98.En mitään, en ketään

♫

Otsikkolähde.

Ilta oli alkanut jo hiljalleen hämärtyä, kun juna vihdoin lipui asemalle. Parkkipaikalle saapuessaan Catalina katsoi ihmeissään ympärilleen, koska isää ei näkynyt missään. Niin hän luuli siihen asti, kunnes hän kuuli tööttäyksen vieraasta autosta.

-Tulehan kyytiin sieltä!

-Mistä sinä olet tuon hommannut?

-Lainasin Halenilta. Meidän omamme on huollossa.

Catalina hyväksyi selityksen, heitti matkalaukkunsa takakonttiin ja hyppäsi kyytiin. Kun asema jäi taakse ja he saapuivat risteykseen, isä ei kääntynytkään kotiin vievälle tielle vaan jatkoi matkaa kohti keskustaa.
-Mihin me olemme matkalla? Catalina kysyi hämmentyneenä.
-Sairaalaalle.
-Miksi? Haemmeko me äidin töistä?
-Emme.

Catalina katsoi isäänsä ja hänen mielessään alkoi pyöriä se eilinen puhelu. Isän vakava olemus sai pelon nousemaan päällimmäiseksi tunteeksi.
-Miksi me menemme sairaalaan? Onko joku sairastunut tai loukkaantunut?
James piti katseensa tiessä vastatessaan.
-En minä mene, vaan sinä. Sillä osastolla ei saisi oikeasti vierailla enää tähän aikaan päivästä, joten parempi ettei sinne mene ketään muuta ylimääräistä. Sitä paitsi, sinä tulet luultavasti käymään kohta keskustelun jossa minun läsnäoloani ei tarvita, joten parempi, että menet yksin.
-Mikä ihmeen keskustelu? Catalina kysyi ihmeissään.
Siihen James ei sanonut enää mitään.

Sairaalalle saavuttaessa Catalinan mieleen oli noussut useita kysymyksiä. Päällimmäisenä niistä oli yksi, joka oli sekä epärelevantti että todella tärkeä.
-En edes tiedä, mihin osastolle minun pitäisi löytää, ja itsehän sanoit ettei siellä ole enää vierailuaika. Miten sinä kuvittelet, että pääsisin sisälle kenenkään huomaamatta? En todellakaan aio murtautua mihinkään, jos sinä sitä ajattelit!

James kaivoi taskustaan jotain ja ojensi sen tyttärelleen.
-Osasto 2, huone 217. Mene varovasti, ainakin toinen heistä on todella väsynyt.
Catalina vilkaisi Jamesin ojentamaa esinettä.
-Mikä tämä on?
-Kulkukortti.
-Mistä sinä tämän sait?
-Äidiltäsi.
-Mutta eihän osasto 2 ole traumatologian osasto. Mihin sinä nyt oikein olet sotkemassa minua?
-En mihinkään. Menehän nyt. Älä pidä mitään kiirettä, minä odotan sinua parkkipaikalla niin kauan kuin tarvitsee, James kertoi järkähtymättömällä äänellään.

Hämmentyneenä Catalina hyppäsi pois auton kyydistä ja asteli pelokkaana sisään sairaalan ovista. Hän ei tiennyt oikein mistään mitään, mutta kaikki tapahtunut antoi ymmärtää, että jotain oli pielessä ja pahasti.

Lopulta hän löysi perille osastolle. Jotenkin hän oli matkalla onnistunut ohittamaan kaikki ovet ja työntekijät ilman, että kukaan kyseli mitään. Oikean käytävän löytäessään hän seisahtui hetkeksi miettimään. Se hetki oli kuitenkin lyhyt. Oli siellä huoneessa vastassa mitä hyvänsä, niin ei asia tässä seisomalla selviäisi.

Huone numero 217 oli aivan käytävän päässä. Oven taakse päästyään Catalina seisahtui vielä hetkeksi. Hän oli juuri avaamaisillaan oven, kun toinen sisälläolijoista huomasi hänet ja ryntäsikin avaamaan ovea hänelle.

Kun ovi oli jälleen sulkeutunut, Colin suorastaan ripustautui siskonsa kaulaan.

-Hei, ihana nähdä sinua pitkästä aikaa! Miten matka meni?

Catalina oli kaivannut veljeään vähintään yhtä kovasti kuin veli häntä, mutta ilo jälleennäkemisestä jäi hyvin lyhyeksi kun Catalina näki hoitotuolissa makaavan henkilön.

-Mitä hänelle on sattunut?

Nukkuva Tiffany vaikutti levolliselta, joskin myös todella uupuneelta ja heikolta.
-Se on aika pitkä juttu. Istutaan alas, niin minä kerron sinulle kaiken, Colin totesi lopulta.

-Niin... Kuten sinä tiedätkin, niin minä ja Tiffany olemme surreet sitä lapsiasiaa jo pitkään. Vaikka sinä lupasitkin miettiä auttamista ja olimme siitä kiitollisia, niin ei se sitä kaikkea tuskaa poistanut. Tiffanylle se oli kuitenkin todella tärkeä ajatus, että hän olisi saanut itse kokea sen odotuksen ja synnytyksen. Hetki sinun lähtösi jälkeen Vanessa ehdotti meille, että josko pieni irtiotto tekisi hyvää meillekin. Päätimme sitten lähteä ihan kunnon lomamatkalle. Älä huoli, ei Casey jäänyt aivan oman onnensa nojaan. Jonah sai järjesteltyä omat työnsä siten, että hän sai autettua Caseyta baarin kanssa. Mutta tosiaan, Tiffany ja minä lähdimme etelään.

