-Luojan kiitos sinä olet kunnossa.
-Tietenkin minulla on kaikki kunnossa. Se oli vain työmatka, eikä tällä kertaa edes lentäen vaan junalla. Ei minulle olisi edes voinut tapahtua mitään.
-Et varsinaisesti, minä vain...
Danielin sanat loppuivat siihen. Lopulta Owen nappasi Danielia kädestä kiinni ja talutti hänet sohvalle istumaan.
-Daniel, onko sinulla itselläsi kaikki hyvin?
-Tietenkin on.
-Minä en oikein tiedä, miten saisin selitettyä tämän. Minä en kuitenkaan halua, että teet mitään tämän luokan päätöksiä vain minun mielipiteeni vuoksi, Daniel huokaisi.
-Älä nyt käsitä tätä mitenkään väärin, mutta... Minä tunnen oloni välillä kovin yksinäiseksi. Ystäviä minulla ei ole, töissä en ole käynyt enää vuosiin, eikä lastenlapsienkaan kanssa tule enää nähtyä niin paljon, kun heillä on koulussa käyminen ja sen jälkeen heidän omat rientonsa. Sinä taas olet töissä lähes koko ajan, ja senkin ajan minkä et ole, olet aivan tajuttoman väsynyt ja minä ymmärrän sen kyllä. Minä kuitenkin pelkään, että vielä joskus tuo uupumus lannistaa sinut lopullisesti. Faktaa on myös se, että emme me tästä enää tämän nuoremmiksi muutu, eikä meillä ole enää kovin paljoa vuosia jäljellä. Minä kaipaan sinua takaisin viereeni loppuajaksi.
Hetkellinen hiljaisuus laskeutui heidän välillään. Daniel oli juuri sanomaisillaan jotain, kun yhtäkkiä Owen alkoi itkeä ja ryntäsi sen jälkeen makuuhuoneeseen. Daniel antoi hänelle hetken ja meni sitten perässä.
-Minä tiedän sen, enkä minä loukkaantunut. Harmittaa vain, kun tajusin vasta nyt, että miten paljon minä olen aiheuttanut huolta sinulle.
-Sinä taidat olla ihan oikeassa.
Daniel otti Owenia kädestä kiinni ja saattoi hänet istumaan sängyn reunalle, muttei vieläkään laskenut irti. Äskeinen hämmentynyt hiljaisuus vaihtui helpottuneisuudeksi.
Helpotuksesta huolimatta Danielin mielessä pyöri eräs vakava kysymys.
-Olethan sinä ihan varma, että minä en pakottanut sinua tähän? Että sinä haluat varmasti itsekin lopettaa työnteon?
-Daniel, minä olen täysin varma. Päätös ehkä syntyi sinun aloitteestasi, mutta siitäkin huolimatta se oli minun omani. Minä olen kiitollinen sinulle, sillä sinä autoit minua tajuamaan sen, mitä minä en itse tajunnut. Ilman sinua en ehkä olisi tajunnut sitä ikinä.
-Se on hyvä kuulla. Minä en ihan todella halua painostaa sinua mihinkään, en varsinkaan luopumaan asioista mitä rakastat. Mutta kun se oli myös sinun ajatuksesi, niin nyt en koe enää huonoa omaatuntoa siitä. Owen, minä rakastan sinua.
Owen naurahti kevyesti katsoessaan Danielin veikeää hymyä. Hän oli nähnyt sen aikaisin monia, monia kertoja, ja hän tunsi miehensä sen verran hyvin, että tiesi kyseisen ilmeen enteilevän jotain.
-Daniel, minäkin rakastan sinua, mutta tuo ilme... Sinulla on mielessäsi jokin ajatus.
-Tietenkin on, Daniel kuiskasi ja heittäytyi sängylle selälleen vetäen Owenin mukanaan.
He vaihtoivat useamman herkän suudelman ja maailma alkoi hiljalleen kaikota heidän ympäriltään.
-No, oliko hyvä ajatus? Daniel kysyi viekkaalla äänellä.
Owen ei vastannut mitään, mutta kumartui uuteen suudelmaan. Siinä oli hänelle tarpeeksi vastausta.
***
Nora ja Rachel olivat olleet toistensa parhaat ystävät jo alakouluajoilta lähtien. Vaikka vuodet olivat tuoneet heidän elämäänsä monenlaista kiirettä töiden, avioliittojen ja lasten myötä, niin he pitivät huolen siitä, että ystävyys ei päässyt heikkenemään. Aina toisinaan he raivasivat kalenterista aikaa sille, että he pääsivät viettämään aikaa kahdestaan.
Trevor ja Andrei olivat lähteneet katsomaan jääkiekko-ottelua, joten naiset saivat olla ihan rauhassa. He puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä, eniten toki perheistään.
-Miten sinulla ja Tobylla menee? Toby ainakin vaikuttaa juttujensa perusteella yhä yhtä rakastuneelta kuin aina ennenkin ja muutenkin kaikin puolin onnelliselta kun teidän lapsenne voivat hyvin ja kuntosalikin menestyy, mutta miltä sinusta tuntuu?
Rachel otti siemauksen viinilasistaan ja laski sen takaisin pöydälle ennen vastaustaan.
-Kyllä minäkin olen onnellinen ja rakastan häntä yhä syvästi. Meillä menee todella hyvin ihan kaikilla osa-alueilla. Sen enempää yksityiskohtia sinä et varmaankaan kaipaa, kun kyseessä on kumminkin sinun veljesi. Mutta ihan vakavissaan, kyllä minä olen nyt onnellinen ja tyytyväinen. Aina minä en ole kumminkaan ollut.
Rachelin viimeisin lause sai Noran järkyttymään.
