tiistai 24. toukokuuta 2022

102.Puolivaloilla

Halen oli aina pitänyt puhelimensa joko äänettömällä tai kokonaan kiinni yöaikaan. Ainoa poikkeus oli ollut silloin, kun Tiffany oli aivan viimeisillään Simonia odottaessaan. Silloin Halen oli varmuuden vuoksi pitänyt äänet päällä vuorokauden ympäri, mutta lapsen synnyttyä hän oli palannut vanhoihin tapoihinsa. Kerran hän kuitenkin unohti äänet päälle, ja jollain tuurilla juuri sinä yönä joku soitti hänelle.
Vaikka hän olikin itse se, joka oli unohtanut ne äänet päälle, niin se ei todellakaan estänyt aivan liian aikaisen herätyksen aiheuttamaa ärtymystä kuulumasta äänensävystä.
-Onko sinulla aavistustakaan kellonajasta? Parempi olla ihan helvetin tärkeää asiaa.
Ärtymys suli pois hetkessä kun Halen kuuli poikansa hätäisen huudon.
-Hidasta vähän. Mitä on sattunut?
Vieläkään Jonah ei kyennyt muodostamaan ainuttakaan kokonaista, selkeää lausetta, mutta muutamia yksittäisiä sanoja Halen sai sekavasta huudosta poimittua ennen linjan katkeamista.
Vanessa oli ollut niin sikeässä unessa, että puhelimen soiminen ei häntä herättänyt. Halenin sanat ja etenkin niiden sävy kuitenkin saivat hänet havahtumaan.
-Kuka se oli? Mitä on käynyt?
Halen laski puhelimensa takaisin yöpöydälle eikä sanonut hetkeen yhtään mitään.
-Se oli Jonah. En oikein saanut kunnolla selvää hänen sanoistaan kun hän oli niin shokissa, mutta ilmeisesti Caseylle on sattunut jotain ja he ovat sairaalassa nyt. En tiedä mitä on käynyt, sitä hän ei sanonut. Jos minä tulkitsen hänen reaktiotaan yhtään oikein, niin jotain todella pahaa sen on oltava.
Halenin kertoman myötä viimeisetkin unihiekat karisivat Vanessan silmistä. Hän ponkaisi ylös sängyltä ja säntäsi kaivamaan lipastosta vaatteita ylleen.
-Onneksi Rose ei ole töissä tänä yönä. En uskalla kuvitellakaan miltä se tuntuisi, että hänen eteensä tuotaisiin hänen oma poikansa hoitoa vailla…
Sairaalan päivystyspoli vaikutti olevan varsin hiljainen sinä yönä. Omaisten odotushuoneessa oli vain yksi henkilö ennen kuin Vanessa ja Halen saapuivat paikalle.
Välittömästi vanhempansa huomatessaan Jonah syöksyi isänsä luo ja jäi siihen itkemään olkapäätä vasten tavalla, jolla hän oli viimeksi itkenyt ehkä kaksivuotiaana. Jossain toisessa tilanteessa Halen olisi ehkä ihmetellyt sitä, koska ei hän todellakaan ollut näin läheinen poikansa kanssa. Jonah oli kuitenkin ilmiselvästi shokissa ja jostain sen keskeltä ehkä tiesi, että isään voisi luottaa. Ei kai poika muuten olisi keksinyt soittaa päivystyksestä juuri hänelle. Ei sillä, että Halenia olisi jotenkin häirinnyt. Hän tekisi ihan mitä tahansa saadakseen Jonahin olon helpottumaan. Se ei kuitenkaan ollut näköpiirissä ihan vielä, joten lopulta mies talutti poikansa penkille istumaan muttei kuitenkaan laskenut irti.
Jonahista ei ollut sanomaan sanaakaan ja Halen keskittyi hänen lohduttamiseensa, joten Roselle ja Jamesille soittaminen jäi Vanessan hoidettavaksi. Kävi kuitenkin ilmi, että se oli turhaa. Rosen alaiset olivat jo informoineet heitä ja he olivat jo matkalla.
Rosen ja Jamesin saavuttua tilaan laskeutui lähes täydellinen hiljaisuus, jota rikkoivat ainoastaan liikkuvan hissin ajoittainen kolina, välipala-automaattien hurina ja Jonahin hiljainen nyyhke. Kukaan ei puhunut mitään. Seuraavat sanat lausuttiin vasta Colinin saavuttua paikalle.
Sillä hetkellä hän vaikutti olevan melko rauhallinen, mutta silmistä näki, että hän oli itkenyt.
-Tiffany jäi Simonin kanssa kotiin. Ajattelimme, että on parempi ettei hän ole täällä jos… Ja hän on niin pieni, ettei hän ymmärrä kuitenkaan mitä tapahtuu.
Sen sanottuaan hän suuntasi katseensa Jonahiin.
-Mitä ihmettä siellä tapahtui? En syytä sinua mistään, mutta tiedätkö sinä mitä tapahtui?
Se oli ensimmäinen hetki moneen tuntiin, kun Jonah sai hillittyä itkuaan edes hetkeksi sen verran, että kykeni tuottamaan ymmärrettävää puhetta.