-Se saari oli paratiisi, ihan kirjaimellisesti. Siellä oli niin lämmintä, valoisaa ja muutenkin aivan ihanaa. Välillä siellä kyllä myös satoi, mutta muuten se oli juuri täydellinen kohde tällaiselle ajatukset irti huolista ja stressistä-lomalle.

-Se viikko oli yksi onnellisimmista ajanjaksoista elämässämme. Hetkeksi me ihan todella unohdimme kaiken ja olimme kuin kuka tahansa umpirakastunut nuoripari vailla minkäänlaista huolen häivää.

-Mielessä eivät olleet työt, lapsensaantivaikeudet tai oikeastaan mikään muukaan kuin vain toisistamme nauttiminen. Se oli aivan mahtavaa.

-Siitä pilvilinnasta tultiin kuitenkin alas oikein rytinällä kotiinpaluun hetkellä. Ensin mieleen palasi kaikki se suru ja epätoivo. Ihan kuin se ei olisi riittänyt, niin muutaman viikon jälkeen Tiffany sairastui.

-Ensin me luulimme sitä vain ruokamyrkytykseksi. Se ei kuitenkaan mennyt ohitse missään vaiheessa ja hänen vointinsa vain heikkeni. Mikään ei pysynyt hänen sisällään ja hän laihtui aivan silmissä. Huomaat sen varmaan itsekin. Aloimme epäillä sen olevan vakavaa, ehkä joku trooppinen virus tai vastaava. Yhtenä iltana Casey oli käymässä meillä ja hän olikin se, joka löysi Tiffanyn tajuttomana kylpyhuoneen lattialta. Olin niin shokissa, etten muista oikein mitään hätäkeskuspuhelun ja diagnoosin välisestä ajasta, mutta diagnoosin kertomishetken muistan hyvinkin selkeästi. Kävi ilmi, että se "trooppinen virus" on hyvää vauhtia kehittymässä oleva alkio.
-Tarkoittaako tämä nyt sitä mitä minä luulen tämän tarkoittavan? Catalina kysyi ällistyneenä.

-Kyllä vain. Pakko myöntää, että raskauden mahdollisuus ei käynyt meillä kummallakaan mielessäkään. Toki minä tajuan nyt, että se olisi pitänyt sulkea pois heti ensimmäisenä. Me olimme kuitenkin eläneet jo niin pitkään sellaisessa todellisuudessa, ettei sitä tulisi tapahtumaan, niin emme me osanneet edes miettiä sitä. Mutta kyllä, kaikkien odotuksien ja todennäköisyyksien vastaisesti meille on sittenkin tulossa vauva.

Catalina veti Colinin syliinsä.
-Tämä on aivan ihanaa, onneksi olkoon! Minä olen kuitenkin vähän huolissani. Miksi Tiffany on laihtunut noin paljon ja muutenkin huonossa kunnossa? Eikö raskauden pitäisi pikemminkin nostaa painoa eikä laskea sitä?

Colin veti syvään henkeä ennen kuin vastasi. Vaikka hän olikin tilanteen tasalla, niin ei se saanut huolta hälvenemään.
-Lääkärit puhuivat jotain hyperemeesistä. Siksi hänellä on tuo tippaletkukin, että nesteitä voidaan antaa suonensisäisesti kun mikään kiinteä ei tunnu pysyvän sisällä. Vaikka olemme todella iloisia, niin minua sattuu katsoa vierestä tuota kärsimystä. Kotona hän ei saa edes nukuttua kunnolla, kun makuuasennossa oleminen vain pahentaa hänen vointiaan. Lääkärit kuitenkin sanoivat, että vauva on kunnossa ja kehittyy normaalisti, joten siltä osin mitään hätää ei ole.

Catalinan sisällä oli sillä hetkellä niin monia tunteita, että hän ei tiennyt lainkaan kuinka muuttaa niitä sanoiksi. Lopulta hän sai kuitenkin jäsenneltyä mietteitään siinä määrin, että hän kykeni tuottamaan järkevää puhetta.
-Kun isä soitti minulle eilen, hän kuulosti todella vakavalta ja jopa surulliselta. Hän ei suostunut edes kertomaan minulle tarkemmin mistä on kyse, pyysi vain tulemaan kotiin heti kun suinkin pystyn. Ehdin jo pelätä, että joku olisi kuollut.
Colin vain kohautti olkiaan.
-No joo, isä on ollut aika huolissaan Tiffanysta. Me kaikki olemme. Hengenhätää ei kuitenkaan ole, ei hänellä eikä vauvalla, ja hyvällä tuurilla hänen olonsakin saattaa helpottua viimeistään raskauden puolivälissä. Pahimmassa tapauksessa se on tuota loppuun saakka, mutta toivotaan parasta. Kertomisesta… Me kyllä annoimme isälle luvan kertoa, mutta hän sanoi, että meidän täytyy itse olla se, jolta sinä saat kuulla. Muuten… Minun pitäisi kai pyytää anteeksi.
-Miksi ihmeessä?

-No kun… Me pyysimme sinulta todella isoa palvelusta ja olet nyt käyttänyt todella paljon aikaa asian pohtimiseen. Olemme tietysti todella kiitollisia siitä, että edes harkitsit, mutta olet varmasti tajunnut, että se pohdinta on tämän uutisen myötä käynyt melko turhaksi, joten anteeksi siitä, että me sekoitimme ajatuksesi ja tuhlasimme sinun aikaasi, Colin kertoi pahoitellen.