-Miksi ihmeessä? Onko Toby tehnyt jotain, mikä on saanut sinut tuntemaan olosi onnettomaksi?
Rachel nyökkäsi.
-Älä säikähdä, kaikki on tosiaankin nyt ihan hyvin, mutta aivan meidän liittomme alkuvuosina minä en aina tuntenut onnea. Välillä tunsin jopa pelkoa. Meidän ensimmäinen eromme kumminkin tapahtui niin yllättäen. Ymmärrän kyllä nyt hänen toimintaansa siinä tilanteessa, mutta silloin en ymmärtänyt, mistä johtuen luottamukseni häntä kohtaan särkyi pitkäksi aikaa. Se meidän uusi alkumme taas... Minä en kadu mitään. En yhteenpaluuta, en avioliittoa enkä varsinkaan lapsia. Olen tajuttoman onnellinen noista kaikista, mutta silloin minä olin myös peloissani. Se kaikki tapahtui kumminkin niin yllättäen ja nopeasti. Me olimme kuitenkin niin nuoria ja se kaikki tapahtui pääosin suunnittelematta. Sen vuoksi minä pelkäsin, että Toby tuntisi itsensä jotenkin nurkkaanahdetuksi ja sen johdosta päättäisi jonain päivänä ottaa ja lähteä. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Vuosien kuluessa luottamus palautui kyllä täyteen mittaansa ja me olemme Tobyn kanssa puhuneet tästä useampaan otteeseen, joten mitään hätää ei enää ole.
Nora kuunteli Rachelin kertomuksen loppuun ja lopuksi nyökkäsi huojentuneena.
-Hyvä kuulla.
Jossain kohtaa naiset siirtyivät sohvalle istumaan. Rachel esitti Noralle samankaltaisen kysymyksen kuin Nora hänelle hetkeä aiemmin.
-Entä sinä ja Trevor? Miten teillä menee?
-Meilläkin menee oikein hyvin. Meille alku oli sitä kaikkein vaikeinta aikaa, kylläkin vähän eri tavalla kuin sinulla ja Tobylla, mutta kumminkin. Sen jälkeen meillä on mennyt pääasiassa ihan hyvin. Kyllähän se tuo elämään vähän haasteita kun taloudessa on teini-ikäinen lapsi, mutta sinähän tiedät ihan kahden lapsen kokemuksella, että millaista se on. Mutta kaiken kaikkiaan meillä menee Trevorin kanssa ihan hyvin eikä Andreikaan ole sieltä vaikeimmasta päästä.
Noran vastaus sai Rachelin tuntemaan itsensä huvittuneeksi.
-Kiva kuulla. Minä kyllä todellakin tiedän, että millaista se teini-ikäisen kasvattaminen oikein onkaan. Tosin rehellisesti puhuen, minä voisin melkein lyödä vetoa siitä, että Windsor ja Naomi ovat keskimääräistä teiniä helpompia. Windsor ainakin, hän on niin kovin rauhallinen ja itsenäinen. Välillä vähän liiankin, sillä rehellisesti sanottuna suurimman osan ajasta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, että mitä hänen mielessään liikkuu. Naomin tunteet kyllä kuohuvat paljon ja hän osaa välillä olla varsinainen draamakuningatar, mutta ei hänkään muutoin ole hankala. Molemmat ovat ainakin helpompia kuin minä tuossa iässä, Rachel lisäsi nauraen.
Hetken aikaa molemmat naureskelivat vapautuneesti muistellessaan omia teinivuosiaan.
-Oli se kyllä melkoista aikaa. Rachel, ottaisitko sinä lisää viiniä?
-Kyllä kiitos, enemmän kuin mielelläni.
***
Vaimojensa tapaan myös Toby ja Trevor tapasivat toisinaan ottaa vapaaillan viettääkseen kahdenkeskeistä aikaa. Heillä oli siihen mahdollisuuksia kovin harvoin, sillä yrityksen pyörittäminen vei lähes kaiken Tobyn ajan, mutta välillä hänelläkin oli vapaa-aikaa.
Baarissa he marssivat suorinta tietä tiskille ja tilasivat tympeäilmeiseltä myyjältä molemmille oluet. Pullot käsissään he kävelivät baarin kauimmaiseen nurkkaan pöydän ääreen.
Pullot tyhjenivät nopeasti keskustelun lomassa ja Toby kävi hakemassa heille toiset. Heillä oli oikein hauskaa.
-Trevor, mehän sovimme, ettemme puhu tänä iltana työasioista, mutta minun on kuitenkin pakko sanoa yksi juttu.
-No kerro.
-Olen saanut sinun toiminnastasi paljon palautetta. Älä huoli, se on ollut pääosin todella hyvää. Vanhemmat, jotka ovat jättäneet lapsiaan lapsiparkkiin sinun huolehdittavaksesi, ovat olleet erittäin tyytyväisiä siihen, miten hyvin olet huolehtinut lapsista ja millaisia aktiviteetteja olet heille keksinyt. Negatiiviset palautteetkin ovat koskeneet lähinnä sitä, että vanhemmilla on toisinaan vaikeuksia saada suostuteltua lapset kotiinlähtöön, kun heistä olisi vielä niin kivaa jäädä leikkimään. Jotkut vanhemmat ovat kertoneet siitäkin, että kun lapset viihtyvät, niin he ovat itsekin motivoituneet treenaamaan enemmän. Sinä teet siis erittäin hyvää työtä.
-Kiva kuulla. Minähän olen työskennellyt salillasi jo kauan, mutta en todellakaan kaipaa pois sieltä. Se on kaikin puolin hyvä työpaikka.
