt muutenkaan. Sarabi oli uskomattoman sosiaalinen kissa, joka ei arastellut lähestyä tuntemattomiakaan ihmisiä.

Dylanin herkkä hetki kuitenkin keskeytyi, kun hän kuuli oven aukeamisen ja puhetta.
-Sinä olet näemmä tehnyt jo tuttavuutta meidän kissoihin?

-Niinkin voisi sanoa, Dylan henkäisi ja laski Sarabin lattialle.
Sitten hän jäätyi ja kääntyi katsomaan Windsorin suuntaan. Hän oli kuullut sanat, mutta vasta nyt hän rekisteröi puhujan.

Dylan ryntäsi enonsa luo ja kaappasi tämän syleilyynsä.
-Voi luoja siitä on aikaa kun me olemme viimeksi nähneet. Minun pitäisi käydä täällä useammin.

-No, kiva, että sinä olet täällä edes nyt. Minulla on ollut ikävä.

Windsor otti askeleen taaksepäin ja katseli siskonpoikaansa arvioivasti.
-Okei, nyt sinä kerrot mikä sinua valvottaa. Näytät väsyneeltä ja kello lähestyy vasta neljää. Et sinä normaalisti ole hereillä tähän aikaan.

-Windsor... Ennen kuin sinä tapasit Gabrielin, niin olitko sinä ikinä rakastunut kehenkään siten, että hän ei vastannut tunteisiisi? Tai oliko joku rakastunut sinuun, mutta sinä et häneen?

-Gabriel on ainoa jota minä olen rakastanut näin, ja ainakaan minun tietooni ei ole tullut, että joku muu kuin hän olisi rakastanut minua tällä tavoin. Miksi kysyt? Onko sinulla sydänsuruja?

Dylan joutui hetken miettimään. Kyllä ne varsinaiset sydänsurut olivat enemmän Jasperilla, mutta kyllä Dylankin oli enemmän kuin harmistunut. Suorastaan surullinen.
-Tavallaan. Mutta sinä olet varmaan aika väsynyt työreissusi jäljiltä, niin ehkä on parempi, että puhumme tästä sitten kun olemme molemmat virkeämpiä.
-Ei kun puhutaan vain nyt. Asia selvästi painaa mieltäsi kun et saa edes nukuttua.

Dylan istutti Windsorin alas ja kertoi enolleen koko tarinan hänen ja Jasperin väleistä ja Jasperin tunteista. Kun Dylan oli puhunut loppuun, niin Windsorin kasvoille ilmestyi aavistuksen säälivä katse.
-Olen pahoillani. Tuo on selkeästi ikävä tilanne teille molemmille, enkä minä osaa edes auttaa kun en ole kokenut mitään tuollaista. Mutta kuule... Sinun kannattaisi ehdottomasti puhua tästä Gabrielille. Hänella on taustallaan hieman samankaltainen kokemus, minkä lisäksi hän on muutenkin paljon tunteellisempi ihminen kuin minä, niin hän on varmaan myös parempi keskustelemaan tästä.

-Oletko sinä aivan varma, että hän haluaa puhua siitä? Siitä on kuitenkin jo varmaan aikaa, eikä vanhojen haavojen repiminen auki ole kovin miellyttävää, Dylan epäili.

-Kyllähän sinä sen tiedät, että hän tykkää puhua, jos hän voi auttaa jotakuta jakamalla kokemuksensa. Sinä olet hänelle tärkeä, joten nyt hän tekee sen varmasti enemmän kuin mielellään, Windsor vakuutteli.
-No, kaipa minä sitten puhun hänelle jonain sopivana hetkenä, Dylan päätti.

Se juttutuokio oli hyvin pieni, mutta Dylanille sitäkin merkityksellisempi. Hän sai nukuttua loppuyön ilman minkäänlaisia vaikeuksia.
***

Vaikka Dylan oli kuinka aikeissa puhua Jasperista, niin hän huomasi, ettei vain saanut sanoja suustaan Gabrielin läsnäollessa. Tilanne oli kuitenkin niin vaikea. Yhdessä hetkessä Dylan huomasi, että oli mennyt jo viikkoja, eikä hän ollut puhunut Jasperista sanaakaan.

Suurimman osan ajasta Dylan käytti tilanteen pohtimiseen, ja päätyi aina siihen samaan lopputulokseen: hän oli särkenyt parhaan ystävänsä sydämen. Ehkä tahattomasti, mutta särkenyt kumminkin. Dylan yritti asettaa itsensä Jasperin asemaan ja miettiä, mitä itse tekisi. Sillä hetkellä tuntui ainakin siltä, että ensialkuun Dylan olisi ollut surun murtama, mutta ajan kanssa hän olisi kyllä päässyt yli ja heidän ystävyytensä olisi voinut jatkua.