-Casey oli tekemässä sulkutoimia ja minä yritin pitää hänelle seuraa, mutta olin tolkuttoman väsynyt joten hän paimensi minut nukkumaan. Olin jo melkein unessa, kun kuulin alakerrasta aseen laukauksen. Ryntäsin tietysti katsomaan, että mitä kävi, mutta ainoa mitä löysin oli Casey luodinreikä rinnassaan.
Colin vaikutti hyväksyvän vastauksen.
-Entä…
Siihen loppui Colinin puhekyky, mutta Jonahin ei tarvinnut kysyä tarkennusta.
-Sairaalalle saavuttaessa hän oli vielä hengissä, mutta sen jälkeen ei ole tullut mitään lisätietoa.
Rose oli kyennyt vetämään jostain ammatillisen rauhallisuutensa esiin, joten James keskittyi lohduttamaan Colinia. Vaikka hän kuinka yrittikin estää itseään ajattelemasta sitä, niin Colinia halatessa mielessä pyöri vain se, että niin monta ihmistä kuin hänkin oli menettänyt, niin kyllä niistä menetyksistä pahin oli Jasper. Jos tässä kävisi yhtä huonosti, niin se kyllä kiilaisi kärkeen, James pohti syvällä mielessään ja koitti ravistaa ajatuksen mielestään. Ei. Ei tässä saisi käydä niin. Ei saisi eikä voisi.
Seinällä oli kello, mutta siitäkin huolimatta ajankulun hahmottaminen oli todella haastavaa. Hiljaisuudessa kului tunteja, mutta mitään ei kuulunut mistään. Rose yritti useamman kerran päästä leikkaussaliin katsomaan, mutta edes hänen auktoriteettinsa ei kävellyt sairaalan järjestyssääntöjen ylitse.
Odottaminen oli raastavaa, mutta monien, monien tuntien jälkeen he saivat vihdoinkin lisätietoja. Odotustilaan asteli vakavailmeinen lääkäri, joka tiedusteli Casey Merkleyn omaisia. Kyllähän hän tiesi, että tässä he olivat. Olihan Rose hänen pomonsa. Muista hän ei ollut aivan varma, että kuka oli kuka, mutta perhettä kuitenkin.
-Minulla olisi vähän uutisia, lääkäri lopulta aloitti asiansa kertomisen.
***
Valoa…Kirkasta valoa…Kirkasta valoa ja ääniä. Puhetta.
Toinen heistä puhuu, mutta sanoista en saa selvää. Toinen vaikuttaa kuuntelevan, ehkä. En oikein tiedä.
Kuka? Mitä ihmettä on tapahtunut? En ymmärrä yhtään mitään.
***
Kun Casey lopulta havahtui, hänellä ei ollut pienintäkään havaintoa mistään. Ei ajankulusta, ei siitä mitä oli tapahtunut, ei yhtään mistään. Ainoat asiat jotka hän käsitti olivat se, että hän oli ilmeisesti sairaalassa ja se, että Jonah istui sängyllä hänen vierellään. Caseyn auenneet silmät havaittuaan Jonah alkoi melkein itkeä.
-Sinä olet hereillä. Vihdoin.
Nopeasti Casey painoi silmänsä kiinni, kun loisteputkilamppujen kirkkaus alkoi olla liikaa. Vieläkään hän ei hahmottanut oikein mitään ja puheen tuottaminenkin oli hankalaa. Ne kolme sanaa tulivat hänen suustaan hyvin vaivalloisesti.
-Mitä on tapahtunut?
Jonah veti hiljaa henkeä. Hän oli yhä äärettömän järkyttynyt, mutta kuluneiden kahden vuorokauden aikana hän oli kerennyt prosessoimaan tapahtunutta siinä määrin, että hän kykeni puhumaan siitä itkemättä.
-Sinua ammuttiin. Syyllistä ei ole vielä saatu kiinni, mutta juttua tutkitaan tällä hetkellä aseellisena ryöstönä ja tapon yrityksenä. Colin luovutti baarin valvontakameranauhat poliisille. Tunnistusapua niistä ei kuulemma juuri ole, mutta tapahtumien kulku käy ainakin selkeästi ilmi.
Casey yritti prosessoida miehensä sanoja ja niiden kautta mieleen alkoi välähdellä sumuisia kuvia. Hän muisti pipopäisen miehen, hän muisti pistoolin ja hän muisti myös sen, kun hän kääntyi vain hetkeksi hakeakseen kassalippaan avaimen varastosta. Se hetki oli kuitenkin liikaa ja sen seurauksena hän oli nyt siinä missä oli.
-Kuka minut löysi?
Jonah nousi ylös, koska hän tunsi olevansa aivan liian ahdistunut istuakseen paikallaan.
-Minä… Se olin minä. Olin jo lähes nukahtanut, mutta sitten kuulin sen laukauksen. Ryntäsin tietysti alakertaan ja sitten näin…
Jonah oli niin varma, että ei asiasta puhuminen olisi enää näin vaikeaa, mutta hän joutui toteamaan olevansa väärässä. Kyyneleiden ryöpytessä kasvoilleen hän yritti pyydellä anteeksi.