Trevor haki heille lisää olutta ja pullojen tyhjennyttyä he siirtyivät pelaamaan biljardia.
Tähtäämisen lomassa Trevor kysyi Tobylta yhden kysymyksen.
-Ovatko kaksoset alkaneet jo miettiä, että mitä he meinaavat tehdä lukion jälkeen? Onhan sen loppumiseen vielä jonkin verran aikaa, mutta parempi kai näitä on jo miettiä aika ajoissa.
-Naomi tähtää kovasti ammattitanssijaksi. En tiedä kuinka realistinen hänen tavoitteensa on, mutta pääasia on se, että hänellä on edes joku tavoite, jota kohti pyrkiä. Minulla ei ollut hänen iässään mitään käsitystä siitä, mitä haluan tulevaisuudelta. Windsor taas... Minulla ei ole juuri mitään käsitystä siitä, että mitä hänen päässään liikkuu, ja välillä mietityttää, että lieköhän pojalla itselläänkään on. Hän vaikuttaa kuitenkin onnelliselta, joten kai hänkin löytää tiensä aikanaan.
Pian oli Tobyn vuoro päästä lyömään.
-Entä Andrei, mitä hän meinaa tehdä?
-Andrei sanoi tässä yksi päivä, että hän meinaa pyrkiä opiskelemaan lääketiedettä. Uskoisin hänen kyllä pystyvän siihen. Luojan kiitos hän on perinyt biologisen äitinsä aivot, minun älykkyydelläni hänestä ei olisi tullut riittävän fiksua siihen.
-Niin, Jelenan. Eikös hänkin opiskellut lääketiedettä?
Trevorin mieliala lähti todelliseen syöksylaskuun. Hän yritti kuitenkin pitää itsensä kasassa.
-Joo, kyllä opiskeli. Neljännen vuoden jälkeen hän tosin piti taukoa opinnoistaan raskauden vuoksi, mutta sitä ennen hänen opintonsa etenivät hyvin, ja hänen oli tarkoitus jatkaa niitä äitiysloman jälkeen, mutta sitten...
Trevor hylkäsi mailansa nojaamaan pöytää vasten ja ryntäsi nyyhkyttäen vessaan samalla toivoen, että siellä ei olisi muita ihmisiä.
Hetken kuluttua Toby meni hänen peräänsä. Vessassa Toby tarttui ystäväänsä käsivarsista kiinni ja katsoi häntä hellästi silmiin.
-Anteeksi. Minä en olisi maininnut häntä, jos olisin tajunnut, että se on sinulle noin vaikea paikka.
Trevor pudisti päätään kevyesti.
-Ei se mitään. Minähän hänet ensimmäisenä mainitsin, eikä tässä nyt enää mitään hätää ole.
-Sinä taidat yhä kaivata häntä? Toby totesi kysyvästi.
-Jos minä sanoisin, että en ikävöi enää yhtään, niin se olisi valehtelua. Olihan hän kuitenkin minun paras ystäväni ja ennen kaikkea poikani äiti. Nora on parasta elämässäni heti Andrein jälkeen ja hän on upea äiti pojalle, mutta toisinaan minä en vain voi olla miettimättä, että millainen äiti Jelena olisi ollut, jos hän olisi saanut tilaisuuden. Mutta kyllä minä olen päässyt yli hänen kuolemastaan. Ikävä ei katoa ehkä ikinä, mutta minä olen oppinut elämään sen kanssa.
Aavistuksen melankolisen keskustelun jälkeen miehet siirtyivät takaisin baaritiskille seuraavien pullojen ääreen. Tunnelma alkoi piristyä hiljalleen ja pian he olivat kuin mitään surullista ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Miehet viihtyivät baarissa pilkkuun saakka ja lähtivätkin pois vasta, kun baarihenkilökunta ystävällisesti pyysi heitä poistumaan. He olivat edenneet jonkin matkaa ovesta ulos, kun Trevor yhtäkkiä pysäytti Tobyn.
-Toby, minä haluan sanoa sinulle jotain.
-No sano.
-Toby, Noran tapaaminen on parasta mitä minulle on tapahtunut, heti Andrein syntymän jälkeen. Löysin itselleni ihanan ja rakastavan puolison ja pojalleni parhaan mahdollisen äidin. Noran kautta elämääni astui paljon muutakin hyvää. Tapasin hänen muun perheensä ja sitä myötä myös sinut. Sinun kauttani minä löysin työpaikan, mutta sinä... Ennen kaikkea minä sain sinusta Jelenan veroisen rakkaan ystävän.
Toby koitti peitellä liikutustaan naurun alle.
-Trevor, sinä taidat olla humalassa.
-Ehkä olenkin, mutta ei se haittaa. Vaikka en olisikaan, niin olisin silti samaa mieltä eikä minulla olisi mitään ongelmaa myöntää sitä ääneen.
Viimein Toby antoi periksi tunteilleen ja kaappasi Trevorin lämpimään halaukseen.
-Nuo sinun äskeiset sanasi merkitsevät minulle hyvin paljon ja Trevor... Olet sinäkin minulle hyvin rakas.
***
Lilyn ja Felixin arki pyöri hyvin voimakkaasti perheen ympärillä, sillä vaikka heidän lapsensa olivatkin kasvaneet jo huimasti, niin he tarvitsivat silti serkkujaan enemmän apua ja ohjausta kaikessa. Toisinaan koko perhearki oli yksin Lilyn harteilla, sillä Felix joutui toisinaan olemaan useitakin päiviä poissa joukkueensa pelireissujen vuoksi. Felix oli päässyt heti valmistuttuaan valmentamaan Bridgeportin pääsarjassa pelaavaa joukkuetta. Se oli kuin lottovoitto hänelle; hän pääsi tekemään työtä menestyvässä joukkueessa ja samalla olemaan lähellä perhettään, ainakin enemmän kuin hän ehkä voisi olla jossain muussa joukkueessa valmentaessaan.