Totuus oli kumminkin se, että vaikka Dylan kuinka kuvitteli, niin ei hän voinut varmaksi tietää, että miten olisi Jasperin asemassa toiminut. Saattoihan se olla, että tilanne tuntui todellisuudessa aivan erilaiselta kuin mitä hän kuvitteli.

Dylanin pohdinnat keskeytyivät kuitenkin siihen, kun Gabriel saapui hänen luokseen.
-Älä mene mihinkään, jooko? Meidän pitäisi varmaankin vähän jutella.

Gabriel istahti alas ja katsoi Dylania vakavana.
-Windsor kertoi, että sinulla on jokin ongelma, minkä kanssa minä voisin ehkä auttaa. Kertoisitko sinä lisää siitä?

Dylan hätkähti.
-Kertoiko hän sinulle aivan kaiken?

Gabriel pudisti päätään.
-Ei kertonut. Hän mainitsi vain, että sinulla on huolia, joiden kanssa hän ei osannut auttaa, mutta minä ehkä osaisin. Ei hän olisi mielellään sanonut tuotakaan, mutta tämä on kuulemma vaivannut sinua jo pitkään, etkä ole saanut täällä ollessasikaan sanoja suustasi, joten hän päätti vähän avustaa ja pyysi minua kysymään. Eli kerrohan, mikä sinun mieltäsi painaa.
-Hyvä on, Dylan huokaisi ja alkoi kertoa.

Dylan kertoi saman tarinan kuin hän oli aiemmin kertonut ensin isälleen ja sittemmin Windsorille. Kaiken Jasperin ja hänen väleistä, heidän molempien tunteista ja siitä, miten häntä pelotti se, ettei hänellä ehkä enää ollut parasta ystävää.
-Sinulla on kuulemma joku samanlainen kokemus menneisyydessä, tai ainakin Windsor sanoi niin. Miten teille kävi? Dylan päätti monologinsa kysymykseen.

-Niin, minä... Tai me... Thérèse oli minun paras ystäväni päiväkotiajoista lähtien. Me teimme ja koimme lähes kaiken yhdessä. Olimme aivan kuin sisko ja veli, tai niin minä ainakin ajattelin ja niin kai hänkin, kunnes tulimme teini-ikään. Minä aloin siinä kohtaa olla kiinnostunut pojista, ja näin ollen minulta jäi täysin havaitsematta se, että hän alkoi ihastua minuun. Tai kyllä minä huomasin hänen käytöksensä muuttuvan, mutta en tajunnut hänen olevan rakastunut. Enhän minä katsellut naisia sillä silmällä, että he olisivat kiinnostuneita minusta, ja muutenkin ajatus siitä, että paras ystäväni rakastuisi minuun oli aivan absurdi.

Gabriel piti pienen tauon, sillä vaikka tapahtuneesta oli jo aikaa, niin muisto oli yhä viiltävä.
-Se oli päätepiste meidän ystävyydellemme. Thérèse ei oppinut elämään tunteidensa kanssa, joten meidän oli pakko käytännössä katkaista välimme. En ole kuullut hänestä enää pitkiin, pitkiin aikoihin emmekä ole olleet missään tekemisissä. Vaikka minulla onkin kaikki hyvin, niin silti minä kaipaan häntä, ja aina toisinaan mietin, että mitä hänelle kuuluu.

Dylan nielaisi pelokkaana palan kurkustaan.
-Juuri tuota minä pelkään. Tietenkin minä toivon hänen olevan onnellinen, ja jos hän voi saavuttaa onnensa vain niin, etten minä enää ole mukana hänen elämässään, niin en minä voi muuta kuin hyväksyä sen. Silti minä pelkään, että kohta olen täysin yksin. Onhan minulla tietysti isä ja teidät, mutta ei yhtään ystäviä.

Gabriel katsoi Dylania rauhoittelevasti.
-Dylan, minä uskon, että teidän ystävyytenne jatkuu kyllä. Teillä vaikuttaa molemmilla olevan aito halu käsitellä asia, käydä se läpi aivan pohjamutia myöten ja jatkaa elämää ystävinä. Minun tilanteeni oli erilainen. Minäkin olisin suostunut käymään tilanteen läpi ja jatkamaan ystävinä, mutta Thérèselle se ei sopinut. Hän jatkoi lähestymisyrityksiään kaikesta huolimatta, eikä hänelle mennyt millään päähän se, että minä olen homo, eikä meidän kahden välillä tulisi muutenkaan olemaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Sen vuoksi minä olin lopulta se, joka teki päätöksen välien katkaisusta. Ei se ollut helppo ratkaisu, mutta kuitenkin pakollinen meidän molempien kannalta. Loppua kohden hän alkoi käydä ahdistavaksi, enkä minä halunnut antaa hänen elätellä turhia toiveita. Mutta teidän tilanteenne on aivan eri. Kunhan vain annatte toisillenne aikaa ja puhutte, niin kyllä se siitä.