-Olen pahoillani. Minä vain itken, vaikka eihän minulle ole mitään sattunut. Sinähän se siinä sängyssä makaat.
Vaivoin Casey avasi silmänsä uudestaan ja yritti tavoitella Jonahin katsetta. Se oli kuitenkin toivotonta siinä vaiheessa.
-Kyllä sinä saat itkeä.
Jos osat olisivat toisin päin, niin minä itkisin varmasti paljon enemmän kuin sinä, Casey lisäsi mielessään ja pohti, että olisi sanonut sen ääneen jos ajatus kestäisi kasassa pidempään kuin muutaman sanan lauseiden ajan.
Jonah yritti kuitenkin parhaansa mukaan lopettaa ja onnistuikin siinä ainakin jotenkin. Hän haki seinän viereltä tuolin, istui alas ja otti Caseyn käden omaansa.
-Niin, mutta ei minun tarvitsisi. Sinähän olet hengissä.
Vihdoin Casey sai tarkennettua katsettaan sen verran, että hän onnistui tavoittamaan Jonahin silmät. Niistä näkyi se sama huoli joka kuulsi äänestä ja jota hän tunsi itsekin.
-Siinä taisi käydä pahasti.
Vaikka muotoilu olikin aavistuksen haparoiva, niin Jonah sai heti kiinni Caseyn pohdinnasta. Samaa hän oli miettinyt itsekin, mutta kysymys oli sellainen, johon kummallakaan heistä ei ollut vastausta.
-Lääkäri tulee varmaankin kohta juttelemaan kanssasi ja hän kertoo tarkemmin. Olen minä jo jotain juttuja kuullut sillä välin kun sinä vielä nukuit, mutta oikeastaan kaikki menivät ohi kun olin niin paniikissa.
Pian lääkäri tulikin. Hän kertoi seikkaperäisesti kaiken siitä, miten Casey oli menettänyt suuren määrän verta, leikkaus oli ollut monimutkainen ja kestänyt tuntikausia. Caseyta oli myös kertaalleen elvytetty operaation aikana sydänpysähdyksen vuoksi. Siitä lääkäri jatkoi sujuvasti siihen, miten Caseylla oli kuitenkin käynyt myös hyvä tuuri, koska luoti ei ollut osunut hänen sydämeensä tai lävistänyt hänen keuhkojaan. Casey ja Jonah ymmärsivät kuitenkin molemmat, että puheessa oli vielä tulossa “mutta”. Siihen lääkäri meni aivan viimeisenä.
-Se vain, että… No, se luoti jäi jumiin aivan selkäytimesi tuntumaan ja vaurio siihen oli melko mittava. Leikkauksella pelastimme sen mitä oli pelastettavissa, mutta edessäsi on pitkä ja kivinen tie. Toistaiseksi sinulla on selkeä alaraajahalvaus, minkä lisäksi myös yläraajoissasi voi olla toimintahäiriöitä. Nyt sinä olet vielä vahvasti kipulääkitty, mutta kun lääkitystäsi aletaan hiljalleen vähentämään, niin hermovaurioiden seurauksena tulet todennäköisesti kärsimään voimakkaista kivuista, mitkä rajoittavat liikkuvuuttasi vielä lisää.
Casey tunsi kyyneleet luomiensa alla, vaikka niitä ei vielä näkynytkään. Häntä sattui jo nyt ihan hirveästi, ja se tulisi vielä pahenemaan? Se ei kuitenkaan ollut asia, mikä häntä sillä hetkellä eniten huoletti.
-Eli minä olen loppuikäni vuoteen oma?
Lääkäri pysyi yhä vakavana, mutta sanojen sävystä tuli hieman toiveikkaampi.
-En minä aivan niin sanonut. On totta, että kuntoutuksesta tulee pitkä ja vaikea, mutta tilanteesi ei ole mitenkään toivoton. Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, että toivutko sinä ennallesi, mutta toivoa on. Ei ehkä mene kauaakaan, kun sinä pystyt jo istumaan pyörätuolissa, ja parhaassa tapauksessa pystyt jossain vaiheessa hiljalleen aloittelemaan kävelyharjoituksia. Paljon riippuu siitä, miten sinä jaksat itse sitoutua kuntoutukseen sen alkaessa. Jos kaikki sujuu oikein optimaalisesti, niin kävelet omin avuin viimeistään siinä vaiheessa kun teidän lapsenne harjoittelee samaa.
Casey hämmentyi pahanpäiväisesti. Eihän heillä ollut lasta. Jonahin sanat ja ennen kaikkea liikuttuneisuus kuitenkin paljastivat asian todellisen laidan ennen kuin Casey ehti kysyä mitään.
-Niin… Sanoinhan minä sen sinulle heti silloin kun itse kuulin asiasta, mutta siinä vaiheessa olit vielä aivan unessa, joten et varmaan kuullut tai ainakaan sisäistänyt sitä. Mutta Catalinan raskaustesti… Se oli positiivinen. Meille tulee vauva.