-Bridgeport on juuri voittanut Twinbrookin neljännen kerran peräjälkeen, mikä tarkoittaa, että he pääsevät finaaliin, jossa heidän vastaansa asettuu Starlight Shores. Joukkue on tekemässä harvinaista temppua, sillä se on voittanut molemmat pudotuspelisarjat suoraan neljällä voitolla. Kykenevätkö he siihen vielä finaaleissakin? Seuraavana on luvassa joukkueensa vahvaan nousukiitoon luotsanneen päävalmentaja Felix Hodgesin haastattelu.
Pojat eivät normaalisti juurikaan perustaneet urheilusta, mutta aina kun heidän isänsä valmentaman joukkueen pelejä näytettiin tai joukkueesta oli juttua urheilu-uutisissa, niin he suorastaan liimautuivat ruudun ääreen.
Lily kuunteli uutisia puolella korvalla ja keskittyi samaan aikaan maksamaan laskuja verkkopankissa. Hän oli jo tietoinen pelin lopputuloksesta, sillä Felix oli laittanut hänelle viestin lähes heti pelin päätyttyä. Keskittyminen kuitenkin herpaantui, kun Lily kuuli hänelle esitettävän kysymyksen.
-Äiti, milloin isä tulee kotiin?
-Huomenna aamuyöstä. Se on niin myöhään, että te kaikki kolme olette jo nukkumassa silloin. Pääsette näkemään isän aamulla, Lily vakuutteli Morganille.
-Mutta me haluamme tavata hänet nyt! Jonas mutisi.
-Minullakin on ikävä! Kevin lisäsi painokkaalla, joskin surullisella äänensävyllä.
Lily huokaisi hiljaa ja painoi katseensa näppäimistöön. Hän ymmärsi kyllä lasten ikävän, tunsihan hän sitä itsekin. Jotenkin sitä olisi kuitenkin saatava lievitettyä. Oli Felixillä kuitenkin oikeus työskennellä unelma-ammatissaan. Tosiasia oli myös se, että Felixin työ takasi koko perheelle toimeentulon vuosiksi eteenpäin. Hiljaa Lily nousi ylös pöydän äärestä ja käveli poikien luo.
-Kuulkaas. Minä ymmärrän kyllä, että te ikävöitte isäänne. Minullakin on häntä kova ikävä. Hän on kuitenkin täällä ihan pian, eikä kausikaan kestä enää kauaa. Kunhan se on ohi, niin sitten isä on taas kotona enemmän. Kaiken lisäksi minä voin vannoa, että Felixillä on aivan yhtä kova ikävä teitä kuin teillä on häntä. Onhan hän sanonut sen teille useita kertoja, Lily päätti pienen puheensa.
Pojat nyökyttelivät hiljaisina äitinsä sanoille.
-Voidaanko me mennä omiin huoneisiimme? Jonas kysyi.
-Tietysti voitte, Lily totesi ja palasi tietokoneen ääreen.
Kun ovi oli kolahtanut kiinni hänen selkänsä takana, Morgan koitti nieleskellä kyyneleitään. Hän ei todellakaan myöntäisi sitä ääneen, mutta hänellä oli kamala ikävä isäänsä, ja aina kun isä lähti pelireissulle, niin Morgan laski päiviä hänen palaamiseensa.
Toisinaan Morgan suorastaan vihasi isänsä ammattia. Isä oli sen vuoksi kiireinen ja poissa hyvinkin pitkiä aikoja. Toisaalta se oli myös koulussa vapaalippu suosittujen lasten joukkoon. Ihmisiä kiinnosti olla tekemisissä kaupungissa hyvin suositun joukkueen valmentajan lasten kanssa, joten kavereita ja "kavereita" riitti. Sen myötä Morgan oli oppinut vähitellen sietämään ikäväänsä. Olihan hänellä kumminkin hyvä keino purkaa tunteitaan.
Daniel oli antanut vanhan kitaransa Morganille syntymäpäivälahjaksi sillä ehdolla, että poika myös opettelisi soittamaan sitä. Morgan oli tarttunut tarjoukseen enemmän kuin mielellään ja sitkeästi opetellut kitaransoittoa niin itsenäisesti kuin soittotunneillakin. Sitä myötä oli myös syntynyt unelma kuuluisaksi rokkitähdeksi tulemisesta. Morgan tiesi, että haave voisi olla utopistinen, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä.
Sen vuoksi Morgan kaivoi sinäkin iltana sointukirjan lipastonsa ylälaatikosta, levitti sen sängylleen ja alkoi tapailla sointuja. Hän ei vielä ollut kovin hyvä soittaja, mutta harjoittelemallahan sitä kehittyy.
Morganin lisäksi myös Kevin oli löytänyt luovan tavan purkaa tunteitaan. Musikaalista lahjakkuutta häneltä ei löytynyt, mutta hän rakasti kirjoittamista.
Luovien tekstien lisäksi Kevin tykkäsi kirjoittaa myös asiatekstejä. Tekstien aihe vaihteli milloin miksikin. Yleensä Kevin otti inspiraatiota lähipiiristään. Hän oli kirjoittanut muun muassa raportteja isänsä joukkueen peleistä, arvosteluja äitinsä leipomuksista, uutisia Naomin tanssiesityksistä ja tietoartikkeleita Windsorin lempieläimistä.
Tekstit olivat toki hyvin lapsenomaisia, mutta siitäkin huolimatta kaikki niitä lukeneet olivat antaneet antaneet rakentavan kritiikin lisäksi myös kehuja.