Catalina pudisti päätään rauhoittavasti.
-Ei sinun tarvitse anteeksi pyytää. On vain ihanaa, että tämä kävi lopulta näin, eikä tässä ole aikaa hukattu. Minä ihan todella tarvitsin sen irtioton ja se teki hyvää, eikä se pohdintakaan hukkaan mennyt. Tulin nimittäin siihen tulokseen, että olisin voinut auttaa. Te ette enää minun apuani tarvitse, mutta jos Casey ja Jonah haluavat joskus lisääntyä, niin ehkä minä voin auttaa heitä. Oli se loma itsessäänkin ihan kiva ja minä tapasin…
Catalina hiljeni äkisti tajuttuaan nostaneensa esiin aiheen, josta hän ei ainakaan halunnut vielä puhua.

Colin kuitenkin tarttui siihen välittömästi.
-Mitä? Tapasitko sinä jonkun miehen?
-Tuota… Naisen. Hänen nimensä on Lola ja hän on töissä siellä motellissa, missä minä yövyin. Sitä kautta me tutustuimme.
-Ai. No, eihän siinä mitään. Oliko se pelkkä lomaromanssi vai jotain muutakin?
Catalina pohti hetken.
-En minä oikein tiedä. Koko tilanne on vähän sekava, mutta älä huoli. Kerron kyllä sitten jos jotain kerrottavaa on.

-Tietenkin kerrot. Kunhan tilanteeseen tulee joku selvyys, niin tuot hänet minun ja Caseyn arvioitavaksi. Isoveljinäsi me tiedämme varmasti parhaiten, että onko hän riittävän hyvä sinulle, Colin yritti todeta mahdollisimman vakavalla naamalla kuitenkin kykenemättä estämään naurunpyrskähdystä.

Ilta oli jo pimennyt kun Catalina viimeinkin poistui sairaalalta surullisena alkaneen, mutta iloisesti päättyneen keskustelun päätteeksi. James oli kuitenkin lupauksensa mukaisesti parkkipaikalla odottamassa eikä valittanut sanallakaan pitkäksi venähtäneestä odotteluajasta.

Unettoman yön, pitkän junamatkan ja keskustelun jäljiltä Catalina oli hyvin väsynyt ja sen johdosta myös hieman tunteikkaassa tilassa. Päällimmäisenä tunteena sillä hetkellä oli ärtymys.
-Sinä säikäytit minut eilen todella pahasti. Sanoit, että mitään hätää ei enää ole. Minä ihan oikeasti luulin, että täällä on joku kuollut!
-Anteeksi. Me kuitenkin halusimme sinut mahdollisimman nopeasti kotiin ja joku veruke minun piti keksiä, koska minä en ole se jolta sinun piti heidän uutisensa kuulla. Tavallaanhan se oli tottakin, koska kun syy Tiffanyn voinnin taustalla selvisi, niin kaikista akuutein hätä oli ohi. Olen oikeasti pahoillani, että tuotin sinulle sellaisen paniikin. Se ei ollut tarkoituksellista, James totesi sovittelevasti.
Catalina veti henkeä rauhoittaakseen itseään.
-En minä sitä ajatellutkaan, että olisit tehnyt sen tahallasi, mutta se oikeasti säikäytti. Ei nyt kuitenkaan mietitä sitä enää, kun kaikki on jo melko hyvin.

He kävivät jättämässä auton Merkleyiden pihaan ja kävelivät siitä loppumatkan. James vaati saada kantaa Catalinan laukun. Catalina olisi jaksanut kyllä itsekin, mutta ei hän viitsinyt väittää vastaankaan ilmiselvästi pahoillaan olevalle isälleen. Kun he olivat perillä, Catalina tunsi itsensä todella helpottuneeksi. Koti-ikävää hän ei varsinaisesti missään vaiheessa tuntenut, mutta olihan se ihanaa olla vihdoin kotona niin pitkän ajan jälkeen. Täällä olivat flyygeli, maalausteline ja kaikki rakkaat ihmiset.

James laski matkalaukun lattialle ja kääntyi tyttärensä puoleen.
-Mitä sanoisit, jos minä keittäisin meille teetä ja juttelisimme? Kyllähän sinä viestittelit juuri niin ahkerasti kuin lupasitkin, mutta nyt voisit kertoa reissustasi oikein juurta jaksaen.

Catalinan vastaus kysymykseen oli pahoitteleva pään pudistus.
-Kiva ajatus, mutta minä alan olla väsynyt. En saanut oikein unta viime yönä ja matka oli ihan tajuttoman pitkä. Entä jos huomenna aamulla? Sinullakin on kaiketi vapaata kun on viikonloppu.

James oli hieman pettynyt, sillä hän olisi mielellään kuullut reissusta lisää jo nyt, mutta kyllä hän tajusi. Itsekin osittaista reissutyötä tekevänä oli helppo ymmärtää, että pitkien matkojen jälkeen ei vain aina jaksanut.
-Se sopii. Hyvää yötä ja kiva kun olet takaisin kotona.
-Hyvää yötä myös sinulle.

Samaan aikaan keskustan laitamilla baari oli sen illan osalta mennyt kiinni asiakkailta ja loppuvalmistelut olivat käynnissä. Casey siisti baaritiskiä ja Jonah oli enemmän omaan ammattiinsa liittyvän aiheen parissa karaokelaitetta huoltamassa.