Gabriel nousi ylös penkiltä ja veti Dylanin mukanaan lohduttavaan halaukseen.
-Luota minuun, kaikki järjestyy kyllä.
***

Gabrielin kanssa keskusteltuaan Dylan vetäytyi taas hetkeksi kuoreensa, mutta vähitellen hänen olonsa alkoi kuitenkin rentoutua. Jopa siinä määrin, että Dylan uskalsi vihdoinkin tehdä asian, mikä oli yksi pääsyy hänen Riverviewin vierailulleen.

Dylan ei tiennyt varmaksi, oliko hullua kaivata ihmistä, jota ei ollut koskaan tavannutkaan. Dylan oli kuitenkin päättänyt, että ainakaan tässä tapauksessa ei ollut. Olihan kyseessä kuitenkin ihminen, joka oli kantanut häntä sisällään yhdeksän kuukautta ja jolta hän oli saanut hyvin pitkälti niin ulkonäkönsä kuin luonteensakin. Hänen rakas äitinsä.

Hautakiven nähdessään Dylan purskahti itkuun, eikä hän edes tiennyt kunnolla miksi. Kai se oli vain sen viikkokausia kertyneen tunneryöpyn purkautuminen. Olihan Dylan toki puhunut, mutta se oli ensimmäinen hetki, kun tunteet lähtivät ihan todella purkautumaan.

Kyyneliä pyyhkiessään Dylanin mieleen eksyi täysin irrelevantti ajatus, jonka hän kuiskasi ihan ääneen.
-Äiti, anteeksi ettei minulla ole sinulle kukkia. Tuon niitä kyllä aivan varmasti ensi kerralla, lupaan sen.

Kaiken surullisuuden keskellä Dylan kuitenkin havaitsi yhden asian. Hän tunsi yhtäkkiä olonsa hyvin helpottuneeksi ja vapautuneeksi.

Vapisevin jaloin Dylan käveli lähimmälle penkille ja istahti siihen pohtimaan seuraavaa suuntaansa.

Se löytyi kylän keskustan baarista. Dylan ei ollut koskaan ollut humalassa eikä hän muutenkaan nauttinut alkoholista kovin paljoa, mutta nyt hän koki tarvitsevansa drinkin.

Kun Dylan sai juoman käteensä, niin se tyhjeni muutamalla kulauksella. Hetken pohdittuaan Dylan päätti tilata toisen.

Dylan ei kuitenkaan ehtinyt edes baaritiskin luo, kun hänen huomionsa kiinnittyi johonkin aivan muuhun.
-Dylan Belden, oletko se todella sinä?

Kysymyksen esittäjä oli nainen, joka oli Dylanille kieltämättä jokseenkin tutun näköinen, mutta hän ei saanut millään päähänsä, että missä he olivat tavanneet aikaisemmin. Niinpä Dylan päätyi siirtymään lähemmäs naista selvittääkseen asian.

-Kyllä, se olen minä. Sinä taas... Näytät kyllä jotenkin tutulta, mutta minä en kykene muistamaan laisinkaan, että kuka sinä olet tai missä me olemme tavanneet.

-Joy Jazlyn. Me olimme samalla luokalla koko ala-asteajan ja sitten sinä vain... Hävisit.

Dylanin katse kirkastui, kun muistikuvia alkoi palautua hänen mieleensä. Aivan niin, Joy!
-Muistat varmaan minun parhaan ystäväni Jasper Bevingtonin, niin ikään luokkatoverimme? Hänen äitinsä meni naimisiin isäni Appaloosa Plainsissa asuvan ystävän kanssa ja he muuttivat sinne. Minunkin isäni sai töitä sieltä, joten mekin muutimme sitten sinne.

Kuppila alkoi hiljalleen täyttyä ihmisistä, joten Dylan ja Joy siirtyivät hieman rauhallisempaan nurkkaan jatkamaan keskusteluaan.
-Mitä sinä teet nykyään?

-Enpä oikein mitään. Tai siis, minusta tuli ylioppilas hetki sitten ja tulin nyt viettämään kesää tänne vanhoille kotikonnuille. Syksyllä palaan Appaloosa Plainsiin ja aloitan siellä fysioterapeutin opinnot. Entä sinä, miten sinulla menee?