Positiivisen palautteen myötä Kevinin sisällä oli alkanut elää unelma siitä, että hän saisi tehdä tulevan työuransa kirjoittamisen parissa. Toisin kuin Morgan, Kevin ei välttämättä halunnut tulla kuuluisaksi, mutta ei se häntä kyllä haittaisikaan.
Veljiensä tapaan myös Jonas oli löytänyt itsestään luovan puolen. Hänellä se esiintyi siinä, että hän rakasti piirtämistä ja etenkin maalaamista.
Kolmosista juuri Jonas oli stressannut eniten sitä, että harmittaisiko isää, että pojat olivat kiinnostuneita enemmän taiteesta kuin urheilusta. Harmitus oli kuitenkin unohtunut nopeasti, kun isä oli sanonut, että hän rakasti lapsiaan ehdoitta, olivat näiden kiinnostuksenkohteet sitten mitä hyvänsä.
Sen vuoksi Jonas oli päättänyt unohtaa stressinsä kokonaan ja tehdä sitä, mikä häntä itseään viehätti eniten. Hän ei ollut aivan varma siitä, että kiinnostiko häntä varsinaisesti tehdä uraa taiteen parissa, mutta hänellä ei ollut mitään kiirettä päättää.
Pojat hoitivat iltapuuhansa itsenäisesti ja malttoivat mennä ajoissa nukkumaan. Lily teki samoin, mutta uni ei vain tullut. Kolmen aikaan hän luovutti ja nousi ylös.
Hetken Lily vaelsi ympäri hiljaista asuntoa ja lopulta päätti mennä ruokailuhuoneeseen valmistamaan itselleen drinkin.
Lily tykkäsi toisinaan valmistaa alkoholittomia drinkkejä itselleen. Alkoholi ei ollut oikeastaan koskaan maistunut hänelle, ja kokonaan pois hänen ruokavaliostaan se oli jäänyt raskauden myötä. Pojat olivat jo isoja, mutta siltikään Lily ei ollut aloittanut juomista uudelleen.
Drinkkiä sekoitellessaan Lily siirtyi alkoholipohdinnoistaan miettimään ajatusta, millä he olivat leikitelleet Felixin kanssa joskus. Että he hankkisivat neljännen lapsen. Keskustelujen jälkeen he olivat kuitenkin päättäneet, että kolme riittäisi heille mainiosti. Felix joutui ammattinsa takia matkustelemaan paljon, joten ei olisi reilua jättää Lilyä huolehtimaan vastasyntyneestä vauvasta, varsinkin kun se ei välttämättä jäisi edes yheen, ottaen huomioon Lilyn suvussa kulkevan alttiuden monikkovauvoihin. Viimeisen naulan arkkuun päätökselle olivat lyöneet muistot edellisen raskauden loppuvaiheen komplikaatioista. Niiden uusiutuminen olisi ollut liian iso riski otettavaksi. Lily ja Felix olivat molemmat tyytyväisiä päätökseen, mutta välillä Lily pohti, että entä jos sittenkin.
Lopulta Lily sai drinkin valmiiksi ja kaatoi sen lasiin. Maistamisen jälkeen Lily irvisti. Drinkki maistui aivan kamalalta. Onneksi minä en päättänyt luoda uraani baarialalla, Lily hymähti.
Lily oli juuri laskenut puolityhjän lasinsa tiskille, kun hän kuuli ulko-oven käyvän. Toivo heräsi Lilyn sisällä ja hän ryntäsi olohuoneeseen katsomaan, osuiko hänen aavistuksensa oikeaan.
Felix katsoi vaimoaan aavistuksen hämmentyneenä.
-Minä mietinkin, että miksi täällä on vielä valot päällä. Sinä oletkin jo hereillä. Vai pitäisikö sanoa, että vielä hereillä?
Lily syöksähti roikkumaan Felixin kaulaan ja rutisti häntä oikein lujasti.
-Ihanaa, että sinä olet siinä.
-Voi rakas, tietenkin minä olen. Pelireissuilla minä en odota mitään muuta niin paljoa kuin sitä, että pääsen takaisin kotiin, Felix huokaisi.
-Onhan kaikki varmasti hyvin? Ethän sinä varmaan huviksesi roiku tähän aikaan hereillä, Felix kyseli huolestuneena.
-Kyllä, kaikki on oikein hyvin. Minulla oli vain niin kova ikävä, etten saanut unta, Lily kertoi Felixille.
Felix oli juuri sanomaisillaan jotain, kun yhtäkkiä Lilyn silmät tavoittivat hänen omansa ja molempien ajatukset karkasivat jonnekin aivan muualle.
Felix vetäisi Lilyn lähelleen kuumaan suudelmaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta he siirtyivät makuuhuoneen puolelle ja matkalla naksauttivat vielä oven lukkoon, että he saisivat olla rauhassa.
Joitakin hetkiä myöhemmin pariskunta makasi sängyllään vierekkäin äärimmäisen raukeina ja tyydytettyinä. Aiempi huoli ja ikävä oli unohtunut täysin ja tila oli täynnä pelkkää onnea.
-Lily, tiedäthän sinä, että vaikka minun työni onkin aikaavievää ja saatan joskus olla poissa pitkäänkin, niin mikään ei ole minulle yhtä tärkeää kuin sinä ja pojat? Vaikka voittoja sateleekin ja joukkueeni saattaa olla kohta mestari, niin edes se ei tunnu yhtä hyvältä kuin se, että minä saan rakastaa sinua.
-Voi rakas, tuo oli ihanasti sanottu.