Casey pyyhki laseja ajatuksissaan ja samassa muisti idean, josta hänen oli tarkoitus mainita miehelleen.
-Catalina muuten soitti aikaisemmin tänään. Hän sanoi, että voisi tulla töihin huomenna. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?

Jonah keskittyi työhönsä hyvin perusteellisesti, muttei kuitenkaan niin perusteellisesti, etteikö hän olisi kuullut Caseyn puheita.
-Sitä, että hän on palaamassa kaupunkiin?

Casey kumartui tiskin taakse ja totesi, että varastosta pitäisi hakea hieman täydennystä seuraavaa päivää varten.
-No, sitäkin. Minä tarkoitin kuitenkin sitä, että se tietäisi minulle vapaapäivää. Colin on jo tulossa huomiseksi ja jos Catalinakin on, niin ei tänne kolmea tarvita vaikka lauantai onkin.

Jonah jätti työkalunsa sikseen ja siirtyi nojailemaan tiskiä vasten.
-No, sehän kuulostaa hyvältä. Onko sinulla jotain suunnitelmia?

Casey katsoi lasia tutkivasti.
-Ajattelin, että voisimme käydä katsomassa siskoasi sairaalassa, tai kotona jos hänet ehditään kotiuttaa. Jos he tarvitsevat Colinin kanssa jotain, niin voisimme auttaa siinäkin. Käydään vaikka kaupassa heidän puolestaan tai jotain.
-Harmi, Jonah huokaisi.
-Harmi?

-Kyllähän minä tietenkin haluan siskoani tavata ja auttaa varsinkin  nyt kun hänen vointinsa on mikä on, mutta kun sinä ehdit jo mainita tuon vapaapäivän, niin se sai minut innostumaan jostain aivan toisesta ajatuksesta, Jonah selitti.

Casey laski lasin käsistään, kiersi tiskin ympäri Jonahin luo ja tarttui häntä käsistä.

-Meillä on tässä vielä hieman valmisteluja tehtävänä, mutta minulla ei ainakaan kestä enää kauaa. Pitää vain hakea varastosta vähän täydennystä. Kun sinäkin olet saanut tuon korjauksen loppuun, niin meillä on loppuyö ja aamu aikaa tehdä mitä ikinä haluamme, Casey ehdotti pilke silmäkulmassaan.

Jonah oli kuin sulaa vahaa Caseyn virneen nähtyään ja se meinasi olla jo liikaa hänen itsehillinnälleen. Molemmat kuitenkin tiesivät, että ensin pitäisi saada työt hoidettua.

-Yritän saada tuon mahdollisimman nopeasti valmiiksi, Jonah kuiskasi ja ryntäsi takaisin korjausprojektinsa ääreen.

***

Yön aikana Tiffanyn vointi oli kohentunut siinä määrin, että hänet päästiin kotiuttamaan sillä ehdolla, että hän palaisi heti jos vointi menisi jälleen liian heikoksi. Sen seurauksena Casey ja Jonah pääsivät toteuttamaan suunnitelmansa. Casey kävi viemässä Jonahin siskonsa luo ja hän itse jatkoi matkaa keskustaan Tiffanyn kirjoittaman kauppalistan kera.

Vaikka Tiffanyn vointi oli kohentunut jopa niin paljon, että hän oli jaksanut laittaa hiukset kiinni ja pukea päälle muutakin kuin yöpaidan, niin Jonah piti tiukasti huolen siitä, että sisko sai keskittyä lepäämiseen. Tiffany oli hieman huvittunut veljensä huolehtivaisuudesta, mutta ei kuitenkaan pahoillaan. Hyväähän tässä vain tarkoitettiin. Jonahin mielestä huolehtivaisuus ei kuitenkaan ollut lainkaan ylimitoitettua.
-Kuinka sinä voit tällä hetkellä?

Tiffanyn vastaus kysymykseen oli leveä haukotus. Vaikka hänen vointinsa oli huomattavasti edellispäivää parempi, niin ei se edelleenkään ihan normaalilla tasolla ollut ja hän oli aivan järjettömän väsynyt.
-Tilanteeseen nähden ihan hyvin. Ennen teidän tuloanne minä söin mehujään ja ihme kyllä se pysyi sisällä.
-Sehän on hienoa. Jos kerta pystyt syömään mehujäitä, niin voisin pyytää Caseyta tuomaan niitä lisää?
-Ei tarvitse, kirjoitin sen jo kauppalistaan. Äläkä nyt kuitenkaan liikaa innostu. Vaikka nyt onkin hyvä hetki, niin voi olla, että vain parin tunnin päästä löydän itseni halailemasta wc-pönttöä ja sen jälkeen tiputuksesta. Nämä viime ajat ovat olleet todella vaikeita. Olen tietenkin onnellinen tästä ihmeestä, mutta pakko myöntää, että on tämä ollut yhtä helvettiä. Olen niin kateellinen sinulle ja Caseylle.
-Miksi ihmeessä?
-Sen vuoksi, että jos te hankitte lapsia joskus, tapahtuipa se miten hyvänsä, niin kumpikaan teistä ei joudu kokemaan tällaista kärsimystä.