Vielä hetki sitten esteltyjä kyyneliä ei pidätellyt enää mikään, mutta itkun syy oli hetkessä vaihtunut surusta onneksi.
-Jos pystyisin nousemaan tästä, niin minä halaisin sinua nyt.
Jonah oli melko varma, ettei ollut ehkä koskaan aikaisemmin elämässään ollut tunne-elämältään niin ristiriitaisessa tilanteessa. Hän oli samaan aikaan niin huolestunut ja surullinen, mutta samalla myös aivan sanoinkuvailemattoman onnellinen. Varovasti hän kumartui Caseyn ylle ja jäi silittämään miehen hiuksia katsoen samalla hellästi suoraan silmiin.
-Minä tiedän sen, mutta älä huoli siitä nyt. Sinulla on kyllä tilaisuutesi sitten, kunhan olet taas tolpillasi.
***
Muutama päivä leikkauksen jälkeen Caseyn vointi oli kohonnut sen verran, että jaksoi ottaa vastaan muitakin vierailijoita kuin puolisonsa. Ensimmäisenä vuorossa oli itseoikeutetusti Catalina. Caseyn silmiin syttyi aivan erityinen loiste. Pirteys oli varmasti osaltaan myös lääkkeiden ansiota, mutta se oli myös ensimmäinen hetki, kun Casey tapasi siskonsa kasvokkain tapahtuneen jälkeen.
-Miten sinä voit?
Catalina väläytti veljelleen uupuneen hymyn.
-Ihan hyvin. Kyllähän minä säikähdin ihan kamalasti kun kuulin tapahtuneesta, mutta se helpotti kyllä viimeistään siinä vaiheessa kun kuulin, että akuutein vaara oli ohi. Vai tarkoititko sinä…?
Casey pudisti päätään kevyesti.
-En minä erityisesti tarkoittanut mitään muuta kuin sitä, minkä sinä itse haluat sanoa.
Catalina vain nyökkäsi pienesti. Kyllä hän tajusi, mitä Casey todellisuudessa ajoi takaa. Eihän siinä mitään. Jos hän olisi itse veljensä asemassa, niin kyselytulva olisi varmasti mittavampi.
-Minä olen oikeasti voinut ihan hyvin, ainakin toistaiseksi. Olen ehkä vähän väsyneempi kuin yleensä, mutta en tiedä johtuuko se raskaudesta vai siitä, että olen stressannut sinun tilannettasi niin kovasti. Ei minulla kuitenkaan mitään hätää ole, ja vaikka olisikin, niin se kyllä huomattaisiin nopeasti. Äiti vahtii minua kuin haukka ja hän tyrkyttää minulle jatkuvasti kaiken maailman raskausvitamiineja, ruokavaliovinkkejä ja sen sellaista. Vaikka sinä et vielä tässä vaiheessa pystykään olemaan ihan täysipainoisesti mukana tässä odotuksessa, niin minusta pidetään kyllä huolta.
-Totta hemmetissä pidetään. Vaikka sinusta ei äitiä tulekaan, niin raskaana sinä kuitenkin olet ja tarvitset kaiken mahdollisen tuen, kuului ovenraosta.
Rose painoi oven kiinni takanaan ja jäi katsomaan hämmentyneitä lapsiaan virnistäen.
-Hei vaan teillekin. Casey, miten sinä voit?
Lämmin hymy levisi Caseyn kasvoille, kun äiti asteli sisään.
-Tilanteeseen nähden ihan hyvin, kaiketi. En minä vieläkään pääse oikein ylös tästä, mutta kunhan minä kerään vielä vähän voimia, niin ehkä sitten. Entä sinä?
Rose kävi nojaamaan seinää vasten ja vaikka hän kuinka yrittikin näytellä vahvaa, niin Casey näki kyllä äitinsä läpi ja Rose tiesi sen.
-Älä sinä huoli minusta, vaan keskity nyt itseesi. Olinhan minä peloissani silloin ja olen yhä, mutta yritän keskittyä vaikuttamaan niihin asioihin mihin minä voin vaikuttaa. Mistä puheen ollen, minun pitääkin pian palata töiden pariin. Tulen kyllä sitten tauolla taas katsomaan sinua.
Casey ei ehtinyt vastata siihen yhtään mitään. Äiti vain kumartui suukottamaan häntä poskelle ja oli sitten poissa yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin.
Catalina pudisti päätään hyväntahtoisesti.
-Äitikin on oikeasti ollut aika shokissa, mutta hän on prosessoinut sitä tavalla minkä parhaiten osaa: hukuttautumalla töihin ja muista huolehtimiseen. Kunhan sinun tilanteesi vielä helpottaa, niin ehkä äitikin osaa ottaa vähän rennommin.
Casey kohautti olkapäitään varovaisesti.
-Niin kai. Ainakin minä toivon niin.
***
Vaikka Casey oli edelleen suurimman osan ajasta hyvin uupunut ja heikkokuntoinen, niin sen verran hän kuitenkin kykeni havaitsemaan, että hän ei oikeastaan missään vaiheessa ollut yksin. Kaikki perheenjäsenet kävivät hänen luonaan vierailuaikojen puitteissa ja äiti vähän niiden ulkopuolellakin kaikkina sellaisina öinä kun päivysti.