-Minä perin isoäitini omistaman kukkakaupan hänen kuoltuaan tovi sitten ja yritän selviytyä sen pyörittämisestä. Onhan se ihan mukavaa työtä, mutta kauppa ei oikein käy kun tämä on niin kuihtuva kylä. Minun on kohta pakko alkaa tehdä muutoksia, joko lopettaa koko firma tai sitten siirtää toiminta johonkin isompaan kaupunkiin, Joy kertoi aavistuksen alakuloisena.

Keskustelu ajautui vähitellen iloisemmille vesille ja tunnelma piristyi nopeasti. Nuoret siirtyivät pöytäjalkapallon pariin ja pelin lomassa muistelivat yhteisiä kouluaikojaan. Dylan huomasi viihtyvänsä entisen koulutoverinsa seurassa hämmästyttävän hyvin.

Ehkä vähän liiankin hyvin. Dylanin katse harhautui vähän väliä pöytäpelistä Joyn jäänharmaisiin silmiin ja ne saivat hänen peliotteensa herpaantumaan aivan täysin ja sydämen lyömään hitusen lujempaa.

Mitä Dylan ei vielä silloin tiennyt, oli se, ettei hän todellakaan ollut katseidensa tai tuntemustensa kanssa yksin. Aivan kuin Dylaninkin, niin myös Joyn katse harhaili vähän väliä pelistä Dylanin tummiin silmiin, joiden katse sai hänen polvensa tutisemaan.

Aikaa kului tunteja kuin huomaamatta ja illalla koitti hetki, kun kuppila meni kiinni. Dylan ja Joy menivät kävelylle viereiseen puistoon ja yrittivät jutustella samalla kun he kävelivät, mutta se kävely muuttui nopeasti silmiintuijotteluksi ja sanat kuolivat.

Dylan istutti Joyn penkille ja kävi itse hänen viereensä. Jo siinä vaiheessa heidän välillään oli sanaton ymmärrys siitä, että kyseessä taisi olla jotain muutakin kuin ystävyyttä. Vaikka Dylan ei mikään rohkeuden perikuva ollutkaan, niin hän tiesi, että tätä tilaisuutta hän ei saisi päästää menemään. Sanaton ymmärrys olisi siis saatava muunnettua sanoiksi.

Se ei vain käynyt kovinkaan helposti.
-Kuule, Joy... Kun minä olen vielä loppukesän täällä Riverviewissä, niin minä mietin, että jos sinä haluaisit... Tai siis me... Minä...

-Sinä haluaisit, että me voisimme nähdä vielä uudestaan?

-Niin, se voisi olla todella mukavaa, jos vain sinäkin, tai siis...

-Äh, unohda. Tuo oli typerä idea. Sinulla on varmasti parempaakin käyttöä ajallesi kuin jonkun vanhan puolitutun seurassa roikkuminen. Unohda, että minä edes ehdotin mitään. Sovitaan, ettei sitä tapahtunut.

-Dylan, ei se ollut yhtään typerä idea. Kyllä minäkin tahdon nähdä sinua vielä uudestaan.

Dylan ei ollut uskoa kuulemaansa todeksi.
-Ei sinun tarvitse, ihan oikeasti. Tekisit sen kuitenkin vain säälistä ja minä--.

Joy hilasi itseään hieman lähemmäs Dylania, kietoi käden tämän ympärille ja moiskautti suudelman suoraan Dylanin suulle. Ennen kuin Dylan huomasikaan, niin hän vastasi suudelmaan ja hetki vei heidät mennessään.

-No, oliko tuo riittävän selkeästi sanottu? Joy kysyi hymyillen suutelutuokion jälkeen.

-No, etpä sinä kyllä paljoa sanonut, mutta kyllä tuo oli aika selkeästi ilmaistu, Dylan henkäisi häkeltyneenä.

Dylan kuitenkin pääsi häkellyksestään nopeasti ja veti Joyn lähelleen uutta suudelmaa varten.
*****

Dylan palasi hetkeksi enonsa ja tämän puolison luokse ja sai purettua tunteitaan heille. Tilanne on yhä vaikea, mutta puhuminen selkeästi helpotti Dylanin oloa. Kaiken surun ja ikävän keskellä Dylanin elämään saapui myös iloa (kirjaimellisesti). Mitä luulette, että tästä orastavasta romanssista kehkeytyy? Siitä kuullaan lisää ensi osassa!

Ja ennen kuin joku edes kysyy, niin kyllä, olen katsonut Leijonakuningasta. :D