Jonah vakavoitui entisestään hyvin nopeasti. Tiffany oli tietämättään osunut hyvin arkaan paikkaan ja huomasi sen välittömästi.
-Sanoinko jotain pahasti?
Vakavuudestaan huolimatta Jonah ei kuitenkaan ollut vihainen.
-Et. Sinä vain… No, totta puhuen, minä olen alkanut vähän jo haaveilla lapsesta. En ole aikaisemmin pohtinut asiaa kovinkaan syvällisesti, mutta nyt kun minulla on onnellinen ja tasapainoinen parisuhde, niin minusta tuntuisi ihanalta jonain päivänä päästä kasvattamaan perhettäni. Se vain, että en oikein tiedä mitä Casey asiasta ajattelee. Sinänsä elämäntilanteemme olisi kyllä ihan sopiva, kun molemmilla on töitä ja kaikkea. Meidän pitäisi vain muuttaa, koska niin kiva kuin se baarin yläkerran asunto onkin, niin ei se ole lapsiperheen paikka. Ja ennen kuin sanot, että minun pitäisi puhua Caseylle, niin tiedän sen kyllä ja aion tehdäkin niin, mutten ihan vielä. En halua hänen luulevan, että olen alkanut herkistelemään vain siksi, että siskostani on tulossa äiti. Haluan hänen ymmärtävän, että minä ihan oikeasti haluan isäksi.

Tiffany nousi istumaan ja jäi katsomaan veljeään kevyt virne kasvoillaan.
-Uskon, että hän ymmärtäisi kyllä jos puhuisit nytkin, mutta omalla aikajanallasihan sinä kertomisesi teet. Tapahtuipa se ennemmin tai myöhemmin, niin toivottavasti Casey on samoilla linjoilla kanssasi.

Samassa keskustelun kohde astelikin ovesta sisään ja laski kaksi ostoskassia lattialle.  Molemmat olohuoneessa istujat hiljenivät välittömästi.
-Hei. Takakontissa on vielä pari ostoskassia. Jonah, voisitko sinä hakea ne niin minä aloitan näiden purkamisen?
-Toki, Jonah totesi pirteästi ja loi samalla katsekontaktin siskoonsa varmistaakseen, ettei äskeistä aihetta nostettaisi enää esille.
Tiffanyn nyökkäys riitti vakuuttamaan hänet.
***

Tuleva vauva oli koko perheen mielestä oikein iloinen asia. Colin ja Tiffany olivat luonnollisesti kaikkein innostuneimpia, ja vaikka myös tulevat täti, setä ja eno olivat myös hyvin innokkaita, niin tulevat isovanhemmat taisivat vetää asiassa vielä pidemmän korren.

Intoilun lisäksi he kaikki olivat myös hieman jännittyneitä ja huolestuneita, mutta sitä he eivät esiin tuoneet. Ne keskustelut säästettiin sellaisiin hetkiin, joissa ei tarvinnut pelätä sanojen kantautuvan tulevien vanhempien korviin, kuten esimerkiksi kahdenkeskeisiin saunailtoihin.
-No, miltä tulevasta isoisästä tuntuu?

Halen pohti Jamesin kysymystä hetken.
-Jännittää, mutta pääosin olen kuitenkin oikein iloinen. Muistan, miten surullista se oli kun minä ja Vanessa aikoinaan yritimme tuloksetta todella kauan, mutta nyt kun seurasin sitä samaa taistelua sivusta, niin se tuntui jotenkin vielä pahemmalta. Onneksi tässäkin kävi lopulta hyvin. Tai no, eihän mikään ole varmaa ennen kuin se lapsi ihan oikeasti on heidän sylissään, mutta tiedäthän sinä mitä minä tarkoitan. Entä sinä, onhan se sinunkin lapsenlapsesi?

James oli hetken mietteliäs. Ei siksi, ettei hän tiennyt mitä mieltä hän aiheesta olisi, vaan siksi, ettei hän oikein osannut muotoilla sanojaan kunnolla.
-Jännittynyt ja iloinen olen minäkin. En tosin ole koskaan varsinaisesti haaveillut isoisyydestä, mutta ei sen väliä. En minä haaveillut myöskään parisuhteesta, saati sitten perhe-elämästä ennen kuin tapasin Rosen, ja siltikin juuri nuo kaksi asiaa ovat tuottaneet minulle onnea kaikkein eniten. En kuitenkaan kaiken kokemani jälkeen uskalla vielä iloita ihan täysillä, koska onhan tässä matkaa vielä enemmän edessä kuin takana, mutta tietysti minäkin odotan pienokaisen näkemistä todella innolla.

Halen nyökkäsi.
-Niin minäkin. Vielä muutama kuukausi, ja kaiken sujuessa hyvin hän on täällä.

Sama keskustelunaihe oli myös iltaa istuvilla Vanessalla ja Rosella.

-Kun pojat olivat vastasyntyneitä niin äiti sanoi, että hänelle isoäidiksi tuleminen oli suurin piirtein parasta mitä hän oli kokenut minun syntymäni jälkeen. Silloin en aivan tajunnut sitä, mutta nyt minä alan vähitellen ymmärtää mitä hän tarkoitti, Rose pohti.

Vanessan katsantokanta aiheeseen oli aavistuksen erilainen. Ei hän Rosen sanoista mieltään pahoittanut, mutta hänen oma taustansa teki sen, ettei hän oikein osannut samaistua ystävänsä ajatusmaailmaan.
-Minulla ei koskaan ollut läheisiä välejä vanhempiini enkä ole ollut heihin yhteyksissä kertaakaan sen jälkeen kun muutin kotoa pois. En ole aivan varma, että tietävätkö he edes isovanhemmuudestaan, mutta ei sen väliä. Eivät he ansaitse tietää. Kaikesta huolimatta äitiys oli minullekin todella onnellinen asia ja uskon, että isoäitiyskin on. Vaikka heillä kahdella ja etenkin Tiffanylla on nyt vaikeaa, niin uskoisin kyllä, että lopulta he tulevat pääsemään vähän helpommalla kuin minä ja Halen aikoinaan.