Ihan kovin tarkkaan nämä vierailut eivät aina Caseyn mieleen jääneet, koska kipulääkitystä vähennettäessä hän alkoi jälleen olla niin väsynyt ja tuskainen, että asioiden muistaminen oli hankalaa. Osa keskusteluista kuitenkin painui mieleen ja yksi näistä oli sellainen, jonka hän kävi isänsä kanssa.
Asiasta oli puhuttu muun perheen kesken jo jonkin aikaa, mutta Caseylle sitä ei oltu vielä ehdotettu. Nyt kun muutama viikko oli jo kulunut, niin James alkoi kuitenkin olla varma, että nyt olisi hyvä hetki. Eihän poika ollut vielä lähellekään kotiutuskuntoinen, mutta varmasti pohti mielessään, että mitä sitten tapahtuisi.
-Kuule, Casey… Mitä mieltä sinä olisit siitä, että te muuttaisitte Jonahin kanssa meille ainakin väliaikaisesti sitten, kun sinä pääset sairaalasta?
Casey katsoi isäänsä hieman epäröiden.
-Enpä tiedä. Jonah tuskin haluaisi asua appivanhempiensa nurkissa. Kyllä hän pitää teistä, paljonkin, muttei kuitenkaan ihan niin paljoa. En minäkään erityisemmin nauti ajatuksesta, että muuttaisin takaisin teidän luoksenne kun olen jo kaksi kertaa lähtenyt sieltä.
James katsoi poikaansa silmiin.
-Toivon, ettet nyt suutu siitä, että olemme miettineet tätä asiaa tavallaan selkäsi takana, mutta kyllä se kävisi hänelle. Kävi ainakin silloin, kun kysyimme häneltä. Sanoi hän sen itsekin, ettei se mikään ihannetilanne olisi, mutta tässä hetkessä ihan ymmärrettävää. Hän haluaa kuitenkin pysyä kanssasi saman katon alla ja vanhassa kodissanne se ei enää onnistuisi.
-Miksi ei? Casey kysyi väliin.
-Mieti nyt itsekin, miten sinä liikuntarajoitteisena ihmisenä pystyisit asumaan hissittömän rakennuksen kolmannessa kerroksessa? Vähän remonttia se edellyttäisi, mutta meille te mahtuisitte pidemmäksikin aikaa vaikka vauvannekin kanssa. Tulette kuitenkin tarvitsemaan apua hyvin monessa asiassa niin ennen kuin jälkeenkin lapsen syntymän, ja rehellisesti sanoen sopivan talon etsiminen on melkoisen raskas prosessi, johon kummallakaan teistä ei ole aikaa tai voimia juuri nyt.
Casey pohdiskeli isänsä kertomaa hetken ja nyökkäsi sitten.
-Niin, kaipa sinä olet ihan oikeassa. Kyllä se käy. Nyt minä kuitenkin haluaisin nukkua.
-Tahdotko, että minä lähden?
-Tee kuten haluat.
James päätti jäädä valvomaan Caseyn unta. Siinä istuessaan hän mietti, että Caseyn taivuttelu kävi yllättävän helposti. Se jätti hänet pohtimaan, että oliko taustalla aito suostumus vai eikö poika vain kyennyt vastustamaan halusta huolimatta. James toivoi hartaasti, että kyse olisi ensimmäisestä.
***
Casey ei vieläkään ollut siinä kunnossa, että hän voisi päästä kotiin tai edes aloittaa varsinaista kuntoutusta, mutta vähitellen hänen vointinsa koheni siinä määrin, että hän jaksoi olla hereillä pidempiä aikoja ja kommunikoida luonaan vierailevien ihmisten kanssa ahkerammin. Kun hän alkoi olla vähän paremmin kartalla niin omasta kuin muidenkin voinnista, hän havaitsi asioita, jotka eivät varsinaisesti ilahduttaneet.
Jonah kyllä kävi hänen luonaan edelleen joka päivä, mutta ne vierailut olivat todella vähäsanaisia, Jonah vaikutti jopa välttelevän hänen katsettaan ja kysymykset voinnista kuitattiin sanoilla “ihan hyvä”,”ei mitään hätää” tai “älä sinä minusta huoli”. Lopulta Casey kuitenkin päätti, että kyllä hän huolisi. Jokin oli pielessä ja pahasti.
Caseylta pääsi tuskainen henkäys, kun hän kohottautui kyynärpäidensä varaan. Hän ei kuitenkaan laskeutunut takaisin alas. Katsekontaktin tavoittaminen makuuasennosta ei onnistunut. Ei se kyllä näemmä onnistunut tästäkään, mutta siitä Casey ei jaksanut enää välittää. Pakko tämä oli saada puhuttua.