-Mutta ne eivät olleet pelkästään sanoja. Sanojen takana oli myös ajatuksia. Minä tarkoitin tuota kaikkea ihan oikeasti.
-Felix, minä tiedän sen. Minä en ehkä osaa sanoittaa tunteitani yhtä lahjakkaasti, mutta minäkin tunnen samoin sinua kohtaan. Elämäni parhaita asioita poikien lisäksi ovat ne hetket, kun sinä palaat kotiin pitkien pelireissujen jälkeen. Felix, minä olen joka päivä kiitollinen siitä, että sinä silloin aikoinaan jaksoit kaikesta huolimatta yrittää saada minut puhumaan. Se vaati sinulta aika paljon vaivaa, mutta lopputulos oli paras mahdollinen.
Felix herkistyi Lilyn sanoista kovasti eikä keksinyt enää mitään sanottavaa, joten hän päätti vain suudella vaimoaan kiitokseksi.
***
Eräänä iltana Andrei oli matkalla kohti setänsä ja tätinsä taloa. Sieltä löytyisi melko suurella todennäköisyydellä apua hänen ongelmaansa. Ensin hän oli ajatellut soittaa, mutta ehkä tälläisessä asiassa asiassa oli parempi lähestyä kasvokkain.
Andrei tunsi, että hän oli vältellyt vastuunottoa itsestään jo liian kauan, ja vihdoinkin olisi hyvä hetki tehdä asialle jotain. Oikeastaan se hyvä hetki oli ollut hänen mielestään jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Toiveikkaana Andrei marssi oven taakse ja painoi ovikelloa. Tovin odoteltuaan hän oli jo kääntymäisillään pois, mutta ovi aukesi sittenkin. Avaaja ei vain ollut se, kenet Andrei toivoi tapaavansa.
Naomi kuulosti pahoittelevalta puhuessaan.
-Windsor ei valitettavasti ole nyt kotona. Hän lähti johonkin vain hetkeä ennen kuin sinä saavuit.
Andrei pudisti kuitenkin päätään.
-En minä häntä tullutkaan tapaamaan. Onko isäsi kotona?
-Toby? Ei hänkään ole nyt kotona, hänellä on joku kokous tänään. Olisinko minä voinut auttaa jotenkin? Naomi kysyi avuliaasti.
Andrei joutui kuitenkin jälleen pudistamaan päätään.
-Et kai. Minä olisin kysynyt häneltä, että pystyisikö hän tarjoamaan minulle töitä. Vaikka siivoushommia hänen kuntosalillaan tai jotain.
Naomi näytti perin juurin hämmentyneeltä ja ehkä jopa hieman hermostuneelta, eikä Andrei tiennyt yhtään, että miksi. Lopulta Naomi istutti heidät alas ja päätti kysellä lisää.
-Mihin ihmeeseen sinä töitä tarvitset, eikö koulussa ole jo tarpeeksi vaivaa?
-Minä kerään itselleni säästöjä.
-Mihin sinä sitten oikein aiot säästää?
-No, sinä saatatkin ehkä tietää, että minä aion hakea opiskelemaan lääketieteelliseen. Sinä saatat tietää ehkä senkin, että opinnot siellä kestävät todella kauan ja maksavat ihan älyttömästi. Sen vuoksi minä yritän kerätä itselleni säästöjä nyt lukion ajan, ettei minun sitten tarvitse ottaa aivan niin suurta opintolainaa, Andrei selitti.
Naomi vaikutti kuitenkin aina vain hämmentyneemmältä.
-Mitä ihmettä sinä muka opintolainalla tekisit, eivätkö sinun vanhempasi muka maksa? Äiti ja isä ovat ainakin luvanneet maksaa minun ja Windsorin mahdolliset tulevat opinnot. Jos sinun vanhemmillasi ei ole varaa, niin Daniel ja Owen varmaan auttaisivat mielellään, kun heillähän on rahaa kuin roskaa.
Andrei hämmentyi Naomin ajatusmaailmasta kovin paljon. Ei siinä sinänsä mitään väärää ollut, se oli vain kovin erilainen kuin hänen omansa.
-Ehkä niin, mutta minä en halua sitä. Haluan ennemmin pärjätä itsenäisesti ja pitää itse huolta toimeentulostani. Tiedän kumminkin sen, että opintoni tulevat kyllä menemään hyvin ja tulevalla työurallani tienaan sen verran, että lainan takaisinmaksu ei tuota vaikeuksia. Mutta minä taidankin tästä lähteä, tulen vaikka huomenna käymään uudestaan, jospa Toby olisi kotona silloin.
Andrei oli jo hyvän matkaa ovesta ulkona, kun Naomi päätti toteuttaa yhtäkkisen päähänpistonsa.
-Andrei, odota!
Andrei ei vaikuttanut kuulevan, joten Naomi juoksi hänen peräänsä.
Naomi alkoi katumaan ajatustaan välittömästi, mutta siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.
-Niin, mitä sinulla oli?
Jokainen sekunti lisää katsekontaktia harmaisiin silmiin tuntui Naomista aina vain hankalammalta ja hänen ajatuksensa menivät solmuun vain entistä enemmän. Jotenkin hänen olisi silti puhuttava itsensä ulos tilanteesta.
-Äh, ei mitään. Unohda.
Naomi kääntyi kannoillaan ja ryntäsi sisätiloihin toivoen, että Andrei ei seuraisi. Se oli kuitenkin turha toive, sillä Andrei oli jo ehtinyt huolestua tytön käytöksestä siinä määrin, että hänen oli pakko selvittää asia.