Rose nyökkäsi mietteliäänä.
-Ainakin tavallaan. Teillä ei kuitenkaan ollut silloin kuin toisenne, eikä meilläkään Jamesin kanssa ollut kuin minun vanhempani, niin korvaamatonta kuin heidän apunsa olikin. Tiffanylla, Colinilla ja pikkuisella on kuitenkin laaja turvaverkko. Kunhan he ja etenkin Tiffany jaksavat odotuksen yli, niin sitten heillä on oikein hyvät mahdollisuudet pärjätä. Helppoahan se ei ikinä ole, mutta ainakin vähän helpompaa, kuin mitä kaksin tai täysin yksin sinnitteleminen olisi.
***

Vaikka toisinaan se tuntui ikuisuudelta, niin toisaalta kuukaudet vierivät myös todella nopeasti eteenpäin ja tässä tapauksessa aika oli todella kiitänyt. Tiffanylla oli kuin olikin käynyt tuuri, sillä hänen pahoinvointinsa loppui raskauden puolivälissä ja hänen vointinsa koheni siinä määrin, että hän pääsi jopa palaamaan sairaslomalta töihin ennen äitiyslomaa. Nyt nekin viikot oli kulutettu loppuun ja laskettu aika käsillä.

Colin oli kahminut itselleen kaikki mahdolliset työvuorot, että voisi olla hieman enemmän vapailla sitten kun vauva olisi syntynyt. Caseylle ja Catalinalle työtahdin keventäminen ja vaikka varsinainen isyyslomakin ilman mitään ylimääräisiä työvuoroja olisi sopinut varsin hyvin, mutta Colin halusi kuitenkin kantaa kortensa kekoon niin hyvin kuin hän suinkin kykeni, eivätkä hänen sisaruksensa viitsineet väittää vastaankaan.

Sinäkin perjantaipäivänä Colin ja Catalina olivat töissä kaksin. Päivä oli baarin asiakaskuntaa pohtien vielä varhainen, joten sillä hetkellä paikalla ei ollut muuta kuin he. Tilanne korjautuisi kyllä iltapäivän mittaan, kun työpäivänsä päättävät janoiset kaupunkilaiset etsiytyisivät kuppilaan aloittelemaan viikonloppuaan.

Se hetki ei kuitenkaan ollut ihan vielä, joten Colin ja Catalina keskittyivät valmistelujen lisäksi lähinnä odottamiseen ja keskusteluun.
-Sinä taidat olla vähän ajatuksissasi. Kerropa mikä painaa.

Colinilla oli työn alla uusi drinkkiresepi. Se ei kuitenkaan ollut se, mikä hänen mielensä täytti.
-Tiedät kyllä kysymättäkin. Olen niin hermostunut, että en ole nukkunut kunnolla enää muutamaan viikkoon ja viime yön valvoin lähes kokonaan hänen seuranaan, kun hänen olonsa oli niin tuskainen. Hän väitti niiden olevan harjoitussupistuksia, mutta minä en usko, että enää olisi kyse pelkästään niistä.

Catalina tyytyi vain nyökkäämään.
-Aivan. Onko jotain, mitä minä voisin tehdä?
Colin laski puolityhjän lasin eteensä tiskille.
-Tämän asian suhteen et mitään, mutta hakisitko varastosta omenalikööripullon? Se on loppu ja tarvitsen sitä tähän juomaan.
Catalina kääntyi kannoillaan ja lähti etsimään Colinin pyytämää pulloa.

Juuri kun varaston ovi oli sulkeutunut Catalinan selän takana, niin päivän ensimmäinen asiakas saapui baarille. Nainen vilkaisi kylttiä ja päätti sitten epävarmuudestaan huolimatta astella portaat ylös.
Pakko sen on olla tämä, hän vielä pohti ennen kuin avasi oven.

Tilassa soi musiikki melko hiljaisella volyymilla ja tiskillä oli joku mies pyyhkimässä lasia.
Ehkä tämä on toinen niistä hänen veljistään? Ainakin ikäluokka täsmäisi, tulija pohti.

Jännityksestään huolimatta Lola asteli tiskille ja veti kasvoilleen itsevarman hymyn.
-Hei. Mahtaako Catalina Dalton olla tänään töissä?

Colin katsoi tulijaa oudoksuen. Jos tämä olikin joku Catalinan kaveri, niin ainakaan hänelle tyyppi ei ollut tuttu.
-Tuota noin… Kuka sinä olet ja mitä teet sillä tiedolla?
Lola ei kuitenkaan ehtinyt vastata mitään ennen kuin he molemmat havahtuivat putoavan pullon särkymisestä kuuluvaan rätinään.

Catalina oli säikähtänyt niin pahoin, että ote likööripullosta oli livennyt välittömästi kun hän oli nähnyt jonkun turkoositukkaisen seisovan tiskillä. Järkytyksestään huolimatta hän kykeni puhumaan yllättävän luontevasti.
-Lola, miten ihmeessä sinä olet siinä? Miksi et ilmoittanut tulostasi?