-Jos sinä et omaa oloasi helpottaaksesi halua puhua, niin voisitko ajatella edes minua? Sinä olet jo pitkään ollut todella poissaoleva ja ahdistunut enkä minä tiedä, että mistä se johtuu. Tiedätkö miltä tuntuu seurata tuota sairaalasängystä käsin, kun en voi tehdä oikeastaan muuta kuin puhua ja kuunnella, mutta sinusta ei saa irti yhtään mitään? En minä halua sinua syyllistää, mutta olen ihan oikeasti huolissani.
Caseyn sydän oli murtua kun hän näki Jonahin itkevän. Reaktiota surullisemmaksi hänet kuitenkin saivat Jonahin sanat.
-Ei se mitään syyllistämistä olisi. Minun syytänihän se on, että sinä makaat siinä.
-Kuinka niin?
-Jos minä en olisi jättänyt sinua yksin sinä iltana, niin sinua ei ehkä olisi ammuttu ja kaikki olisi kunnossa.
Casey tunsi sykkeensä nousevan silkasta järkytyksestä. Kaikkea hän olikin pyöritellyt mielessään, mutta jostain syystä hän ei ollut tajunnut ajatella, että Jonah syyttäisi itseään.
-Kultaseni, pahoittelen, jos puhun sekavia. Minuun sattuu ihan helvetisti tällä hetkellä ja se tekee kaikesta vähän vaikeaa. Yritän nyt kuitenkin. Tämä tapahtunut ei ole millään lailla sinun vikasi. Minähän se olin, joka sinut sinne yläkertaan käski.
Casey joutui vetämään hetken henkeä, koska kipu alkoi käydä liialliseksi. Niin fyysinen kuin henkinenkin.
-Jos sinäkin olisit jäänyt alakertaan, niin se tyyppi olisi luultavasti silti tullut. Pahimmassa tapauksessa me molemmat makaisimme nyt tuolla kellarin kylmiössä ja lapsemme olisi menettänyt molemmat vanhempansa jo aikaisin ennen syntymäänsä. Colin ja Tiffany olisivat varmasti ottaneet hänet siipiensä suojiin, mutta onneksi siihen ei tarvitse mennä. Nyt lapsellamme tulee olemaan edes yksi täysin toimintakykyinen isä ja yksi vähän rikkinäinen, mutta on kuitenkin. Tämä ei ollut sinun syytäsi, kaikkea muuta oikeastaan. Jos sinä et olisi ollut siellä, niin nyt minä olisin ihan varmasti kuollut. Kukaan ei olisi tullut baarille ennen seuraavaa iltapäivää ja sitten olisi ollut jo liian myöhäistä. Onneksi sinä olit hälyttämässä apua.
Sen sanottuaan Casey lähestulkoon lysähti takaisin makuuasentoon. Häntä sattui jo niin paljon.
Jonah yritti lakata itkemästä, muttei onnistunut siinä. Hän kuitenkin siirtyi istumaan sängyn laidalle ja jäi katsomaan Caseyta.
-Et sinä ole rikkinäinen. Tai no, olethan sinä, mutta et sillä lailla, että se jotenkin haittaisi minua. En ehkä osaa päästää vielä irti syyllisyydentunnostani, mutta haluan sinun kuitenkin tietävän, että sanasi merkitsevät minulle paljon ja minä rakastan sinua. Haluaisin niin paljon halata sinua, mutta näen jo nyt, että sinuun sattuu enkä halua enää pahentaa sitä.
-Enemmän minua sattuu jos sinä et halaa. Tule vain viereeni, Casey huokaisi.
Jonah ei enää osannut vastustaa Caseyn pyyntöä, joten hän kävi varovasti makuulle Caseyn viereen ja asetti kätensä hellästi Caseyn rintakehälle varoen satuttamasta. Casey ei ainakaan ilmaissut mitenkään, että häntä sattuisi, joten lopulta Jonah uskalsi jäädä siihen.
***
Vaikka Colin vierailikin hänen luonaan ahkerasti, niin Casey oli huomannut, että tämä ei ikinä tullut yksin. Mukana oli aina joko Tiffany, Simon tai molemmat. Casey ei edelleenkään ollut aivan varma ajankulusta, mutta sen verran hänkin käsitti, että hän oli ollut sairaalassa jo todella monta viikkoa, kun Colin tuli ensimmäistä kertaa yksin hänen luokseen. Syytä Casey ei kysynyt, koska hän tiesi sen sanomattakin, tai ainakin hän kuvitteli tietävänsä. Keskustelu Colinin kanssa paljasti, että hän olikin aika lailla täysin hakoteillä.
-No, miten te olette pärjänneet töissä Catalinan kanssa? On varmaan ollut aika kiireistä, kun olette joutuneet olemaan ihan kahdestaan.
Colin vältteli Caseyn katsetta kuin lemmikkikoira, joka oli juuri tehnyt jotain todella kiellettyjä. Totuuden sanominen oli todella vaikeaa, mutta Colin tiesi, että pakko hänen olisi. Casey saisi kuitenkin tietää ennemmin tai myöhemmin.
-Tuota noin… Ei se ole ollut kertaakaan auki tapahtuneen jälkeen.
-Mitä ihmettä, miksi ei? Rikostutkinnan takiako?