Naomi kuitenkin ryntäsi huoneeseensa ja pamautti oven kiinni. Andrei pysähtyi oven taakse ja koputti, mutta vastausta ei kuulunut. Hetken yrittämisen jälkeen Andrei päätti vain avata oven ja marssia sisään.
Andrei tunsi itsensä hieman ärtyneeksi. Miksi pitää antaa ilmi, että jotain on pielessä, jos siitä ei kuitenkaan halua puhua? Ärtymystä suurempi tunne oli kuitenkin huoli, joten Andrei päätti yrittää pitää ärtymyksensä piilossa.
-Naomi, onko sinulla kaikki hyvin?
Naomi nyökkäsi erittäin jäykästi. Hän arvasi itsekin, että se ei kuitenkaan vakuuttanut Andreita yhtään. Hän yritti kuitenkin vielä vakuutella.
-Kaikki on kunnossa, sinä voit kyllä mennä.
Naomin äänensävy kieli niin selvästi siitä, että jokin oli pielessä. Sen vuoksi Andrein pieninkin ärtymys haihtui pois ja hän tunsi pelkkää huolta.
-Sanoisit nyt. Me kaksi emme ehkä ole niin läheisiä kuin sinä ja Windsor olette, mutta kyllä sinä voit minulle puhua jos joku painaa.
-Andrei, arvostan kyllä haluasi auttaa, mutta en minä voi kertoa sinulle. Minä en saisi tuntea niin, minä en saisi edes ajatella sitä, joten en minä voi puhua siitä kenellekään. En varsinkaan sinulle.
Andrei ei ollut enää sitäkään vähää kärryillä, mitä hän oli vielä hetki sitten ollut. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, minkä aikana Andrei yritti pohtia Naomin tuntemuksia. Yhtäkkiä hänen päähänsä pätkähti ajatus. Hän ei tiennyt, osuiko se yhtään oikeaan, mutta hänen oli pakko yrittää.
-Mitä sinä sitten tunnet, kerta se on niin kiellettyä?
Naomi ei sanonut mitään. Hän ei vain saanut sanottua. Hän koitti vältellä Andrein huolestunutta katsetta parhaansa mukaan, mutta kun pojan silmät tavoittivat hänen omansa, niin hän ei vain kyennyt enää estämään itseään.
Suudelma oli hyvin hätkähdyttävä molempien osalta. Naomi säikähti sitä, että hän ihan todella teki kuin teki. Hän ei ymmärtänyt yhtään, että miten hän uskalsi. Andrei puolestaan säikähti sitä, että hänen arvionsa osui täysin oikeaan.
***
Windsor käytti hyvin suuren osan ajastaan pohtien milloin mitäkin. Yleensä se oli jotain nykyhetkeen tai tulevaisuuteen liittyvää. Hetkittäin hän saattoi palata myös menneeseen.
Toisinaan hän vieraili myös hautausmaalla vierailemassa setänsä ja isovanhempiensa haudoilla. Cedric ja Rosanna oltiin haudattu aivan heidän poikansa viereen.
Windsorilla oli isovanhemmistaan useita positiivisia muistikuvia, mutta ne olivat pääosin hyvin hämäriä ja häilyväisiä. Tosiasia oli kuitenkin se, että Windsor oli ollut heidän kuollessaan niin pieni, ettei hän muistanut isovanhempiaan kovinkaan tarkasti.
Setäänsä Windsor ei ollut koskaan tavannutkaan, sillä Mike oli kuollut jo vuosia ennen hänen syntymäänsä. Toby oli kuitenkin näyttänyt Windsorille ja Naomille paljon valokuvia veljestään ja kertonut useita mielenkiintoisia tarinoita. Niiden ansiosta Windsor oli alkanut toivomaan, että hän olisi päässyt joskus tapaamaan isänsä veljen. Hän tiesi kuitenkin, että se oli mahdotonta, ja se sai hänet toisinaan hyvinkin surulliseksi.
Onneksi vain ajoittain. Windsor tiesi, että oli turha surra asioita, mihin ei voinut itse vaikuttaa. Sen vuoksi hän oli päättänyt, ettei tekisi niin. Ainakin tähän asti se päätös oli pitänyt.
Windsor käveli vähän matkan päässä olevan penkin luo ja istahti alas. Hetkeksi hän keskittyi tuijottamaan lammen liplatusta ja siellä uiskentelevia kaloja.
Oli pääosin totta, että Windsor ei tiennyt, mitä hän tulevaisuudeltaan halusi. Yhden asian hän kuitenkin tiesi varmaksi. Hän karistaisi Bridgeportin tomut jaloistaan heti sinä päivänä, kun hän täyttäisi kahdeksantoista.
Hän lähtisi matkalle ja vielä oikein pitkälle sellaiselle. Hän matkustaisi koko maailman ympäri, ihan kaikkiin paikkoihin mihin hän vain ikinä haluaisi. Sopivan paikan löydettyään hän asettuisi aloilleen. Sitä hän ei vielä tiennyt, että mihin, mutta ei ainakaan Bridgeportiin. Tänne hän ei palaisi enää koskaan. Windsorin mielestä kaupunki oli niin masentava, että vaikka siihen oli vielä aikaa, niin hän laski jo päiviä siihen, että hän olisi täysi-ikäinen ja pääsisi jättämään tämän paikan taakseen.
Hautausmaalta Windsor siirtyi siihen ainoaan paikkaan, mitä hän jäisi tästä kaupungista perheensä lisäksi kaipaamaan; Perhosbulevardille.
Se oli yksi ainoista paikoista, missä Windsor saattoi hengittää vapaasti. Muutoin kaupungin ilma oli niin saastunutta, että Windsor ei vain voinut sietää sitä.
Perhosbulevardin kasviloisto oli edelleen huumaava ja Windsor katseli sitä lumoutuneena.