Catalinan mainitseman nimen kuultuaan ymmärrys levisi Colinin mieleen. Ei sisko ollut paljoa lomaromanssistaan puhunut, mutta nimen hän oli maininnut ja se selitti monta asiaa, alkaen kyselystä päättyen Catalinan reaktioon.
-Mitä jos te menisitte vaikka yläkertaan juttelemaan? Minä voin kyllä siivota tuon.
Näin toimittiin ja pian Catalina oli kaksin Lolan kanssa veljensä asunnossa.

Lola katsoi ympärilleen ihaillen.
-Vau, onpa täällä kaunista. Onko tämä sinun asuntosi?
-Ei, vaan veljeni. Ei hänen jonka kanssa olimme tuolla äsken, vaan sen toisen joka ei ole paikalla nyt. Mutta kerropa nyt, että miten ihmeessä sinä ilmaannuit tänne niin yllättäen?

Lola nyökkäsi ja jäi nojaamaan sohvan selkänojaa vasten.
-Minä sain sen jättämäsi kirjeen ja luin sen perinpohjaisesti. Valitettavasti ehdin myös hävittää sen ennen kuin tajusin ottaa numerosi ylös. Olisin kyllä ilmoittanut tulostani jos olisin sen jotenkin järkevästi voinut tehdä. Luotin kuitenkin siihen, että kyllä minä viimeistään paikalle ilmaantumalla saisin sinuun yhteyden. Tämän paikan nimi oli kuitenkin jäänyt mieleeni ja ajattelin, että ei kai tämän kokoisessa kaupungissa voi kovin montaa samannimistä baaria olla.

Catalina oli sillä hetkellä perin pohjin häkeltynyt.
-Ihanaa, että sinä tulit, mutta miksi vasta nyt? Siitä on kuitenkin jo useampi kuukausi, kun minä lähdin Hidden Springsistä.

Tilaan laskeutui mietteliäs hiljaisuus Lolan pohtiessa sanojaan.
-Sille on useampikin syy. Ensimmäinen niistä oli minun työni. Annoin sille paikalle suuren työpanoksen. Suhteettoman suuren, näin jälkeenpäin ajatellen. Se motelli nimittäin meni nurin ja minä jäin vähän tyhjän päälle. En kuitenkaan ole sillä lailla vaikeuksissa, koska pian sinun lähtösi jälkeen muutin halvempaan asuntoon ja minulla on kuitenkin vähän säästöjä.
Lola piti pienen tauon monologinsa välissä.
-Toinen, suurempi syy oli se, etten halunnut enkä edelleenkään halua hätiköidä. Minun ja Shirleyn suhteessa oli pielessä aika montakin asiaa, mutta erilaisten tulevaisuudenhaaveiden ohella suurin niistä oli aivan liian nopea etenemistahti. En halua, että meillekin käy niin, enkä minä muutenkaan ollut vielä yli hänestä silloin, kun viimeksi tapasimme. Nyt olen kuitenkin saanut käsiteltyä loppuun sen luvun elämästäni ja olen valmis jollekin uudelle.

Catalina ei tiennyt itsekään mitä teki ennen kuin hän oli vetänyt Lolan lähelleen.
-Tarkoittaako tämä nyt sitä mitä minä luulen? Voisiko meillä olla tilaisuus?

Lola katsoi syvälle Catalinan silmiin.
-Tarkoittaa. Tietenkin tässä on vielä kaikenlaista puhuttavaa ja pohdittavaa, mutta sanottakoon, että se ihastuksesi ei todellakaan ollut yksipuolista. Ajattelin jo nähdessäni sinut ensimmäisen kerran, että–.

Lola ja Catalina vetäytyivät säikähtyneinä irti toisistaan, kun portaista kuului ryminää ja hengästynyt Colin ilmestyi huoneeseen.
-Anteeksi jos keskeytin, mutta Catalina, tule takaisin alakertaan. Minun on pakko mennä. Soitin kyllä Caseylle, mutta he ovat Jonahin kanssa sen verran kaukana, että saattaa mennä useampi tunti ennen kuin hän kerkeää avuksesi.

Catalina vain nyökkäsi.
-Ei se haittaa, pärjään kyllä yksinkin. Nytkö se tapahtuu?
-Kyllä, Colin huokaisi.

-Minäkin voin auttaa. Voin vaikka tiskata laseja tai jotain, Lola puuttui puheeseen.

Colin keskittyi yhä vain tasaamaan hengitystään.
-Kiitos paljon. Catalina voi kertoa sinulle mistä on kyse, mutta minun on ihan oikeasti pakko lähteä. Vaihdan vain vaatteet ja sitten se on menoa.

Catalina veti Lolan halaukseensa.
-Meillä taitaa molemmilla olla aika paljon puhuttavaa. Nyt pitää keskittyä töihin, mutta kerron sinulle kaiken viimeistään illalla baarin sulkeuduttua.

Halen oli käynyt ajamassa tyttärensä sairaalalle ja Colin saapui paikalle jalkaisin. He kävivät ilmoittautumassa synnytysosaston vastaanottotiskillä ja heidät ohjattiin hetkeksi odottamaan aulaan, josta kätilö kävisi sitten heidät hakemassa.

Tiffany veti tuskaisena henkeä uuden supistuksen tullessa. Vielä aamupäivän ajan hän oli yrittänyt uskotella itselleen, että kyse olisi vain harjoitussupistuksista, mutta vähitellen hänkin alkoi hyväksyä sen, että kyllä tässä nyt on tosi kyseessä.