-No joo, alkuun sen takia. Edes minä en saanut mennä sinne, kun tapahtumapaikkatutkinta oli vielä kesken. Mutta sen jälkeen sitten…
Colin nosti katseensa suoraan Caseyn silmiin. Hän oli varma, että Casey ei tykkäisi siitä mitä kohta kuulisi.
-Minä päätin, että se baari ajetaan alas lopullisesti. Vaikka se onkin ollut ihan hauskaa, niin ei meistä koskaan pitänyt ravintolayrittäjiä tulla. Sitä paitsi, sinä et ole todellakaan työkykyinen moniin kuukausiin. Ehkä vuosiin. Pahimmassa tapauksessa et ehkä enää koskaan. Catalina on vielä ihan hyvissä voimissa, mutta loppuraskaudesta hänkin joutuisi jättäytymään pois ja sitten toipumaan synnytyksestä. Miten sinä kuvittelet, että minä pärjäisin baarin kanssa täysin yksin? Kun kokonaisuuden ottaa huomioon, niin koin, että se oli paras ratkaisu. Me kaikki kyllä löydämme muitakin töitä, joten siltä osin hätää ei ole.
Colin oli täysin oikeassa. Casey ei todellakaan tykännyt kuulemastaan.
-Missäköhän minä mahdoin olla, kun tätä päätöstä tehtiin? Eikö sinulla oikeasti käynyt mielessä edes kysyä, että mitä minä tästä ajattelen?
Colin ei ehtinyt vastata ennen kuin Casey jatkoi.
-Tajuatko sinä ollenkaan, että mitä helvettiä olet mennyt tekemään? Joo, onhan se niin, että saamme ehkä töitä muualta, mutta ei se muuta sitä tosiasiaa, että sinun päätöksesi vuoksi kolmelta ihmiseltä on juuri mennyt elanto alta! Ihan oikeasti, miksi?
Tuoli oli kaatua kun Colin ponkaisi ylös niin vauhdilla. Jos Casey oli hiukan vihainen, niin hänen sisältään pursusi suorastaan hallitsematon raivo.
-Siksi, koska minä en halua enää koskaan ottaa sitä riskiä, että menetän veljeni ampumavälikohtauksen takia. Siksi!
Se raivonpurkaus oli kuitenkin lyhyt ja ytimekäs, minkä jälkeen Colin putosi lattialle ja alkoi nyyhkyttää.
-Anteeksi. Ei minun pitäisi sinulle huutaa. Se vain, että minä en oikeasti ole koskaan pelännyt niin paljon kuin sinä yönä. En ikinä. En edes silloin, kun Tiffany oli kaikkein heikoimmillaan raskautensa alkuvaiheessa. Edes silloin minä en pelännyt niin paljoa. Se pelko oli niin suurta ja se riski, että menettäisin sinut… En minä voisi ottaa sitä enää uudestaan.
Tilaan laskeutui hiljaisuus, jota täytti vain Colinin hiljalleen vaimeneva nyyhkytys. Kun sekin lopulta hiljeni kokonaan, Casey kumartui veljensä puoleen niin pitkälle kuin kykeni.
-Auttaisin sinut ylös lattialta, mutta en vielä ihan pysty siihen.
Colin pudisti päätään hieman häpeissään.
-Ei sinun tarvitse auttaa minua nyt.
-Mutta entä jos haluan?
-Ei sinun tarvitse. Ei ainakaan tässä. Pääsen kyllä ylös itsekin.
Colin oli yhä hiukan häpeissään, kun hän sai lopulta kerättyä itsensä ja noustua takaisin tuolille.
-Anteeksi. Anteeksi siitä, että huusin… Ja kaikesta muustakin. Olen oikeasti pahoillani.
-Älä huoli, ei sinun tarvitse olla pahoillasi.
Casey katsoi Colinia suoraan silmiin.
-Ihan oikeasti ei tarvitse. Vaikka olinkin äsken vihainen, niin nyt kun olen hetken miettinyt, päätöksesi käy kyllä järkeen. Olisin kyllä arvostanut, että olisit antanut minunkin ilmaista kantani, mutta annetaan sen nyt olla. Ei tässä ole mitään anteeksipyydeltävää.
Colin tunsi, miten hän alkoi taas herkistyä.
-Saanko minä edes halata sinua sovinnoneleenä?
-Tietenkin saat.
Casey oli ajatellut, että Colin vain kumartuisi halaamaan häntä, joten hän yllättyi pahanpäiväisesti, kun Colin nostikin hänet ylös ja rutisti syleilyynsä ihan kunnolla. Colin oli aivan varma, että Caseyta sattui. Sen verran kovaa hän joutui kuitenkin pitämään kiinni estääkseen veljensä kaatumisen. Casey ei kuitenkaan valittanut sanallakaan.
Colin oli hetken ihan hiljaa jäsennellessään ajatuksiaan. Casey tiesi kyllä hänen ajatusmaailmansa, mutta Colin halusi sanoa sen myös ääneen. Olihan takana tapahtuma, mistä olisi pahimmillaan voinut seurata se, että Colin ei olisi voinut enää kertoa.