Kasvien lisäksi perhosbulevardilla oli myös eläimiä. Okei, lähinnä ötököitä, mutta eläimiähän nekin olivat. Päiväsaikaan siellä näkyi perhosia, mutta pimeällä myös tulikärpäset tulivat esiin. Windsor viihdytti itseään pidemmän aikaa katsellen niiden tanssia lumoutuneena.
Bridgeportissa oli hyvin suuren osan ajasta todella ikävä sää, minkä vuoksi kaupungin eläimistö oli hyvin vajavaista. Windsor ei vielä tiennyt, että missä hänen tuleva kotinsa olisi, mutta siinä hetkessä hän päätti, että se olisi jossain paikassa, missä on lämmintä, kaunista ja paljon erilaisia eläimiä.
Hetkeksi Windsor heittäytyi maahan makaamaan ja kävi tuijottamaan tähtitaivasta. Sen lisäksi, että hän rakasti eläimiä, hän rakasti myös tähtien tuijottelua. Kaupungin valosaasteen keskellä ne eivät vain näkyneet kovin hyvin. Se oli vain yksi syy lisää sille, että Windsor halusi pois suurkaupungista.
Taivasta tuijotellessaan Windsorin kasvoille ilmaantui pieni hymy. Hän ei ehkä vielä täysin tiennyt mihin tulevaisuus hänet veisi, mutta ainakin hänellä oli suunta, mihin edetä, ja se suunta vaikutti oikein hyvältä.
*****
Nyt on yksi vaihe tässä tarinassa saanut päätöksensä ja valitettavasti joudumme sanomaan aika monille hahmoille hyvästit. Halusin kuitenkin tälle vanhemmalle polvelle onnellisia loppuja, joten heidän aikansa tässä tarinassa päättyi onnellisissa merkeissä. Tälle nuoremmalle (eli perijä-äänestyksessä mukana olevalle) polvelle jätin asioita hieman enemmän keskeneräiseksi ja auki valaistakseni, että mikä heitä mahdollisesti odottaa, jos he perijäksi päätyvät. Mutta nyt siihen tärkeimpään, eli...
Perijä-äänestys!
Homma toimii niin, että äänestät mieleistäsi perijää tuolla sivussa olevassa galluplaatikossa. Joskus bloggerilla on mielestäni ollut omakin galluptoiminto, mutta enää en sitä löytänyt, joten käytin ulkopuolista sivustoa tähän. Tuo toimii kuitenkin ihan samalla tavalla, eli valitset vain haluamasi hahmon ja klikkaat tuosta vote-nappulasta. Äänestysaikaa on ensi viikon sunnuntaihin (eli 8.9) asti. Ketään en pakota, mutta toivoisin myös hiljaisten lukijoiden osallistuvan äänestykseen.
Alla vielä varmuuden vuoksi kuvat kaikista perijäehdokkaista, että tiedätte sitten kuka on kuka. Lilyn ja Felixin kolmoset eivät olleet vielä tässä osassa kasvaneet teineiksi, mutta ikäännytin heidät jo pelin sisällä teineiksi äänestystä varten, että heistä näkee jo vähän paremmin, että miltä he sitten näyttävät aikuisina. Tarina jatkuu joka tapauksessa sellaisesta vaiheesta, että perijästä on juuri tullut nuori aikuinen. Mutta nyt ne kuvat...
Andrei Belden
Naomi Leeds
Windsor Leeds
Morgan Hodges
Kevin Hodges
Jonas Hodges
Eli tässä perijäehdokkaat. Tulevasta sen verran, että en tiedä, onko seuraavien sukupolvien aikaan myös perijä-äänestys, valitsenko perijän itse, vai tuleeko sellainen tilanne, että perijää ei tarvitse edes valita. Aika näyttää sen. Taaksejäävistäkin vielä sen verran, että ei heitäkään vain hylätä ilman mitään selitystä. Heidänkin kohtalonsa selviää kyllä, mutta tässä vaiheessa en paljasta vielä mitään.
Olihan tosi vaikea valinta, mutta päätin nyt kuitenkin ja suoritin äänestyksen =)
VastaaPoistaIhana miten sait nivottua nätisti lopetukset varuiksi kaikille. Varsinkin Daniel ja Owen on vaikea hyvästellä. Heistä toki olisi aika jättänyt joka tapauksessa kohdakkoin, joten näin jää ainakin kaunis kuva heidän rakkaudestaan ja suhteensa pysyvyydestä. On ollut todella kaunista, miten he ovat toinen toistaan tukien menneet läpi elämän myrskyt ja siinä ohessa vielä auttaneet muitakin.
Lapset/nuoret olisivat kaikki tarinan arvoisia. Niinpä miten tahansa äänestyksessä käykään, uskon sun luovan perijälle mielenkiintoisen tulevaisuuden =)
Kiitos kommentista (ja äänestykseen osallistumisesta)! :)
PoistaNäistä taaksejäävistä hahmoista juuri Danielin ja Owenin hyvästely on ollut kaikista vaikeinta. Olet oikeassa, vaikka asiat olisivat menneet toisella tavalla, niin se olisi siltikin tapahtunut hyvin pian. Heidän suhteensa on kyllä ollut hyvin kaunis ja he ovat kohdanneet yhdessä kaikenlaista. Mä rakastan muutenkin onnellisia loppuja, ja Daniel ja Owen jos jotkut ovat ansainneet sellaisen.
Toivon mukaan tulevan perijän tarinasta tulee mielenkiintoinen. Suunnitelmat tuntuvat ainakin mielenkiintoisilta, toivottavasti ne osoittautuvat sellaisiksi myös käytännössä.