Odotustilan penkille istunut Colin oli todella paniikissa, mutta hän pyrki peittämään sen mahdollisimman hyvin. Hän tiedosti kyllä varsin hyvin sen, että hänen hätäilynsä ei ainakaan edistäisi Tiffanyn vointia yhtään.
-Eikö sinun kannattaisi istua alas niin ei sattuisi niin paljoa?

Tiffany suuntasi mieheensä murhaavan katseen ja painoi sitten silmänsä kiinni.
-Ennen kuin saan jotain kunnon kivunlievitystä, niin kävely on ainoa asia joka auttaa edes vähän, Tiffany sai henkäistyä.
Colin nyökkäsi sovittelevasti ja päätti, ettei sanoisi enää yhtäkään poikkipuolista sanaa ennen kuin vauva olisi ulkona.
***

Edellinen päivä, ilta ja pitkälti yökin olivat olleet hyvin hektisiä, mutta kun aurinko seuraavana aamuna nousi, niin kiireestä ei ollut jäljellä enää merkkiäkään.

Koettelemus oli uuvuttanut Tiffanyn täysin, mutta nyt hänkin pystyi vihdoin lepäämään edes hetken.

Colinin mielessä levosta ei ollut tietoakaan. Vaikka yhtäjaksoista valvomista olikin takana melko tarkalleen vuorokausi, niin väsymystä hän ei tuntenut. Vaikka olisi tuntenutkin, niin tuskinpa hän olisi saanut häkellykseltään nukuttua silmäystäkään.

Kylvyn jälkeen Colin kietoi lapsen pyyhkeeseen ja nosti syliinsä. Siinä he, isä ja poika, seisoivat pitkän aikaa ihan hiljaa.

Potkupuvun puettuaan Colin jatkoi vauvan heijaamista hyvän aikaa hiljaisten kyynelien valuessa hänen poskilleen. Olihan häntä siitä jo odotusaikana leikkimielisesti varoiteltu, mutta ei mikään määrä valmistautumista saanut häntä oivaltamaan, kuinka kokonaisvaltainen se onnellisuuden tunne lopulta olisi. Hän tajusi sen vasta sitten, kun sai ihan oikeasti pidellä pienokaista käsivarsillaan.

*****

Olen oikeastaan opintojen alusta asti valitellut täällä osien loppusanoissa enemmän tai vähemmän säännöllisesti siitä, miten koville opiskelu ottaa. Viime vuonnakin näihin aikoihin ainakin kuvittelin olevani romahduksen partaalla, mutta näin jälkikäteen on todettava, että ei se ollut mitään verrattuna viime kuukausiin. Voi kyllä olla, että aika on vain kullannut muistot... Joka tapauksessa, tänä syksynä opiskelu ja siihen liittyvät asiat ovat kuluttaneet voimia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nyt on kuitenkin joululoma alkanut ja vihdoinkin oli riittävästi jaksamista saattaa valmiiksi tämä osa, joka on ajanpuutteen seurauksena lojunut puolivalmiina jo useamman viikon.

Osasta tuli tällä kertaa todella pitkä. Ihan jopa niin pitkä, että harkitsin jossain kohtaa, että jakaisin tämän kahtia. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mielummin yksi vähän pidempi kuin kaksi normaalia lyhyempää osaa. Toivottavasti pituus ei kuitenkaan pahemmin häirinnyt. Toisaalta kun miettii, niin ei tämä ole edes pisin osa, mitä tässä tarinassa on nähty. Pisin normiosa oli muistaakseni jonkin verran päälle 100 kuvaa, kun nyt niitä on laskujeni mukaan vähän alta 90. Ei siinä, on sekin pidempi kuin yleensä, mutta kuitenkin.

Osan tapahtumista sen verran, että Tiffanylle ja Colinille kävi kuin kävikin lopulta hyvä tuuri ja muillakin perheenjäsenillä vaikuttaisi menevän suhteellisen hyvin. Jonahin ja Caseyn suhde on vihdoin rauhallisen tasapainoinen, joskin muutoksia siihenkin saattaa olla luvassa mikäli Jonahin haaveet ottavat tuulta alleen. Catalinan ja Lolankin tilanne on... No, jos nyt ei vielä täysin hyvä, niin huomattavasti parempaan päin on menty siitä, missä vielä viime osassa oltiin. Seuraavassa osassa lienee saadaan vastauksia näihin kysymyksiin.

Ennen sitä seuraavaa osa on kuitenkin luvassa se lupailemani jouluextra. Aivan varma en vielä julkaisupäivästä ole, mutta jotain väliltä aatonaatto-tapaninpäivä. Yritän tähdätä jouluaattoon, mutta mitään en lupaa, koska vaikka extran valmistelut ovatkin jo edenneet ihan hyvin, niin yritän priorisoida nämä joululoman ensimmäiset päivät lähinnä lepäämiselle. Tänä vuonna extra on yksiosainen, koska kuten ylläolevasta voi ehkä päätellä, niin aika tai jaksaminen eivät riittäneet enempään. Harkitsin kyllä, että tämänvuotisenkin extran olisi voinut jakaa useampaan osaan, mutta en viitsinyt jakaa sitä ihan vain jakamisen vuoksi. Sisällöstä en aio paljastaa tälläkään kertaa enempää, mutta vihjattakoon nyt sen verran, että sen tapahtumat sijoittuvat tämän tarinan lähimenneisyyteen, suurin piirtein osien 92-95 välille. Joka tapauksessa, palataan sitten extran merkeissä. :)