-Casey, minun ei ole helppo sanoa tätä, mutta haluan silti yrittää. Minä ihan oikeasti rakastan sinua. Olet minun veljeni ja paras ystäväni. Kyllä sinä sen varmasti tiesit jo aikaisemmin, mutta halusin kuitenkin vielä varmistaa, että sinä tiedät. Anteeksi jos tämä tuntuu pahalta, mutta minun oli pakko päästä rutistamaan sinua ihan kunnolla. Olen niin iloinen, että olet vielä täällä. Nyt minun on kyllä myös laskettava sinut alas, koska vaikka olet varmasti laihtunut täällä ollessasi, niin olet siltikin vähän turhan painava siihen, että jaksaisin kannatella sinua pitkän aikaa.
Casey veti henkeä liikuttuneena Colinin sanat kuultuaan. Samalla häntä alkoi myös vähän naurattaa.
-Kyllä minä sen tiesin, mutta on se silti mukavaa kuulla ihan ääneen. Minäkin rakastan sinua ja ymmärrän varsin hyvin sen mitä sinä juuri sanoit. Myös sen osan siitä, että haluat laskea minut alas, joten tee se pian ennen kuin me molemmat kaadumme.
*****

Iltaa. Toivoin, että saisin tämän osan julkaisukuntoiseksi toukokuun aikana, ja toiveeni täyttyi. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin oikeastaan tämä on ollut puolivalmiina jo melko pitkään, mutta kun työt ja opiskelut ja ja ja... Joka tapauksessa, halusin odottaa vapaapäivään, jolloin ehtisin käyttää ihan kunnolla aikaa osan viimeistelyyn. Vuorokausi ehti tosin vierähtää jo seuraavan puolelle, mutta ei anneta sen häiritä.

Edellinen osa päättyi melkoiseen cliffhangeriin, ja vaikka pahalta näyttikin, niin Casey selvisi. Ei tosin aivan vammoitta, mutta selvisi kuitenkin. Ensi osassa päästäänkin sitten seuraamaan, miten hän ja Jonah onnistuvat totuttelemaan uudenlaiseen tilanteeseen, kun samalla pitäisi kyetä valmistautumaan siihen tosiasiaan, että he ovat piakkoin pienen lapsen vanhempia. Millaista siitä sitten tulee... No, tarina kertoo sen sitten ajastaan, mutta lähtökohdista voinee päätellä, ettei siitä ainakaan kovin helppoa tule.

2 kommenttia:

  1. Luin tän jo aikasemmin ja muistan vaan olleeni ihan älyttömän onnellinen, että Casey selvisi! Yllättynyt, mutta onnellinen :D

    Tajusin oikeestaan vasta nyt kommentoidessani, notta härregyyd, melkein koko osa on kuvattu yhdessä paikassa (sairaalassa) eikä se oikeastaan pistä yhtään silmään. Jotenkin tosi tasapainoinen osa ja niin paljon erilaisia tunteita ja sivujuonia samassa paikassa. Pisteet siitä :)

    Ai niin ja saatoin ehkä vähän pyyhkäistä silmänurkkaa vauvauutisen kohdalla. Tsih. En tunnusta mitään~

    Odotan innolla seuraavaa! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Myönnettäköön heti tähän alkuun, että onnistuin ehkä vähän yllättämään itsenikin. Kun tätä juonikuviota aikoinaan kehittelin, niin en ollut laisinkaan varma, että selviääkö Casey vai ei. Oikeastaan lopullisen päätöksen tekeminen venyikin melko pitkälle. Tulevien juonikuvioiden toteuttaminen olisi nimittäin ollut hyvin pitkälti mahdollista sitenkin, että lopputulos olisi ollut ihan toinen. Päätin sitten lopulta kuitenkin, että Caseyn on selvittävä. Monestakin syystä, mutta yhtenä suurimpana oli James. Mies on jo menettänyt ihan liikaa ihmisiä elämästään, ja tässä olisi varmasti mennyt se raja, jonka yli mentyään hän ei olisi enää toipunut millään tasolla ennalleen. Toisaalta, vaikka Caseyn vointi onkin nyt tilanteeseen nähden ihan hyvä, niin voi hyvinkin olla, että vaikeimmat hetket ovat vielä edessäpäin...

      Seuraavaa osaa en ihan vielä uskalla luvata, että milloin se tulee. Tavoite olisi kesäkuun aikana, muttamutta... Työpäivinä en jaksa juuri muuta kuin niitä töitä, enkä ihan oikeasti meinannut muistaa, että milloin mulla on viimeksi ollut enemmän kuin yksi peräkkäinen vapaapäivä. Tällaisina yksittäisinä vapaina aika taas kuluu lähinnä palautumiseen ja voimien keräämiseen, minkä ohella pitäisi jaksaa joskus opiskellakin... Joten joo. Olen kyllä kirjoitellut ja lavastanut sen verran kuin aika ja jaksaminen antavat myöten, mutta seuraava osa ei kyllä ole vielä lähelläkään julkaisuvalmista.

      Poista